tiistai 18. kesäkuuta 2013

Kultarannan kaikuja

Yli 100 suomalaista vaikuttajaa oli kokoontunut Kultarantaan 17. ja 18.6.2013 kuulemaan sanaa ja tietenkin ottamaan osaa ulko- ja turvallisuuspoliittiseen keskusteluun . Presidentti Niinistö tarjosi täkyn, johon hän toivoi osallistujien tarttuvan. En tiedä tätä kirjoittaessani keskustelujen sisällöstä. Otankin kantaa lähinnä presidentin lähestymistapaan. Ja kyllä siinä keskiössä on Nato.

Pidän selviönä, että Niinistö haluaisi Suomen jättävän Nato-hakemuksen jossakin vaiheessa, vaikka hän asemansa takia onkin varovainen sanoissaan. Hänen on vaikea puhua Natosta muutoin kuin yksipuolisen hyväksyvästi.

Minusta on näyttänyt, että viime aikojen politiikka on ollut sellaista, että kun kansan selvä enemmistö vastustaa Nato-liittoutumista, niin eliitti on päättänyt hivuttaa Suomen vähitellen yhä lähemmäksi Natoa. Sitten jossain vaiheessa se kertoo, että olemme niin lähellä varsinaista liittoutumista, ettei ole enää syytä olla panematta nimeä paperiin.

Joku oli laskenut, että 65 prosenttia Kultarannan osallistujista oli Natoon kallellaan. Paikalla oli Suomen eliittiä, joten tulos ei ole yllättävä. Mielenkiintoista (ja minulle pettymys) on, että Helsingin Sanomat on valinnut linjansa, Nato-linjan. Jossain vaiheessa oli vallalla teoria, että presidentin kanta ratkaisee suomalaisten kannan. Mitä johtaja edellä, sitä kansa perässä. Näin ei näytä käyvän. Kansa ajattelee omilla aivoillaan.

Meillä on esimerkkejä, miten älymystö ja eliitti ovat viime vuosikymmeninä ajaneet asioita, jotka eivät lopputuloksen kannalta mairittele. Nytkin kansan ”herraepäily” on selkeästi havaittavissa.

Natosta puhuttaessa on syytä palauttaa mieliin lähtökohdat. Nato luotiin kylmän sodan aikana 1940-luvun lopulla rautaesiripun läntisen puolen puolustajaksi. Symmetrisesti Neuvostoliitto synnytti Varsovan liiton. Tunnettujen muutosten seurauksena Varsovan liitto on lakannut olemasta.

Monesti on ihmetelty, mihin Yhdysvallat tarvitsi asearsenaaliaan, kun vihollinen oli poistunut kuviosta. Tapani on ollut sanoa, että kun vihollinen on kadonnut, pitää vihollinen luoda uudelleen. Kansainvälinen terrorismi ja vaikkapa nouseva Kiina kelpaavat nyt perusteluksi asevarustelun korkealla tasolla säilyttämiselle. Eikä Venäjäkään ole kadonnut mihinkään. Venäläinen ylpeys ei sallinut pitkään sotilaallista alennustilaa, johon se vajosi 1990-luvulla.

Mutta Nato meillä on edelleen.

Yksi tärkeä elementti puuttuu: on vaikea perustella Natoa ideologisella vastakkainasettelulla. Kommunismi on käytännössä haihtunut historiaan. On palattu ennen ensimmäistä maailmansotaa vallinneeseen tilanteeseen, jossa maailmaan (silloin painoteutusti Eurooppaan) syntyi monenkeskisiä liittoumia, jotka kyräilivät toisiaan. Lopputulemana oli tuhoisa maailmansota.

Naton olemassa olon juuret ovat kuitenkin painoteusti kylmässä sodassa. Se on jäänyt ikäänkuin jäänteeksi kylmän sodan asetelmasta ja nyt liittoutumattoman (ennen puolueettoman) Suomen pitäisi tajuta, että Naton olemassaolo on perusteltua ilman alkuperäistä viholliskuvaa.

On ollut pakko keksiä muita syitä Naton olemassaololle. Siispä meillä on jatkuva terrorismin uhka, meillä on ns. epäonnistuneita valtioita (Pohjois-Korea, Somalia....), arabimaat levottomuuksineen ja sisällissotaa muistuttavine tilanteineen, Kiinan kasvava valta jne.

Tähän hätään on otettu käyttöön käsite rauhankumppanuus, jossa Suomi on mukana (tästä voidaan johtaa ilmaus Nato-kumppanuus). Ollaan siis rauhan puolella sotaa vastaan. Edellisessä blogissa muistutin mieliin Neuvostoliiton aikaisen määritelmän, jonka mukaan Suomi on puolueeton maa muutoin, mutta sodan ja rauhan kysymyksissä Suomi on rauhan puolesta sotaa vastaan. Lähtökohta oli siis silloin ja on edelleen, että pystyttäisiin jotenkin objektiivisesti päättämään, mikä taho on sodanlietsoja ja mikä taho on aidosti rauhan puolella. Ajatus on kaunis, mutta tiukan paikan tullen vaikeasti ratkaistavissa.

Pitäisi siis omaksua ajatus, että Nato on uskottavasti rauhan yhteisö. Tätä mahdollisuutta ei pidä tietenkään sulkea pois. Mutta ei tähän tilanteeseen pitäisi liittää mitään uhkailua. Nyt asia pyritään esittämään niin, että Nato-ikkuna voi sulkeutua ja kiire olisi. Ei ole mitään kiirettä. Tuomiopäivänennustajia on aina riittänyt.

