Palaan jälleen suosikkiaiheeseeni asuntojen hintojen kehityksestä. Pari päivää sitten uutisoitiin Björn Wahlroosin ostaneen asunnon itselleen Tukholmasta. Wahlroosin perustelu meni suurinpiirtein seuraavasti: ostin asunnon Tukholmasta enkä Helsingistä, koska Tukholma on edullisempi. Mitä sanovat tilastot? Tilastojen mukaan Tukholmassa asuntojen hinnat nousivat viime vuonna 8 prosenttia ja vuoden 2007 jälkeen hinnat ovat kohonneet 38 prosenttia eli samaa kovaa tahtia koko ajan. Ostollaan Wahlroos halusi todistaa, että Tukholmassa ei ole asuntokuplaa: ”Helsingissä samankaltainen asunto olisi ollut kalliimpi, joten en ymmärrä, miten tämä voisi olla merkki ylikuumentuneista markkinoista”. Vainiin.
Asuntojen hintojen nousu ylittää inflaation moninkertaisesti Tukholmassa. Tästä tullaan mielenkiintoiseen todisteluketjuun: jos siis asuntojen hinnat ovat nousseet Tukholmassa lähes 10 prosentin vuosivauhtia ja asunnot kuitenkin ovat halvempia kuin mitä on Helsingin hintataso, niin voiko olla niin, että Helsingissä ei ole asuntokuplaa? Jokainen luottoja välittävä rahalaitos väittää kivenkovaan, ettei Helsingissä ja Suomessa ole ylikuumentuneita asuntomarkkinoita. Tämä on ilmeisesti kertakaikkiaan uskottava!
Tulee mieleen amerikkalainen taloustieteilijä Arthur Laffer (sama mies, joka lanseerasi kuuluisan ”Lafferin käyrän”), joka TV-väittelyssä vuonna 2006 huusi, että ”Yhdysvalloissa ei ole mitään asuntokuplaa, Yhdysvalloilla menee paremmin kuin koskaan”. Sattumoisin asuntojen hintakupla oli korkeimmillaan juuri tuona vuonna!
Ostajat ovat eriytyneet. Se, mikä tavalliselle tallaajalle on pöyristyttävä hinta on vauraalle hinta muiden joukossa. Haluaisin kiinnittää huomiota siihen, että kun sanotaan huipputuloisia olevan niin vähän, ettei heillä ole vaikutusta yhteiskuntaan, niin heitä kuitenkin on riittävästi, jotta he vaikuttavat ostoillaan hintatasoon, joka siis nousee. Meillä on asuntopula, onhan se niinkin, mutta meillä vaikuttaa taustalla myös suurenevat tuloerot, jotka eriyttävät asuntomarkkinat.
Yhdysvalloissa kehitys johti siihen, että pieni- ja keskituloiset, joiden tulotaso parani vain hieman 30 vuodessa, eivät pystyneet ostamaan asuntoa muutoin kuin 100-120 prosentin lainoilla (asunnon arvoon suhteutettuna) anteliaiden pankkien avustamana, jolloin he velkaantuivat dramaattisesti. Suomessa voidaan vedota siihen, että ansiotaso on noussut eikä meillä ole tätä samaa tulotason jäätymisongelmaa joka toteutui USA:ssa. Mitenkähän on? Suomessa on toteutunut kaksiosainen ongelma: kotitaloudet velkaantuvat edelleen ennätysvauhtia asuntojen hintojen nousun takia ja samalla työmarkkinat ovat muuttuneet epävarmemmiksi. Tämä pihtiliike pitää meitä otteessa vielä pitkään.
Jos palataan vielä Tukholman ja Helsingin hintatasoon niin hintasuhteista on toisenlaistakin tietoa kuin mitä Wahlroos väittää: Helsingissä on halvempaa. Kompromissina sanoisin, että molemmissa on liian kallista!
Mitä pitäisi tehdä? Asuntojen korkovähennysoikeuden pienentäminen on oikeansuuntainen toimenpide (Australiassa ja Kanadassa, joita voidaan verrata meihin, ei vähennysoikeutta ole lainkaan). Asuntojen tuotantovajeen päättymättömältä näyttävä ongelma tulisi ratkaista. Mutta tarvitaan jotain muutakin. Kun perhe kasvaa pidetään itsestään selvänä, että asuntoa pitää päästä suurentamaan, mielellään jo etukäteen. Mitä jos tästä tingitään edes vähän omaa säästöosuutta ensin kasvattamalla?
Kuplakäsite (tai asuntojen hintojen ylikuumenemisongelma) pitäisi määritellä laveammin: jos siis perheen tuloista yhä suurempi osa menee seiniin, niin muu kulutuskysyntä vähenee ja talous takkuilee.
Lopulta tullaan vihoviimeiselle rajalle: miksi meidän pitää pakkomielteisesti omistaa? Epäilen, että vain hyvin rikas ihminen voi vastata tähän kysymykseen. Jos tapaan viisaana ihmisenä pitämäni Warren Buffetin, niin lupaan kysyä asiaa häneltä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti