Pekka Himasen Sinisen kirjan lähtökohta on brittiläisen William Beveridgen johtaman komission luoma hyvinvointivaltio-ohjelma (Beveridge Report,1942). Sen päämääriksi asetettiin viiden eri tekijän poistaminen yhteiskunnasta: puute, sairaus, tietämättömyys, kurjuus ja toimettomuus. Tämä tavoitteisto muodostaa Himasen hyvinvointivaltio 1.0:n pohjan. Clement Attleen hallitus (1945-1951) lähti toteuttamaan tätä ohjelmaa sodanjälkeisessä Englannissa.
Suomessa Pekka Kuusen ”60-luvun sosiaalipolitiikka” suuntasi hyvinvointivaltiota (ja Beveridgen tavoitteita) sen mukaiseksi kuin me nyt sen tunnemme. Himanen sivuuttaa melko kevyesti skandinaavisen vaikutuksen, vaikka Ruotsin mallin seuraaminen lienee meilläkin aivan oleellinen.
Sinisen kirjan mukaan hyvinvointivaltio 1.0 oli teollisen ajan yhteiskuntasopimus. Nyt sen eväät on syöty ainakin siinä mielessä, että tältä pohjalta on vaikea lisätä hyvinvointia. Pikemminkin uhkaa taantuminen jo kerran saavutetusta.
Himasen työryhmän (jatkossa käytän pelkästään nimeä Himanen) mielestä uutta hyvinvointivaltio kakkosta voidaan rakentaa vain ykkösen pohjalta. Himasen työ on kesken. En siksi arvioi hänen Sinistä kirjaansa muutoin kuin tavoitteenasetannan kannalta. Liioin en puutu kilpailutuksessa esiin nousseisiin ongelmiin.
Himanen asettaa viisi uutta ”jättiläistä” eli hyvinvoinnin edistämistä koskevaa päämäärää. Esittelen niiden sisällön ohessa pelkistetysti ja kommentoin soveltuvin osin.
1)Positiivinen vs. negatiivinen
Hyvinvointiyhteiskuntaa ei pitäisi määrittää ”puutteiden poiston kautta”, vaan ”varsinaisen hyvinvoinnin edistämisen kautta”. Himanen tarkoittaa tällä sitä, että nykyisin meillä on lähinnä ”pahoinvoinnin vähentämisvaltio”.
Kommenttini:
Tavoite on todella kunnianhimoinen. Jotenkin näen tässä taustalla koko Himasen filosofian ytimen: tulee puhua positiivista asioista, tulee tehdä positiivisia asioita. Negatiiviset asiat ovat ”vain” toinen puoli ja jos pelkästään siihen tartutaan jää toinen puoli näkemättä. Näkemys on kovin kategorinen: ei nykyinen järjestelmä ole pelkästään sairaudenhoitojärjestelmä – niin kuin Himanen antaa ymmärtää - vaan se on myös terveydenhoitojärjestelmä. Käännän asian toisin päin: jos Himasen tapaan ajateltaisiin vain yhteiskunnan hyviä puolia tulisi tarkastelusta voittajien triumfi. Jos siis yhteiskunnan pitäisi taata kaikille hyvinvointi, pitäisi kaikkien olla voittajia Himasen ajattelun mukaisesti. Mahdotonta. Jaloin ajatus joka minusta voidaan esittää kuuluisi näin: tavoitteena on hyvinvointia tuottava yhteiskunta.
2)Proaktiivinen vs. reaktiivinen
Tämän ajatuksen mukaan nykyinen hyvinvointiyhteiskunta reagoi ongelmiin vasta kun ne ovat kehittyneet ongelmiksi. Sairaudenhoitojärjestelmästä on siis siirryttävä terveyden-hoitojärjestelmään.
Kommenttini:
Perusperiaatteiltaan oikein ajateltu, mutta sitten tullaan käytännön haasteisin. Nykyinen järjestelmä vapausasteineen antaa mahdollisuuden tuhota terveyttä, mutta miten ”määrätä” ihmiset edistämään terveyttään. Lähimmäksi ajatuksissani tulee natsi-Saksan terveysterrorismi. Vaatiiko siis Himasen ajattelu toteutuakseen totalitäärisen valtion? Minun on mahdotonta uskoa, että päästäisiin järjestelmään, jossa terveys kategorisoidaan ykkösteemaksi muulla tavoin kuin pakottamalla (sanktioimalla) ihmiset ”terveyden vaalijoiksi”. Esko Ahohan esitti taannoin toteutettavaksi järjestelmän, jossa yhteiskunta ei kustanna terveydenhuoltoa, jos sen kohde itse tuhoaa terveyttään (tupakka, huumeet, alkoholi). Useimmat torjuivat ajatuksen jyrkästi. Mielestäni enintä, mitä voidaan toivoa on, että esimerkiksi työterveyspalvelujen kautta työnantajat edellyttävät työntekijöiltään aiempaa tarkempaa terveydenseurantaa.
3)Subjekti vs. objekti
Tässä Himanen tarkoittaa siirtymistä järjestelmäkeskeisestä hyvinvointivaltiosta informaatioajan ”ihmiskeskeiseen” hyvinvointiyhteiskuntaan. Nykyisellään järjestelmä ei siis ole ihmistä varten, vaan ihminen järjestelmää varten. Ihmiset tulee ottaa mukaan kehittämään järjestelmää. He ovat siis itse myös toimijoita, subjekteja eivätkä pelkästään palvelun kohde. Välittämistä ei voi ulkoistaa, vaan jokaisella on vastuu myös itsestään.
Kommenttini:
Tämä on myös ikuisuuskysymys. On kieltämättä käynyt niin, että hyvinrasvattu koneisto on alkanut elää osin omaa elämäänsä. Sen sisällä työskentelevät ihmiset toteuttavat järjestelmää, koska niin on laeissa ja paragraafeissa sanottu. Syntyy äärimmäisen kuuliainen järjestelmä, jota iso veli valvoo. Yksilön kannalta järjestelmää vaikuttaa joskus irvikuvaltaan.
Tähän saakka voidaan Himasta myötäillä, mutta sitten alkavat vaikeudet: miten muuttaa järjestelmää Himasen viitoittamaan suuntaan? Jotenkin näen tässä taustalla tarveharkintaisuuden. Kun kylmä koneisto nykyisin kohtelee ihmisiä ”tasa-arvoisesti” so. kaikkia samalla tavalla, pitäisi sen sijasta päästä yksilölliseen kohteluun, jossa ihmiset ensin itse auttavat itseään ja sitten - jos tämä ei auta - tulevat järjestelmän kohdennettujen palvelujen piiriin, kuitenkin niin, että jokainen tapaus harkitaan erikseen. Tällaisen järjestelmän suuri haaste on kustannustason korkeus. Toinen mahdollisuus olisi purkaa järjestelmää lähelle yövartijavaltiota, jolloin palvelujen taso jäisi kokonaisuudessaan selvästi nykyisen tason alapuolelle. Tämä ei varmaankaan ole Himasen tarkoitus.
Lähtökohta on mielestäni väestön ikääntyminen ja sitä seuraava kustannusten nousu. Säästöjen takia potilaat valikoituvat. Terveydenhoito on edunvalvontaa siinä mielessä, että pitää pystyä itse taistelemaan palvelut itselleen. Tämä pitää paikkansa myös julkisessa terveydenhuollossa, muutoin juutut jonoon. Lopulta tullaan kuitenkin resurssiongelmaan: tulee mieleen, että palvelujen tuottajia ei yksinkertaisesti ole tarpeeksi.
4)Holistinen vs. partiaalinen
Himasen mukaan hyvinvointivaltio 1.0 reagoi ongelmiin, jotka ovat kehittyneet ongelmiksi jossain toisessa osassa järjestelmää. Hyvinvointia pitää lähestyä kokonaisvaltaisesti. Himasen mukaan muussa tapauksessa tuloksena on hyvinvointivaltio, mutta pahoinvoivat ihmiset.
Kommenttini:
Himanen vieroksuu tilkkutäkkijärjestelmää ja on siinä tietenkin oikeassa. Nykyinen järjestelmä parsii toisaalla samassa järjestelmässä syntyneitä ongelmia. Kokonaisvaltaiseen järjestelmään on erittäin vaikea päästä, sillä nykymallinen yhteiskunta ja elämäntapa (ihmisten ja organisaatioiden toiminta) pikemminkin repii eheyttä. Kokonaisvaltaisuudesta tulee helposti mieleen 1970-luvun kyberneettiset laatikko-organisatiot ja strategiat. Niiden avulla pyrittiin hallitsemaan kokonaisuus. Yhteiskunta on kuitenkin liikkunut alta pois ja elää omaa elämäänsä laatikoista piittaamatta. Nyt Himanen yrittää luoda laatikko-organisaatio 2.0:aa, jossa organisaatiota on madallettu ja 1970-luvun heikkoudet on karsittu pois, mutta kokonaisuus pyritään silti pitämään hallussa. Ajatus vaatisi huomattavaa konkretisointia, jotta siihen pääsisi ottamaan kantaa.
Holistisuus täytyy saavuttaa jollain sellaisella tasolla, että ainakaan minä en pysty sitä hahmottamaan.
5)Valtio vs. yhteiskunta
Hyvinvointivaltio 1.0:ssa kaikille yhtäläisten mahdollisuuksien tuottaminen nähdään valtion tehtävänä. Julkinen sektori sekä järjestää että tuottaa suurimman osan palveluista. Himanen nostaa tässä keskiöön kansalaisyhteiskunnan, vaikkei tätä nimitystä käytäkään. Hyvinvointiyhteiskunta 2.0 syntyy siis oma-aloitteisuudesta, järjestötyöstä ja yritysten työstä täydentäen tai korvaten valtion työtä. Järjestäjätaho ja tuottajataho voidaan erottaa toisistaan ilman, että valtio lipeää vastuistaan.
Kommenttini:
Tämä on hyvin suosittu ajatus nykyisin ja muistuttaa etäisesti David Cameronin Big Societyä. Taustalla häämöttää valtion roolin pienentäminen ja yövartijatyyppinen valtio. Vai onko siitä kysymys? Himanen ei ota tähän kantaa, mutta epäilen, että hän on vahvasti tällaista ajattelua vastaan. Hän haluaisi luoda idealistisen mallin, jossa yhdistyvät melko iso valtio ja ihmisten oma(vastuinen) työ. Hän haluaisi luoda kolmannen etenemisväylän cameronilaisuuden ja hyvinvointivaltio 1.0:n vaihtoehdoksi.
Ajatuksessa on itua. Periaatteessa eri palveluja voi tuottaa hyvin suuri määrä erilaisia yhteisöjä. Suurimpina ongelmina näen kaksi asiaa: 1) pk-yritykset ja järjestöt eivät pysty kilpailemaan suurten yritysten kanssa palvelujen tuottamisessa, vaan palvelut liukuvat vähitellen suurille toimijoille ja helposti demokraattisen kontrollin ulkopuolelle, 2) jos palvelujen tuottajia on kaikesta huolimatta paljon on kokonaisuuden - sen holistisuuden - hallinta todella vaativa tehtävä. Olen itse päätynyt varsin vanhakantaiseen johtopäätökseen: kunnan on pyrittävä pitämään itsellään suuri osa palveluista ja pyrittävä joustavoittamisen (ml. tietotekniikan nykyistä parempi käyttö) avulla nykyistä parempaan työn tuottavuuteen.
Loppusanat
Vaikka olen edellä suhtautunut Pekka Himasen tavoitteisin varsin kriittisesti, en silti halua tyrmätä hänen työtään. Ehkäpä me kaikki odotamme aivan liian paljon näiltä selvityksiltä. Jokaisen niistä pitäisi tarjota eväät maan pelastamiseen. Näin ei tule tapahtumaan. Sen sijaan demokraattinen prosessi tuo keskusteluun lukemattoman määrä erilaisia pelastusrenkaita, joista tulee muodostaa pelastuslautta.
Vierastan sellaista ajattelua, jota nyt levitetään kiivaasti ja jonka mukaan Suomen ongelmat ratkaistaan lopettamalla Etelä-Euroopan tukeminen, poistamalla kehitysapu (tai muodostamalla se ”vastikkeelliseksi”) ja pistämällä rajat kiinni. Näiden vastenmielisten yksinkertaistuksien vastapainona Himasen ajattelu kuulostaa helposti teoreettiselta ja todellisuudelle vieraalta. Tällaista tuomiota en hänelle ja hänen innovaatioilleen kuitenkaan anna.
Ehkä kaikkein kovimmat ajatukset löytyvät tuon Himasen viisikohtaisen kehikon ulkopuolelta. Meidän on pystyttävä löytämään toisen maailmansodan jälkeinen ”sotakorvaushenki”, yhteisen säästämisen ja sijoittamisen malli, jolla 1950- ja 1960-luvulla luotiin teollinen pohja ja 1990-luvun Nokia-menestysten kaltainen innovaatioryöpsähdys, joilla nykymallinen Suomi ”rahoitettiin”. Tietenkin tähän on lisättävä se fakta, että meidän pystyttävä sopeutumaan globaalien arvoketjujen maailmaan. Kun nämä kovat arvot saadaan kuntoon voidaan pohtia vakuuttavammin erilaisia hyvinvointipalvelujen järjestämis- ja tuottamismalleja.
Ennen kaikkea muuta meidän tulisi päästä eroon kaikkia (kotitalouksista valtionatalouteen) vaivaasta ongelmasta, jossa rahat jaetaan jo ennen kuin ne on tienattu.
Olisi saatava aikaan positiivinen kierre, jossa meidän koulutusjärjestelmämme tuottaa osaajia hyvin moniin erilaisiin tehtäviin, joista maksettavilla korvauksilla (tai pikemminkin korvauksista maksettavilla veroilla) luodaan jälleen uutta innovatiiviseen oppilaitosjärjestelmäämme, joka taas tuottaa yhä parempia osaajia…...
Sininen kirja on tietopakkaus tulevaisuuden Suomen suunnan määrittämiseksi. Se on paljon mainettaan parempi. Onnistumista voidaan kuitenkin arvioida vasta sitten, kun lopputulemat (konkreetiset ehdotukset) ovat käytössä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti