Netti on loistava väline tiedon hankkimiseen ja levittämiseen. Miten yleensä pärjättiin silloin, kun jouduttiin turvautumaan sanokaamme pelkästään tietosanakirjoihin?
Tieto voi kuitenkin muuntua monella tavalla vääräksi tai epäkurantiksi tiedoksi tiedotusvälineissä. Tapoja on monia, ohessa joitakin.
Tyypillinen on tapaus, jossa väärä tieto – yksittäinen fakta – lähtee liikkeelle. Väärä tieto on tuotettu joko tahattomasti tai tahallisesti. Kulovalkean tavoin se lähtee liikkeelle ja tiedon kulkua on lähes mahdoton pysäyttää. Jo ennen nykyistä sähköisen tiedon vyörytystä oli tuttua, että se joka ensimmäisenä kertoo viestin on vahvoilla. Jos viesti on väärä, on väärän viestin tuottaja silti vahvoilla.
Tyypillistä on myös, että tiedon tuottajan tietoa ruvetaan paisuttelemaan. Mitä suurempi auktoriteetti sitä varmemmin tiedon paisuttelua tapahtuu. Tyypillinen esimerkki oli presidentti Niinistön ilmoitus palkanalennuksesta, joka käsitettiin hiukan hämärästi esimerkkinä siitä, miten taloutta voidaan piristää jalolla teolla. Palkanalentajia alkoi ilmestyä joka suunnasta. Haluttiin myös yleistä palkanalennusta, missä ei minkään tutkimuksen mukaan ole järkeä. Viimeisessä vaiheessa mökin mummo ilmoittaa yleisöpalstalla antavansa kansaneläkkeestään 10 euroa kuukaudessa yhteiskunnan käyttöön ja kysyy valtion tilinumeroa! On selvää, että media osin elää tämän tyyppisestä tiedonvälityksestä ja siten tahallaan tai tahattomasti osallistuu tiedon paisutukseen.
Meillä Suomessa on onneksi avoimen tiedonkulun pitkäaikainen historia, jota ilman tiedon eroosio olisi paljon pahempi. Monissa muissa maissa on toisin. Fakta ja fiktio sekoittuvat täydelliseen umpisolmuun. Tuntuu siltä, että sanansijan saaneen ylivoima tiedon markkinoilla on ratkaisevaa. Tieto leviää ruhjovalla voimalla, saattaa välillä vaimeta, mutta kiihtyy uudelleen, kunnes jossain vaiheessa hiipuu uusien paisuttelujen tieltä. Lasten huostaanottouutisointi on tyyppiesimerkki tällaisesta disinformaatiosta. Jos tiedossa on hitusen perää joudutaan entistä hankalampaan tiedotussotaan. Väärät ja oikeat tiedot sinkoilevat.
Valtiot ovat käyttäneet edellä kuvattua keinoa lukemattomia kertoja omiin tarpeisiinsa.
Ei tarvitse kuitenkaan jäädä vain Venäjän esimerkin varaan. Miten on asia toisessa suurvallassa, Yhdysvalloissa, jossa polarisoitunut yhteiskunta tuottaa valtavan määrä disinformaatiota. Jos se on luonteeltaan ideologista, ei oikaisuvaatimuksista ole juuri hyötyä, sillä ideologia on hyvin syvällä ihmisten arvomaailmassa. Jää ainoastaan mahdollisuudeksi tuottaa vastainformaatiota, joka – vaikka olisikin objektiivista tietoa – ei yleensä tehoa ideologisissa asioissa dogmaattisiin tahoihin.
Yhdysvalloissa on sentään väärien faktojen etsintään erikoistuneita sivuja. Suomeenkin voitaisiin perustaa vastaavia nettisivuja (jollei niitä jo ole). Erityisesti kiivaissa yhteiskunnallisissa väittelyissä esitetään helposti paitsi väärää tietoa, niin myös virheellistä tulkintaa oikeasta tiedosta.
Edellä mainittu näkemyskulttuuri on levinnyt historiantutkimukseen. On selvää, että objektiivinen historiankirjoitus on jo sinällään vaativa haaste. En puutu nyt siihen, että jokainen aika tulkitsee historiaa ”ajankohdan näköishistoriana” eli siitä lähtökohdasta, josta historia avautuu juuri kirjoitusajankohdan näkökulmasta. Tarkoitan tietoista asenteellista historianäkemystä, jossa kirjoittaja on myynyt sielunsa jollekin aatteelle tai merkkihenkilölle. Tällainen historiankirjoitus on tavattomasti yleistynyt viime aikoina. Totalitäärisesti tai autoritäärisesti johdetuissa yhteiskunnissa tällainen historiankirjoittaminen on osa harkittua propagandaa.
Monesti minulle on jäänyt käsitys, että joku henkilö levittää hallussaan olevasta historiatiedosta vain sen osan, joka puoltaa omia näkemystä. Tämä on tietoista objektiivisen tiedon välttelyä. Esimerkiksi Björn Wahlroosin ”Demokratia ja enemmistön tyrannia” on täynnä tällaista historiantulkintaa.
Vielä voidaan tuoda esille ylikorrekti tasapuolisuusnäkemys. Paul Krugman puhuu ”Balance cultista”, tasapuolisuuskultista. Sen mukaan esimerkiksi kuvitellussa TV-ohjelmassa, jossa esiteltäisiin nykyihmisten kiistelyä maapallon muodosta kuunneltaisiin ”korrektin” tasapuolisesti sanokaamme kahta väitettä: maapallo on pyöreä ja maapallo on litteä. Molempien väitteiden esittelyä – jossa ihmiset kiivaasti puolustavat näkemystään – seuraa loppuyhteenveto, jossa ohjelman asiantuntija/vetäjä ilmoittaa hyperkorrektisti, että ”maapallon muodosta on erilaisia käsityksiä”.
Nykyaikainen tiedonvälitys on täynnä vastaavia esimerkkejä. Tuotetun ohjelman levikin varmistamiseksi pirstoutuneen mielipideilmaston kaikki osayleisöt halutaan pitää mukana potentiaalisina katsojina.
Vaikeammin hahmotettuja tietokokonaisuuksia ovat erilaiset gurujohtoiset trendit, joita pannaan liikkeelle. Ne ovat laajoja käsitekokonaisuuksia, joita ei ainakaan aluksi aseteta kyseenalaiseksi. Tällaisen tiedon levittäytyminen on niin laajaa, että se etenee miltei esteettömästi ja jää vaikuttamaan vuosiksi tai vuosikymmeniksi. Tällaisesta tiedosta ei pääse eroon kuin jonkin kriisin kautta, jolloin paljastuu, että ”keisarilla ei ole vaatteita”, jos silloinkaan. Mitä ideologisempi ajatus on kyseessä sitä vaikeampaa tiedon levitystä on estää. Tästä voisi esittää esimerkkinä IMF:n ja Maailmanpankin takavuosien leikkauspolitiikan, jossa erityisesti kehitysmaita vaadittiin jyrkästi supistamaan julkista taloutta, pienentämään tulleja tai vähentämään sääntelyä lainansaannin vastikkeena. Seuraamukset ovat olleet monesti epäsuotuisia kohdemaalle. Näiden ohjelmien takana oli usein suurvallat, jotka itse vastaavissa olosuhteissa – esimerkiksi 1800-luvulla – toimiessaan noudattivat näitä samoja nyt moittimiaan periaatteita.
Yhtä hyvin esimerkiksi sopii uhkailu seuraamuksista, jos ei ryhdytä pian roimiin eläkkeellesiirtymisiän myöhentämisiin tai rajuihin leikkauksiin sosiaaliturvassa. Suomalainen hyvinvointiyhteiskunta on menetetty, sanotaan. Nämä lausahdukset ovat jääneet maapalloa kiertävälle radalle ja tulla tupsahtavat jatkuvasti esille suomalaisten hengissä selviytymisen vaatimuksina. Haasteet ovat melkoiset, mutta hyvinvointiyhteiskunnan lopulla pelottelu ei ole asiallista.
Mikä avuksi ? Ainoana keinona näen kriittisen suhtautumisen kaikkeen tietoon, joka tulvii markkinoille. Koulut ovat tämän kriittisen asenteen opettamisen kannalta ratkaisevassa asemassa. Jokainen joutuu tykönään miettimään tuottamansa tai vastaanottamansa tiedon oikeellisuutta ja eettistä kestävyyttä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti