Helsingin Sanomissa 14.6.2013 olleessa artikkelissa ”Virolaisella ja Jakobsonilla oli CIA-yhteys” palataan 1970-luvun tapahtumiin. Kimmo Rentola oli ”paljastanut” Lahdessa pidetyssä seminaarissa tietojen vaihtoa em. henkilöiden ja CIA:n välillä.
Rentolan päälähteenä on ollut 2007 julkaistu CIA:n laaja muistio ”`Finlandization´ in Action: Helsinki´s Experience with Moscow”. Muistio on kirjoitettu vuonna 1972 ja keskittyy pitkälti 1970-luvun alun tapahtumiin. Kiistämättä tuolloin (erityisesti vuoden 1970 jälkipuolella) jännitteet kasvoivat Suomen ja Neuvostoliiton välillä. Osittain muistion laadinta voi olla kytköksissä juuri noihin tapahtumiin.
Luin muistion netistä ja haluan kommentoida siitä noussutta uutisointia ja faktoja erityisesti 1970-luvun alkua koskien. Uutisointi osoittaa jälleen, kuinka tilaisuuden tullen vanhat tutut asiat nostetaan esille ikäänkuin uutuusskuuppeina. Kun lukijasukupolvet vaihtuvat, niin tietenkin tällaiselle uutisoinnille on kysyntää. Sillä voidaan hätkähdyttää uusia lukijoita. On tärkeää valaa öljyä laineille ja laimentaa hieman sensaatiohöyryjä.
Ainoa ”uutinen” Hesarin uutisessa oli Johannes Virolaisen osuus. Häntä ei nimenomaan ole ehkä pidetty luontevana keskustelukumppanina läntisten tiedustelulähteiden kanssa. Mutta ei tässäkään mitään suurta yllätystä ole. Hesarin artikelissa viitataan Max Jakobsoniin (lukemattomia yhteyksiä länteen), Päiviö Hetemäkeen (todennäköinen lähde neuvostoliitolaisten informoidessa Kokoomusta päivän politiikasta) ja Väinö Leskiseen (tiedustelumaailman konkari).
Itse asiassa CIA:n muistio on melko seikkaperäinen läpivalaisu koko toisen maailmansodan jälkeiseen Suomen ja Neuvostoliiton suhteiden historiaan. Läpi käydään YYA-sopimuksen solmiminen, kaupalliset suhteet, Porkkalan palautus, yöpakkaskriisi, noottikriisi, Kekkosen aloitteet (mm. ydinaseeton Pohjola), EFTA-, EC- ja NORDEK-kysymykset, Tsekkoslovakian miehitys, kommunistien jakautuminen kahteen leiriin, YK:n pääsihteerikysymys jne.
Kun kysymys on USA:sta, niin näkökulmakin on perin amerikkalainen. Ja silloin asioita selvitetään kädestä pitäen. Kun käydään läpi Suomen riippuvuutta Neuvostoliitosta ja Neuvostoliiton asettamia rajoitteita Suomen sisä- ja ulkopolitiikkaan, muistutetaan, että ”most importantly, there are no Soviet troops in Finland”.
Jonkinlaisena punaisena lankana muistiossa todetaan, että ”soviet entree into Finnish system is fairly limited”. Edelleen viitataan Kekkosen pyrkimykseen hankkia tukea Neuvostoliitolta vallassa pysymiselleen: ”(Kekkonen) is therefore very sensitive to their wishes”. Vielä lainaisin kohtaa, jossa todetaan, että ”Soviet Union has created a state of mind in Finland”. Viime mainitulla viitataan ilmapiiriin, joka vallitsi Suomessa ja joka on otollinen Neuvostliiton viesteille. Muistion mukaan Suomi oli eräänlainen testivaltio, josta saatuja etuja Neuvostoliitto pyrki soveltamaan samantyyppisiin olosuhteisiin Länsi-Euroopassa.
Oleellista muistiossa on, että amerikkalaisilla oli hyvät tiedot Suomen tapahtumista, varmaankin sen takia, että suomalaisia syväkurkkuja riitti. Edellä mainittujen henkilöiden lisäksi tietolähteitä on ollut runsaasti muitakin. Siksi minusta on hieman sensaatiohakuista nostaa joitakin nimiä erikseen esille, kun nimillä ei sittenkään ole kovin suurta merkitystä.
Ihan kaikkea amerikalaisetkaan eivät vielä tuolloin tienneet: muistiossa todetaan, että Neuvostoliitto harjoitti toisen maailmansodan jälkeen poliittista ja taloudellista painostusta, ei niinkään sotilaallista. Neuvostoliiton sotilasasiamies Andrushkevitsh esitti kuitenkin tammikuussa 1972 (muistio julkaistiin elokuussa 1972) kenraaliluutnantti Paavo Junttilalle, että Suomen ja Neuvostoliiton puolustusvoimat yhdessä suunnittelisivat Neuvostoliiton luoteisrajan puolustuksen. Tähän viittaavaa en löytänyt muistiosta.
Erityisesti minua kiinnosti muistiossa sen mahdollinen asenteellisuus. Hieman yllättäen se on mielestäni varsin erittelevä analyysi Suomen tapahtumista ja kestää hyvin tämänkin päivän arvion. Sanoisin, että muistion sävy on toteava. Jos tällainen olisi päässyt julkisuuteen 1970-luvun alussa, olisi muistion sisältö varmaan kiistetty.
Muistiossa keskitytään kirjoittamisen ajankohdan aikaisiin osin traumaattisiin tapahtumiin Suomen ja Neuvostoliiton välillä. Seitsemänkymmentäluvun alussa Neuvostolitto yritti ottaa holhoavaa otetta Suomen sisäpoliikasta erityisesti kommunistien avulla. Se, että Suomeen ei annettu syntyä ”neuvostovastaista” hallitusta on tuttua jo yöpakkaskriisistä, mutta nyt sekaannuttiin hallituksen sisällä esillä oleviin asioihin. Tässä on kysymys monissa eri yhteyksissä analysoidusta tapahtumaketjusta, jossa Suomen katsottiin olevan vallankumouksellisessa tilassa. Käytännössä operaatioista Suomessa vastasi Neuvostoliiton suurlähettiläs Aleksei Beljakov, joka varmasti oli saanut koepallon suoritettavakseen esimiehiltään, mutta kun vastaan asettui lähes koko suomalainen kansanvaltainen järjestelmä, veti Neuvostoliiton johto KGB:n avustuksella nopeasti tukensa pois Beljakovilta ja mies sai lähteä Suomesta. Kekkonen toimi kyllä suoraselkäisesti tapaus Beljakovin yhteydessä, mutta kritisoisin jälleen kerran ”hidasta sytytystä”. Beljakov sai mellastaa Suomessa puolisen vuotta ennenkuin hänelle annettiin palautetta ja ennenkuin palautetta annettiin Bresneville.
Muistion perusteella CIA oli erittäin tarkasti ja lähes reaaliaikaisesti selvillä, mitä Suomessa tapahtui ja tämä ei voi johtua muusta kuin, että tietoja vuodettiin solkenaan länsimaisille tiedustelulähteille. Tietenkin Neuvostoliiton vakoilu oli tuolloin laaja-alaista sekin ja he todennäköisesti olivat hyvin selvillä amerikkalaisten saamista tiedoista. Tiedot olivat salaisia, mutta epäilen, että tiedustelupalvelujen sisäisen tiedonkulun läpinäkyvyys olisi kadehdittavaa tämänkin päivän näkökulmasta.
Voitaisiinko tapaus Beljakovista oppia jotain? Tänäkin päivänä tiedustelutiedot vaihtavat omistajaa kaiken aikaa. Venäjän toiminta ei ole ollut kolmeen kymmeneen vuoteen - ja toivottavasti ei ole jatkossakaan - yhtä räikeää kuin Beljakovin aikaan, mutta ehkä juuri tästä syystä vetäytymistä maiden välisistä kahnauksista ei tarvitse tehdä nykyisin korvat luimussa, vaan hitaasti ja avoimesti pitkittäen.
Mitkä olivat tietovuotajien motiivit? Hesarissa asia esitetään niin, että Jakobson, Virolainen, Hetemäki ja Leskinen ja muut halusivat vastavoiman Kekkosen liian intiimeille idänsuhteille. Paljon mahdollista. Esimerkiksi Väinö Leskinen oli aina tietyllä tavalla ambivalentti. Kyynisen patrioottisesti ajateltuna he kaikki olivat isänmaan asialla vuotaessaan tietoja ulkovalloille.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti