”George Bush on Yhdysvaltain historian huonoin presidentti”. Tällainen mielipide vallitsi neljä vuotta sitten, kun Bush luovutti viestikapulan Barack Obamalle. Vaikka lausahdus sisältääkin tyypillistä lyhytnäköistä tässä ja nyt -arviota, on siinä sen verran perää, että Bushin aikana Yhdysvaltain talous romahti. Oliko se presidentin syytä?
Perussyynä Yhdysvaltain talouden vaikeuksiin näen omaksutun talouspolitiikan ideologisen sisällön. Keynesiläisyyden joutuminen sivuraiteelle ja tehokkaiden markkinoiden ideologian (lue: markkinat ovat aina oikeassa) lyötyä läpi, aiheutui isoja ongelmia, kun teoria ei pitänyt paikkaansa. Samaan aikaan toteutettiin laissez faire -pohjalta talouden sääntelyn purku. Purku käynnistettiin Reaganin aikana, mutta demokraatti Clintonin aikana hyväksyttiin ehkä merkittävin purku: Glass-Steagall Act kumottiin vuonna 1999. Purku mahdollisti finanssitavaratalot: rahat menivät taas ”sekaisin”, kuten 1920-luvulla. Glass-Steagall eli vuoden 1933 pankkilaki nimenomaan irroitti talletuspankkitoiminnan investointipankkitoiminnasta. Laki oli tehokkaasti estänyt yli 60 vuoden ajan ihmisten talletusten käytön pankkien riskisijoituksiin.
Mikä oli Bushin osuus talouden romahduksessa ? Kyllä se oli merkittävä. Paitsi, että sääntelyn purku edelleen jatkui, Bush kehitti oman unelmatehtaan vanhan amerikkalaisen hötötehtaan päälle. Hän kehitti ”omistajuusyhteiskunnan” (ownership society) talouspolitiikkansa ohjenuoraksi . Kupletin juoni meni suurinpiirtein näin: Bush ei jatkanut Clintonin veronkorotuslinjaa, jolla Yhdysvaltain talous saatiin hetkeksi ylijäämäiseksi 1990-luvun lopulla, vaan alensi veroja varsinkin suurituloisilta trickle-down economics -hengessä (ylhäälle annettujen verohelpotusten piti ”valua” alas luoden talouteen dynamiikkaa). Kun katsoo 2000-luvun alussa Bushin hallinnon piirtämiä talouden tulevaisuuden kuvaajia ja toteutumia, tajuaa miten eri suuntaan osoittavat käyrät antavat valumataloudesta suorastaan irvokkaan kuvan. Mikään ennakoitu ei pitänyt paikkaansa.
Vaikka Yhdysvaltain talous kasvoi 2000-luvun alussa, jouduttiin taloutta ”elvyttämään” lisävelanotolla (elvytys korkeasuhdanteessa !), kun tulot eivät riittäneet kattamaan menoja. Asuntomarkkinoille kehittyi samaan aikaan kupla. Miksi ? Tuloerojen kaventamisen sijaan - joka olisi voitu toteuttaa suurituloisten verotusta kiristämällä - Bush pyrki kaventamaan omistajuuseroja. Tässä on tuhoisan kehityksen siemen. Päällepäin Bushin ajatus – joka juontaa Margaret Thatcherin kokeiluista – näytti humaanilta. Pyrittiin edistämään köyhien asuntojen saantia liittovaltion tuella. Kysymys oli kaikesta muusta.
Ajattelun rakenne oli ideologinen. Bush ilmaisi sen puheissaan 2002-2003. Olen kuunnellut ja katsonut youtubesta noiden puheiden sisältöä. Tarkoitus oli kiinnittää köyhät amerikkalaiseen kapitalismiin omistajuuden kautta. Seuraavia sukupolviakin ajateltiin: perintöjen kautta omistaminen (amerikkalainen unelma) olisi siirtynyt tuleville sukupolville. Hanke ei ollut humaani, vaan siis puhtaasti ideologinen. Teoreettisen perustan ajattelulle loi konservatiivinen thinktank, Cato-instituutti.
Mitä tapahtui ? Tässä on turha kerrata laajemmin tapahtumien kulkua, mutta lyhyesti sanottuna tapahtui seuraavaa: myönnetyt subprime lainat saastuttivat lainamarkinat, lainat eivät jääneet pankkien taseisiin, vaan ns. varjopankki-järjestelmän avulla - subprime-myrkkylainojen arvopaperistamisen kautta - kierrätettiin ympäri maailmaa. Seurauksena oli koko läntistä maailmaa koskettanut syvä taantuma. Asuntojen hintojen nousu kiihtyi kuplaksi, kun valtava määrä ihmisiä ryntäsi lainamarkkinoille. Asuntojen hinnat saavuttivat huippunsa kesällä 2006. Sen jälkeen on ollut hyvin vähän tehtävissä taantuman torjumiseksi. Ei ole syytä käydä läpi talouden tuhoja tarkemmin muutoin kuin yhdeltä osin: subprimesekoilun seurauksena 14 miljoonan amerikkalaisen kotitalouden asunnon arvo oli asuntojen hintojen romahduksen jälkeen pienempi kuin asuntoa varten otetun lainan määrä. Näistä 14 miljoonasta 10 miljoonaa on viime lukujen perusteella vielä jäljellä. Velkadeflaatiotilanne jatkuu siis pitkälle tulevaisuuteen.
Yhteenvetona voisi todeta, että valittu linja – amerikkalaisten vaurauserojen kaventaminen tuloerojen kaventamisen sijaan – johti katastrofaaliseen kotitalouksien velkaantumiseen. Ei varallisuueroja pystytty kaventamaan liittovaltion pienen rahallisen täkyn avulla, päinvastoin ihmiset houkuteltiin ottamaan kantokyvyn huomattavasti ylittäviä velkoja.
Barack Obama aloitti presidenttikautensa, kun talouden syöksy oli vielä oikaisematta. Mentiin siis huonompaan suuntaan talouden rautaisesta logiikasta johtuen vielä presidenttikauden ensimmäisenä vuotena. Sitten alkoi talouden kivulias oikaisu, ja vasta sen jälkeen kivulias, haparoiva nousu.
Obaman unelmatehdas käynnistyi vuoden 2009 alussa. On miltei säälittävää, miten Obama yritti puheillaan rohkaista amerikkalaisia uuteen unelmaan. Obaman unelman piti korjata Bushin luoma vääristynyt unelma.
Ymmärrän tavallaan Obamaa: hänen piti puhua juuri noin - tarjomalla parempaa tulevaisuutta - päästäkseen presidentiksi. Mutta käytännössä taantuman syvyys oli niin rotkomainen, että muutamassa vuodessa tilanteen korjaaminen olisi vaatinut ihmeteon. Päinvastoin koko syvimmän taantuman jälkeinen aika on ollut taistelua kaksoistaantumaa (Double-Dip Recession) vastaan. Jos presidentti olisi churchillmäiseen tyyliin luvannut amerikkalaisille verta, hikeä ja kyyneliä ei hän olisi ikinä päässyt presidentiksi. Hötötehdas vain toimii näin !
Olen oppinut luottamaan Yhdysvaltain kongressin ns. puolueettoman budjettitoimiston arvioihin. Niiden mukaan alijäämät jatkuvat suurina (500-900 miljardia/vuosi) ainakin vuoteen 2020 saakka (ennusteet loppuvat tuohon vuoteen). Tuntuu jotenkin käsittämättömältä, kun alijäämiä yritetään hävittää puheissa tuosta noin vain presidenttiä vaihtamalla (tai pitämällä entinen). Ne talouden sopeuttamistoimet, joista on sovittu Obaman aikana tuskaisasti demokraattien ja republikaanien kesken ja jotka täytyisi vyöryttää päätökseen tämän vuoden lopulla, ovat vain osaratkaisu alijäämä/velkaantumisongelmaan.
Velka on ylittänyt bruttokansantuotteen määrän (velan suuruus on nyt yli 16 000 000 000 000 dollaria). Se tuntuu järkyttävältä, mutta ei kuitenkaan ole sitä. Kun velka on – pääosin Bushin järjettömän ideologisen talouspolitiikan seurauksena – saatu aikaiseksi, sen kanssa on elettävä ja pyrittävä vähitellen pääsemään ensin tilanteeseen, jossa velka ei kasva suhteessa bruttokansantuotteeseen ja sitten vähentämään velan suhteellista osuutta bkt:stä. Siinä on kova työ, sillä vuosittainen vaje on ollut pahimillaan lähes 1500 miljardia dollaria (budjetin menot karkeasti 4000 miljardia ja tulot karkeasti 2500 miljardia). Alijäämä ja velan kasvu ovat olleet väistämätön seuraus elvytyksestä enkä ole nähnyt sille vaihtoehtoa.
Eteenpäin taloudessa päästään vain panostamaalla teollisuuden kilpailukykyyn, panemalla koulutusjärjestelmä uuteen kuosiin perusopetuksesta lähtien ja korottamalla hyvätuloisen ja rikkaiden verotusta, joka nyt on naurettavan alhaisella tasolla.
Tässä on erittelyni USA:n presidentinvaalien taustaan lähinnä talouden - ja osin idologian - näkökulmasta. Tarvitaan kuitenkin yhteiskunnallisen tilanteen tarkka läpivalaisu ennenkuin päästään villakoiran ytimeen. Siitä lisää seuraavassa blogikirjoituksessa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti