Media on täynnä opastuksia, miten työpaikan menestys voidaan taata. Työhyvinvointi on päivän sana. Kysymys ei ole vain ulkoistettuun työhyvinvointipäivään panostamisesta, vaan yrityksen sisäisen dynamiikan vahvistamisesta. Vuorovaikutteisuuden johtajan ja henkilökunnan kesken tulisi toimia moitteetta. Palautetta pitäisi pystyä antamaan heti, kun ongelmia ilmenee. Työntekijöiden pitää itse saada muokata työnkuvaansa jne.
Tuohon viime mainittuun voin erityisesti yhtyä. Omakin käsitykseni on - tietenkin yksilölliset vaihtelut huomioiden - että itsenäinen päätöksenteko omaan työhön liittyen on selkeä työantajan työntekijälle tarjoama valttikortti.
Asia ei ole kuitenkaan näin yksinkertainen. Työolosuhteita pitää pystyä parantamaan, se on selvä. Suomalaisen työyhteisön työviihtyvyydessä on paljon parantamisen varaa. Kokonainen konsulttiarmeija on suunnittelemassa ja järjestelemässä asiaa.
Monesti ongelmien tultua esille, muutetaan strategiaa kuuntelematta henkilökuntaa. Vielä todennäköisempää on, että kun tehdään organisaatiomuutoksia ei henkilökuntaa kuunnella.
Tässä myllerryksessä kovimmalle joutuu usein lähijohto. Se on alttiina jatkuville syytöksille, jos työ ei suju ja viihtyvyys työssä ei ole kunnossa. Joskus tuntuu kohtuuttomalta, että johdolta vaaditaan sirkustemppumaista osaamista, jotta se selviää liemestä.
Erityisesti suurissa yrityksissä – kipailutilanteen ollessa tiukka - johdon päälle mielestäni kaatuu kohtuuttomasti lokaa. Useissa konsulttipuheenvuoroissa, joissa keskitytään yrityksen sisäisiin henkilö- ym suhteisiin, ei oteta riittävästi kantaa ulkoisiin paineisiin.
Usein johdon stressi tulee yrityksen oman kilpailukyvyn heikkenemisestä. Moni vastaa tähän, että miksi siis ei korjata asiaa johdon ja henkilökunnan sisäistä dynamiikkaa parantaen. Epäilen, että tämä - niin hyvä ratkaisu kuin se onkin – on riittämätön keino ongelmien ratkaisuun.
Globaalisti on tapahtumassa valtava muutos, jossa erityisesti teollinen tuotanto on joutunut puun ja kuoren väliin. On selvää, että kilpailukykyä on menetetty erityisesti kehittyville maille. Näiden maiden kustannustaso on matala ja osaminen kehittyy koko ajan. Paine tästä heijastuu kehittyneissä maissa, vaikkapa Suomessa, toimiviin yrityksiin. Olemme olleet tässä uudessa tilanteessa parikymmentä vuotta. Nyt on aika herätä muutokseen.
Väitän, että suuri osa paineista yrityksissämme kanavoituu kovan kansainvälisen kilpailun kautta. Stressiä voidaan helpottaa työhyvinvointiteemoilla, mutta jos niiden varaan rakennetaan saattaa lopputulos muodostua pahaksi pettymykseksi. Syytetään väärää puuta, jos koetaan, että kysymys on vain johdon osaamattomuudesta.
Kilpailukyvyttömyys johtuu monista seikoista, jotka heikentävät mahdollisuuksia selvitä kansainvälisillä markkinoilla. Olisin siis sitä mieltä, että kilpailun kovuus on suurempi syy työpaikkaviihtyvyyden alenemiseen kuin pottumoiset pomot. Kaikki joutuvat lujille, kaikkien stressitaso nousee.
Mutta kuka pitää kilpailuedellytyksistä huolta ? Valtio vai yritykset itse? Yleensä sanotaan, että verotuksen, työvoiman osaamisen, työvoiman palkkatason ja toiminnan rahoituksen yhdistelmästä löytyvät avainteemat päästä eteenpäin. Innovoinnin nimiin on vannottu ja minäkin olen vannonut. Jos ollaan kilpailijoita hiukan edellä, on se menestyksen yksi merkittävimmistä takeista. Mutta riittääkö tämäkään ? Vai ollaanko peräti harhateillä?
Hesarissa oli (17.11.2012) loistava artikkeli ”Hallitus ei ratkaise yritysten menestystä”. Siinä kansantaloustieteen professorit Pertti Haaparanta ja Matti Pohjola puhuvat asiaa. Joitakin varauksia on kuitenkin pakko esittää.
Haaparanta sanoo EI palkkakustannusten pienentämiselle. Palkkakilpailulla (alaspäin) ei saavuteta tuloksia ainakaan positiivisessa mielessä. Haaparannan mielestä olisi tärkeintä pitää kiinni toimialoista, joissa palkkataso on verraten hyvä. Tutkimusten mukaan palkkataso korreloi vahvasti työn tuottavuuden kanssa. Kansantalouden kilpailukyvyn kannalta tämä on verisen totta.
Makrotalouden kannalta - pidemmällä aikajänteellä - tätä ajattelua on helppo ymmärtää, mutta miten palkkojen kanssa pärjää tavallinen kansainvälisessä kilpailussa juuri nyt kamppaileva yritys? Kilpailukyvyn on todella oltava kunnossa. Yritysten ongelmat ovat tässä ja nyt!
Haaparanta sanoo EI yhteisöveron keventämiselle. Tämä johtaisi pahenevaan velkaantumiseen ja vaaralliseen verokilpailuun. Tässäkin ollaan oikeilla jäljillä, mutta edellytys on jälleen, että olemassa oleva kilpailukyky on kunnossa. Professoreiden kannanotoista tulee ristiriitainen tunne. Niistä ei valitettavasti ole lääkkeiksi akuuttiin kilpailukykyhätään. Olen itse monissa blogikirjoituksissani liputtanut professoreiden esittämien ajatusten puolesta, mutta nyt tarvittaisiin nopeasti vaikuttavia keinoja.
Molemmat professorit suosittavat euroalueen elvytystä. Moni kauhistuu nyt lopullisesti. Tämähän on pahinta krugmanilaisuutta, mitä maa päällään kantaa. Siis entisten velkojen päälle lisää velkaa!
Hallitukselta odotetaan taivaan lahjaa. Se ei ole realistista. Pohjolan mukaan lähes ainoa keino, jolla hallitus voi vaikuttaa, on työn tarjonnan lisääminen (!) Yhteenvetona voi sanoa, että professorien lääkkeet ovat pahanmakuisia ainakin yritystasolla, mutta makrotalouden tasolla erittäin järkeviä.
Todelliseksi keinoksi jää pitkäjänteinen innovaatiotyö, jolla työn tuottavuutta voidaan parantaa. Se taas on riipuvainen meidän koulutus- ja innovaatiojärjestelmämme nopealiikkeisyydestä sekä tietenkin yrityksissä tehtävästä työstä. Ja taas lisääntyvät yrityksen johtoon kohdistuvat paineet.
Työhyvinvoinnin ylläpito on siis monimutkainen asia. Työpaikan akuutteihin haasteisiin vastaaminen on tärkeää, mutta jos syyllisiä haetaan työviihtyvyyden ongelmiin asioista, jotka ovat työviihtyvyyden keinojen ulkopuollella, ollaan hakoteillä. Juuri tämä ponnistelu kilpailukykyisten tavararoiden ja palvelujen tuottamiseksi on paljon ratkaisevampaa kuin työviihtyvyyden lisääminen – sitä lainkaan väheksymättä !
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti