Tilannetta ennen nykyistä finanssikriisiä on monasti verrattu vuoteen 1929. Yhdysvalloissa tuloerot kasvoivat jyrkästi, pörssikurssit nousivat taivaisiin, kulutusluotot räjähtivät käsiin, luotiin käsite ”pysyvä kasvu” ja jouduttiin lopulta ylituotannon ja alikulutuksen kierteeseen.
Paul Krugman vertaa New York Timesin tuoreessa kolumnissa 1950-lukua tähän päivään. Hän toteaa sen hämmentävän tosiasian, että huippuveroprosentit ylsivät kaikkein rikkaimmilla 91 prosenttiin. Itse asiassa tämän tasoisia veroja perittiin noin vuodesta 1950 vuoteen 1963 saakka, kuten olen useissa blogikirjoituksissani todennut. Käytin ihan ensimmäisessä blogikirjoituksessani esimerkkinä Cassius Clayta (kirjoituksen nimi: ”Kun Ingemar kertoi Cassiukselle tämän todelliset ansiot”) kuvatakseni minkälaiseksi verotus käytännössä muodostui.
Tietenkään todelliset verot eivät nousseet yli 90 prosenttiin johtuen verovähennyksistä. Krugman arvioi että 0,01 prosenttia amerikkalaisista maksoi oikeastikin veroja 70 prosentin verokannan mukaan vuonna 1960. Se on täsmälleen puolet enemmän kuin korkein marginaaliveroprosentti on tänään (Bushin hallinnon väkisin väliaikaisena läpi runnoma korkein marginaalivero on 35 prosenttia).
Väliaikaisuus päättyy juuri tähän vuoteen, joten taistelu verosta riehuu parhaillaan Yhdysvalloissa. Jotta syntyisi jonkinlainen suhteellisuus menneiden aikojen ja nykyisyyden väliin muistutettakoon, että Barack Obama tavoittelee 39,6 prosenttia korkeimmaksi marginaaliveroksi, jolla päädyttäisiin samaan, jossa oltiin Clintonin aikaan, mutta selvästi korkeampaan, mihin Reaganin voodoo-taloudessa päädyttiin (28 prosenttia).
Ei tarvitse olla mikään veroekspertti todetakseen, että 70 prosenttia on tämän päivän katsannossa liikaa. Vielä Eisenhowerin ja Kennedyn aikaan protestit korkeista veroista eivät olleet räikeitä. Yhdysvallat oli ikään kuin tottunut verotuksen tiettyyn tasoon. Valitusta toki oli, mutta ei verokapinoita.
Ajat olivat toiset tietenkin monessa muussakin suhteessa. Ammattiyhdistyksiin kuului reilu kolmannes työntekijöistä (nykyisin niukasti yli 10 prosenttia). Tämä siedettiin samoin kuin korkeat yhtiöverot. Yhtiöverojen osuus oli kaksinkertainen BKT:hen suhteutettuna kuin mikä tilanne on tänään.
Yritysjohtajat olivat köyhtyneet 1920-luvun lopun tasoon verrattuna huomattavasti. Johtajat elivät suorastaan vaatimattomasti. Kolmekymmentäluvulta seitsemänkymmentäluvulle ulottuvaa aikaa on joskus kutsuttu suuren kokoonpuristumisen ajaksi (The Great Compression). Tuloerot pienenivät, säätely oli tiukkaa ja keskiluokka kasvoi ennenkuulumattomiin mittoihin.
Juuri tähän kauteen (1930/1940 – 1970/1980) ajoittuu taloustieteilijöiden räikeä erimielisyys, mitä oikeasti tapahtui: uusliberaalit ovat sitä mieltä, että 40 vuoden väliajanjakso oli ”pimeyden aikaa” (jota minun on vaikea ymmärtää) ja liberaalit demokraatit sitä mieltä, että amerikkalaiset olivat onnellisimmillaan ja laajasti ottaen vauraimmillaan tuohon aikaan. Olen joskus itse – edellä olevaan viitaten - jakanut laissez faire -kauden kahtia: ennen 1930-lukua vallinneeseen laissez faire -ykköseen ja 1980-luvulta alkaneeseen laissez faire -kakkoseen. Ennen vuotta 2008 oli palattu 1920-luvun tuntuiseen olotilaan.
Entä mikä suunta otetaan nyt ? Mitt Romneyn vaalikampanjassa peloteltiin paluusta sosialismiin, jonka osana rikkaiden tuloihin käydään käsiksi (jokainen voi todeta edellä esitetyistä luvuista, että väitteet menivät vainoharhaisuuden puolelle).
Krugman valaisee mainiosti tosiasiaa, että Eisenhowerin ajan toimitusjohtajat eivät suunnitelleet pakoa demokratiasta Ayn Randin Atlas Shruggedissa (julk. 1957) esitetyn mallin mukaisesti. He tyytyivät suhteelliseen vaurauteen. Köyhiä lukuun ottamatta suurin osa amerikkalaisista voi hyvin. ”Pimeänä aikana” (vuodesta 1947 vuoteen 1973) keskituloisen perheen tulot kaksinkertaistuivat, kun vuodesta 1980 vuoteen 2010 tulot nousivat minimaalisesti, osalla jopa reaalisesti taantuen.
Tietenkin on rehellistä myöntää, että monet asiat ovat nyt paremmin: naisten asema, rotujen välinen tasa-arvo, vähemmistöjen poliittiset oikeudet….
Voisiko kansakunnan suuri enemmistö vaurastua uudelleen kokonaisuudessaan ? Juuri sitä on syytä tällä hetkellä pohtia. Sitä ennen on kuitenkin päästävä eroon kansakuntaa jäytävästä polarisoitumisesta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti