tiistai 12. maaliskuuta 2013

Sinivalkoista dopingia

TV:stä tuli juuri Arto Halosen dokumentti ”Sinivalkoinen valhe”, joka aikoinaan pyöri myös elokuvateattereissa. Dokumentti kertoo hiihdon dopingista keskiössä Lahden MM-kisat 2001.

Dokumentti on tarkoituksella leikattu nopeaksi, lähes hengästyttäväksi. Aikasiirtymisineen 2000-luvulta 1990- ja 1980-luvulle ja takaisin sen seuraaminen vaatii tarkkuutta, mutta ainakin pidempään näitä asioita tutkailleena katson dokumentin toimivan hyvin.

Dokumentti ei ensisijassa etsi syitä syviä dopingongelmaan, vaan antaa tapahtumien ja ihmisten käyttäytymisen kertoa puolestaan. Syntyy jännitysnäytelmä, jonka lopputulos on katsojalle etukäteen selvä, mutta valaisukulma ja kokonaisvaltainen näkemys tuovat dokumenttiin sen cluen. Otan oikeudekseni tulkita seuraavassa dopingvyyhteä siten, kun sen itse näen. Itse asiassa pelkästään dopingista puhuminen on harhaanjohtavaa, sillä kuvattuihin tapahtumiin liittyy suuri määrä erilaisia asioita: vallan käyttöä, ihmisten manipulointia, businesta, epärehellisyyttä, suoranaisia valheita ja sinisilmäisyyttä.

Kupletin pääjuoni menee mielestäni suurin piirtein seuraavasti: toiminnan rahoittajina olemme me tavalliset penkkiurheilijat, juuri meidän innostuksemme ja rahan syytäminen idoleihimme käynnistää tämän sopan. Yleisön paine luo paineet urheilujohdolle, joka painostaa valmentajia menestykseen. Valmentajat taas painostavat urheilijoita menestymään hinnalla millä hyvänsä. Koneistossa tarvitaan asiantuntijoita (lääkäreitä) sekä urheilun ympärillä häärääviä agentteja ja eritasoisia avustajia. Median merkitystä ei voi mitenkään aliarvioida.

Tietenkään urheilijat eivät ole tahattomia uhreja, vaan ovat usein kaikkein aktiivisimpia menestyksen keinovalikoiman etsijöitä. Taustalla liikkuu suuri raha (tietenkin urheilulajin suosioon suhteutettuna). Rahalla on taipumus vaikuttaa riskinottohalukkuuteen.

Jos ajatellaan dokumentissa esiteltyä henkilögalleriaa, nousee siitä esille useita vaikuttavia henkilöhahmoja. Suomalaisista nostaisin esille Tapio Widemanin, Kari-Pekka Kyrön ja Jarmo Punkkisen. Käsittelen urheilijoita erikseen.

Wideman on hyvin erikoinen hahmo. Hänet on esitelty julkisuudessa aiemmin eräänlaisena lääketieteen neutraalina guruna, jonka arvioihin sitten luotetaan. Tosiasiassa hänellä on sorkat savessa ja syvällä suomalaisessa ja kansainvälisessä dopingkulttuurissa. Onko tämä hyväntahtoisen oloinen, myhäilevä hahmo koko näytelmän suurin konna? Tämä on kysymys, ei vastaus. Kiinnittäisin huomiota Widemanin lausuntoihin, sillä eräässä mielessä hän on koko dokumentissa haastatellun porukan kaikkein kyynisin hahmo. Wideman pitää koko urheilubusinestä suurena showna ja pr-toimintana. Lopulta hän sanoo sen ratkaisevan asian: tarvitaanko doping-valvontaa ollenkaan? Sanoisin, että kovin on Wideman valinnut helpon ratkaisun. Tällaisen mielipiteen voi kuulla harrastelijan suusta kuntosalilla, mutta vaikutusvaltaisen urheilulääketieteen asiantuntijan suusta se kuulostaa kovin härskiltä ja yksioikoiselta.

Kari-Pekka Kyrö on usein nähty kaikkein suurimpana roistona tässä näytelmässä. Ainakin hän on käyttänyt inhimillisten piirteiden kaikki variaatiot hyväkseen valehtelusta rehellisyyteen. Kyrö on tuonut esille lopulta tapahtumien yksityiskohtia, jotka ovat täyttäneet palapelin puuttuvat osat. Hänenkin osaltaan on sanottava, että kun hän on ensin kokeillut kaikki vippaskonstit ja mikään ei ole auttanut niin viimeisenä keinona hän on turvautunut rehellisyyteen. Hän on eräänlainen kameleontti, joka pystyy muuntautumaan mihin rooliin tahansa.

Jarmo Punkkinen on hahmo, joka pukeutuu mystikon kaapuun. Mies ei puhu, vaikka todennäköisesti tietää yksityiskohdista enemmän kuin ehkä kukaan muu. Hän on käynyt Italiassa alan "korkeakoulun". Italialaiset urheilijat ovat ehkä kaikkien härskeimmin käyttäneet testiaukkoja hyväkseen. Jäämme odottelemaan Punkkisen muistelmia.

Epäilemättä kaikki kolme henkilöä ovat rautaisia ammattilaisia omilla osaamisalueillaan. Kysymys on tavallaan yrittämisen tai osaamisen vasenkätisestä muodosta (anteeksi kaikki vasenkätiset). Kysymys ei ole välttämättä rikollisesta toiminnasta, vaan sääntörikkomuksista ja epäeettisestä toiminnasta. Mutta kuka tässä busineksessä välittää moisesta?

Suurissa urheilutapahtumissa näemme dramaattisia näytelmiä. Mutta kulisseissa näytelmä voi olla vielä paljon dramaattisempi. Dokumentin mukaan suomalaiset huijasivat muita pelottelemalla heitä Lahtea edeltäneissä suurkisoissa tehtävillä uusilla dopingtesteillä. Suomalaiset tiesivät, ettei testejä tehty samalla, kun he itse härskisti douppasivat itsensä. Kosto elää. Lahden MM-kisoissa suomalaisia vedettiin nenästä. Ei pitänyt olla hemohestestejä, mutta oli kuitenkin. Kari Pekka Kyrön puheista saa vaikutelman, että doping-maailmassa ei harrastelijamaisuudella pärjätä. Hommassa ollaan mukana rautaisella ammattitaidolla tai sitten on jäätävä pois.

Mutta eikö tässä pitänyt puhua itse urheilijoista? Jos ajatellaan kahta todella härskiä tapausta, Italian Manuela Di Centaa ja Johan Muhleggiä (viime mainitun käry Salt Lake Cityssä vuonna 2002), niin molemmat ovat osoittaneet ylivoimaisuutensa useissa suurkisoissa. Di Centa ei ole jäänyt kiinni vilpistä ja hänet on palkittu parlamenttipaikalla Italiassa. Oleellista tässä on kuitenkin se, miten nykyaikaisessa kivikovassa urheilumaailmassa jotkut voivat olla noin ylivoimaisia. Tähän voi olla vain yhdenlainen selitys.

Se oli muistaakseni ruotsalainen huippulahjakas hiihtäjä Per Elofsson, joka pisti hanskat tiskiin, kun hän huomasi, että kunnon nostaminen huippuun (muiden huippujen kanssa kilpailukykyiseksi) vaati dopingin käyttöä. Kääntäen hän tarkoitti, että kilpailijat syyllistyivät dopingiin. Tämä onkin dopingkysymyksen ytimessä: kaurapuuropohjalta joudut auttamatta altavastaajaksi. Liian kova harjoittelu taas johtaa ylikuntoon, jonka torjumisessa doping saattaa olla välttämätön apu. Olen joskus katsonut olympiakisojen kuulantyönnön palkintojen jakoa epäuskoisena: ovatkohan nuo mitalimiesten yrmeät kasvot merkkinä siitä, että mitali ei ole heidän omastakaan mielestä vielä varma?

Käytännössä urheilijat menettelevät ahdistavassa menestyspaineessa hyvin monella eri tavalla. En epäile Elofssonin rehellisyytä. Hän halusi valita puhtaan urheilun. Joku toinen aloittaa dopingin ja tulee sitten tunnontuskiin. Joku romahtaa vasta jäätyään kiinni dopingin käytöstä. Sitten on niitä, jotka eivät myönnä syyllisyyttä kiinni jäämisen jälkeenkään, vaikka todisteet ovat aivan selvät. Sankaruuden säilyttävät ne, jotka käyttävät, mutta eivät jää koskaan kiinni.

Dokumentissa Jaana Savolainen (todettuaan itsensä puhtaan urheilun kannattajaksi) kertoo, kuinka hän ennen Lahtea voitti ylivoimaisesti Suomen mestaruuden, mutta itse MM-kisoissa hän oli pelkkä vastaantulija. Siinä välillä ehti tapahtua jotain. Kysymys on muusta kuin kunnon vaihtelusta.

Me projisoimme joihinkin urheilijoihin korkeatasoisina pitämiämme piirteitä ja petymme sitten, kun nämä henkilöt eivät ole luottamuksen arvioisia, ts. sortuvat dopingiin. Välittömästi tulevat mieleen Martti Vainio ja Mika Myllylä. Meidän parhaat poikamme eivät menestyneetkään ilman vippaskonsteja!

Raha on hurjan tärkeä konsultti näissä asioissa. Kyllä Isometsän, Myllylän ja Kirvesniemen Karpaasiyhtiö nivoutui aivan elimellisesti urheilumenetykseen ja sitä avittavaan dopingin käyttöön. Dopingriski oli oleellinen osa yrittäjäriskiä. Kun koko elämä on rakennettu urheilukehikon varaan ja tapahtuu paljastuminen saattavat seuraukset olla katastrofaaliset, kuten Myllylän tapauksessa. Toiset ovat ehkä alunperinkin laskeneet (tiedostamattaan?) sen varaan, että katastrofin mahdollisuus on olemassa. Tällä ajattelulla toipuminen kärystä nopeutuu. Ehkä Isometsä ja Kirvesniemi ovat esimerkkejä tästä.

Urheilua on vaikea erottaa kulttuurista, jossa elämme. Odotukset kohdistuvat kai oman kulttuurimme kuviteltuun rehellisyyteen. Pettymys on melkoinen, kun toteamme olevamme samalla tai alemmalla tasolla kuin muut.

Yksi tapa projisoida ongelma pois päiväjärjestyksestä on median syyttäminen. On totta, että lehdistö myy dopinguutisilla. Kriisien paisuttelu kuuluu myös asiaan. Kaikilla on mielipide dopingista. Lähtisin kuitenkin itse siitä, että lehdistön (median) ensisijainen tehtävänä on mätäpaiseiden paljastaminen. Urheilun seuraajalle jää ikään kuin kaksi mahdollisuutta pettymyksen hetkellä: tuntea itsensä huijatuksi tai antaa huijata itseään ilman, että ottaa sitä kovin vakavasti. Myös katsomon puolelta löytyy kyynikoita: menestyä saa millä keinoin tahansa ja jos jää kiinni, niin se on jokaisen oma asia, jota ei jäädä suremaan.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti