keskiviikko 27. helmikuuta 2013

Tapahtui Raatteen tiellä

Teemu Keskisarjaa haastateltiin kirjamessuilla 2012 uusimman kirjansa ”Raaka tie raatteeseen” johdosta. Heti haastattelun alussa hän halusi korjata Helsingin Sanomien kirjaa koskevassa jutussa olleen väärintulkinnan, jossa annettiin ymmärtää, että suomalaisten sankaruuden sijasta olosuhteet suosivat suomalaisia.

Kun olen nyt vihdoin lukenut kirjan, voi Suomussalmen taisteluista vetää monia johtopäätöksiä. Kyllä sekin näkökohta kannattaa ottaa esille, että venäläisten eteneminen, joka perustui motorisoituihin, teihin sidottuihin joukko-osastoihin oli noissa olosuhteissa (kova pakkanen, teiden ulkopuolella liikkuminen vaikeaa) toivotonta. Valittu ajankohta – kireä pakkastalvi - sodankäyntiin oli ainakin silloisella Neuvostoliiton taktiikalla ja strategialla tuhoon tuomittu. Kenraali Talvi oli tällä kertaa Suomen puolella.

Edellä mainitun voi varmaan sanoa vähättelemättä suomalaisten sankaruutta. Itse taisteluna Suomussalmi kannattaa suhteuttaa talvisodan muihin rintamiin. Kun koko talvisodassa kaatui 25 000 suomalaista oli uhrien luku Suomussalmella karkeasti 800-900. Neuvostoliiton menetyksiksi Keskisarja arvioi 1,5 divisioonaa, joskin arvio on summittainen. Siihen nähden, että alueella oli kaksi Neuvostoliiton divisioonaa (163. divisioonaa lyötiin hajalle ensin ja kun se oli tehty, pilkottiin ja tuhottiin apuun tullut 44. divisioona), menetykset olivat suuria.

Keskisarja ei rasita lukijaa joukko-osastojen nimien ryteiköllä. Sen sijaan hän keskittyy Suomussalmen taistelujen tarinaan. Nimenomaan tarinankertojana hän on lahjakkuus. Kirjan lukee nopeasti, koska se on niin sujuvasti kirjoitettu. Kieli on monivivahteista ja elävää.

Toivottavaakin jää: kirjassa on karttoja, joita ei kytketä tekstiin, vaan lukija saa itse nähdä perehtymisen vaivan. Havainnollisuutta olisi voinut lisätä kuvaamalla suomalaisten ja Neuvostoliiton joukkojen siirtymistä eri väreillä. Hyvää kartoissa on, että ne eivät täyty joukko-osastojen numeromagialla.

Sotaa käytiin siviilien keskellä, koska ihmisiä ei pyrittykään siirtämää alueelta pois. Taistelut olivat ikään kuin harjoitus jotain suurempaa varten siinä mielessä, että selkeää, järjestelmällistä sodankäyntiä – päinvastoin kuin sodassa mukana olleiden muistelmissa annetaan ymmärtää – ei nähdäkseni ollut. Suomalaisten vastaryhmittymät saatiin kokoon hitaasti vaikeissa olosuhteissa. Onneksi vihollisen eteneminen oli toivottoman hidasta – Ruotsin rajaa ei voitu mitenkään saavuttaa parissa viikossa, vaikka vastus olisi ollut olemattoman heikko.

Suomalaisen puolen johdon eripura tuodaan kirjassa selvästi esille. Lukuista muistakin lähteistä tiedetään kenraali Siilasvuon ja everstiluutnantti Paavo Susitaipaleen keskinäiset ongelmat: he kävivät ikään kuin eri sotia. Myös Siilasvuon ja esikuntapäällikkö Alpo Marttisen välit olivat riitaisat ja jännitteiset. Jää vaikutelma, että jälkikäteen sodan johtamisesta on annettu liioittelevan selkeä ja johdonmukainen kuva. Strategia ja taktinen osaaminen kehittyivät tapahtumien keskellä yritysten ja erehdysten kautta.

Maailmankatsomukselliset erot Suomussalmella olivat suuret: oli tulipunaisia korpikommunisteja ja vitivalkoisia suomalaisia. Siviilit jäivät sodan jalkoihin. Kukin menetteli parhaaksi katsomallaan tavalla. Keskisarjan kirjan mieleenpainuvimpia jaksoja ovat ne, joissa hän kuvaa rajan tällä puolella eläneiden suomalaisten yhteistoimintamiesten toimintaa. Paikalliset olivat venäläisille hyviä oppaita, eivätkä läheskään aina vastoin omaa tahtoaan. Tästä myöhemmin lisää.

Sodan lopputuloksen kannalta oli ratkaisevaa, että pääosan Neuvostoliiton joukoista muodostaneet ukrainalaiset (käytän heistäkin nimeä venäläiset tässä kirjoituksessa) eivät olleet varustautuneet lainkaan riittävästi näihin olosuhteisiin (mm. kesäpaidat, olosuhteisiin soveltumattomat sukset). Divisioonan komentaja kenraali Vinogradov oli vain yliluutnantti puolitoista vuotta aikaisemmin. Kun Stalin oli tuhonnut johtavat kenraalit, jouduttiin johtoon asettamaan miehiä improvisoidusti lähinnä käytännön taitojen perusteella. Laajempi strateginen ja taktinen osaaminen loistivat poissaolollaan. Eri asia on sitten, kuinka paljon välittömällä taistelujen johdolla oli vaikutusmahdollisuuksia, sillä Moskovasta annettiin yksioikoisia ohjeita, joita valvomaan lähetettiin politrukkeja.

Vinogradov teloitettiin vielä talvisodan kestäessä. Kysymys ei niinkään ollut hänen sinänsä puutteellisista sodanjohtotaidoistaan, vaan siitä, että ”hän epäonnistui mahdottomassa”.

Yksi Keskisarjan kuvauksen mielenkiintoisimpia osia on, kun hän kertoo, miten molemmin puolin oltiin varsin tottumattomia sodankäyntiin. Molemmilla oli taustana vain kaukaiset sisällissodat parikymmentä vuotta aikaisemmin ja venäläisillä lisäksi lyhyt sota Puolassa (Puolan jako Ribbentrop-sopimuksen mukaan), jossa varsinaisen työn teki natsi-Saksa. On hämmentävää, miten nopeasti opittiin sodan tavoille: äkkiä miehistä kehkeytyi sodan veteraaneja hyvässä ja pahassa. Raatteen tien taistelujen legenda perustuu osin kansainväliseen kiinnostukseen. Daavid vastaan Goljat -asetelma oli tietenkin huomion keskipisteenä, mutta myös muiden rintamien hiljaisuus soi mielenkiinnon kohdistumisen kauas syrjäiseen Suomeen.

Suomussalmella käytiin ”korpisisällissotaa”. Siviilit valitsivat puolensa sen mukaan kuin parhaaksi näkivät. Kapitalismin vastaisuus ohjasi joidenkin käyttäytymistä ja teki heistä enemmän tai vähemmän yhteistoimintamiehiä venäläisten kanssa. He olivat ”eläviä kompasseja” olosuhteisiin tottumattomalle viholliselle. Suomalainen alipäällystö ja upseerit tunsivat suurta epäluuloa kaikkia rajan pinnassa asuvia kohtaan. Venäläiset maksoivat pikkukorvauksia hyväuskoisille, mutta yhtä lailla siviilien tekoja ohjasi pelko karjan menetyksestä, ymmärtämättömyys kokonaistilanteesta tai puna-armeijan pakottaminen.

Kuulusteluissa monet selvisivät, kun väittivät, ettei yhteistoimintaa vihollisen kanssa ollut, monet taas teloitettiin, kun ajattelivat, että rehellisyys oli paras keino selviytyä ja tunnustivat vakoilun. Inhimillisesti katsoen ”vakoilu ” oli kovin alkeellista ja huonosti vihollista palvelevaa. Yhtä kaikki sodan logiikka oli julma. Keskisarja aivan oikein vertaa suomalaisten käyttäytymistä menettelyihin muilla toisen maailmansodan näyttämöillä: kyllä miehityksen alle joutuneet osoittautuivat yhteistyöhaluisiksi sekä idässä että lännessä.

Keskisarja kuvaa tapahtumia jo aiemmista kirjoistaan tutuilla tavoilla. Lievästi ironiseen kuvaukseen ei kuulu tunteiden näyttäminen. Pikemminkin hän on kalsean kliininen: veri on verta ja paska on paskaa. Joku saattaisi odottaa myötätuntoisempaa eläytymistä sodan keskellä toimivia sotilaita ja siviilejä kohtaan.

sunnuntai 24. helmikuuta 2013

Jääkiekkoväkivalta jatkuu - mitä on tehtävä?

Muistan seuranneeni ensimmäiset jääkiekon maailmanmestaruuskilpailut vuonna 1964. Aivan intohimoisesti katsoin kotikisat 1965 Tampereella. Jääkiekon vauhti, jännitys ja kovuus ovat aina siitä lähtien kiehtoneet. Suurvaltapolitiikka kytkeytyi MM-koisoihin Tukholmassa 1969. Vastakkainasettelu kaukalossa Neuvostoliiton ja Tsekkoslovakian välillä oli käsin kosketeltava. Kaukalossa panssarit eivät jyllänneet , mutta raivo oman asian puolesta heijastui Tsekkien pelissä, ja he pääsivätkin kuittaamaan miehityksen, joskin lohdutus oli laiha.

Muistan hyvin Neuvostoliiton ykkösketjun 1960-luvun alussa: V. Aleksandrov-Loktev-Almetov. Sitten tuli Firsov-Vikulov- Polupanov 1960-luvun keskivaiheilla ja viimein eräänlaisena ”lopullisena” klap-klap ketjuna Mihailov-Petrov-Harlamov. Kahdeksankymmentäluvulla tuli vielä yksi mahtiketju Krutov-Larionov-Makarov. Nämä pelaajat olivat suhteellisen pienikokoisia, ”kookas” Petrov oli muistaakseni 179 cm pitkä (Ilman luistimia). Oli selvää, että edellä mainitut pelaajat perustivat menestyksensä taitoihin, ei kovuuteen (vaikka olivatkin kaksinkamppailuissa vahvoja) saati sitten väkivaltaan. Tässä en ota kantaa mahdolliseen ja todennäköiseen ”D-vitamiinin” käyttöön.

Jos haki väkivaltaa jääkiekosta, sitä löytyi NHL:stä. Yhdessä vaiheessa (erityisesti 1970-luvulla) Philadelphia Flyersin menestys perustui äärimmäiseen sikailuun. Noista päivistä jääkiekko on puhdistunut. On ollut mieltä ylentävää nähdä, että nimenomaan NHL:ssä on puututtu väärin miellettyyn kovuuteen rankalla kädellä. Esimerkiksi Paul Kariyan kohtalo oli joutua päähän kohdistuneen iskun kohteeksi. Toipuminen kesti pitkään. Aina kun Kariya yritti aloittaa pelit iski päänsärky mieheen. Kysymys ei todellakaan ollut muutaman päivän jutusta, vaan vuosien toipumisesta.

Jostakin syystä nimenomaan Suomessa väkivaltaisuus on nostanut päätään. Meillä kovuus ymmärretään väärin. Tyypillisesti ensin joku sanoo, että väkivaltaa on liikaa, sitten joku toinen sanoo, että voihan se olla niin, mutta jääkiekon luonteeseen kuuluu kovuus. Järjetön perustelu. Hyvä tuomari pystyy erottamaan kovuuden ja ”kovuuden” toistaan helposti.

On puhuttu paljon vastustajan kunnioittamisen puutteesta. Allekirjoitan. Nimenomaan on palautettava pelin ja pelaajien arvostus. Vasta sitten tulevat sääntömuutokset.

Nyt on kuitenkin astuttu rajan yli. Jarkko Ruudulle annettiin kolmen ottelun pelikielto siitä, että hän teloi vastustajan pois ehkä juuri kolmen ottelun ajaksi. Kukahan tämän ”silmä silmästä” -menettelyn on keksinyt? Kun asiasta nousi häly nostettiin pelikielto neljään otteluun. Tämä on jo surkuhupaisaa. Mielestäni sanktion pitäisi olla selvästi rankempi (ja mallia voi katsoa NHL:stä). Pelikielto esim. 10 ottelun pituiseksi ja henkilökohtainen sakko sekä joukkuesakko päälle.

Taklauksiin kuolleesta kulmasta pitäisi puuttua. Samoin jos näkee, ettei pelaaja ole mitenkään valmistautunut taklauksen vastaanottoon tulisi taklausta välttää. Nämä ovat ensisijaisesti vastustajan kunnioittamiseen liittyviä asioita, ehkä ei niinkään sääntökysymyksiä. Jotenkin näen viimeaikaiset tapahtumat ikään kuin pelaajien henkilökohtaisina kaunoina. Pelotellaan verbaalisesti vastustajan pelaajaa tai sitten yritetään sääntöjen vastaisilla menettelyillä saada kuviteltu yliote vastustajasta.

Muistan olleeni muutama vuosi sitten eräässä kauden alkua edeltäneen harjoitusottelun mediatilaisuudessa mukana. Oli hämmästyttävää todeta, kuinka molemmat valmentajat mainostivat ennen kaikkea muuta ”profiilipelaajiaan” so. pelaajia, joiden tehtävänä oli vastustajan väkivaltainen kohtelu.

Tässä tullaan erääseen ydinajatuksista. Seurojen johtoportaassa - valmennustiimi mukaan lukien - on niitä, jotka taustalla yllyttävät raakoihin otteisiin. Mihin tämä erityisesti liittyy? Liittyykö se useiden seurojen heikkoon rahatilanteeseen? Pitääkö väkivallan kautta nostaa profiilia? Entä pelin taso? Kymmeniä parhaista pelaajista pelaa ulkomaisissa sarjoissa. Riittäkö kotimaan taso? Ulkomaiset pelaajat eivät pitkään aikaan ole olleet itsestään selvästi vahvistuksia liigassa. He ovat kiertopalkintoja seurojen välisessä kokeiluprojekteissa.

Vielä on puututtava katsojien käyttäytymiseen. On selvää, että osa katsojista purkaa omia turhaumiaan oman joukkueensa kautta. Seurojen johdon tulee ymmärtää asia, eikä antautua huonoimman aineksen vietäväksi. Tarvitaan siis ryhtiliikettä.

Jääkiekko on minun mielestäni kaikkein paras joukkuepeli. Peli sinällään on huippuvauhdikas. Pelaajat huipulla ovat taitureita. Ei kannattaisi uhrata loistolajia väärin ymmärretyn busineksen välikappaleeksi.

perjantai 22. helmikuuta 2013

Lincoln

Kävin katsomassa 2,5 tuntisen uuden Lincoln-elokuvan. Sen sankari on tietenkin presidentti Abraham Lincoln (1861-1865). Steven Spielbergin ohjaama elokuva on Suomessakin menestynyt ilmeisen hyvin, sali oli täynnä.

Olen suhtautunut näihin elokuvien historiatulkintoihin aina hiukan skeptisesti. Spielberg selviää urakasta kuitenkin kunnialla. Elokuva keskittyy kuvaamaan orjuuden kieltävän lain käsittelyä kongressissa. Lincolnin murha sivuutetaan elokuvassa lähes täysin (ainoastaan läheisten kokoontuminen menehtyneen Lincolnin ympärille näytetään). Käsittelytapa on siis samanlainen kuin taannoin Helsingissä näytetyssä erinomaisessa dokumenttielokuvassa Olof Palmesta. Molemmat ratkaisut ovat rohkeita, mutta onnistuneita.

Lincolnia seurasi herpaantumattomana koko kaksi ja puolituntisen ajan. Neljä viidesosaa elokuvasta käytetään poliittisen näytelmän kuvaamiseen edustajainhuoneessa. Tullakseen hyväksytyksi orjuuden kieltävä laki tarvitsi 2/3 osan kannatuksen. Elokuva vaati hillittömän määrän näyttelijöitä, joiden ohjauksesta Spielberg kuitenkin selviää vahvalla rutiinilla.

Mielenkiinnolla seurasin poliittisen debatin eri puolia. Nykyinen polarisaatio kongressissa aiheuttaa tulikivenkatkuisia puheenvuoroja, mutta ensisijaisesti mediassa. Tuolloin räikeät puheenvuorot käytettiin itse salissa. Vastustajan häpäiseminen oli todella karkeata.

Elokuva pitää jännitettä yllä lähinnä Lincolnin persoonan avulla (Daniel Day-Lewis). Lincolnin vaimon (Sally Field) tuhlailevaisuutta ja mielenterveysongelmia vain hiukan sivutaan. Perheen sisäiset traumaattiset kokemukset kuitenkin tuodaan kohtuullisesti esille.

Elokuvan mukaan ääniä ostettaessa ei käytetty rahaa. Lobbauksen välineenä olivat liittovaltion, osavaltioiden ja kaupunkien virat. Niissä kauppa sitten kävi sitäkin kiivaampana. Lähtötilanteessa Lincolnilta puuttui 20 ääntä ja ratkaisu venyi viime hetkille. Hänen avustajansa tekivät kiivaasti töitä tavoitteen saavuttamiseksi.

Elokuva dramatisoi viime hetken mielenmuutokset tehokkaasti. Voidaan tietysti kysyä onko kuvaus totuudenmukainen. Heikon ja vahvan tahdon ero joka tapauksessa kuvataan dramaattisesti.

Lincoln esitetään perusrauhallisena tyyppinä, joka kiihtyi vain muutaman kerran prosessin aikana. Lincolnin taipumuksen tarinankerrontaan elokuva tuo hyvin esille – joko jutut naurattivat tai sitten ikävystyttivät ympäröiviä avainhenkilöitä.

Välähdykset äärimmäisen raa´asta sisällissodasta sivuutetaan kuriositeetin omaisesti, kuitenkaan tosiasioita vesittämättä. Irtileikattujen, amputoitujen raajojen kasa kertoo kyllä, mitä oli lääkintähuolto tuohon aikaan.

Historian kuvaus marttyyripresidentistä voisi muodostua äärimmäisen tunteenomaiseksi, mutta Spielberg välttää ylilyönnit. Kiitos siitä hänelle.

Poliittisesti asetelma oli tuolloin nurinkurinen nykyiseen nähden: republikaanit kannattivat orjuuden poistamista, demokraatit vastustivat. Ratkaisu kabineteissa ja sotatantereella tapahtui lähes yhtaikaisesti: konfederaation joukot antautuivat unionilaisille ja Lincoln voitti oman taistonsa kahden äänen marginaalilla.

Lincolnin seuraaja, varapresidentti Andrew Jackson vastusti orjuuden lakkauttamista. Taistelu siis jatkui Lincolnin jälkeen. Itseasiassa taistelu jatkui miltei tasan sata vuotta, sillä orjuuden lakkauttamista ei saa sotkea rotusorron loppumiseen. Vasta 1960-luvn kansalaisoikeusliike käänsi yhteiskunnallisen tilanteen mustille edulliseksi dramaattisten vaiheiden jälkeen. Sitä ennen Ku Klux Klan ja muu väkivaltakoneisto teki kaikkensa rotusorron jatkamisen puolesta.

Roolit elokuvassa on täytetty varsin oivasti. Tällaisiin todellisuutta kuvaaviin fiktioihin tulee helposti mukaan kaavamaisia maneereja. Nytkin ne havaitsee, mutta eivät ne kuitenkaan häiritse.

Daniel Day-Lewisin roolisuoritus Lincolnina ansaitsee tunnustuksen. En tietenkään osaa sanoa, miten Lincoln elävässä elämässä käyttäytyi, mutta vaisto sanoo, että suoritus on ulkonäköä myöten aidontuntuinen. Elokuva on itsenäinen taideteos, mutta täydentää hyvin TV:ssä pari vuotta sitten näytettyä upeaa dokumenttisarjaa Yhdysvaltain sisällissodasta.

Omistajuudesta

Mikä erottaa Pohjois-Amerikan Etelä-Amerikasta? Monikin asia, mutta kiinnittäisin huomiota maanomistuksen eroavaisuuksiin. Yhdysvalloissa yksityinen maanomistus laajana kansalaisten oikeutena tuli vallitsevaksi itsenäistymisen alkuajoista lähtien (orjia lukkuunottamatta). Etelä-Amerikassa kehitys oli toisenlainen. Maanosa alistettiin siirtomaaherrojen alaisuuteen. Harvat maanomistajat saivat privilegoita. Seurauksena esim. Kolumbiassa 1% omistaa 52 prosenttia koko maanviljelypinta-alasta. Tilanne on luonut edellytykset maanomistuksen epäoikeudenmukaisuutta vastustaville sissiliikkeille, väkivaltaisuudelle ja maanomistukseen liittyville murhille.

Skandinaviassa on myös suosittu yksityisomistusta. Vuoden 1789 Yhdistys- ja vakuuskirja vahvisti Suomessa yksityistä maanomistusta muuttaen vähitellen kruununtiloja perintötiloiksi. Myöhemmin itsenäistymisen aikoihin suurteollisuus ei saannut otetta maanomistuksesta, vaan maa- ja metsätilat säilyivät pääosin yksityisten hallussa.

Neuvostoliitossa päädyttiin sosialismin ideologiaan perustuen kollektiiviseen omistukseen. Äärimmäisenä muotona käytettiin pakkokollektivisointia. Kokeilu epäonnistui totaalisesti.

Finanssikriisin yhteydessä olen toistuvasti palannut omistajuuden problematiikkaan. Minulle on syntynyt käsitys, että rahamarkkinakriisissä omistajuus on kriisin ytimessä. Millä tavalla? Sen selvittämien onkin vaikea, ehkä jopa mahdoton tehtävä.

Ideologisesti amerikkalainen äärikonservatismi pitää sosialismina miltei kaikkea yhteiseen omistukseen viittaavaakin. Cato-instituutti määritti 2000-luvun alussa omistajuusyhteiskunnan äärimmäisenä yksityisomistuksen muotona. Sosiaaliturva (eläkkeet), koulutus ja terveydenhuolto määritetiin kuuluvaksi yksityisen omistuksen piiriin ilman minkäänlaista yhteiskunnallista järjestelmää.

George Bush nuorempi omaksui Cato-instituutin opit käytännön politiikkaan. Hän ei jatkanut edeltäjänsä rikkaisiin kohdistunutta verokiristyspolitiikkaa, vaan päinvastoin levensi tuloeroja verohelpotuksilla ylemmille tuloluokille.

Tuloerojen kasvulla on ollut merkittävät seuraukset, ehkä suuremmat kuin arvaammekaan. Kun omistajuutta pyrittiin edistämään kaikin mahdollisin keinoin, päädyttiin tukemaan asunnonomistajuutta liittovaltion tuella. Tuki ei ollut riittävä varmistamaan asunnonhankintaa. Asunnonomistajuudesta tuli keinotteluväline, jonka katalysaattorina toimi velkaraha.

Tuloerojen kasvu (pieni- ja keskituloisten tulojen heikkeneminen tai ennallaan pysyminen) vuosikymmenien ajan ja omistajuuden ideologian samanaikainen korostaminen loivat pohjan kaikkien yhteiskunnan tasojen velkaantumiskehitykselle. Olisi pitänyt lähteä liikkeelle toisesta asetelmasta: ensin lisätä mahdollisuuksien mukaan tuloja ja sitten tukea omistajuutta. Näin ei tehty, vaan ideologisesti ylikorostettiin omistajuutta tulokehityksen kustannuksella.

Samaan aikaan tapahtui globaalisti toinen tärkeä muutos, joka kärjisti edellä mainittua tulo- ja omistajuuskehitystä: kehittyvien ja kehittyneiden maiden välillä tapahtui voimasuhdemuutoksia, jotka heikensivät tavallisten palkansaajien asemaa. Kehittyvien maiden kilpailu alkoi purra kehittyneiden maiden teollisuustuotannon tuotantoedellytyksiä heikentävästi. Yhdysvalloissa kehitys on ollut suoraviivaista: palkkakehitys on pysähtynyt pieni- ja keskituloisten osalta.

Yhdessä edellä mainitut tekijät eli länsimaiden sisällä tapahtuneet sisäiset muutokset (omistajuusyhteiskuntaideologian ylikorostuminen) ja globaalit muutokset ovat muuttaneet omistuksen problematiikkaa monella tavalla.

Näyttää siltä, että ns. tavallisen ihmisen asunto-omistajuus on muuttunut yhä velkavetoisemmaksi. Velkavetoisuus on laajentunut myös muihin omistuseriin. Talouden kokonaiskuvaa on vahvistettava tuloerojen kasvun hillinnän avulla, muutoin kehitys johtaa arvaamattomiin seuraamuksiin.

Jostakin syystä Suomessa edelleen jatketaan velkaantumislinjaa asunto-omistajuuden osalta. Miksi? Muissa pohjoismaissa velkakehitykseen kiinnitetään suurempaa huomiota kuin meillä. Tanskan tilannetta voidaan pitää huolestuttavana.

Tulokehitystä pitäisi vahvistaa, muutoin omistajuusajatus kääntyy itseään vastaan. Helppoa se ei ole sillä globaalivyörytys jatkuu edelleen. Mutta länsimaiden sisäisiin ideologisiin tekijöihin voidaan kyllä vaikuttaa.

Tämän kirjoituksen alkuosassa esille tuotu omistajuuden siunauksellisuus näyttää kääntynee itseään vastaan kehittyneissä länsimaissa. Omistajuuden varaan ei voi laskea läheskään aiemmin koetulla tavalla. Tarvitaan kaikkia yhteiskunnan tasoja koskeva ravisuttava muutos.

Omistuksien hankkimisen (esim. asunnon hankkimisen) tulee perustua aiempaa selkeämmin omarahoitusosuuksiin. Myöskään asunnon omistajuuden ei saisi muodostua pakkomielteeksi, miltä se nyt vaikuttaa. Saksassa omistusasuntokanta on vain noin 40 prosenttia koko asuntokannasta.

Ainakin tilapäisesti hyvinvointikehityksestä pitäisi tinkiä ja suurille eliitin palkkioille tulisi pistää stoppi. Edelleen tarvitaan panostus uusien elinkeinoelämän innovaatioiden luomiseen. Vain sieltä voidaan luoda riittävän laaja puskuri kansainväliseen kilpailuun.

Luova tuho ja pohjoismainen malli

Mika Maliranta ja Niku Määttänen kirjoittavat Hesarin Vieraskynässä 22.2.2013, että pohjoismainen malli lisää tehokkaasti työn tuottavuutta ja luovaa tuhoa. He ovat oikeassa.

Asia ei ole aivan uusi, sillä Rudolf Meidner ja Gösta Rehn totesivat jo 1940-luvun lopulla esitellessään solidaarisen palkkapolitiikan avainkohtia, että palkkaus tappaa heikot työpaikat ts. työpaikat, jotka eivät pysy (solidaarisissa) palkankorotuksissa mukana. Jostakin syystä Maliranta ja Määttänen eivät tuo kirjoituksessaan tätä puolta juurikaan esille. He kyllä toteavat että ”kilpailun ansiosta tuottavuuskasvun hyödyt jäävät pääosin palkansaajille ja kuluttajille”, mikä sinänsä on totta. Mutta se kova juttu tässä on suhtautuminen palkankorotuksiin. Meillä on juuri nyt menossa kova draivi palkkojen jäädyttämisen puolesta (ja vähän aikaa sitten palkkojen alentamisen puolesta).

Palkkojen alentaminen tai jäädyttäminen olisi luovan tuhon vastainen toimenpide. Se ”luova” -sana siinä tarkoittaa, että uusia innovaatioita ja uusia työpaikkoja synnytetään riittävän ripeässä tahdissa ja sana ”tuho” taas tarkoittaa, että yritys ei ole kilpailukykyinen maksaakseen sopimusten mukaisia palkkoja. Iskukykyisimmät yritykset selviävät.

Tietenkin skandinaavinen malli pitää sisällään monia yhteiskunnan toimenpiteitä, joilla kilpailukyvylle luodaan edellytykset. Näitä ovat mm. koulutus, asuntojen saanti (ml. vuokra-asunnot) ja yhteiskuntarauha. Hyvinvointiyhteiskunnan parhaita piirteitä ei varmaan kukaan yritysjohtaja kiistä.

Kirjoittajat ottavat esille hyvän tuottavuuden maana myös Yhdysvallat. Kun Yhdysvalloissa ei ole voimassa skandinaavista mallia, joku voi ihmetellä, miksi maa niputetaan samaan yhteyteen Ruotsin ja Suomen kanssa. Yhdysvallat on antanut palkkojen mukautua kilpailutilanteeseen. Lyhyellä aikavälillä on saatu työn tuottavuus nousemaan, mutta pitkällä aikavälillä tämä ei ole kannattava ajatus. Ei ihme, että Obama ajaa minimipalkan korotusta. Sitä paitsi Yhdysvaltain teollisuudessa palkat ”mukautuksista” huolimatta ovat jääneet liian korkealle tasolle, jolloin työpaikkoja on siirtynyt kaukoitään. Myös USA:ssa olisi syytä pyrkiä kilpailemaan hyvillä palkoilla eikä huonoilla palkoilla.

Entä jatkossa? Skandinavian maissa on vastassa globalisaation tuomat ilmiöt. Korkeat palkat syövät työpaikkoja Kiinan ja muiden maiden hyväksi. Tietenkin tämäkin on osa luovaa tuhoa, se on globaalia luovaa tuhoa. Maliranta ja Määttänen aivan oikein toteavat, että asuntotuotannon tehostaminen, ulkomaiset työntekijät ja yritysten rahoitusympäristön toimivuus ovat must-juttuja.

On pakko luoda uusia tuotteita, jotka ovat kilpailukykyisiä markkinoilla. Tämä on avainasia, jos halutaan menestyä eli luoda ainakin yhtä paljon kuin tuhotaan.

tiistai 19. helmikuuta 2013

Olli Rehnin opetukset

Olli Rehn on päättänyt ojentaa taloustieteilijöitä heidän teoreettisista ja empiirisistä havainnoistaan, että elvytys on paras lääke taantumaan (Rehnin julkinen kirje). Viesti on ihmeellisen sävyinen: siinä varoitetaan huomioimasta keynesiläisten taloustieteilijöiden neuvoja talouden kohentamisesta.

Aalto-yliopiston kauppakorkeakoulun johtaja Pertti Haaparanta on aivan oikein puuttunut Rehnin ”ohjeistukseen”. Tilanne on mielenkiintoinen. Osa kansantaloustieteilijöistä on edelleen vanhakantaisen uusliberalistisen ”austerity” -politiikan (kurjistaminen) kannalla. Osa taas on selkeästi keynesiläisen talouspoliittisen linjan (matalasuhdanteessa elvyttävä, korkeasuhdanteessa hillitsevä) kannalla. Rehnin viesti ei ole tarkoitettu kaikille taloustieteilijöille ja keskuspankkijohtajille, vaan nimenomaan keynesiläisille.

Rehnin mielen on pahoittanut IMF:n suunnan muutos. IMF on varoittanut austeritystä taloutta vahingoittavana linjana, kun se vuosikymmenien ajan yhdessä maailmanpankin kanssa ajoi nimenomaan kurjistamislinjaa. Ilahduttava toimintalinjan muutos! En yritä väittää, etteikö esimerkiksi Kreikan tapauksessa olisi vaara menokurin lipsumisesta, jos maata kannustetaan lisäämään menoja, mutta kysymys onkin laajemmasta ajattelutavasta.

Rehn on näköjään austerity-linjan miehiä (vaikka olen pitänyt häntä puolikeynesiläisenä), joka pelkää nyt kovasti, että elvyttäjät pilaavat komission kurilinjan. Tässä on taustalla pitkä jatkumo, joka ulottuu mm. Suomeen. Suomi ja Suomen hallitukset ovat olleet kuri ja järjestys -linjan kannalla. Käytännössä linjaa on pidetty yllä varoittamalla milloin milläkin talouden raipalla (vaikkapa holhoukseen joutumisella), joka meitä kohtaa, jos luovumme leikkauslistoista. Iiro Viinanen on tästä politiikasta hyvä esimerkki. Tämä oraakkeli nauttii suurta suosiota edelleen yksioikoisista puheistaan.

Mihin itse pyrin? Ennen kaikkea siihen, että niiden maiden, joiden talous ei ole kuralla (ja niitä maita Euroopassakin on enemmistö) ei ole syytä lähteä juoksemaan austerity-miesten ja naisten perässä, vaan noudattaa omaa pitkän kokemuksen linjaa. Esimerkiksi Suomen velan 48-50 % osuus BKT:stä ei ole sillä tasolla, että meidän tulisi välttää talouden piristysruiskeita vaikkapa velkaa maltillisesti lisäämällä.

Kysymys on siis syvemmästä vedenjakajasta talouspoliittisessa ajattelussa. On selvää, että velkaantumista on tapahtunut joissakin maissa ylettömyyksiin saakka. Mutta olisi myös pohdittava, miten näihin budjettialijäämiin ja sitä kautta velkaantumiseen on jouduttu. Suurimpana syynä näen ei-keynesiläisen menettelyn, jossa kulutusta lisättiin korkeasuhdanteessa 2000-luvun ensimmäisinä vuosina sen jälkeen kuin IT-kuplan krapulasta oli selvitty. Tämän ajattelun kukkanen oli asuntokupla paitsi Yhdysvalloissa niin myös esimerkiksi Espanjassa ja Irlannissa. On tietenkin muitakin vaikuttavia mekanismeja. Haluan kuitenkin korostaa ajattelutapaa, joka johti kriisiin: tehokkaiden markkinoiden piti itsestään pitää huoli tasapainotilan saavuttamisesta. Väärin. Tämä virheellinen ajattelu on anti-keynesiläisten ajattelun keskiössä. Seuraukset olivat hirvittävät.

Näen Rehnin puheissa vähän samaa kuin Robert Lucasin (Yhdysvaltain kansantaloudellisen seuran puheenjohtaja) puheissa vuosina 2003-2004, jolloin hän pilkkasi Keynesiä opiskelijoidensa kuullen niin raskaasti, ettei tieteellisestä moniarvoisesta objektiivisuudesta voinut olla puhettakaan. Miten tärkeää onkaan, ettei sorruta kliinisiin talouspolitiikan arvioihin – niin kliinisiin, ettei vaihtoehtoisia mielipiteitäkään saa enää esittää!

maanantai 18. helmikuuta 2013

Ei hyvältä näytä

Barack Obama sai siis toisen tilaisuuden voittamalla presidentinvaalit. Kun ensimmäinen kausi kului republikaanien virheitä korjatessa – itseasiassa oikeampaa on sanoa, että hän yritti korjata niitä – toisen kauden piti olla nousevan talouden hyödyntämistä. Itse asiassa emme tiedä vielä onnistuuko talouden käynnistäminen nousu-uralle. Ehkä.

Mutta tämä ei olekaan pääteema tällä kertaa. Ensimmäisellä kaudella republikaanit järjestivät historiallisen vastustuskampanjan. Esitti presidentti mitä tahansa, hänet pyrittiin nujertamaan. Toinen kausi on alkanut pahaenteisesti: sama peli jatkuu!

On korkea aika sanoutua irti väitteestä, että Yhdysvaltain sisäpolitiikka on polarisoitunutta, so. kummankin puolueen ehdottomat kannat estävät kompromissien synnyn. Ei, ei, ei. Kysymys on siitä, että toinen johtavista puolueista tahallaan sabotoi politiikkaa. Ei siis ole mitään syytä nähdä tilannetta ”tasapuolisuusongelmana”, vaan sabotointiongelmana.

Historiasta voi olla vaikeaa oppia suoraan, mutta jos kerrankin hyväksyttäisiin ajatus, että Bush nuoremman (ja osin Bill Clintonin) virheistä pitäisi oppia. On vaikeaa ymmärtää asioita pelkältä faktapohjalta. Voimme käydä loputonta kiistaa pitääkö elvyttää vai pitääkö säästää. Tästä ei kuitenkaan loppujen lopuksi ole kysymys, vaan ideologisen kaanonin tunkeutumisesta politiikan dogmaattiseksi välineeksi. Mihin tätä ideologiavillitystä pitäisi verrata? Ainoa, jonka keksin on sosialismi.

Mistä seikoista tämä republikaanien versio sosialismiin verrattavasta ideologiasta koostuu? Otan tässä esille vain kaikkein oleellisimmat argumentit.

1)Vanhat uusliberaalien hokemat: tehokkaiden markkinoiden teoria, trickle-down theory (valumateoria) ja tarjonnan taloustiede (alusta pitäen epäonnistunut ideologia).

2)Asuntokuplaa ei pitänyt syntyä, koska vapaiden, sääntelystä purettujen markkinoiden fundamentalismin mukaan markkinoiden itsensä piti torjua kuplat (eivät torjuneet).

3)Kun asiat menivät pieleen, keksittiin jälkiselitys: hallitus aiheutti lainakuplan pakottamalla ihmiset velkaantumaan (suuri osa velkakuplasta syntyi pankkien omien eksoottisten rahoitusinstrumenttien seurauksena, Bush aiheutti osittain velkaongelman omistajuusideologiahaihattelullaan).

4)Liittovaltion pelastusohjelma esti yksityisten yritysten työllistämispyrkimykset (tosiasiassa pelastustoimet estivät työttömyyden muodostumisen vielä koettuakin pahemmaksi).

5)Liittovaltion harjoittama elvytyspolitiikka aiheutti vajeet, joiden paikkaamiseen verorahat menevät tuottavien investointien sijasta (vajekehitys käynnistyi paljon aiemmin suruttoman – korkea-suhdanteessa toteutetun - verokevennysohjelman seurauksena). Liittovaltion oli pakko kuluttaa, Obaman ensimmäisellä kaudella, koska yksityisten kulutus tyrehtyi.

6)Republikaanien mukaan piti aiheutua hallitsematon inflaatio (ei aiheutunut).

7)Republikaanien dogmatia on yhtä vääjäämättömällä pohjalla kuin neuvostososialismi oli.

Mitä siis tehdä, jos virheistä ei opita? Ainoa mahdollisuus on saada järkeville ajatuksille kansalaisten tuki. Vaaleja on tiheään, mutta nyt tuntuu siltä, että kongressivaalit pitäisi pitää juuri nyt. Välivaalit ovat kuitenkin vasta parin vuoden päästä. Ainoa mahdollisuus on ehkä suora vetoaminen ihmisiin. Ehkä kansalaisten enemmistö vihdoin ymmärtäisi, että tuhoisa politiikka ei voi jatkua.

Pihapiirin lintuja

Ohessa pihapiirin lintuja. Kuvat on otettu Canon PowerShot SX50HS -kameralla (50-kertainen zoom, 1200 mm asetus)) kolminkertaisen ikkunan läpi, käsivaralla! Kukapa lähtisi palelemaan ulos.

Linnut on kuvattu lähinnä tunnistamistarkoituksessa. Havaintoja: Sinitiainen on harvinainen vieras pöntöllä verrattuna talitiaiseen. Urpiainen viihtyi hyvin punatulkun kanssa. Punatulkku syö kyllä pääosin maasta, mutta päinvastaisista väitteistä huolimatta se käy myös (kömpelösti) ruokailemassa pöntöllä. Käpytikka vieraili usein ”pötköllä”. Närhi on muuten arka, mutta keskitalvella tulee kyllä pöntölle. Kuusitiainen on ainakin meidän pihapiirissä harvinainen vieras. Ja kuitenkin se on lähes kesy tavattaessa.

sunnuntai 17. helmikuuta 2013

Yleisurheilu jälleen muodissa?

Katselin viikonloppuna yleisurheilun sisäratojen SM-kilpailuja. Oli mukava todeta, kuinka elin taas innostuneena yleisurheilijoiden edesottamuksia seuraten. Tietenkin nuoret lahjakkuudet kiinnittivät huomioni samaan tapaan kuin Hesarissa arvioitiin (Ari Pusa 18.2.2013).

Lontoon olympialaiset olivat varmaan monien nuorten näkökulmasta innostavat kisat. Kun olympialaiset olivat vuonna 1948 Lontoossa, kisat ikään kuin upposivat suurkaupungin sekamelskaan. Nyt kisat varmasti huomattiin jalkapallohullussa Englannissakin. Siinä on jotain selittämätöntä viehätystä, jolla suuret tapahtumat lataavat innostusta nuoriin urheilijoihin. Hyvä näin.

Huipulle pääsy edellyttää monen portaan kautta etenemistä. Suomalaisten nousu on usein tupannut pysähtyä aikuisuuden kynnyksellä. Nuorissa saavutukset ovat olleet upeita, lupaavia, mutta kisan kovetessa eteneminen on pysähtynyt. Osittain tämä on tietenkin itsestään selvyys. Harjoitteluinnon pitäisi jatkua kokoajan kiihtyen, motivaatio tulisi säilyttää, harjoitusmetodien pitäisi olla optimaalisia ja tietenkin pitäisi välttää toisaalta yli-innokkuutta harjoittelussa.

Urheilijan taustajoukkojen tulisi olla kunnossa. Se on järjestökentän ja urheilijan lähipiirin haaste. Ja sitten on tietenkin toive, että terveys säilyisi. Vaikka nämä nuoret, jotka nyt ovat antaneet näyttönsä, eivät koskaan tekisi läpimurtoa aivan kovimmalle huipulle on jo nähty tuonut innostavia hetkiä urheilun ystäville. Penkkiurheilun näkökulmasta urheilijan innostava vaikutus perustuu siihen, että hän tuottaa yleviä hetkiä urheilua seuraaville ihmisille.

Nooralotta Neziri on esimerkki urheilijasta, joka tavallaan kokee uudelleen ne hetket, jotka itsenäisyyden ajan varhaiset urheilijasankarit kokivat. He nostivat kansakunnan itsetuntoa. Nyt tänne muuttaneet (tai täällä syntyneet) ulkomaalaisperäiset tuovat aivan oman erityispiirteensä tähän kansakunnan ”nousuun”…. Heistä heijastuu tuoreus positiivisella tavalla naiviuteen saakka. Urheilu on tapa, jolla he voivat edetä tässä yhteiskunnassa. Vastaavia esimerkkejä löytyy politiikasta.

Väitän, että ulkomaalaislähtöiset nuoret ovat usein motivoituneempia kuin suomalaiset ja siksi heidän alkumenestykseensä pitäisi kiinnittää huomiota. Onko verkot viritetty tätä varten?

On mielenkiintoista havaita, että monet näistä nuorista ovat lähtöisin ruotsinkielisestä vähemmistöstä. Onko tässä jokin taustasyy? Osataanko järjestötyö paremmin ruotsikielisellä puolella?

Jussi Kanervon, Eero Haapalan, Ella Räsäsen, Oona Kettusen ja Karin Storbackan (25 v.) kaltaiset esimerkit toimivat innostajina myös muille nuorille. Paitsi urheilijan omaa lahjakkuutta tarvitaan myös ympäristön aitoa kiinnostusta asiaan. Median roolia ei kannata vähätellä. Myös yleisurheilu tarvitsee tiedotusvälineiden kiinnostusta.

Menestys urheilussa on myös tyyppikysymys: meillä on joskus ollut huipun tuntumassa urheilijoita, joista ei voi sanoa, että he olisivat olleet kovin ”urheilullisia”. Nyt tuntuu hyvältä. Fyysisen vaikutelman perusteella voisi ennustaa, että potentiaalia löytyy runsain mitoin.

Lyhytkestoiset – yleensä pikajuoksuun perustuvat – lajit näyttävät viehättävän nuoria. Ehkä siinä on jotain tästä ajasta. Pitkäkestoinen jumputtava yksinäisyys ei niinkään vetoa näihin nuoriin lainkaan väheksymättä meidän keskimatkojen lahjakkuuksia. Samalla tietysti on todettava, että taso maailmalla on kova juuri pikajuoksuperusteisissa lajeissa.

Viimekesän EM-kisat ja olympiakisat osoittivat, että monissa lajeissa on ikäänkuin kaksi tasoa, Euroopan huipputaso ja maailman huipputaso. Tämä on tietyllä tapaa hyvä asia, sillä menestyskaavaan saadaan tästä tosiasiasta porrastusta.

Suurin ponnistus on edessä, kun siirrytään nuorten sarjoista aikuisten ikäluokkiin. Juuri ikävuodet 20-23 ovat ratkaisevia. Silloin koko nuoren ympärille rakennetun koneiston tulisi olla trimmattuna. Hukkaprosentti on silti suuri: on niin monta erilaista mahdollisuutta, jotka voivat pilata etenemisen huipulle. Nuorten urheilijoiden haastattelulausunnot ovat oireellisia: niistä heijastuu kova motivaatio ja ennen kaikkea innoittuneisuus. Tätä tarvittaisiin juuri nyt koko kansakunnan tasolla. Uusi sukupolvi pitää motivoida ja sen pitää itse motivoitua osaamisensa täyteen hyödyntämiseen.

perjantai 15. helmikuuta 2013

Rahamarkkinakriisi – kun pöly on laskeutunut

Rahamarkkinakriisiä voidaan selittää monista lähtökohdista. Globaalit rahavirrat ovat muuttaneet suuntaa viime vuosikymmeninä (nousevat kehittyvät maat rahoittivat kehittyneiden maiden alijäämiä). Uusliberaali ideologia johti ajatteluun, että talouden kuplia ei pitänyt pelätä, koska tehokkaasti toimivien markkinoiden piti pitää huolta talouden tasapainosta. Sivuutan tässä kummankin selitykset ja keskityn – kuten blogikuvassa ”Rahamarkkinakriisin esihistoria” – lähinnä kriisin tekniseen selitykseen. Oheisessa kuviossa pyrin selvittämään tapahtumien kulkua hyvin pelkistetysti.

Charles Ferguson tuo kirjassaan ”Rosvojen valtio” esille erään seikan, joka on merkitsevä arvioitaessa kriisin koko kuvaa. Hän mainitsee, että vain 10 % subprime-luototuksesta koski ensiasuntoja. Ferguson myös irrottaa luototuksen asuntokeskeisyydestä ja painottaa muiden lainojen merkitystä (opinto-, auto-, yrityslainat, unohtamatta kulutusluottoja). Subprime-lainat vetivät siis hunajan tavoin puoleensa kaiken tyyppisiä velkahankintoja, vaikka niistä jouduttiin maksamaan kova korko niihin sisältyvät riskin takia. Ilmeisesti lainan takaisinmaksukaava (yleensä 2 + 28 vuotta) houkutti, koska alun vapaavuodet tuntuivat mukavilta. Selvästi on myös nähtävissä, että pankit ohjasivat asiakkaitaan itselleen edullisiin subprimelainoihin – myös niissä tapauksissa, joissa asiakas ei niitä tarvinnut. Korkeasta korosta johtuen ne olivat arvopaperisijoittajille hyvä apaja. Kaiken takana oli usko asuntojen hintojen jatkuvaan nousuun. Ei pitänyt käydä huonosti, koska velalla oli vakuus.

Kuten tiedetään mieletön asuntojen kysyntä johti asuntojen hintakuplaan ja vääjäämättömään romahdukseen. Kriisi muhi lähes vuosikymmenen ajan ennen kuin saavutti lakipisteen.

CDO-arvopaperit ja CDS-luottojohdannaiset tuhosivat luottojen laadun tehokkaasti. Molempiin rahamarkkinatuotteisiin sopii käsite ”järjetön ylenpalttisuus”: mikään ei riittänyt pyrittäessä yhä mielikuvituksellisempiin rahoitustuotteisin.

Väistämättä tulee mieleen, ettei kukaan hallinnut kokonaisuutta. Rahan tulviminen omaan taskuun hiljensi kriittiset äänet. Kaikki tuntuivat hyötyvän. Varmistuksena toimi vastuunsiirtojärjestelmä. Mikään rahoituksen osapuoli ei jäänyt katsomaan miten omalle panokselle käy. Arvopaperistettu laina välitettiin eteenpäin rahamarkkinoiden ravintoketjussa ilman välttämätöntä kontrollia. Tapahtui suoranaisia petoksia, jotka ovat jääneet rankaisematta. Suuri osa toimijoista ehti nostaa bonukset, ennenkuin romahdus tuli eikä monenkaan ole tarvinnut pelätä rahojen palauttamista.

Suurimmat virheet tehtiin pankeissa innovatiivisten rahoitusinstrumenttien valheellisen innostavassa ilmapiirissä. Puolijulkisten asuntorahoittajien rooli (Fannie Mae, Freddien Mac) oli sittenkin rajallinen. Ne kyllä ostivat luottoja ja pahensivat kuplaa, mutta suurimman virheen ne tekivät liittyessään niiden tahojen joukkoon, jotka sijoittivat varojaan subprime-arvopapereihin. Ne olivat siis samoilla apajilla kuin monet institutionaaliset sijoittajat. Kaikkein vastenmielisimpänä piirteenä pettäjäpankkien toiminnassa pidän niiden vedonlyöntiä alenevaan kurssiin niiden itsensä liikkeelle laskemia arvopaperistettuja luottoja vastaan. Shorttaus oli kammottava seuraus myrkyllisten arvopaperien luomisesta.

Tietenkin keskuspankin alhainen korko IT-kuplan puhkeamisen aiheuttaman taantuman seurauksena oli lisäämässä luototusta. Alan Greenspanin panos kriisin syntymiseen oli se, että hän yhden-kahden vuoden sijasta piti korot alhaalla peräti neljä vuotta. Yleinen sääntelyn vastainen henki tuhosi mahdollisuudet kahlehtia pahimpia ylilyöntejä. Johdannaisten säätelypyrkimyksen kaaduttua vuonna 2000 oli portti avoinna moraalikadolle.

Investointipankkien muuttuminen finanssitavarataloiksi (Glass-Steagall Actin kumoutuminen vuonna 1999) loi edellytykset valtavalle rahamarkkinateollisuuden kasvulle. Investointipankit eivät ainoastaan ostaneet subprimelainoja , ne myös ostivat näitä lainoja myöntaneitä rahalaitoksia. Taustalla ehkä eräänlaisena viimekätisenä totuutena oli tuotannollisen toiminnan hiipuminen ja teollisuuden kasvun korvaaminen rahamarkkinateollisuuden kasvulla. Tämä ”tuotanto” ei ollut kestävällä pohjalla.

torstai 14. helmikuuta 2013

Tarvitseeko demokratia itsepuolustusta?

Viimevuosina – varsinkin finanssikriisistä johtuen – kansanvaltainen järjestelmä on joutunut monien hyökkäysten kohteeksi. Demokratia on näyttänyt voimattomalta dynaamisen rahamarkkinavallan rinnalla. Vai onko kysymys vain siitä, että demokratioissa ei ole osattu hoitaa asioita niin, että interventioilta olisi vältytty. Osaksi viime mainitussa on perää.

Demokratia tarvitsisi ”tuoreuttamista”. Perusrakenteeseen ei tarvitse puuttua. Mitä tuo virkistäminen tarkoittaisi? Se on helpommin sanottu kuin tehty. Oheisessa kuvassa olen pyrkinyt määrittelemään ne voimat jotka demokratiaa uhkaavat tai ainakin painostavat. Osa liittyy maailman muuttumiseen. Demokratian pitäisi liikkua ajassa. Olisin varma yhdestä tuoreutuksen keinosta: tarvitaan välittömämpää kansanvaltaa kuin mihin on aiemmin totuttu. Tämän ajattelun varjopuolena on päätöksenteon muuttuminen aiempaa hektisemmäksi. Jos päätöksenteko nopeutuu tarvitaan – hätiköityjen päätösten välttämiseksi - demokraattisen järjestelmän ”tuumaustaukoa”.

Lainsäädännön valmistelu on yhä haastavampaa, koska ympäristö muuttuu niin nopeasti tai ainakin ympäristö on äärimmäisen monitahoinen. Lainsäädännön laatu nousee entistä tärkeämmäksi. Lakien valmistelu uhkaa pidentyä, kun sen päinvastoin pitäisi nopeutua.

Raha tunkeutuu monin tavoin päätöksenteon välikappaleeksi. Erityisesti lobbaus (edunvalvonta jonkin asian tai ihmisryhmän hyväksi) tuntuu koko ajan laajentavan elintilaansa. Ainoa mahdollisuus torjua lobbauksen kielteisiä piirteitä on tehdä päätöksenteosta mahdollisimman avointa. Tässä mielessä viimeaikojen paljastukset politiikan rahavirroista Suomessa ovat olleet tervehdyttäviä. Yhdysvalloissa on jo edetty tilanteeseen, jossa kongressiin ei ole asiaa muilla kuin miljonääreillä. Kuinka hyvin tällainen henkilö pystyy näkemään köyhän tarpeet? Vai ajatellaanko, ettei siihen ole tarvetta, koska yhteiskunta pyrkii olemaan menestyjien yhteiskunta?

Demokratian pitää pystyä määrittelemään rahamarkkinasäännöt, joiden mukaan toimitaan. Sääntely on sääntelyä tarvitsemattomien suojakeino sääntelystä piittaamattomien aiheuttamia vahinkoja vastaan. Tässä on demokraattisen järjestelmän koetinkivi. Menestyksen tavoittelusta on tullut kaiken mitta. Ei olekaan enää kysymys asioiden hoidosta, vaan vallan tavoittelusta. Ahdistavimmillaan tämä merkitsee kaikkien poliittisten vastustajien esittämien avausten torpedoimista jo periaatetasolla. Tällainen polarisoituminen pilaa koko demokratian perusajatuksen. ”Tulisi Kekkonen ja löisi nyrkin pöytään”. Näin ajattelee moni - mielestäni aivan turhaan. Voi sitä valitusta, kun tältä pohjalta tehdyt päätökset sitten kohtaisivat ihmisen.

keskiviikko 13. helmikuuta 2013

Finanssikriisin esihistoria kuvana (kuva ja teksti)

Yritän oheisella kuviolla valottaa finanssikriisin esihistoriaa 1980-luvun alusta lähtien. Näkökulma on amerikkalainen. En väitä, etteivätkö jotkin finanssikriisin syntyyn vaikuttaneet rahamarkkinoiden ilmiöt olisi paljon vanhempiakin, mutta ehkä kuviossa on oleellisimmat piirteet.

Tämän kuvion seurauksia (eli varsinaista finanssikriisiä) olen kuvannut toisessa kuvassa, joka on nimetty tässä blogissa otsakkeella ”Finanssikriisin synty”. Olen kuviossa lähestynyt kriisiä ”teknisestä” näkökulmasta ja sivuuttanut ideologiset aspektit, jotka ovat yhtä tärkeitä, jos ei tärkeämpiäkin. Niitä olen käsitellyt lukuisissa muissa blogin kirjoituksissa.

Myös globalisaation ilmiöt (eri valtioiden ja valtioryhmien voimasuhdemuutokset), joilla on ollut merkittävä rooli kriisin syntymekanismeissa, on tässä sivuutettu.

Kun pankkien ikiaikainen ansainta perustui otto- ja antolainauksen väliseen korkoeroon, tulivat 1980-luvulta lähtien mukaan uudet rahoitusvälineet. Mullistuksen suuruutta on vieläkin vaikea arvioida. Sääntelystä luopuminen loi pohjan villille menolle.

Syvällisemmin asiaa tarkasteltaessa tulee sääntelyn pääkuvaan reunaehtoja, jotka ehkä parhaiten on tuonut esille Charles Ferguson teoksessaan ”Rosvojen valtio”. Hän toteaa: ”…. säästötilien korkojen tiukka sääntely ja osavaltioiden välisen pankkitoiminnan kielto (vielä 1970-luvulla/PT) johtivat merkittävään tehottomuuteen.” Tietotekniikka olisi mahdollistanut jo tuolloin huomattavasti joustavammat rahan liikkeet. Ferguson jatkaa: ”Samanaikaisesti tietotekniikka kuitenkin synnytti vaaran , joka edellytti tiukempaa sääntelyä joillakin aloilla.” Sääntelyn ja sääntelyn purun välinen problematiikka on tässä sanottu oivasti.

Reaalimaailmassa elettiin kymmeniä vuosia tiukan sääntelyn aikaa, joka tehokkaasti esti talouden kuplat 40 vuoden ajan. On tyypillistä, että kun sääntelystä haluttiin vapautua, sorruttiin valtaviin ylilyönteihin . Kerran avattuja sääntelyn portteja ei reaganilaisessa voodoo -taloudessa edes haluttu tukkia. Seurasi laissez -faire -tyyppinen vapaa ja villi meno, jolla oli surullinen loppu.

Kaksituhatta luvun alussa kaikki syntyvän kriisin palikat olivat koossa: sääntelynpurkukoneiston loppuunsaattaminen, eksoottiset rahoitusinstrumentit, moraalikato, liian alhainen keskuspankkikorko (peräti 4 vuoden ajan), kuvitelma, että markkinat toimivat tehokkaasti sekä kehittyvien ja kehittyneiden maiden voimasuhdemuutokset.

sunnuntai 10. helmikuuta 2013

Finanssikriisin esihistoria kuvana

Talouden ongelmat: EU vai muut syyt

Jan Hurri ottaa Taloussanomien kolumneissaan ansiokkaasti kantaa talouden eri ilmiöihin. Kirjoitukset ovat asiantuntevia ja niissä pyritään löytämään viisasten kivi totuuden paljastamiseksi. Viimeisimmässä kirjoituksessaan ”Saksako muka talousveturi? Ennemmin kasvurohmu”, hän jatkaa tutulla linjallaan. Joudun kuitenkin käsittelemään kirjoitusta kriittisesti. Kolumnin pääsisältö näyttää olevan Saksan ja muun EU:n keskinäisissä suhteissa ja kilpailutilanteessa. Annetaan ymmärtää, että Saksa on selvinnyt voittajana talouskilpailussa ja osin sen takia muut maat, varsinkin Etelä-Euroon maat ovat kärsineet. Tässä on paljon perää: saksalaiset ovat laskeneet hyötynsä tarkkaan. Silti jotkin asiat kirjoituksessa vaivaavat.

Kirjoituksessa tarkastellaan teollisuustuotannon laskua yksipuolisesta näkökulmasta. Se on ikäänkuin Euroopan sisäinen nollasummapeli. Tarkastelu on aivan liian kapea-alainen. Teollisuustuotannon ”alasajo” on paljon laajempi globaali ilmiö. Esimerkiksi Yhdysvalloissa teollisuustuotantoa on lyöty laimin vuosikymmeniä ja vasta aivan viime aikoina on herätty panostamaan muutokseen. Tunnetusti voimasuhteet teollisuustuotannossa ovat muuttuneet idän hyväksi lännen kustannuksella. Pidän tätä kehitystä paljon oleellisempana kuin EU:n sisällä tapahtunutta kehitystä. Kysymys ei siis ole ensisijaisesti Euroopan sisäisestä nollasummapelistä, vaan pikemminkin kehittyvien maiden ja kehittyneiden maiden nollasummapelistä. Myöskään Saksa ei voi kehua suurella menestyksellä, jos sen teollisuustuotanto on vuoden 2008 tasolla. Enemmänkin kysymys on Saksan torjuntavoitosta.

”Saksan ja parin muun vahvan maan teollisuus kasvoi sen, minkä Ranska ja muut maat menettivät. Euro ei auttanutkaan taloutta yhdentymään niin kuin piti. Kävi päinvastoin.” Mitenkähän on? Kuvitelma siitä, että EU:n yhdentyminen olisi ollut ratkaisu kilpailukykyongelmiin on ehkä alunpitäenkin ollut väärä. Globaalit heilahtelut saattoivat/saattavat kumoavat EU:n vaikutuksen, vaikka yhdentymisellä olisikin ollut alun perin tarkoitettu positiivinen vaikutus. Se, että Saksan teollisuus on pystynyt pitämään pintansa ei ole yllätys. Jälleen viittaisin Saksan menestyksen viennissä jo Länsi-Saksan ajoilta asti. Kysymys ei ole mistään uudesta ilmiöstä, ei ainakaan EU:hun liittyvästä ilmiöstä.

Hurri vertaa Saksaa Kiinaan talouden kasvussa. En vertaisi. Kiinan luvut ovat omaa luokkaansa. Sitä paitsi sen lähtöluvut ovat niin erilaiset, että tästäkään syystä en suorittaisi rinnastusta. Saksa on onnistunut parhaiten taistelemaan idän vyörytystä vastaan. Siinä kaikki. Yhdentymisen peruspilarit, yhteinen korkotaso ja valuuttariskin poistuminen, eivät ole johtaneet integraation syvenemiseen. Euroopan maiden kulttuurierot ovat päinvastoin aiheuttaneet eri maiden kehityksen loitontumisen toisistaan. Tässä Hurri on aivan oikeassa.

Kilpailukykymuutosten lisäksi haluaisin kajota toiseenkin Hurrin kirjoituksen pääteemaan, nimittäin kuplatalouteen. Hurri kirjoittaa: ”Euro tuskin yksin synnytti kriisimaiden velkakuplaa ja Saksan ”säästökuplaa”, mutta ilmeisesti euro oli yksi keskeisistä vaikuttimista epäsuhtaisen talousilmiön taustalla”. Kysymys on painotuksesta. Kiinteä valuuttakurssi on tietenkin osasyy siihen, että oman valuutan kautta saatavia joustoelementtejä ei pystytty hyödyntämään. Talouskupla käsitteenä on kuitenkin monisyisempi. Yhdysvalloissa ja monissa muissa maissa on viime vuosikymmeninä syntynyt kuplia, vaikka mailla onkin ollut oma valuutta.

Uusliberaalin ideologian mukanaan tuoma sääntelyn purku, eksoottiset rahoitusinstrumentit ja kuvitelma, että tehokkaat markkinat kumoavat talouden heilahteluja ovat aivan oleellisia asioita, jos halutaan ymmärtää viime vuosikymmenien talouskehitystä. Edellä mainitut ilmiöt eivät rajaa mitään maantieteellistä aluetta vaikutuspiirinsä ulkopuolelle. Sanalla sanoen kysymys on globaalista ilmiöstä.

Kriisin syitä pohdittaessa on siis syytä nähdä euroalueen ongelman sisäiset syyt, mutta ei sovi myöskään unohtaa laajempia syitä. Minusta näyttää, että euron piikkiin pannan nyt paljon enemmän kuin se ansaitsee. Eurosta on tullut sylkykuppi.

perjantai 8. helmikuuta 2013

Valkoinen Amerikka vastaan värillinen Amerikka

TV-dokumentissa ”Obaman ensimmäinen kausi” 7.2. 2013 käytiin mielenkiintoisella tavalla läpi Barack Obaman ensimmäisen presidenttikauden keskeisiä tapahtumia. Keskityn tässä presidentin sisäpolitiikkaan.

Dokumentti toi uutta ainesta käsitykseen, jonka mukaan Yhdysvaltain sisäpolitiikkaa polarisoitui äärimmilleen Obaman valtakaudella. Tämä pitää paikkansa, mutta dokumentti todistaa selkeästi, että republikaanit eivät jääneet odottelemaan presidentin avauksia, vaan päättivät jo etukäteen ryhtyä vastarintaan kaikkia Obaman poliittisia aktiviteetteja vastaan. Tältä se on näyttänytkin, mutta että asiasta oli johtavien republikaanien kesken oikein sopimus, on uusi tieto. Kannattaako siis ”tasapuolisesta” poliittisen ilmapiirin polarisoitumisesta enää puhua? Puhutaan suoraan republikaanien sabotaasista, jonka kohteena on Yhdysvaltain ensimmäinen musta presidentti.

Republikaanien toiminta on käytännössä eräänlainen välimuoto siviiliterrorismin ja passiivisen vastarinnan välillä. Ei siis ollut kysymys pelkästään teekutsuliikkeen toiminnasta, vaan laajamittaisesta vihakampanjasta. Voidaan miettiä, mihin demokratia joutuu, jos se alistetaan tällaisten voimien temmellyskentäksi.

Kontrasti Obaman yhteistyöaikomusten ja todellisten mahdollisuuksien välillä on räikeä. Presidentti ihan oikeasti pyrki löytämään yhteisen sävelen republikaanien kanssa tietämättä, ettei siihen ollut mitään mahdollisuutta.

Punainen vaate oli joko Obama tai edustajainhuoneen puhemies Nancy Pelosi. Molemmat edustivat uhkaavaa ”sosialismia”. Republikaanien mielestä tämä ajattelu realisoitui Obaman terveydenhoitouudistuksessa. Uudistuksen nykyhistoria on pettymyksiä täynnä: ensin sitä yritti Harry S. Truman, sitten Nixon (!) sitten Bill Clinton (oikeammin Hillary Clinton). Kaikki epäonnistuivat. Myös presidentin omassa kabinetissa oli vastustusta (kuten Joe Biden). Näistä lähtökohdista Obama lähti taisteluun tuulimyllyjä vastaan. Vastustus oli pelottavaa laadultaan: mielenosoittajien huudot olivat räävittömiä ja uhkaavia, joukkotilaisuuksiin, joissa uudistusta käsiteltiin ihmiset toivat aseita jne. Heiveröisempi olisi jo hellittänyt, presidentti kuitenkin jatkoi sinnikkäästi ja peri lopulta voiton kongressissa äänin 219-216. Yksikään republikaani ei äänestänyt uudistuksen puolesta. Tämä oli liki ennenkuulumatonta näin tärkeässä lakihankkeessa. Lainsäädännön käynnistyminen ratkesi vasta korkeimmassa oikeudessa yhden äänen enemmistöllä!

Toinen tärkeä kysymys oli Bushin katastrofitalouden oikaiseminen. Presidentti selvästi odotti nopeampaa toipumista. Hänen iso 800 mrd dollarin elvytyspakettinsa pankkien ja autoteollisuuden tukineen herätti laajaa vastustusta, koska pankkiirien jättimäiset bonukset olivat ihmisten vihan kohteena – syystäkin. Presidentti veti elvytyspaketin läpi katkaisematta välejään suurten pankkien kanssa, kuten monet odottivat. Monet - varsinkin presidentin kannattajat - näkivät presidentin toiminnassa ”hukatun mahdollisuuden” kortin menettämisen. Pankkiirit itsekin olivat valmistautuneet kovempaan kohteluun. Kaikella tällä oli poliittinen hinta: republikaanit saivat maanvyörymävoiton kongressin ns. välivaaleissa (paikkalisäys +87). Ulkopolitiikan menestykset (Nobelin rauhanpalkinto, Osama Bin Ladenin surmaaminen ja Irakista vetäytyminen) eivät juuri helpottaneet presidentin asemaa.

Obaman loppukauden kulminaatiopiste oli taistelu velkakatosta. Puolueet eivät päässeet yksimielisyyteen ratkaisusta, vaikka presidentti käynnisti uudenlaisen avauksen politiikassa: hän kävi suoriin neuvotteluihin republikaanien johtajan Boehnerin kanssa. Uudenlainen diplomatia päätyi katastrofiin, kun Boehner painostetiin irti kaikesta sovun mahdollisuudesta. Se oli varmaan Obaman katkerin tappio kaudellaan. Ajauduttiin fiscal cliftiin, josta on vain vaivoin selviydytty tilapäisin ratkaisuin. Lopulliset päätökset jäävät odottamaan.

Presidentin vaalikampanjan aikana Obaman asema horjui yhdessä vaiheessa pahasti. Hän tuntui jäävän tappiolle, mutta ryhdistäytyi viime hetkessä ja voitti niukasti, mutta selvästi. Kaiken koetun jälkeen voitto tuntui riemukkaalta ja sitähän se olikin. Mutta taistelu jatkuu….

Mitä voitaisiin todeta yhteenvetona? On vaikea käsittää miten panikoituneita republikaanit olivat mustan miehen päästyä presidentiksi: he jopa pelkäsivät jäävänsä vuosikymmenien oppositioon. Ajauduttiin mahdottomaan politiikan yhtälöön. On vaikea löytää vertailukohtaa länsimaista, kun ajatellaan Obamaan kohdistunutta vihakampanjaa. Tässä yhteydessä paljastuivat syvät rodulliset antipatiat. Tuntui kuin se työ, jonka Martin Luther King ja monet muut (Lyndon Johnsonin laajat lakihankkeet) tekivät oli poispyyhitty. Yhdysvallat näytti jakautuvan Obaman kautta valkoiseen ja värilliseen Amerikkaan.

Kommunisti – musta – demokraatti -yhdistelmä oli liikaa monelle patavanhoilliselle. On pakko ajatella, että todellinen muutos rotujen välisessä tasapainossa ei ole järkkynyt niin pahasti kuin se Obamaan henkilöityneenä vaikutti. Ihmiset eivät rynnänneet kadulle väkivaltaisina. Heidän edessään oli muurina musta presidentti, joka sai kaiken loskan kasvoilleen.

Juuri käyty presidentin vaalikampanja muutti ehkä ratkaisevasti rotukysymystä: presidentiksi ei voi päästä enää ilman laajaa latinojen ja mustien kannatusta. Tässäkin Obama toimi muurinsärkijänä.

Millaisen roolin Washingtonin lobbauskoneisto ottaa presidenttiin? Kuten edellä todettiin, presidentti monien pettymykseksi ei antanut sakinhivutusta rahamarkkinaeliitille, vaan haki sopua. Lobbauskoneisto ei juuri näistä pyrinnöistä välitä: sitä kiinnostaa millaista käytännön politikkaa toteutetaan. Obaman salainen valtti ensimmäisellä presidenttikaudella oli tietynlainen oveluus ja juonikkuus, jolla hän yllätti monet kannattajansakin. Häntä ei pidetty piinkovana, mutta ehkä se on lopulta lähellä hänen sisintään.

torstai 7. helmikuuta 2013

Vartiainen ja ikääntyneet

Juhana Vartiainen jatkaa ikäihmisiä koskevaa keskustelua jälleen tuoreessa kolumnissaan. Hän puuttuu aivan oikein suomalaisten työllisyysasteen voimakkaaseen putoamiseen 60 ikävuoden jälkeen. Vartiainen vertaa kahta ikäryhmää 55-59 vuotiaita ja 60-64 vuotiaita. Edellisen ryhmän työllisyysaste on 73 prosenttia ja jälkimmäisen 43 prosenttia. Vartiaisen mukaan tämä selittää lähes kokonaan Suomen ja Ruotsin välisen eron eläkkeelle siirtymisissä. Ruotsissa ihmiset pysyvät työelämässä paljon pidempään. Suureksi osaksi syy edellä mainittuihin lukuihin on aivan luonnollinen. Juuri tuossa iässä siirrytään eläkkeelle. Mutta muitakin syitä on.

Syvällisempien syiden pohdinta onkin mielenkiintoinen juttu. On ilman muuta selvää, että Suomessa suurempi osa kuin Ruotsissa valitsee henkilökohtaisesti (aiemman) eläkkeelle siirtymisen työssäolon sijaan. Vartiaiseen on tässä helppo yhtyä. Tähän on monta syytä. Suomessa eläkkeelle siirtyminen varsinkin takavuosina oli helppoa. On myös monesti tuotu esille Suomen työelämän huonot viihtyvyystekijät. Tässä on varmaan perää, mutta voi siinä olla myös vahvoja psykologisia seikkoja: kun asiasta on alettu puhua, on siitä kasvanut elämää suurempi asia.

Pitäisi myös ottaa huomioon eliniän keskimääräinen pituus ja sairastavuuden määrä kummassakin maassa.

Toiseksi syyksi Vartiainen esittää vanhan suosikkinäkemyksensä: työnantajat eivät halua palkata yli 60 vuotiaita. Vartiaisen mukaan tässä on kysymys kysyntäongelmasta. Vartiaisen vanha ajatus on, että työntekijöille eläkeiän lähestyessä maksettaisiin nykyistä pienempää palkkaa. Jos näin tehtäisiin työnantajat – Vartiaisen mukaan – palkkaisivat aktiivisemmin ikäihmisiä ja näin kysyntäongelma poistuisi.

Mielestäni työn kysyntäongelma johtuu ensisijaisesti yleisestä kysyntäongelmasta eikä erityisesti eläkeläisiin kohdistuvasta kysyntäongelmasta. Meillä on ollut taantuma, joka on tehokkaasti torjunut kaikenikäisten rekrytoinnin. On erittäin vaikea sanoa, miten korostetusti irtisanomiset kohdistuvat ikäihmisiin. Työmarkkinoilla on vieläkin erittäin suuri joukko suuriin ikäluokkiin kuuluvia ihmisiä. Näin eläkeikää lähestyvien määrä on suuri ja ”tuntuu” siltä, että eläkeikäisiä ei rekrytoida tai sitten irtisanomiset painottuvat eläkeikää lähestyviin. Luulisin, että eläkeikäisten osalta sekä työntävät (työnantajat haluavat ”päästä eroon” työntekijöistä) tekijät että vetävät (eläkeikää lähestyvä haluaa itsekin luopua työelämästä joko kokonaan tai osittain) tekijät vaikuttavat yhtälailla.

Tilastoista voi helposti todeta, että kun kerran on menettänyt työpaikan taloudellisista tai tuotannollisista syistä on erittäin vaikea tulla rekrytoiduksi uudelleen. Pitkäaikaistyöttömyys kohtaa monia eläkeikää lähestyviä.

Kun Vartiainen yrittää tuoda esille, että ikäihmisten palkanalennus olisi lääke kysynnän puutteeseen niin rohkenisin olla eri mieltä. Vartiaisen mukaan palkkamallimme, jonka mukaan palkka kohoaa kokemuksen lisääntyessä olisi syynä torjuntaan. Mielestäni haluttomuus palkata eläkeikää lähestyviä johtuu kyllä pääosin muista syistä, joista vahvimpana on ikärasismi. Meillä on totuttu suurten ikäluokkien johdosta ajatukseen, että nuoria piisaa työmarkkinoilla. Se aika on peruuttamattomasti ohi. Edes nuoret maahanmuuttajat eivät korvaa eläkeläispoistumaa.

Yhteenvetona sanoisin, että eläkeikäisten palkkaamattomuus johtuu 1) yleisestä kysynnän puutteesta, 2) ikärasismista, 3) työntekijöiden itsensä halusta luopua työpaikoista. Eläkeikäisten kokemusta ei haluta hyödyntää työmarkkinoilla läheskään siinä määrin kuin olisi toivottavaa. Ongelman ytimessä on eläkkeelle siirtymisen joustavuuden puute. Meillä ikäjakso (sanokaamme 65-75 vuotiaat) on laajentunut huomattavasti. Samalla työkykyisyys on hajautunut valtavan laajalle ikäjaksolle. Meillä on 60-vuotiaita, joilla ns. vieteri suorana, mutta meillä on myös paljon vanhempia ihmisiä, joiden työkyky on loistavalla tasolla. Ympäristö (ml. työantajat) ja eläkeikäiset itse ovat suggeroineet itsensä tähän ajatukseen, jonka mukaan pidentynyt eläkkeellä oloaika on ”normaalia”. Olen varma - ja tuttujen joukko vahvistaa asian - että työsuuntautuneita ja siihen kykeneviä on todella huomattava määrä. Väittäisin, että helposti 10 prosenttia eläkkeelle siirtyneistä olisi työmarkkinoilla edelleen olevien ihmisten huippua.

Korostaisin nimenomaan elämänkokemuksen merkitystä. Aivan liian usein voi todeta keksityn pyörän uudelleen, kun ei ole jotakuta, joka muistuttaisi asiasta. Valitettavasti myös huonot pyörät keksitään työelämässä uudelleen.

Emme siis tarvitse palkanalennuksia ikäihmisille, vaan joustavuutta eläkkeellesiirtymisessä. Valitettavasti osa-aikaeläkkeelle siirtymisen kynnystä on juuri kiristetty, vaikka muutokseen ei olisi ollut tarvetta. Myös työnantajien sosiaaliturvamaksujen kevennys yli 63-vuotiaiden osalta voisi olla keino työllistää eläkkeellä olevia.

Kun muistutetaan toistuvasti työelämän veteraanien vaikeasta työllistymisestä, niin on syytä painottaa, että meillä tuhansia nuoria, jotka eivät millään tahdo saada töitä työn puutteen (työn kysyntäongelman) takia.

maanantai 4. helmikuuta 2013

Best Practice – Bad Theory

Paul Krugman puuttuu viimeisessä New York Timesin kolumnissaan ”hyviin” esimerkkeihin, miten maan taloutta voidaan esimerkillisesti hoitaa. Mutta kannattaako vertailu? Itsekin olen kokenut, että liian helposti eksytään vertailemaan omaa maata muihin maihin ja oman maan tappioksi tietenkin. Itse asiassa tuntuu, että näitä ulkomaan vertailuja halutaan tehdä pelkästään kotimaan politikointia varten.

Krugman ottaa esimerkiksi kolme maata - rinnastaen ne Yhdysvaltoihin – Irlannin, Latvian ja Englannin. Kaikkien kolmen maan taloutta on jossain vaiheessa ylistetty niiden kyvystä selvitä suuresta taantumasta. Krugman ottaa vertailujen lähtökohdaksi työttömyyden, eikä sattumalta, sillä nobelisti pitää juuri työttömyyttä tai pikemminkin hyvää työllisyyttä talouden todellisen iskukyvyn mittarina. Ei hassumpi valinta.

Irlannin työttömyys oli taantuman pahimmassa vaiheessa 13,3 %. Irlantia on kehuttu toipumisen ihmeeksi. Irlanti on käyttänyt hyväkseen Krugmanin eniten inhoamaa käsitettä ”austerity”. Sitä on vaikeaa kääntää suomeksi, lähinnä se tarkoittaa ”kurjistumista”. Talouskriisin yhteydessä kääntäisin sen seuraavasti: ”säästäminen niin pitkälle vietynä, että kansakunnan elinvoima ja kasvu riutuvat”. Eri tahoilla on kehotettu ottamaan Irlannista esimerkkiä, miten taantuman selkä taitetaan: ”Irlannin tie on Yhdysvaltain tie”. Miten on käynyt? Tosiasiassa Irlannin tuoreet työttömyysluvut osoittavat 14,6 prosenttia!

Myös Britannia on keksinyt oman taantumasta selviämismenetelmänsä: myös se on lähtenyt säästämään itseään hengiltä Big Society -otsakkeen alla. Krugman toteaa kuivasti, että Briteillä ei olisi edes tarvetta ”adoptoida austerityä”, koska sillä oman valuuttansa takia on Yhdysvaltain veroiset keinot selvitä taantumasta keskuspankin aktiivisen toiminnan avulla.

Latvia on käyttänyt samoja keinoja kuin Irlanti ja Britit. Tuloksena on 14 prosentin työttömyys.

Krugman toteaa, että austerityyn luottavat valtiot etsivät apua ”Mr Goodpainistä”: hyvää saadaan aikaiseksi mukamas panostamalla aluksi kansakunnan tuskaan. Suomikin on hakenut esimerkkiä monesti ulkomailta oman talouden hoitoon. Tällaisia esimerkkejä ovat mm. Tanska (Tanskan valtiovaraiministeriö totesi taannoin noin miljoonan tanskalaisen olevan ”teknisesti vararikossa”). Mihin on kadonnut lampaankasvattajien ihmemaa Uusi Seelanti? Sen piti yhdessä vaiheessa olla varsinainen kultamuna, maa jossa kaikki tehdään oikein.

Tietenkin tästä puuttuu vielä Ruotsi, joka lähettiläänsä Juhana Vartiaisen välityksellä on kertonut, miten lujaa pikkurapakon takana menee. Kuitenkin esimerkiksi Ruotsin työttömyysluvut ovat ”vain” Suomen tasolla. Ruotsi on myös lähtenyt köyhdyttämään kansalaisiaan systemaattisella töiden osa-aikaistamisella. Jos Ruotsia pidetään esimerkkinä, niin sitten pitäisi ottaa mallia eläkekeikää lähestyvien kohtelusta työmarkkinoilla tai valtion Suomea suhteellisesti korkeammasta työntekijämäärästä. Mutta nämä keinothan eivät ole meillä suosiossa.

Ulkomailta kyllä kannattaa hakea ideoita, mutta systemaattinen matkiminen, mikä tuntuu meillä olevan päällimmäisenä ajatuksena, on tuhoon tuomittu. Miten olisi, jos luottaisimme vaihteeksi itsemme?

Herra Hyvätuska ei ole varmaan ihan perillä siitä, että säästämistä on kahta lajia: hyvää säästämistä ja huonoa säästämistä. Hyvää säästämistä kannattaa pohtia liian nopean vaurastumisen tavoittelun (lue: velkaantumisen) vastateesinä. Jos valtiontalous on jo saatettu pilalle, ei säästäminen ole välttämättä oikea keino, vaan kasvuun investoiminen. Huono säästäjä jättää vaivalla keräämänsä eväät syömättä.

sunnuntai 3. helmikuuta 2013

Jyväskylän puukotus: tasapuolisuutta ja ”tasapuolisuutta”

Jyväskylässä tapahtuneen järkyttävän puukotuksen seurauksena (”Äärioikeisto Suomessa” - teoksen julkistamistilaisuus) on annettu lausuntoja, joihin on syytä kiinnittää huomiota. Tarkemmin sanottuna kolme niistä on herättänyt erityistä huomiota. Vesa Puuronen panee merkille Hesarin yleisöpalstalla 2.2.2013 aivan oikein, että maahanmuuttajiin kohdistuvat väkivallanteot eivät saa niin suurta huomiota osakseen kuin Jyväskylän tapauksessa valkoiseen mieheen kohdistunut väkivallanteko. Tasapuolisuus on varmaan siinä vaiheessa edennyt, kun kaikkia väkivallantekoja arvioidaan - kohderyhmästä riippumatta - lehdistössä ja viranomaislausunnoissa samalla tavalla.

Samaisessa lehdessä mielipidesivuilla Tanja Kallioinen aivan oikein panee merkille, että suojelupoliisin ylitarkastaja ”tasapuolisesti” nimeää Jyväskylän tapauksen ”ääriliikkeiden yhteenotoksi”. Vielä merkillisempi on Alexander Stubbin twitter-viesti: mitä eroa on äärioikeistolla ja äärivasemmistolla? Tietyillä tahoilla on siis taipumusta tasoittaa poliittiset argumentit vasemman ja oikean välillä.

Edellä olevasta tulee mieleen Paul Krugmanin tasapuolisuuskommentti New York Timesin kolumnissa, kun hän veikeästi määrittää nykyaikana usein noudatettavan tasapuolisuuden seuraavasti: oletetaan, että meillä on TV-dokumentti maapallon muodosta. Ohjelmassa haastatellaan sekä pyöreän maapallon, että litteän maapallon kannattajia. Lopputulemana todetaan, että ”maapallon muodosta on erilaisia käsityksiä”. Tämä on varmaan hyperkorrektiuden mestarisuoritus.

Tietenkin tuohon yllä olevaan sananvaihtoon liittyy ideologinen viesti: jos sanotaan, että oikeisto on tehnyt väkivallantekoja, niin samaan yhteyteen pitää tasapuolisuuden vuoksi tuoda ”ääriliikkeet” yleensä tai se Stubbin vasen sivusta, jottei oikea reuna yksin tahriinnu vereen.

Olen kuviossa ”Demokratia ja kansanvallan vastaiset voimat” pyrkinyt määrittämään kansanvallan kyseenalaistajat (sattumalta juuri Jyväskylän puukotuksen edellä). Minusta todellakin näyttää siltä, että viimeisten parinkymmenen vuoden aikana hallitusvastuussa Suomessa olleet tahot (poliittiset ja ideologiset suuntaukset) ovat olleet demokratian itsepuolustuksen tukipilareita.

Joku voi sanoa, että eihän Suomessa ole ollut vielä todellista demokratiatestiä. Kaikki tarkoitukselliset tai näennäisesti sattumalta tapahtuneet teot on kuitenkin syytä huomioida. Oikeistopopulismin ja äärioikeistoväkivallantekojen välillä on toki enemmän kuin hajurako, mutta kuinka kauan? Ennaltaehkäisevä työ väkivaltaa vastaan on varmaan oikea tavoite. Tähän ei tarvita erityisiä tasapuolisuuslausuntoja viranomaisilta eikä poliitikoilta.