maanantai 2. heinäkuuta 2012

Paul Krugmanin manifesti

Vuoden 2008 taloustieteen nobelin voittanut Paul Krugman kirjoittaa kolumneja New York Timesiin. Hänen tuotteliaisuutensa on korkealla tasolla. Kaiken lisäksi kolumnit ovat korkeatasoisia. Aivan ihmettelee, miten hän pystyy kirjoittamaan 2-3 kolumnia viikossa ja aina argumentoitua asiaa. Lisäksi hän on julkaissut lukuisan määrän kirjoja, joista viimeisin Stop This Depression Now ! on saatavissa mm. Akateemisesta kirjakaupasta. Palaan ehkä kirjaan vielä jossakin tämän blogin kirjoituksessa.

Itse kiinnostuin Krugmanista, kun hän muutamia vuosia sitten julkaisi teoksen Conscious of A Liberal. Kirja on tavallaan antiteesi Barry Goldwaterin 1964 julkaisemalle teokselle Conscious of A Conservative. Myönnän, että Krugmanin kirjalla oli merkittävä vaikutus omaan ajatteluuni. Krugmanin tyyli on selkeää ja hän välttää tietoisesti hankalia ilmaisuja kuitenkin säilyttäen tieteelliset kriteerit. Kritiikki on usein loistavatyylistä ja purevaa.

Hän on 1930-luvun laman ekspertti. Hän on pystynyt näkemään selkeästi yhteydet 1930-luvun laman ja nykyisen finanssikriisin välillä. Vaikka ajallinen etäisyys on suuri eivät talouden lainomaisuudet ole hävinneet mihinkään. Hän käyttää 1930-luvun lamasta nimeä The Great Depression ja nykyisestä kriisistä nimeä The Great Recession. Selkeää !

Krugman on kuitenkin paljon enemmän. Hän on eräänlainen vedenjakaja tai ukkosenjohdatin konservatiivien ja liberaalien välillä. Krugman on ehkä amerikkalaisittain vasemmistoliberaali. Suomen poliittista ilmastoa on vaikea yhdistää Yhdysvaltain oloihin, mutta sanoisin, että hän sopii ajattelussaan hyvin kokoomuksen vasemmalle laidalle. Hän on punainen vaate konservatiiveille ja erityisesti teekutsuliikkeelle ja Fox-tv:n ympärille ryhmittyneille äärikonservatiiveille. Ja tietenkin hän on demokraatti. Hän tukee Obamaa, mutta arvostelee häntä ankarastikin kolumneissaan.

Mikä on Krugmanin linja finanssikriisissä ? Sen hän on määrittänyt lukemattomissa yhteyksissä ja nyt viimeksi uudessa kirjassaan ja juuri ilmestyneessä ”manifestissa”, johon hän on kerännyt kannatuslistan esittämiensä ajatusten tueksi. Listalta löytyy tuhansia nimiä. He kaikki eivät voi olla väärässä. On syytä tarkastella manifestia hieman tarkemmin, vaikka se ei erityistä uutta sisälläkään. Onpahan kiteytys Krugmanin teeseistä.

Ensinnäkin kriisissä ei ole kysymys julkisen talouden velanotosta (pl Kreikka), vaan yksityisen sektorin velkaantumisesta, jota julkinen sektori on joutunut omalla velanotollaan paikkamaan. Eli julkisen talouden vajeet eivät ole syy kriisiin, vaan sen seuraus.

Toiseksi yksityinen sektori reagoi taantumaan vähentämällä kulutusta ja maksamalla velkoja pois. Rationaalista toisaalta, mutta kokonaisuuden huomioon ottaen virheellistä toimintaa, sanoo Krugman. Menettelystä seuraa taantuma. Kulutus on kaiken a ja o talousahdingossa.

Kolmanneksi julkisen talouden on pidettävä yllä kulutusta, koska yksityinen sektori ei siihen näytä pystyvän. Julkisen talouden leikkauslistat ovat myrkkyä Krugmanin ajattelussa. Nehän estävät julkisen kulutuksen.

Neljänneksi Krugman toteaa, että kriisiin reagoitiin aluksi oikein lisäämällä elvytysta, mutta sitten rupesi hirvittämään ja käännyttiin yksityisen sektorin tavoille eli ruvettiin säästämään. Luovuttiin siis julkisen sektorin keynesiläisestä tasapainottavasta roolista.

Yhteenvetona voisi todeta, että Krugmanin ajattelu on antiteesi myös Björn Wahlroosin ajattelulle: Wahlrooshan toteaa, että finanssipolitiikalla ei ole juuri mitään roolia kriisin hoidossa. Ytimessä on rahapolitiikka. Krugmania Wahlroos inhoaa. Totuuden nimessä on sanottava, että ei Krugmankaan hylkää rahapolitiikan merkitystä. Hän toteaa, että rahapolitiikalla (korkojen ollessa lähellä nollaa) - vaikka sen avulla tuleekin tehdä kaikki mahdollinen – ”ei voi tehdä koko työtä”.

Työllisyyden hoito on Krugmanilla avainasia. Hän näkee asian niin, että työttömyyden lisääntyessä taantumalla on syvenemistaipumus kulutuksen vähentyessä ja jos työttömyyden hoito laiminlyödään tulee kriisistä selviäminen olemaan entistä vaikeampaa. Pahin skenaario on pitkäaikaistyöttömyyden jääminen krooniseksi. Tuttua puhetta rapakon tälläkin puolella.

Manifestissa nimetään myös vastustajien pääargumentit. Ne ovat 1) Luottamusargumentti. Tämän mukaan julkiset vajeet nostavat korkoja ja vastaavasti julkisen niukkuuden tarjoaminen lisää luottamusta ja rohkaisee kulutusta. Krugmanin manifestissa tyrmätään nämä argumentit. IMF:n tutkimukset tukevat hänen väitettään: julkisen kulutuksen leikkaaminen lisää ahdinkoa. Lisäksi on nähtävissä, että nykyiset vajeet eivät näytä johtavan korkeaan korkotasoon. Etelä-Euroopan maiden korkeisiin korkoihin Krugman pitää syyllisenä kitsasta tukea pankkisektorille. Tästähän juuri nyt itseasiassa väännetään kättä EU:ssa. 2) Rakenneargumentti. Krugmanin mukaan kaikki keskeiset toimialat kärsivät työttömyydestä, ei siis vain jotkut harvat. Tätä ongelmaa ei voiteta rakenteellisilla tarjontapuolen muutoksilla, vaan kysyntää lisäämällä. Krugmanin vastustajat haluaisivat - ideologiansa mukaisesti - ”pienemmän valtion”, so. haluaisivat supistaa julkista sektoria tarjonnan lisäämiseksi yksityisellä sektorilla. Krugmanin mukaan tällaista tarjonta-aukkoa ei ole koska työvoima ei työllisty riittävässä määrin oikein millään alalla. Tarvitaan siis uusia työtä luovia elementtejä ja tämä toteutuisi julkisen sektorin elvyttävillä toimilla esim. infrastruktuurin rakentamisella ja muita julkisen sektorin töitä lisäämällä.

En aseta kyseenalaiseksi elvyttävää politiikkaa. En myöskään rahapolitiikan keinoja. Mitkä ovat Yhdysvaltain todelliset rakenteelliset ongelmat ? Nostaisin esille Krugmanin muilla areenoilla esittämiä rakenneongelmia eli huomion kiinnittämistä perusopetuksen heikkouksiin, epätasaiseen tulonjakoon, rikkaiden alhaiseen verotukseen jne. Nyt vain keskustelu on juuttunut ylläesitettyyn rakennekeskusteluun. Ongelmien ytimessä on aivan liian matala verotus. Jos liitovaltion menoista katetaan vain 60 % tuloilla on vika verotusjärjestelmässä. Vajetta ei peitetä millään Reaganin ajan taikauskoisilla voodoo-opeilla (trickle-down economics, supply-side economics) eikä myöskään Lafferin käyrän propagandistisilla harhautuksilla. Näihin virheanalyyseihin perustuivat mm. George Bushin veroleikkaukset 2000-luvun alussa. Runsaskätiset verovähennykset sinetöivät heikon tulokertymän. Ei käynyt niin kuin uusliberaalit sanoivat eli että raha valuu ylhäältä alas ja luo talouteen dynamiikkaa. Sen sijaan käynnistyi velkatalous, joka on johtanut nykyiseen 15 000 000 000 000 dollarin velkaan eli velka on ylittänyt BKT:n määrän.

Ymmärrän kyllä toisaalta niitä jotka arvostelevat Krugmania, joka ei näytä kantavan huolta velkaantumisesta. Elvytyskone ja setelikone ovat Krugmanille arvokkaampia asioita kuin velan hallinta. Ollaan pattitilanteessa: toiset katsovat, että on velkaannuttu liikaa ja toiset, että kysyntää pitää nostaa elvyttämällä. Krugman on valinnut puolensa.

Itse olen loputtoman tympääntynyt kaikkien eri tasojen velkaantumiseen erityisesti 2000-luvun alussa. Miten paljon pitäisikään kiinnittää huomiota talouden ylikuumenemisvaiheeseen, jossa omaisuusarvojen hinnat (ja velat) nousevat järjettömästi ! Lähes kaikki se paha, mikä vuoden 2008 finanssikriisissä pullahti esille oli tapahtunut jo vuoden 2006 puoleen väliin mennessä. Silloin kupla saavutti huippunsa Yhdysvalloissa. Ja silloin alkoi hintaromahdus. Mutta meillähän on wahlroosit, jotka sanovat, että kuplaa ei voi tunnistaa ennen kuin se on puhjennut.

Taustalla kummittelee inflaatiovaara. Kun velkaisia on tarpeeksi inflaation voi kutsua apuun. Krugman ei näytä pelkäävän inflaatiota eikä moni muukaan. Tälle ajatukselle löytyy perusteita. Jossakin vuosien päässä se kuitenkin lymyilee ja tuhoaa monen ihmisen velat - ja monen ihmisen säästöt.

Krugmanille 1930-luvun kokemukset ovat tähdellisiä. On selvää, että Yhdysvaltain keskuspankin kiristävä ote 1930-luvun alussa syöksi talouden lamaan. Kapitalismin piti ikään kuin puhdistautua moskasta. Hinta oli kauhistuttava tavallisille ihmisille. Sitten alkoi elvytys eli korttien uusjako. Valitettavasti elvyttävä velkaantuminen alkoi hirvittää ja elvytyksestä luovuttiin 1930-luvun puolivälin jälkeen. Talous syöksyi uuteen lamaan vuonna 1937. Juuri tämä kaksoisvee kummittelee nytkin keskusteluissa. Krugman on kiitettävästi pitänyt huolta siitä, että vuoden 1937 uhkaa pidetään yllä tänäkin päivänä. Vuodesta 1933 (laman syvin kohta) on aika pitkä matka vuoteen 1937. Itse asiassa vuodesta 2009 (taantuman syvin kohta)tulee ensi vuonna kuluneeksi juuri nuo neljä vuotta. Historia ei välttämättä toista itseään, mutta talouden rautaiset lait eivät juuri muutu. Siksi Krugman kannattaa ottaa vakavasti, kun hän korostaa 1930-luvun opetuksia. Monet ivailevat nyt sillä, että lamoista päästiin eroon käynnistämällä sota. Eli siis yksinkertainen johtopäätös on että Krugman kannattaa sotaa. Naivia ! Krugman on tässäkin sanonut viimeisen sanan, kun on ironisesti todennut, että 1930-luvun laman lopetti ”erittäin suuri julkisen talouden ohjelma, jonka nimi on toinen maailmansota”.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti