lauantai 25. elokuuta 2012

Kahden tulen välissä

Helsingin Sanomien ulkomaantoimittaja Ville Similä esitti kolumnissaan ”Aseenkanto-oikeus Ice-T:n mukaan” (HS 23.8.2012), että amerikkalaisten asehulluus johtuu kansalaisten halusta suojautua omaa yhteiskuntaa vastaan ! Skandinaavisesta näkökulmasta tämä tuntuu vähintään omituiselta, mutta ei välttämättä amerikkalaisesta näkökulmasta.

Toki asehulluuteen liittyy muitakin syitä, mutta jos lähdetään laajemminkin jatkamaan tätä ajatuskulkua niin päädytään moniin mielenkiintoisin johtopäätöksiin. Varsinkin konservatiivit amerikkalaiset haluavat suojautua kaikkea ”yhteiskunnallista väkivaltaa” vastaan (ml. sosiaaliturva).

Aina Yhdysvaltain perustuslaista lähtien yksilön suoja on ollut keskeisiä tavoitteita amerikkalaisessa yhteiskunnassa. Vaikka hamiltonilaiset ja jeffersonilaiset taistelivat Yhdysvaltain suunnasta 1800-luvun vaihteen molemmin puolin ei kumpikaan osapuoli halunnut irtisanoutua yksilön vapauden periaatteesta. Itse asiassa Hamilton kuoli kaksintaistelussa puolustaessaan omaa loukattua itsetuntoaan.

Aluksi asia ehkä nähtiin niin, että aseistautuminen sallittiin, jotta ”valtio ei ala käyttää vääriä voimia kansalaisiaan vastaan”, mutta nyttemmin kansalaisten itsepuolustus on monin tavoin laajentunut. Joskus tuntuu, että peruskonservatiivi amerikkalainen on kahden tulen välissä: toisaalta häntä uhkaa oma liittovaltio, toisaalta ulkoinen vihollinen. Ulkoinen vihollinen voidaan torjua, kun kansalaiset saadaan mobilisoitua ulkoista uhkaa vastaan. Silloin hetkeksi unohdetaan oman valtion tuottama uhka !

Amerikkalaiset taistelivat milloin brittejä milloin intiaaneja, saksalaisia tai japanilaisia vastaan. Maailmansodat olivat tehokas perustelu väkivallan avulla puolustautumiselle, mutta sittemmin perusteluja on ollut huomattavasti vaikeampi niellä. Dominoteorian mukaan Vietnamin sota oli uhka amerikkalaisille aikanaan. Tai näin se nähtiin kylmän sodan asetelmassa. Myöhemmin Robert McNamara näki Vietnamin ensisijaisesti sisällissodan näyttämönä, johon amerikkalaiset sekaantuivat. Monet kylmän sodan toimet näyttävät ylimitoitetuilta. Todistettavasti CIA liioitteli uhkia ja Military Industrial Complex oli innokkaasti hyödyntämässä enemmän tai vähemmän salaisia raportteja painostaessaan liittovaltiolta lisäämään asemäärärahoja. Muitakin esimerkkejä löytyy: Grenada, Irak….

WTC-tornien katastrofi ja sen jälkeiset toimenpiteet ovat hyvässä muistissa. Läheskään kaikkia terrorismin vastaisia toimia ei tietenkään voi kyseenalaistaa, mutta ei voi myöskään välttyä ajatukselta, että itsetarkoituksellinen panikoituminen valtasi amerikkalaiset.

FBI jahtasi paria tuhatta kommunistisen puolueen jäsentä vainoharhaisesti. Se ei riittänyt, että itse puolue oli FBI:n soluttama. McCarthyismi oli paranoian varsinainen symboli. Monet liberaalit joutuivat noitavainojen kohteeksi. Maailman parhaana pidetty demokratia ei suvainnut täin kokoista kommunistien solutusvaaraa. Jos amerikalaisen elämänmuodon vihollisia ei ole, niin ne pitää keksiä. Jos kuvitteli, että Neuvostoliiton kaatuminen olisi poistanut tai edes vähentänyt kuviteltua tai todellista uhkaa amerikkalaisia kohtaan, erehtyi raskaasti.

Yksilön vapaus, lupa puolustaa itseään yhteiskuntaa vastaan ja omistajuus ovat monien mielestä amerikkalaisen ajattelun ydintä. Uusliberaalien omistajuusyhteiskunta (ownership society) on äärimmäinen yhteiskunnallinen ”puolustuskeino” sosialistiseksi miellettyä yhteiskuntaa vastaan. Cato-instituutin 2000-luvun alussa määrittämien tavoitteiden mukaan jokaisen isin ja äidin piti omistaa lastensa peruskoulutus, jokaisen piti omistaa omaa terveydenhuoltonsa ja jokaisen piti omistaa oma eläkkeensä. Ei tarvita mitään yhteiskunnallisia (lue: sosialistisia) järjestelmiä !

Amerikkalaisissa konservatiivisissa piireissä voi törmätä ajatteluun, jonka mukaan koulunkäynti on lähinnä tarpeeton rahareikä, siis yhteiskunnan järjestämänä. Pieni valtio on monen amerikkalaisen unelma. Puhdas yövartijavaltio voisi riittää monelle. Ronald Reagan sai pienen valtion kuullostamaan joltain tavoiteltavissa olevalta ihanteelta. Kuitenkaan hän ei itse käytännössä tehnyt pienentämisen eteen kovinkaaan paljon. Sen sijaan hän vähensi veroleikkausten avulla liittovaltion tulopohjaa ja aiheutti pysyvän budjettivajeen.

Jotkut kirjoittajat ovat todenneet, että sosiaaliturvan vastustus, ”rahan vastikkeeton jakaminen”, on suurinta niissä osavaltioissa, jotka ovat köyhimpiä ja joissa sosiaaliturva on anteliainta. Ideologiat ja reaalimaailma menevät sekaisin.

Yhdysvaltain polarisoitunut ilmapiiri on jakanut kansalaiset kahteen toisiaan vastaan taistelevaan osaan. Tai ainakin sellaisen käsityksen saa tiedotusvälineistä.

Toisenlaisenakin Amerikka voidaan nähdä. Maltilliset republikaanit tuskin ovat valmiita jyrkiin toimiin valtion pienentämiseksi. Demokraattien huomattava enemmistö vaatii hyvin toimivia julkisia palveluja. Toisaalta äänekäs oikeistovähemmistö (äänenkannattajanaan Fox-TV) vaatii jyrkkiäkin leikkauksia julkisen sektorin palveluihin, kunhan ei kosketa puolustusmenoihin.

Skandinaavinen malli, jossa yhteiskunnan palvelut nähdään useimpien mielestä kansalaisten suojana tai tukena tuntuu vieraalta hyvin monista amerikkalaisista. Verottaja ei ole kansalaisen vihollinen, vaikka harva varsinaisesti rakastaa veroja. Pitkät perinteet ja tuntemus, että veroilla saadaan hyviä palveluja ratkaisee. Vaikka veropurnausta onkin, luottamusyhteiskunta toimii.

Ehkä ratkaiseva käsite on juuri luottamus. Yhdysvalloissa esimerkiksi onnettomuuden sattuessa nähdään julkisen sektorin toimijat lähinnä onnettomuuden syiden peittelijöinä. Vallitsee siis eräänlainen ”epäluottamusyhteiskunta”. Siitä on lyhyt matka loputtomiin salaliittoteorioihin.

Moni konservatiivi kokee siis olevansa kahden tulen välissä: häntä uhkavat ulkoiset viholliset (terroristit, kommunistit) ja kotikonnuilla, sisäisesti myös ”iso valtiovalta”, joka rajaa hänen toiminta-aluettaan. Jossain ääripäässä aseellinen varustautuminen voi tapahtua poliisin, yhteiskuntakoneen aiheuttaman uhan nimissä.

torstai 23. elokuuta 2012

Niinistön linjalla

Presidentti Sauli Niinistöltä on odotettu ulkopoliittista linjapuhetta muutaman viime kuukauden ajan. Mikään hengen hoppu sillä ei toki ole, sillä Suomen ulkopoliittinen linja on hyvin vakaa.

Niinistö on riittävän taitava välttääkseen ne utopistiset odotukset, jotka häneen alussa kohdistuivat. Monet odottivat tai pelkäsivät jotain kekkosmaista – turhaan. Esimerkiksi, että hän tunnustaa väriä hajottamalla hallituksen ! Tilanne on aivan toisenlainen jo presidentin valtaoikeuksienkin takia.

Nyt Niinistö on raottanut ajatuksiaan puhumalla suurlähettiläiden neuvottelupäivillä. Olen toki sanomalehtien uutisoinnin varassa, joten jotain saattaa jäädä huomiotta.

Huvittavaa on, miten Niinistöltä kärtetään Venäjää koskevia lausuntoja. Ikään kuin kysymys olisi urheilukilpailusta, että miten suoraan hän oikein läväyttää mielipiteensä Venäjää kohtaan. Onneksi hän tietää itsekin tämän eikä antaudu vaaraan. Nyt uutisoinnin kohteeksi riittää Niinistön lausuma, että ”Venäjän merkitys Suomelle pysyy”. Lause on itsestään selvä, mutta siinäkin pyritään näkemään jotain syvempää merkitystä.

Joka tapauksessa Venäjä on Suomelle hankalasti määritettävä kumppani. J.K. Paasikiven kommentit ymmärtää, koska hän joutui kokemaan ”hirmuisia”. Paasikivi spekuloi lukemattomia kertoja Neuvostoliiton aikomuksilla. Paasikiven linja (jota ei saa sotkea propagandistiseen Paasikiven-Kekkosen linjaan) oli yhdistelmä Venäjän pelkoa ja sen kunnioitusta samalla, kun hän pelkäsi suomalaisten tyhmyyksiä suhteessa Venäjään.

Venäjä ja Suomi ovat eri paria jo kooltaan. Kataisen ja Häkämiehen reilun vuoden takainen aliarvioiva mielipide Venäjästä on onneksi jäänyt unholaan. Suhteiden pitäisi voida muodostua ”oikean kokoisiksi”.

Suomi on monessa suhteessa elänyt viimeiset 20 vuotta onnellisinta aikaa Venäjän suhteiden historiassa, vaikka sitä ei lehtiä lukemalla uskoisi. Aivan liian usein Venäjän karhu nähdään uhkaamassa milloin missäkin asiassa. Kun tsaari Nikolai I:n avustajat kiirehtivät Suomen autonomian vastaisia toimia, tokaisi Nikolai jotenkin siihen tyyliin, että älkää tuputtako Suomea koskevia mielipiteitänne. Nikolain mielestä Suomi oli ainoa kolkka hänen valtakunnassaan, johon saattoi suhtautua levollisin mielin. Aika pitkälle ollaan samassa tilanteessa nytkin.

Olen kirjoittanut yhden blogikirjoituksen siitä, miten Suomi on ollut Venäjän taholta uhattuna vain suurvaltakonfliktien yhteydessä. Kekkosen suuri perintö on nimenomaan tässä: hän pyrki omalta osaltaan aktiivisesti rauhoittamaan ympäristöä kaikelta sapelin kalistukselta. Tässä Kekkonen ja Paasikivi poikkeavat toisistaan: Paasikivi pyrki esiintymään passiivisesti ja varomaan kaikkea ristiriitaa jo ennaltaehkäisevästi. Mutta toki ajatkin olivat erilaisia.

Miksi viimeiset parikymmentä vuotta ovat olleet niin auvoisat ? Varmaan tietenkin siitä syystä, että Venäjän suurvalta-asema on hiipunut. Se ei ole voinut käyttää propaganda-asettaan, kuten muutamia kymmeniä vuosia sitten. Venäjän sekasortoisuus, johon se on langennut 100 vuoden välein (esim. Jeltsinin aika, ensimmäinen maailmansota ja Katariina Suuren jälkeinen aika) on tietenkin vaikuttanut asioiden kulkuun. Putin on haikaillut entisen Neuvostoliiton alueen perään, mutta mikään ei viittaa muuhun kuin korkeintaan EU-tyyppiseen yhteenliittymään. Venäjä ei ole ekspansiivinen.

Kekkosen huono perintö oli nimenomaan siinä, että hän käytti Neuvostoliitto-suhteita toisia suomalaisia vastaan. Jotkut ovat yrittäneet väittää, että ei se ollut Kekkonen, vaan hänen hännystelijänsä, jotka tähän sortuivat. Tosiasiassa seurailijat tekivät sitä, mihin Kekkonen näytti esimerkkiä. Suomettumisen pahin piirre ei ollut suinkaan Neuvostoliiton painostus, vaan suomalaisten itsesuomettuminen, jolloin käyttäydyttiin todella nöyryyttävästi. Junnilan, Ehnroosin ja kumppaneiden jälkikäteinen ”sankaruus” perustuu juuri tähän nöyryyttämisideologiaan, johon he eivät alistuneet.

Venäjä- suhteet koetaan toisaalta siten, että meidän pitää pelätä Venäjää, toisaalta ne koetaan siten, että meidän pitää sanoa suorat sanat Venäjän autoritaarisesta hallinnosta. Edelleen meidän pitää hyötyä Venäjästä taloudellisesti. Kivaa kun venäläisiä ostosmatkailijoita on Suomessa niin paljon. Toisaalta pitää harrastaa kulttuurivaihtoa, vaikka nyrkki taskussa. Erikseen ovat vielä Viipuri-haikailijat, jotka haluaisivat rajamuutoksia.

Niinistö taiteilee paljon heinovaraisempien asioiden parissa. Hän ei halua astua hallituksen varpaille EU-kysymyksessä eikä hänellä mitään patenttiratkaisua siihen olisikaan. Jos hän menisi mukaan tähän keskusteluun, hän alentuisi politikoimaan kuten muutkin. Kun presidentti lausuu hiukan latteita totuuksia, hän ilman muuta saa kiusakseen selittelijät, jotka tulkitsevat, mitä presidentti oikein tarkoitti. Hän antaa paljon avonaisia kommentteja ja kun joku puuttuu niihin hän mahdollistaa itselleen tulkintaoikeuden ja pystyy mitätöimään aiemmin annetun lausuman.

Esimerkiksi kun presidentti selvästi antoi ymmärtää, että setelikone käynnistyy EU-kriisin yhtenä ratkaisukeinona, hän varmisti selustansa ja sanoi jälkikäteen , ettei se ollut hänen mielipiteensä, vaan arvio siitä, miten EU-päättäjät tulevat käyttäytymään.

Niinistö on eräänlainen Koiviston ja Paasikiven yhdistelmä. Koivistoa hän muistuttaa siinä, että lausunnot ovat oraakkelimaisia, monitulkintaisia. Nauraakohan Niinistö partaansa, kun saa sauhuavat analyytikot liikkeelle ? Paasikivi-sitaatit - mutta kokonaan eri yhteyksissä kuin missä Paasikivi niitä käytti - lisäävät aprikointia. Toisaalta hän on lukenut Paasikivensä ja yrittää luoda jonkinlaista kokonaiskuvaa, jota Paasikivikin historian filosofian kautta tavoitteli. Jotenkin jäyhää - mutta ajoittain helposti tulistuvaa - Paasikiveä on kuitenkin vaikeaa mieltää enemmän päivänpolitiikkamaiseen Niinistöön. Mutta tämähän saattaa olla pelkkä ikäkysymys - Paasikiven presidenttivuodet osuivat eläkepäiviin.

Venäjä-suhteita ei kannata dramatisoida. Venäjällä on toisenlainen poliittinen ja mediakulttuuri kuin meillä emmekä me saa sitä samanlaiseksi kuin lännessä, vaikka kuinka yrittäisimme. Usein kuvitellaan, että tämä kulttuuri syntyi Neuvostoliitossa ja että siitä vain ei ole päästy irti. Tosiasiassa ”toisen” Venäjän kulttuuri periytyy ”ensimmäisen” Venäjän kulttuurista.

Venäjän ”moniarvoisuuteen” sopii kyllä paljon erilaisia mielipiteitä esimerkiksi naapureista. Meillä niitä pyritään valikovasti tulkitsemaan kuin entisajan kremlologit. Niitä suurennellaan ikään kuin Stalinin tai Hrustsovin lausuntoina. Tosiasiassa kaikki tuntuu suurvaltiossa olevan suhteellista. Vääristymien näkeminen on taidetta. Ehkä tämä on enintä, mitä voidaan sanoa.

Niinistö hakee varmaan ihan oman linjansa, joka sopii tähän aikauteen.

maanantai 20. elokuuta 2012

Trickle-up theory - voiko raha valua ylöspäin ?

Ensi vuonna 70 vuotta täyttävä Joseph Stiglitz on Nobel voittaja (2001) ja Maailmanpankin entinen pääekonomisti. Hän on kirjoittanut lukuisia kriittisiä teoksia erityisesti globalisaation vaikutuksista. Nykyisin hän on Columbia Universityn kansantaloustieteen professori.

Stiglitzin uusin kirja The Price of Inequality käsittelee Yhdysvaltojen viimeisen 30 vuoden epätasa-arvokehitystä. Kirja on ollut pitkään Amazonin bestseller-listan kärjessä. Vaikka finansskriisin ilmiöitä on tarkasteltu lukemattomissa julkaisuissa, tarjoaa Siglitz tuoretta näkökulmaa asioihin ja ennen kaikkea hän kirjottaa ymmärrettävästi, mutta paneutuen asioista, joihin kaikkien pitäisi tutustua.

Otsake on vastateesi uusliberaalien trickle-down teorialle. Sen mukaanhan verohelpotusten kautta rikkaat saavat lisää rahaa käyttöönsä, joka sitten ”valuu” alempien kansankerrosten hyödyksi. Tämä on monissa viimeaikojen tarkasteluissa osoitettu paikkaansa pitämättömäksi hölynpölyksi.

Aloitetaan kuitenkin perusasioista. Stiglitz avaa kirjassaan viime vuosien talouskehitystä runsaalla määrällä faktoja, joista tässä otan esille vain joitakin. Yhdysvalloissa on hyvin monien taloustieteen edustajien (mm. Paul Krugman ja Robert Reich) taholta tuotu esille amerikkalainen ”1 prosentin ongelma”. Tällä tarkoitetaan tuloerojen kasvua viime vuosina siten, että suurin hyödyn saaja ovat olleet huipputuloiset, yksi prosentti kansasta.

Stiglitz ottaa esimerkiksi huonotuloiset, joiden palkka on noussut viimeisen 30 vuoden aikana vain noin 15 % , kun taas ”top 1 percent” on nähnyt 150 prosentin nousun ja ”top 0,1 percent” yli 300 prosentin nousun. Varallisuuserojen kasvu on ollut vielä voimakkaampaa. Tarkemmassa kuvassa käy vielä ilmi, että tulojen kasvulla arvioitaessa muutos on muutaman viime vuoden aikana ollut todella räikeä.

Kaikkein köyhimpien osalta (extreme poverty) tilanne on tosi kurja: Yhdysvallat on OECD:n vertailuissa Meksikon tasolla. Ongelmana on myös harvasilmäinen turvaverkko, joka ei tue läheskään tarpeellisessa määrin taantumapudokkaita. Työttömyyskorvaukset - vaikka niitä onkin nostettu taantuman aikana - eivät ole kilpailukykyisiä muiden länsimaiden kanssa. Työttömyys on yli 8 prosenttia, mutta sitä ”keventää” työn tavoittelusta luopuneiden suuri määrä. Yhdysvalloissa vankien määrä on noin 2,3 miljoonaa, joka on korkein luku maailmassa. Luku on suhteellisesti 9-10 kertainen Eurooppaan verrattuna. Nämä ihmiset olisivat potentiaalisia työttömiä. Nyt he eivät ole työttömyysluvuissa mukana.

Vuosien 2005 ja 2009 välillä tyypillisen afro-amerikkalaisen kotitalouden varallisuuden menetys oli 53 %. Latinojen vastaava prosentti oli 66 % ! Myös valkoisten amerikkalaisten varallisuuden pudotus on ollut huomattava (16 prosentin romahdus vuosien 2005 ja 2009 välillä). Lukuja voisi luetella loputtomiin, mutta riittäköön ohessa esitetyt.

Stiglitz on parhaimmillaan arvioidessaan lukujen taakse jäävää kehitystä. Hän myöntää, että teknologinen kehitys on luonut osaltaan suuret tuloerot (hyvä työpaikka teknologia-alalla on antanut hyvät eväät pärjäämiselle). Heikkojen palvelualojen työpaikkojen palkkakehitys on edistänyt syrjäytymistä (Walmartissa on 1,6 miljoonaa työntekijää, joiden palkka on noin 10 dollaria tunnilta).

Työmarkkinat ovat viimeisen 30 vuoden ajan voimakkaasti polarisoituneet. Tapahtunut kehitys on osin peittynyt ensin IT-kuplaan ja sitten asuntokuplaan. Kuplat nostivat tilapäisesti palkkoja ja lisäsivät töitä. Kun kuplat puhkesivat polarisaation koko kuva on paljastunut. Osa työvoimasta, ”skill-biased technological change” hyötyi palkallisesti, kun taas ne, jotka menettivät työpaikkansa taantumassa joutuivat joko työttömiksi tai joutuivat tyytymään aiempaa oleellisesti heikompaan palkkaan. Esimerkiksi autoteollisuudessa 28 dollarin tuntipalkka (2007) on nykyisin enää 15 dollarin suuruinen !

Globalisaatio on pannut myös valkokaulustyöntekijät kovaan kilpaan kehittyvien maiden työntekijöiden kanssa. Myös ammattiyhdistysten heikkeneminen on huonontanut keskituloisten ansioita. Kun työvoimasta ammattiyhdistyksiin kuului vuonna 1980 noin 20 prosenttia, niin vuonna 2010 enää 12 prosenttia.

Paljon edellä esitettyä suurempi merkitys on ollut kuitenkin noudatetulla politiikalla. Kun yhteiskunta ei osallistu koulutuskustannuksiin siten kuin esimerkiksi Skandinavian maissa on työpaikan vaihto koulutuksen avulla - juuri kustannuksista johtuen - hyvin vaikeaa. Sosiaalinen koheesio on näin estynyt. Ei teknologinen kehitys ole myöskään vaikuttanut huippupalkkojen muodostumiseen, mutta noudatettu politiikka on. Stiglitz tuo esille monista aiemmista yhteyksistä tutun verotuskehityksen. Ylin marginaalivero on muuttuunut Carterin 70 prosentista Reaganin 28 prosenttiin ja siitä edelleen Clintonin 39.6 prosenttiin ja lopulta nykyiseen - Bushin aikana määräytyneeseen - 35 prosenttiin. Vaikka osa muutoksista näyttää pieniltä on niillä ollut valtava vaikutus budjetteihin. Reaganin aikana vajottiin alijäämiin, vaikka jättimäisen veronpudotuksen piti idelogian mukaan johtaa jopa suureneviin verotuloihin ! Clintonin aikana budjetti tasapainottui, mutta Bushin aikana on juututtu valtaviin alijäämiin, joista taantuman takia on erittäin vaikea päästä irti. Joka tapauksessa republikaanipresidenttien veroratkaisut ovat johtaneet räikeisiin tuloeroihin.

Oma lukunsa ovat pääomaveron muutokset. Pääomatulovero on nykyisin vain 15 prosenttia (long term capital gains tax rate). On selvää, että pääomaveroa koskeneet poliittiset päätökset ovat suosineet rikkaita, jotka saavat suurimman osan tuloistaan pääomatuloina. Kymmenen prosenttia kansalaisista saa 90 prosenttia pääomatuloista ! Ei ihme, että tuloeroja syntyy. Näillä prosenteilla lähes 40 % budjettivaje saa myös selityksensä !

On selvää, että Stiglitzin yksi kiintopiste on rahamarkkinat. Keskeiseksi käsitteeksi hän nostaa läpinäkyvyyden puutteen. Olen itsekin kiinnittänyt tähän huomiota mm. tässä blogissa olevassa kuviossa (Rahamarkkinakriisin synty kuvana, 9/2011). Rahamarkkinatapahtumat varjopankkeineen, eksoottisine rahamarkkina-instrumentteineen ja luottoluokitusvääristymisineen peittivät tehokkaasti näkymän sijoittajan ja alkuperäinen asuntolainan ottajan välillä. Stiglitzin pääväite on uskottava: Yhdysvaltain hallitus ei puuttunut tapahtuneeseen eriarvoistumiskehitykseen, vaikka sillä olisi ollut siihen mahdollisuudet. Tilanne johti Siglitzin mukaan negative-sum gameen (ei siis nollasummapeliin, jossa jonkin etu on jonkin toisen samansuuruinen menetys). Negative-sum gamessa pankkiirit voittivat vähemmän kuin, mitä häviäjät menettivät. Siis vaikka pankkiirit voittivatkin huomattavia summia oli yhteiskunnalle aiheutettu vahinko moninkertainen. Erityisesti köyhille aiheutuneet menetykset ovat pysyväluonteisia. Tapahtui siis rahansiirtoprosessi köyhiltä rikkaille, johon hallitus ei puuttunut. Taustasyynä on ilman muuta valtava lobbauskoneisto Washingtonissa. Pankkiireilla on ylivoimainen etulyöntiasema poliitikkoihin vaikuttamisessa.

Niin, Stiglitz toteaa, että tricle-down economics on huijausta. On ajettu politiikkaa, joka 30 vuoden ajan on valuttanut rahat huipulle (trickle-up !) muiden kustannuksella. En epäile hetkeäkään Stiglitzin analyysin oikeellisuutta. Kun Paul Krugmanin viimeisin teos näyttää ilmestyvän suomeksi tänä syksynä, niin olisiko liikaa pyyydetty, jos The Price of Inequality saataisiin suomen kielellä ?

lauantai 18. elokuuta 2012

Pitäisikö yhteiskunnan otetta pankeista kiristää ?

Useat sadat tuhannet espanjalaiset ovat sijoittaneet rahojaan – niin kuin he ilmeisesti kuvittelivat – talletustileille, mutta tosiasissa pankkien talletustileistä muuntamille sijoitustileille. Talletukset olivat käytännössä sijoituksia pankin etuoikeutettuihin osakkeisiin. Houkuttimena käytettii normaalia korkeampaa korkoa. On toistaiseksi epäselvää miten talletus/sijoitustuotetta on markkinoitu. Suuri osa ihmisistä on kuitenkin ollut käsityksessä, että talletuksia ei käytettäsi riskisijoituksiin. Nyt on kuitenkin käynyt näin. On tullut isoja talletustappioita.

Periaatteessa talletustakuujärjestelmän pitäisi toimia tässä tilanteessa. Ihmisten pitäisi saada rahansa takaisin 100 000 euroon saakka. Kuvaan astuu kuitenkin pankkituki, jota espanjalaiset pankit ovat saaneet. Pankkituen ehtona on ollut, että sijoittajat kärsivät tappioita, jos tappioita on tullakseen. Sijoittaja ei ole kukaan muu kuin tallettaja tässä tapauksessa ! Nyt keskustellaan korvausvelvollisuuksista.

Miten tuttua tämä onkaan. Lukuisissa pankkikriiseissä viimeisen 150 vuoden ajan on jouduttu pankkipaniikkeihin ja tallettajat ovat menettänneet rahansa. Pankit ovat käyttäneet talletetut rahat riskisijoituksiin. Juuri tämän takia 1920-luvun lopulla aiheutuneet tallettajien rökäletappiot päätettiin jatkossa estää Glass-Steagal Actillä (1933) . Tällä lailla talletuspankit ja investointipankit irrotettiin toisistaan.

Talletuspaot loppuivat ja pankkikonkurssit vähenivät dramaattisesti useiksi kymmeniksi vuosiksi. Rahamarkkinoiden vapautusvimmassa Glass-Steagal Act purettiin vuonna 1999. Finanssitavaratalot hyväksyttiin jälleen. Tallettajien rahat tulivat jälleen riskipitoisen sijoitustoiminnan piiriin. Lain purun seuraukset näkyivät osana finanssikatastrofia. Yhdysvalloissa ryhdyttiin vastatoimiin finanssikriisin koettelemusten jälkeen ja Dodd-Frankin (The Dodd-Frank Wall Street Reform and Consumer Protection Act) laissa (2010) on samantyyppisiä elementtejä kuin Glass-Steagall -laissa. Tässä on kuitenkin oleellista pohtia, miksi samat virheet toistuvat kerta toisensa jälkeen. Logiikka voisi mennä näin: ensin unohdetaan ikävät asiat (kuplat, pörssiromahdukset jne.) ja sitten uskotaan, että virheistä on opittu ja ihminen on ikään kuin jalostunut kohtaamaan uudet haasteet. Näin ei ole käynyt. Kenneth Rogoff ja Carmen Reinhardt ovat kirjoittaneet klassikkokirjan tästä aiheesta: This Time Is Different.

Pankit ovat syyllistyneet moniin muihinkin emämokiin viime aikoina. Finanssikriisi ei ole näyttänyt opettaneen mitään. Hyvässä muistissa on JP Morgan Chasen shorttauskohu muutama kuukausi sitten. Pankin sijoitusjohtaja aiheutti miljarditappiot luottoriskijohdannaisilla. Asiaa käsitellään edelleen. Entä sitten Barclays-pankin korkomanipulointi ? Pankki myönsi osallistuneensa Lontoon libor-viitekoron keinotekoiseen ohjailuun itselleen edullisella tavalla. On monia muita pankkeja, jotka mitä suurimmalla todennäköisyydellä ovat sortuneet samaan rikkomukseen.

Korkohuijauksia, rahanpesua, harhaanjohtavia vakuutus- ja rahoitustuotteita… Milloin päättyy tämä loputon väärinkäytösten virta ? Kaikkein pahinta on, että tähän lopulta turrutaan, ei löydy enää suurempia törkeyksiä. Annetaan siis asioiden olla ! Uusliberaaleista periaatteista viimeiseen saakka kiinnipitävä Britannia on nyhjännyt saman asian kanssa, jossa Yhdysvalloissa on jo edetty: investointipankkitoiminnan irroittamisessa talletuspankkitoiminnasta. Aina löytyy lobbareita, jotka estävät demokratian toteutumisen.

Missä on peruspankkitoiminta ? Talletetaan rahaa pankkiin, myönnetään lainaa vahvoilla vakuuksilla (omarahoitusosuutta unohtamatta) ja pidetään laina pankin taseessa, kunnes se on maksettu. Finanssikriisin ytimessä oli niin läpinäkymättömän vyyhden rakentaminen velallisen ja näihin velkoihin sijoittaneen investorin väliin, ettei auttanut muu kuin muodostaa luottoluokittajista peräpeili, jolla sitten pyrittiin katsomaan, mikä on kunkin velan historia. Valitettavasti peilin kuva oli vääristynyt, koska luottoluokittajat ja pankit elivät korruptoituneessa symbioosissa. Molempien etu oli näyttää tosiasit illuusiona, joka ei kestänyt kriittistä tarkastelua.

Frederick Lordon käytti finansskriisin prosessista nimeä varmistusjärjestelmä: jokainen osapuoli varmisti oman osuutensa prosessista jollakin toisella taholla. Lopulta pitkän ketjun päässä kukaan ei varmistanut ketään. Itse lisäisin tähän, että itse asiassa kysymys oli vastuunsiirtojärjestelmästä: jokainen osapuoli kuvitteli jonkun toisen kantavan lopullisen vastuun.

Jotta yksityistaloudet ja yritykset voisivat toimia Euroopassa ja Yhdysvalloissa taloudellisesti ja eettisesti korkealla tasolla tarvitaan pankeille kova kurinpalautus. Sekään ei ehkä riitä. Entä jos pankkitoiminta olisi yhteiskunnan omistamaa toimintaa ? Onhan se tietysti aivan kauheaa… että oikein sosialismia. Ehkä ei sentään ! Tulee kuitenkin mieleen kuinka oikeat liikepankit SYP ja KOP naureskelivat aikoinaan köyhien osuus- ja säästöpankeille. Nehät miellettiin lähinnä sosiaalisen työn tekijöiksi. Nyt on sitten siirrytty oikeaan businekseen ja näitä köyhiä ei oikein haluttaisi pankkitiskeille. Olisiko pankkien uudelleen ryhdyttävä korostamaan yhteiskunnallista tehtäväänsä eksoottisten rahoitusinstrumenttien sijaan ?

perjantai 17. elokuuta 2012

Valtiontalouden kultainen sääntö

Sampsa Kataja ja Lasse Männistö esittävät (HS 15.8.2012), että Suomessa otettaisiin käyttöön valtiontalouden ”kultainen sääntö”. Pääperiaatteena tässä olisi, että ”valtio voisi ottaa velkaa ainoastaaan investointeja, ei kulutusmenoja varten. Juoksevien menojen ja tulojen tulisi olla tasapainossa”. Esityksestä ei käy ilmi millä aikavälillä juoksevien menojen tulisi olla tasapainossa. Oletukseni on, että heti, siis vuosittain. Vaatimus on aivan liian kova. Esimerkiksi vuonna 2008 alkanut taantuma johti niin jyrkkään bruttokansantuotteen alenemaan, että menoja ei mitenkään olisi voitu leikata tällä aikavälillä. BKT-alenema oli yli 8 prosenttia. Tällä kertaa syynä olivat Suomen ulkopuolelta tulleet paineet, eivät sisäiset. Yhdysvaltojen asuntomarkkinoiden kuplasta alkanut talouden alamäki johti vientiriippuvaisessa (lue: viennin investointitavarapainotteisessa) Suomessa niin jyrkkään kansantulon pudotukseen, että Katajan-Männistön suunnnitelma olisi tuhonnut monia talouden arvoja pysyvästi. Talouden hoidon a ja o on mahdollisimman lievät muutokset nousu- ja laskukausien välillä.

Ongelmana ovat korkeasuhdanteet. Kymmenet syklit vuosikymmenien varrella eivät ole pysytyneet opettamaan säästötoimien merkitystä nimenomaan noususuhdanteessa. Päinvastoin menotaloutta on kiihdytetty kun rahaa on näyttänyt kertyvän. Miten suuntaa voitaisiin vaihtaa ? Vaikeaa on.

Tässä yhteydessä ei voi olla palauttamatta mieliin keynesiläisyyden perussääntöä, joka juuri edellyttää säästöjä korkeasuhdanteessa ja elvyttävää kulutusta laskusuhdanteessa. Noin 30 vuotta sitten omaksuttu linja, jossa keynesiläisyys heitettiin roskakoppaan, johti suhdannevaihtelujen jyrkkenemiseen. Erityisen katastrofaalisia olivat Yhdysvaltain talouselämän huipulta 2000-luvun alussa tulleet viestit, joiden mukaan suhdannevaihtelut olivat menneen talven lumia ja vain teknologisen kehityksen nimiin vannominen merkitsi jotain.

Kävi aivan päinvastoin, kun välinpitämättömyys korkeasuhdanteessa (mm. asuntokuplan kehittyminen) johti talouden jyrkkään pudotukseen 2007-2009. Tämä kriisi jatkuu edelleen ja on muodostumassa samantyyppinen kaksoisvee kuin 1930-luvulla. Varoittelijoita ei kuunneltu. Väärät ihmiset olivat oikeassa.. Talouden opit olivat vääriä.

Mielenkiintoista on, että antikeynesiläisen ajattelu heijastui myös Suomeen 1990-luvun alussa. Holtitonta nousussuhdannetta 1980-luvun lopulla seurasi lamavuodet. Minulla on vanha VHS-nauha, jossa keskustelijoina ovat mm. Sirkka Hämäläinen ja Matti Korhonen. Miten tavattoman selvästi nauhalta käykään ilmi silloisen talouspoliittisen ajatt elun sävyt. Keynesiläinen elvytys oli pannassa ja tärkeintä oli leikata menoja jyrkästi. Seuraukset nähtiin, kun lama syveni katastrofaaliseksi.

Onneksi tänään useat ekonomistit ovat nähneet 1990-luvun laman uudesta näkökulmasta: keynesiläisyyys on ainakin osaksi palannut tervehdyttävästi keskusteluun. Toisenlaisiakin ääniä on kuultu. Valitettavasti näiden joukossa on myös presidentti Niinistö, joka totesi (HS 15.8.2012), että ”en välttämättä pidä 1990-luvun laman hoitoa virheellisenä, vaan pakkona”. Samansuuntaisesti on Iiro Viinasen annettu puhua yksinpuheluaan siitä, miten taloutta ei voinut hoitaa toisella tavalla. Olen eri mieltä molempien kanssa. Muistuttaisin vielä, että 1990-luvun laman aikainen velka ei koskaan ylittänyt 70 prosenttia bruttokansantuotteeesta.

Talouden tasapainoon päästäisiin siis paljon kevyemmillä toimenpiteillä kuin Kataja ja Männistö esittävät. Tarvitaan vain malttia korkeasuhdanteessa: kaikkia tuloja ei kannata panna heti menemään, vaan säästää pahan päivän varalle. Käytännössä se merkitsee ylijäämäisiä valtion budjetteja perättäisinä vuosina. Alijäämätilanteessa pitää muistaa, että velka juokseviin menoihin ei ole oikeaoppista elvytystä, vaan suhdannevaikutusten tasausta.

Suomen nykyinen taantuma on pysynyt hallinnassa osittain siksi, että meillä kerättiin valtiotalouden kohtuullisia ylijäämiä vuodesta toiseen 1990-luvun lopulla ja 2000-luvun alussa. Jos vastaan tulee niin jyrkkä pudotus kuin mitä sattui vuonna 2009 ei sitä mikään ”kultaisen säännön laki” pysty hoitamaan, tarvitaan pidempiaikaista sopeutusta.

tiistai 14. elokuuta 2012

Ideologian sietämätön kiehtovuus

Miksi ideologiat kiehtovat ihmisiä ? Joku voisi sanoa, että kysymys on turha: jokaisella ihmisellä on ideologia, joka on maailmankuva, arvomaailma tai ajatuskehikko/rakenne, jonka varaan elämä rakentuu. Tarkoitankin tässä ideologialla oppirakennelmaa (esim. sosialismi tai uusliberalismi). Siis kysymyksessä on dogmaattinen ideologia.

Kun Francis Fukujama 1990-luvun alussa kertoi meille, että liberaalidemokratia on voittanut sosialismin ja voitto on lopullinen, en näe hänen tarkoittaneen liberaalidemokratia -nimistä ideologiaa. Hän ajatteli, että liberaalidemokratia on luonnollinen tapa ratkaista yhteiskunnalliset haasteet ilman ideologista riippuvuutta.

Olen monesti kiinnittänyt huomiota siihen, kuinka vasemmiston aatemaailmaa pidetään ideologian läpitunkemana, mutta esimerkiksi markkinatalouden eräitä piirteitä ei pidetä ideologiaan kuuluvina. Siispä liberaalidemokratialla tai markkinataloudella ei ole juuri mitään tekemistä ideologian kanssa. Ne on vapautettu ideologian kahleista. Mitenkähän on ? Itse pidän uusliberalismia sosialismin rinnakkaisideologiana. Molemmissa on oppirakennelma takana, molemmilla on gurunsa. Molemmissa on sama piirre: ne olettavat ihmisten käyttäytyvän tietyllä tavalla oppirakennelman mukaisesti. Niissä on jopa sama avainkäsite, joka on omistajuus. Sosialismissa se oli äärimmäisen pitkälle viety kollektiivinen omistajuus aina pakkokollektivismiin saakka ja uusliberalismissa vastaavasti erittäin pitkälle viety yksityisomistajuus. Finanssikriisin alkuperäinen syy oli pyrkimys laajentaa yksityisomistajuutta (homeownership) henkilöille, joilla siihen ei ollut varaa. Kun ideologian mukaisesti tuloeroja ei haluttu kaventaa, ”kavennettiin” omistajuuseroja karmein seurauksin. Ainoa tapa kaventaa omistuseroja on nimittäin velanotto. Tavoitteena oli amerikkalainen unelma eli omistusasunto. Niinpä omistauasunnon hankkkimista tuettiin epärealistisella tavalla käsirahatuella. Tausta-ajatuksena oli omistajuuden ja omistajuuden perimisen kautta sitoa köyhät amerikkalaiseen kapitalismiin pysyvästi.

Olen tämän blogini kirjoituksissa esittänyt lukuisia kriittisiä havaintoja uuslibaralismista. Edellä esitetyn omistajuusajattelun joku voisi tulkita siten, että uusliberalismi ei ole dogmaattinen ideologia, vaan eräs ”puolueeton” lähestymistapa markinatalouteen. Kuitenkin uusliberalismiin tosiasissa liittyi vastustamaton kiehtovuus nimenomaan ideologiana.

Meillä on lukuisia esimerkkejä ideologian vastustamattomuudesta. Jos sivuutetaan sosialismi, niin kansallissosialismi on oiva esimerkki ideologian houkuttelevuudesta. Sekin lupasi ihmisille suuren tulevaisuuden.

Mikä ihmisiä kiehtoo ideologiassa ? Kävin eräässä pitkäkestoisessa koulutuksessa, joka koski oppimista organisaatiossa. Luennoitsija esitti mielenkiintoisen kalvon, jossa ympyräkuvion keskelle oli tekstitetty ”arvot” ja sen ympärille oli piirrretyy kehä, jonka nimi oli tunteet ja identiteetti. Sitä ympäröi kehä jonka nimi oli asenteet. Ulommaisena oli kehä, jonka nimenä oli ajatukset. Varmaan tutkittua asiaa.

Arvot ovat syvimmällä. Ne juuri ovat ideologian alku ja juuri. Itseasiassa tulkitsen ne suurinpiirtein samaksi asiaksi. Huomiota kiinnittää, että ajatukset suodattuvat arvoista (ideologiasta) tunteiden ja asenteiden kautta. Minä puolestani haluaisin luottaa järkeen. Järkiperäinen ihminen pyrkii näkemään ”ajatuksen” (järki, äly) tekijänä, jonka kautta todellisuutta tulkitaan. Tämä ei siis kuitenkaan pidä paikkaansa ympyräkuvion mukaan, vaan todellisuuden eritteleminen faktoina ja faktojen osina ei riitä selvittämään ihmisen käyttäytymistä. Ideologia vahvimpana (sisimpänä) ohjaa ihmisen käytöstä.

Moni pitää näitä asioita itsestään selvinä ja mm. tunneälyn läpimurto ihmisen käyttäytymisen tulkkina saa tästä prosessista selityksen. Haluan kuitenkin nostaa järkeen perustuvan (pragmaattisen) käyttäytymismallin esille ja haastaa ideologian ensisijaisuuden. Ideologioihin sisältyy vastenmielisiä piirteitä, jotka panevat pohtimaan eikö kuitenkin kasvatuksen ja koulutuksen avulla voitaisi lisätä kriittisyyttä dogmaattisia ideologioita kohtaan. En siis taistele henkilökohtaista ideologia-asettelua vastaan; jokaisella ihmisellä on arvomaailmansa.

Ajatellaanpa esimerkkinä vaikkapa uusliberalistiseen ja konservatiiviseen teekutsuliikkeeseen liitettyä lausetta ”there is nothing to know”. Annetaan ymmärtää, että mitään ei tarvitse tietää, kaikki on mielipidettä. Tietoa pidetään elitistisenä asiana, sensijaan korostetaan kokemusta, omaa tuntemusta tai mielikuvaa. Järjettömien päätösten takana saattaa olla irrationaalinen ideologia. Pelottaa ajatella, että ympyräkuvion sisäkehät pääsevät vallitsemaan ihmisten käytöstä. Ja niinhän ne pääsevät.

Uusliberalismin peruskäsitteistöä edustavat trickle-down theory ja supply-side economics. En ole niitä koskaan pitänyt analyyttisinä arviona yhteiskunnallisesta kehityksestä tai ihmisten käytöksestä. Mutta ne ovat vastalauseistani huolimatta murtautuneet moniin yhteiskuntarakenteisiin ja monien ihmisten ajatuksiin.

Voidaan myös ottaa esimerkiksi Maailmanpankin ja IMF:n päätökset. Niitä ovat ohjanneet uusliberaalit ajatukset ”rakennemuutoksista” (so. julkisen sektorin supistaminen) ja tuki suuryritysten tunkeutumiselle kehittyvien maiden markkinoille. Seuraukset ovat olleet tuhoisat. Tosiasiassa esim. Aasian tiikerit ovat menestyneet juuri valtiokeskeisen tukirakenteen johdosta. Vasta aivan viime aikoina uusliberalismin otetta on saatu höltymään velkaisissa maissa.

Miten vapautua dogmaattisen ideologian kahleista ? Ideologiaan liittyy aina laumasieluisuus. Tarvitaan kykyä kriittisesti eritellä trendejä eikä sokeaa gurujen seurantaa. Erityisesti nettisukupolvi tarvitsee tervettä (itse)kritiikkiä. Ideologin erottaa siitä, että hän ei vaihda mielipidettään, vaikka tosiasiat kumoaisivat hänen ajatuksensa.

On tärkeää, että vastalauseita esitetään. Yksi tärkeimmistä toisinajattelijoista on Joseph E. Stiglitz, joka uusimmassa kirjassaan The Price of Inequality osoittaa vastustamattomalla tavalla uusliberalistisen ajattelun ohuuden. Ehkä häneen ja hänen kirjaansa kannattaa palata tarkemmin.

sunnuntai 5. elokuuta 2012

Robert McNamara – historian tekijä ja sen tulkki

Olen monesti miettinyt Robert McNamaraa 1930-luvulta 2000- luvulle ulottuvan ajanjakson ymmärtäjänä. Hänessä on paljon poikkeuksellista, sellaista, jota ei voi helposti kuvata. Tartutaanpa haasteeseen !

Robert Strange McNamara syntyi vuonna 1916 ja kuoli vuonna 2009. McNamara joutui ponnistelemaan 1930-luvulla yhteiskunnallisten mullistusten keskellä, hän suoritti opinnot loistavin arvosanoin. Uskon, että 1930-luvun laman kokemukset ja jopa lähes vallankumouksellinen tilanne Yhdysvalloissa tekivät hänestä demokraatin ja köyhien ymmärtäjän.

Toisessa maailmansodassa hän palveli Tyynen valtameren sotatoimissa. Hänellä oli hyvin tekninen tehtävä: hän laski pomikoneiden lentokorkeuksia; millä korkeudella pommituksen vaikutus oli tehokkain. Siirryttäessä 1950-luvulle hän kiinnostui autoteollisuudesta ja oli Ford-autotehtaan ensimmäinen johtaja, jonka sukunimi ei ollut Ford. Kesken loistavasti alkaneen autoteollisuusuran presidentti Kennedy kutsui hänet hallituksensa puolustusministeriksi. Hän oli kahden presidentin ministeri, sillä ura jatkui Lyndon B. Johnsonin kaudella.

Puolustusministerikauden jälkeen hän loi vielä yhden uran Maailmanpankin pääjohtajana (1968-1981). Eläkepäivinään hän tuli vielä kerran kuuluisaksi kylmän sodan historian tulkitsijana. Tässä on pähkinänkuoressa tämän hämmästyttävän ihmisen ura, mutta jäljempänä pyrin erittelemään McNamaran merkitystä tarkemmin. Lähden arvioimaan McNamaraa nimenomaan retrospektion kautta. Se avaa näkymän hänen elämäänsä, avaa sitä, mutta toisaalta moni asia myös jää arvailujen varaan. Hän oli haukka ja kyyhkynen samaan aikaan.

Minulle on merkinnyt hyvin paljon Errol Morrisin loistava dokumentti McNamarasta: The Fog of War (2003). Dokumentin nimellä halutaan sanoa, että kun toimit sodassa tai sekavan maailmantilanteen polttopisteessä (Kuuban kriisi !) et pölyltä ja usvalta näe, miten pitäisi toimia. Ratkaisut on kuitenkin pakko tehdä huonon näkyvyydenkin oloissa. Jälkikäteen nähdään selkeämmin, mikä meni oikein ja mikä väärin. Tai sitten ollaan vain jälkiviisaita.

Toisessa maailmansodassa hän toimi kenraali Curtis LeMayn alaisuudessa. Le May voisi olla yksi Kubrickin Tohtori Outolemmen kenraali Ripperin esikuvista: sotahullu kenraali. Se oli LeMay, joka arveli, että sodan voittajien johtajat välttävät sotaoikeuden ja ainoastaan siitä syystä, että ovat sodan voittajia. Jos Yhdysvallat olisi hävinnyt sodan olisi LeMay ollut ensimmäisiä tuomittuja hänen omasta mielestäänkin. Ja juuri tälle miehelle McNamara laski pommitusten tehokkuuslukuja. Soveltaminen kohdistui erityisesti Japanin pääkaupunkiin Tokioon (mutta myös Jokohamaan, Kiotoon, Nagojaan jne). Puurakenteinen Tokio paloi suurelta osin poroksi LeMayn palopommien seurauksena. Pommituksissa kuoli (lue: paloi) satoja tuhansia ihmisiä. Miten McNamara suhtautui pommituksien seurauksiin ? Hän näyttäytyy toisaalta humaanina ihmisolentona, joka suree uhreja, mutta myös teknokraattina, joka näki vain käskyn, jota hän totteli. Tietenkin hän tajusi pommitusten raa`an epäinhimillisyyden, mutta ei suostu arvostelemaan esimiestään. Sama hämmentävä piirre tulee näkyviin myös McNamaran myöhemmällä uralla: hän kieltäytyy paljastamasta todellista suhtautumistaan esimiehiinsä. McNamara ratkaisi asioita veitsenterävän älynsä avulla työntämällä syrjään sellaiset inhimilliset piirteet, jotka tavallinen herra Smith saattaisi nostaa esille. Kärjistäen hän siis käyttäytyi kuin natsisaksan tunnolliset tappajat, jotka sokeasti tottelivat esimiehiään, vaikka tiesivätkin tekojensa seuraukset. Ja kuitenkin Nürnbergissä tehdyissä älykkyysmittauksissa lähes kaikki tuomitut natsit olivat keskimääräistä selvästi älykkäämpiä.

Kuuban kriisissä LeMayn ja McNamaran esimiessuhde kääntyi päinvastaiseksi: McNamara oli puolustusministeri ja LeMay ilmavoimien komentaja. Fog of Warissa on loistava kuvaus kriisin hektisistä vaiheista. McNamaran piti arvioida presidentille kannattaako aloittaa sota ja mitkä olisivat sen seuraukset. LeMayn kanta oli äärimmäisen selkeä: käynnistetään sota ! Kun Kennedy kriisin laukeamisen jälkeen totesi Valkoisen taloon neuvotteluhuoneeseen kokoontuneiden avainhenkilöiden palaverissa, että Yhdysvallat näyttäytyi konfliktin voittajana, mutta sillä ei kannattaisi riekkua, paloi paikalla olleelta LeMayltä päreet täydellisesti: ”Vai voitettiin ! Me hävittiin tämä. Kuuba olisi pitänyt tuhota totaalisesti.” McNamara oli niiden joukossa, jotka ajoivat rauhanomaista ratkaisua älyllisen pohdinnan kautta. McNamara antaa avaimen kriisin ratkaisuun: pitää asettua vihollisen asemaan (emphasize your enemy), piti tunkeutua Nikita Hrustsovin mielenmaisemaan ja siitä käsin löytää ratkaisu. Itse asiassa juuri näin meneteltiin.

Vaikka McNamaran oma toiminta poikkeaakin Le Mayn yksioikoisesta ajattelusta ei voi olla havaitsematta tiettyä ihailua, jota McNamara tuntee LeMayta kohtaan. Ehkä se on sitä, että ihminen, joka analysoi kaiken mahdollisen arvostaa salaisesti asioiden äärimmäistä yksinkertaistajaa.

McNamaran kyvykkyys tuli upeasti esille Fordin johtajana. Hän siirtyi Fordin palvelukseen toisen maailmansodan jälkeen edeten aina yrityksen presidentiksi saakka (1960). Hän pani Fordiin vauhtia ja hiukan nuukahtanut automerkki alkoi kukoistaa. McNamaran mestariteos oli Ford Falcon , joka esiteltiin vuoden 1959 lopulla. Siinä oli turvavyöt ja ohjaustehostin. Fog of Warissa McNamara kertoo yksityiskohtaisesti, miten hänen piti vakuuttaa Fordin johtajat ja vastustajat turvavyön hyödyllisyydestä. Epäilemättä hän oli uranuurtaja autoteollisuusalalla.

Kesken loistavasti alkanutta suuryrityksen johtajan uraa John F. Kennedy pyysi häntä puolustusministeriksi vuonna 1960. McNamara ei voinut vastustaa kiusausta. Myös Pentagonissa hän pisti tuulemaan: hän organisoi ummehtuneen puolustuministeriön uudelleen.

Parhaiten monet tuntevat McNamaran Vietnamin sodan arkkitehtina. McNamaran ristiriitaisuus tulee juuri Vietnamin sodan yhteydessä parhaiten esille. Kennedyn loppuaikoina hän aivan ilmeisesti kannatti vetäytymistä (silloin Vienamissa oli vasta ”asiantuntijoita”) . Mutta kun Johnson käsitti dominoteorian (kommunistit ottavat hallintaansa maan kerrallaan) hyvin konkreettisesti McNamara - jälleen - lojaalisti seurasi esimiestään. McNamara tunnustaa itsekin, että hän ja kaikki muutkin päättäjät tuolloin muistivat Münchenin 1938 ja sen kuinka Saksa hyväksikäyttäen lännen lepsuilua napsi alueen kerrallan. Nyt sama toteutuisi Vietnamissa ja Kauko-Idässä. Historia opettaa parhaimmillaan, mutta se voi opettaa myös väärin.

Kun Yhdysvallat eskaloi sodan Tonkinin lahden välikohtauksen jälkeen näyttäyttyi McNamara jonkin aikaa selvänä haukkana, joka painosti yhdessä McGeorge Bundyn kanssa presidenttiä laajentamaan sotaa. Nyt tuon tapahtumasarjan voi nähdä toisin. Tonkinin lahden välikohtaus näyttäytyy nimittäin tämän päivän näkökulmasta eräänlaisena amerikkalaisversiona Mainilan laukauksista. On todistettu, että amerikkalaisten reagointi kuviteltuun pohjoisvietnamilaisten torpedohyökkäykseen perustui vääriin tutkahavaintoihin. Mikä oli McNamaran osuus ? Kiirehtikö hän turhan nopeasti Johnsonia käynnistämään vastareaktion ? Välikohtausta ei kertakaikkaan tutkittu tarpeeksi. Ja päinvastoin: amerikkalaiset saivat Tonkinin lahdesta tekosyyn käynnistää Pohjois-Vietenamin pommitukset. Vietnamista muodostu suuri trauma sekä Johnsonille että McNamaralle. Kun McNamaralle valkeni lopullisesti, että sotaa ei voida voittaa repäisi se kuilun hänen ja presidentin väliin. Väistämätön tapahtui: McNamara sai käytännössä potkut tehtävistään. Mutta sota lopetti myös Johnsonin polliittisen uran.

McNamara on pohdiskellut lukemattomissa yhteyksissä omia ja amerikkalaisten vaikuttimia: miksi Vietnamissa kävi niin kuin kävi ? Pohdinnan tulos kiehtoo edelleen.

McNamara perehtyi puolustusministerinä sodan käynnin strategioihin ja ylemmyydentuntoisesti ja besserwissermäisesti opasti kenraaleitaan, jotka eivät tästä lainkaan pitäneet. Sodan saldo oli murheellinen: 58 000 kaatunutta amerikkalaista. Vasta ehkä 1990-luvulla McNamara ymmärsi sodan todellisen luonteen: kysymyksessä oli ensisijaisesti sisällissota ja vasta toissijaisesti yksi kylmän sodan bipolaarisista (länsi vastaan itä) näyttämöistä. Tavatessaan parikymmentä vuotta sodan jälkeen Vietnamin johtajia hänelle valkeni, että Vietnam ja Kiina olivat olleet 1000 vuotta verivihollisia. Kuitenkin kylmän sodan tulkinnassa kaikki sosialistisen leirin valtiot (Kiina, Neuvostoliitto, Pohjois-Vietnam) niputettiin yhdeksi ja samaksi vihollispaketiksi. Entä jos McNamara olisi ymmärtänyt tämän aikaisemmin ? On vaikeaa uskoa, että amerikkalaisten enemmistö olisi hyväksynyt tulkinnan. Tärkeintä tässä on kuitenkin se, että jälkikäteen McNamara ilmeisen avoimesti pyrki erittelemään oman politiikkansa (ja Johnsonin politiikan) virheitä. Hän myönsi, että Vietnam oli iso virhe. Tällainen oman historian kriittinen tarkastelu on jo sinällään harvinaista.

Fog of Warissa on loistava loppujakso, joka paljastaa jotakin hyvin syvää McNamarasta. Jakso on kuvattu autossa, kamera on takapenkillä ja ohjaaja Morris haastattelee McNamaraa. McNamara itse ajaa autoa sateen hakatessa tuulilasia. Morris kysyy häneltä ratkaisevan kysymyksen: otatteko vastuun Vietnamin sodasta ? Maallikko voisi ajatella, että jos Vietnam kerran oli virhe, miksei samalla voi tunnustaa omaa ratkaisevaa osuutta siinä. Mutta McNamara on tarkkana: hän kieltää vastuun ja sanoo, että sen myöntäessään hän olisi ”son of the bitch”, piruparka. Hän toimi presidentin avustajana, ei enempää. On myönnettävä, että jos hän olisi ottanut kokonaisvastuun, hän olisi ollut epäreilu itseään kohtaan. Hänen yläpuolellaan oli vielä mahtavampi mies: Yhdysvaltain presidentti. Silti hän ei syyttänyt presidenttiä. Hän oli lojaali loppuun saakka.

McNamara loi vielä yhden merkittävän uran. Hän toimi Maailmanpankin pääjohtajana 1968-1981. Kaikkien todistajien mukaan hän tuli pankkiin uudistajana, täynnä intoa. McNamara laajensi Maailmanpankin toimintaa sekä määrälliseti että laadullisesti aivan uudelle tasolle. Lainaajavaltojen sosiaalinen ja taloudellinen tilanne nousi keskiöön. McNamara todella halusi auttaa köyhiä valtioita. Ei voi välttyä ajatukselta, että Lyndon B. Johnsonin Great Society (esimerkiksi War on Poverty) vaikutti hänen ajatuksiinsa. Köyhyyttä vastaa voi taistella ja sitä vastaan pitää taistella !

Maailmanpankki ja IMF muuttuivat McNamaran jälkeen uusliberaaliin suuntaan. Silloin tulivat kuvaan mukaan ahdinkoon joutuneille valtioille asetetut kovat ehdot (”rakennesopeutus” eli julkisen sektorin supistukset, suorat sijoitukset suuryrityksiltä, joista ei maksettu veroja kohdemaahan, tuloeroja lisäävät toimet ym.). Pahin uusliberalistinen vaihe saattaa nyttemmin olla ohi, kiitos finassikriisin opetuksen. Ehkä tapahtuneen myötä McNamaraa saa ansaitsemansa arvostuksen Maailmanpankin johtajana.

Robert McNamaran ura kulki onnellisten tähtien merkeissä pitkään. Tultuaan puolustusministeriksi hän oli aikauslehtien kansikuvapoika, jolta odotettiin suuria hänen poikkeuksellisen lahjakkuutensa takia. Vietnamin sota kuitenkin leimasi hänet. Vaikka nimitys ”McNamaran sota” ei olekaan reilua häntä kohtaan, tuotti McNamara niille, jotka odottivat paljon häneltä myös ministerinä, pettymyksen. Muistelmissaan ”In Retrospect”, dokumentissa Fog Of War ja lukuisissa haastatteluissa, joissa hän pui historiaa, hän toi hyvin henkilökohtaisen näkökulman historian tarkasteluun. Hän oli kriittinen omaa toimintaansa kohtaan ja myönsi tehdyt virheet.

Häntä voidaan pitää teknisenä ja innovatiivisena numeromaanikkona. Teknokraattina hän kuitenkin kenties liiaksi luotti älyynsä. Kansainväliseen politiikkaan sisältyy irrationaalisia tekijöitä, jotka eivät ehkä avautuneet kliinisen älyn miehelle. Kun hän arvioi toimintaansa vanhoilla päivillään, laskelmoiko hän silloinkin ? Ehkä hän tajusi, että kun kritiikki kuitenkin leimaa hänen uransa joitakin osia myös sitten, kun aika jättää hänestä, oli parasta osallistua kritiikin muokkamiseen jo elinaikana.

Mutta hänessä oli myös sivistystahtoa: hän halusi mielestäni aidosti varustaa tulevat sukupolvet opetuksilla, jotka hän oli kerännyt pitkän uransa aikana. Tästä osoituksena Fog of War on muokattu oppitunneiksi (Eleven lessons from the Life of Robert S. McNamara). Tietenkin hän oli kaikkitietävä, mutta hän oli myös riittävän nöyrä tehdäkseen selväksi, että hän on erehtyväinen. Hän ikään kuin haastaa perinnöllään meidät, jotka elävät tätä päivää älylliseen ponnisteluun paremman maailman saavuttamiseksi.

keskiviikko 1. elokuuta 2012

Kun jokainen ajaa omaa etuaan….

”Kun jokainen ihminen ajaa omaa parastaan, omaa etuaan, syntyy siitä kaikien yhteinen etu”. Tätä voisi pitää uusliberalismin tunnuslauseena. Jokainen ideologia pyrkii myymään iskulauseensa mahdollisimman monelle ihmiselle. Se tuo valtaa ideologialle ja niille, jotka ideologian ovat luoneet.

Jokaisella ihmisellä on maailmankuva, ajatusrakenne tai kehikko, jonka varaan elämä rakentuu. Tätä voisi kutsua ideologiaksi. Jokaisella on siis oma ideologia. Sosialismi ja uusliberalismi ovat ideologioita. Miten ne erovat henkilökohtaisista ideologioista ? Ero voisi olla siinä, että sosialismi ja uusliberalismi ovat dogmaattisia ideologioita. Niihin siis sisältyy jokin oppi. Opinkappaleilla on synnyttäjänsä, isänsä, joiden nimiin kannattajat vannovat. Kannattajat voivat olla aivan eri mieltä oppisisällöistä, mutta silti he vetoavat samaan oppi-isään.

Jos ajetellaan Uusliberalismin yllä kuvattua tunnuslausetta, ei sitä pitäisi olla vaikeaaa myydä tavalliselle ihmiselle. Kukapa ei haluaisi ajaa omaa parastaan ? Ja jos kaupan päälle saa vielä muutkin voimaan hyvin, on paketti valmis vastaanotettavaksi. Ei ihme, että uuslibaralismi on vedonnut niin moneen ihmiseen tehokkaasti. Voisihan tuo iskulause olla kunkin ihmisen oma ideologia.

Yhden ison varauksen haluaisin kuitenkin jättää. Väitän, että yksilönä ihminen lisää tuohon iskulauseeseen yhden lauseen, joka kuuluu: ”kunhan en vahingoita sillä muita ihimisiä”. Siis omaa etua voi ajaa, kunhan ei vaikeuta muiden elämää. Tilanne kuitenkin muuttuu, kun yksilö omaksuu uusliberaalin version tuosta lauseesta. Se nimittäin antaa ymmärtää, että yksilön edun toteutumiseen liittyy yhteinen etu automaattisesti. Siispä miksi kantaa huolta muista, jos oma etu automaattisesti - ilman omia vastuita - johtaa yhteiseen hyvään.

Jäljelle jää uusliberaalissa versiossa vain oman edun tavoittelu. Milton Friedman on määritellyt sen ahneudeksi. Eräällä youtube -videolla Friedman myy iskulausetta tehokkaasti: hän naurattaa yleisöään toteamalla, että ”et sinä, enkä minä ole ahne olemme vain kaikki ahneita”. Tällä lauseella hän erottaa yksikön - sinut tai minut - tuosta arveluttavasta termistä ”ahneus”. Olemme siis kaikki ahneita, olemme siis kaikki hyväksyttyjä.

Periaatteellisesti tässä on tärkeää se, että yksilön ajatus ”kunhan en vahingoita sillä muita ihmisiä” tuo iskulauseeseen vahvan moraalisen ja eettisen painotuksen. Juuri tämä etiikan avulla pystymme tulemaan toimeen toistemme kanssa. Juuri sen avulla estämme maailmaa muuttumasta saalistusalueeksi, jossa vallitsee vahvemman oikeus.

Miten on käynyt käytännössä ? Finanssikriisissä kaikkein eniten esille tuotu pahe on ollut oman edun tavoittelu, tapahtuipa se suurten palkkioden, optioiden tai bonusten avulla - miten vaan. Ahneuden hyväksyminen oleelliseksi osaksi toimintaa on ollut maailman finansialisoitumisen ytimessä. Tapahtunut voidaan pukea sanoiksi monella tapaa: Goldman Sachsin pääjohtaja Lloyd Blankfein sanoi perustellessaan ylisuuria palkkioita, että teemme ”Jumalan töitä” ja Wall Sreetin pankinjohtajista neljäsosa ilmoitti huijaamisen hyväksyttäväksi tavaksi tehdä businesta.

Kun oman edun tavoittelu opinkappaleiden mukaan saa yleisen hyväksynnän eli muuttuu aidosti hyväksytyksi toiminnaksi ollaan katastrofin äärellä. Pahin on toteutunut. Moraaliset ja eettiset näkökohdat on sivuutettu ja ahneuskilpailu on virallistettu toimintatapa.

Voidaanko ajatustapa - ideologia - peruuttaa ? Siinäpä kysymys. Kun ”friedmanintauti” tauti on iskenyt, on muutama omantunnon tuskiin herännyt pankin meklari tai muu vaikuttajayksilö tullut synnintuntoon ja sanoutunut irti menneestä. Nyt he konsultoivat ahkerasti, millaisiin vahinkoihin ahneuden henki on johtanut. Mutta riittääkö tämä ? Ei varmasti. Tarvitaan suoranainen herätysliike, jota tuettaisiin ankaralla säätelyllä, jotta muutos saataisiin aikaiseksi.

Ideologinen vastuunsiirtojärjestelmä, jossa oma terve ideologia tärvellään kollektiivisella oman edun tavoittelulla osoittaa, miten vaikutusvaltaisia dogmaattiset opit ovat. Ihmiset ovat laumaeläimiä. Joukossa tyhmyys tiivistyy. Tarvitaan valtavan kallis shokkihoito (taloussotia, kansalaisten köyhtymisprosesseja) ennenkuin irtautuminen väärästä ideologiasta käynnistyy.