Käsittelyn ulkopuolelle on jäänyt sotateollisen kompleksin rooli (josta presidentti Eisenhower niin muistettavasti varoitti 17.1.1961 jäähyväispuheessaan). Kun viiden tähden kenraali sanoo, niin onhan se uskottava. Tilanne ei ole noista päivistä muuttunut miksikään. Edelleen aseteollisuuden lobbauskoneisto on vahvimpia vaikutuskanavia, mitä maa päällään kantaa. Yhdysvaltain presidentin kädet on sidottu. Sitähän Eisenhower tarkoitti. Nämä aseteollisuuden tahot jylläävät luonnollisesti myös Naton takana. Pitäisikö meidän uskoa, että juuri nämä tahot edustavat objektiivista todellisuutta sekavassa maailmassa? Edesmenneen Chalmers Johnsonin (entinen CIA-agentti, myöhempi bestselleristi) paljastukset, miten räikeästi sotilaallisia uhkia liioiteltiin kylmän sodan aikana ja sen päättymisen jälkeen, on ainakin minulla hyvässä muistissa.

Jos siis olisimme Natossa, meidän olisi edelleen otettava kantaa siihen, kuinka aidosti Nato toteuttaa rauhan ajatusta ja kuinka paljon mukana on muita syitä (esim imperialistiset tavoitteet, talouden edut jne.). Näennäisesti Suomella olisi Naton jäsenenä valinnan mahdollisuus, missä konkreettisissa rauhankumppanuus-hankkeissa se on mukana ja missä ei, mutta tuntien suomalaisten tunnollisuuden, olisimme varmaan tyrkyllä – ainakin eliitin niin saadessa päättää – hyvin moniin arveluttaviin kriiseihin. Kun kerran ollaan Natossa, niin on toimittava sen mukaisesti!

Monien mielessä Nato-kumppanuus liitetään melko sumeilematta Suomen ja Venäjän rajaan. Venäjä haluaa turvata kaikki rajansa. Edellisessä blogissa määrittelin Neuvostoliiton (Venäjän) turvallisuuspolittisen doktriinin Suomen vastaisen raja-alueen osalta. Yhdessä Venäjän kulmassa – sen luoteiskulmassa – on Suomi. Useissa eri yhteyksissä Venäjä (ja aiemmin Neuvostoliitto) on tuonut esille tarpeen turvata luoteisrajansa. Tämä fakta on ikuinen. Tulevaisuudessa Suomen pitäisi ottaa kantaa turvataanko tuo raja paremmin Nato-liittolaisuuden kautta vai järjestämällä puolustus muutoin uskottavasti.

On väitetty, että viimeistään Hornet-hävittäjäkaluston vanhetessa Suomi joutuu kustannussyistä liittymään Natoon. Tuskinpa. Vaihtoehtona voisi olla Ruotsin ja Suomen yhteinen ilma-ase. Muutoinkaan Ruotsin ja Suomen sotilaallinen yhteistyö ei ole mahdottomuus. Se ei siis ole suunnattu sen enemää itää kuin länttäkään vastaan. Käsittääkseni tämä asia ei ole kuuma peruna enää myöskään Venäjälle.

Suomen ja Venäjän raja Nato-rajana ei suomalaisten enemmistön mielestä tunnu houkuttelevalta. Miksi? Varmaankin osin siitä syystä, että Suomi on loppujen lopuksi kyennyt järjestämään suhteensa Venäjään vähintäänkin kohtuullisesti. En puutu tässä suomettumiseen ja muihin vastaaviin ilmiöihin (toisaalla olen kyllä niitä käsitellyt). Fakta on, että Suomi ja Venäjä eivät ole viimeisten reilun kahden sadan vuoden aikana sotineet toisiaan vastaan yhtään kertaa ilman suurvaltakuviota sotien taustalla. Keskenään emme ole saaneet sotia aikaiseksi. Juuri Nato voisi sitoa meidät suurvaltakonfliktiin.

Tietysti vanha kansa muistaa myös edellisten sotiemme uhrit. Ollaan sitä mieltä, että liittoutuminen tuo paitsi ystävät, niin myös viholliset.

Presidentti Niinistöä tuntuu häiritsevä valtavasti se epävarmuus, joka vallitsee EU:ssa, YK:ssa ja muissa kansainvälissä yhteisöissä. Hän ei pidä sekavasta ja aikaansaamattomasta päätöksenteosta. Kamreeriajattelu paistaa takaa. Rahat joko on tai eivät ole käytettävissä! Hän haikailee - minun tulkintani mukaan – sotilaiden ”selkeitä” ratkaisuja. Tässä ajattelussa Nato ikäänkuin symboloi selkeää päätöksentekoa. Mitenkähän on? Kyllä me natoista ja muista järjestöistä huolimatta joudumme etsimään loputtomia kompromisseja tässä yhä monenkeskisemmäksi käyvässä maailmassa. Presidentin kärsimättömyys on ymmärrettävää, mutta ehkä hieman naivia.

Presidentti Niinistö ei pidä käsitteestä optio. Ehkä se on hänen mielestään turhan välivaiheen nimi. Pitäisikö siis ajatella suoraviivaisemmin? Hän korostaa muutoksen nopeutta kansainvälisessä kentässä. Me joudumme kohtaamaan mm. kybersodan uhan. Näistä ja muista syistä joudumme asemoimaan itsemme uudelleen kansainvälisessä yhteydessä ja se pitäisi tehdä yhteistyössä muiden tahojen kanssa.

Ajatukset ovat oikeansuuntaisia, mutta jälleen kysyn, miksi Nato olisi selviytymisen ytimessä?

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti