Wahlroos ja historian loppu

Björn Wahlroos on kirjoittanut suurta huomiota herättäneen kirjan ”Markkinat ja demokratia”. Aion tässä kirjoituksessa keskittyä Wahlroosin historian tulkintoihin. Muut keskeiset asiat jääkööt tuonnemmaksi.

Kirjan pääteema voidaan määritellä Wahlroosin omin sanoin: Mikä tulisi olla markkinoiden suhde poliittiseen vallankäytttöön ja demokratiaan ? Wahlroos päättää lähteä liikkeelle menneisyyden analysoinnilla. Ensimmäinen teema ,jota hän lähtee käsittelemään on omistusoikeus. Hän käyttää yli 40 sivua voidakseen vakuuttaa lukijan yksityisen omistusoikeuden suuresta positiivisesta vaikutuksesta historiassa. Mielestäni vähempikin olisi riittänyt. Kuka asettaa länsimaissa yksityisen omistusoikeuden kyseenalaiseksi ? Ehkä W. haluaa varoittaa toistamasta sosialistisia ratkaisumalleja suhteessa omistamiseen. Edetessään historiassa hän tämän tästä viipyilee yksityiskohdissa, jotka eivät palvele kokonaisajatusta. Hän yrittänee vakuuttaa lukijan historiatietojensa pätevyydesta. Väitän kuitenkin, että historiatietojen analysoinnissa hän on amatööri. Sen sijaan, että hän historian objektiivisten faktojen perusteella loisi suuren linjan (mihin hän kyllä pyrkii), hän pyrkii todistamaan omat ennakkoargumenttinsa oikeaksi historian avulla. Tällöin joudutaan arveluttavalle historian faktojen valikoinnin tielle.

Mutta asiaan ! Kun Wahlroos pyrkii osoittaamaan että ”omistamattomuudesta” ei seuraa hyvää kestävälle kehitykselle hän ottaa kaikista tuhansista mahdollisuuksista esimerkiksi sammen mädin. Terve ! Huomio perustuu siihen, että ”kaloja pyydystetaan ja myydään eläinten rehuksi ottamatta lainkaan huomioon kestävää kehitystä”. Johtoajatus on, että jos merien omistus olisi ”merkattu” selkeästi jollekin yksilölle tai yhtiölle ei tällaisia katastrofeja pääsisi sattumaan - ei myöskään Kaspian merellä. Onhan se tietenkin huolestuttavaa, jos Wahlroos ei saa korkean tason ravintolassa oikeata sammen mätiä. On tämä raadollista !

Omistusoikeutta käsitellessään Wahlroos ei malta olla toteamatta, että omistusoikeus sinällään on tärkeää ei niinkään se, miten omistusta jaetaan. Äärimmäisen epätasainen omistus ei siis ole mikään ongelma. Mutta tämähän oli odotettua. Selväksi tuli: omistus on markkinatalouden ja demokratian perusta. Omistus on usein yhtiöiden omistusta ja kun yhtiöiden (jotka ovat markkinatalouden rakennuspalikoita) vaikutus yhteiskunnassa lisääntyy ei kaukana ole ajatus, että kun yhtiöt ovat hierarkkisia niin , miksi demokratiaa ei voisi osin korvata hierarkialla. Tämä on kirjan johtoajatuksia. Nykyisen kansanvaltaisen enemmistöperiaatteella toimivan demokratian voisi siis suurimmaksi osaksi pyyhkäistä pois ja korvata sen ylhäältä johdetulla yhtiönjohtamisperiaatteella. Tulkintani on, että lähtökohta on jonkinlainen valistunut diktatuuri.p>

Väitän, että kansansivistystaso (ja -työ) on yhtä tärkeä seikka, ehkä tärkeämpikin, kuin omistusoikeus demokratian ylläpidon kannalta. Käytännön esimerkit osoittavat, että demokratia on parhaiten kehittynyt valtioissa, joissa on korkea kansansivistyksen taso.

Wahlroos ihailee 1800-lukua sen esteettömän kapitalismin takia. Näin on, jos sivuuttaa täysin tehdastyöläisten olosuhteet. Epäilemättä on niin, että työväestön asema oli historiallisen heikko 1800-luvulla. Hän ei mainitse työläisten asemaa sanallakaan.

Hän ihailee Englannin kasvun nopeutta 1800-luvulla ja pistää sen kokonaan vapaan markkinatalouden piikkiin unohtamalla siirtomaiden riistämisen merkityksen. Kokonaan huomiotta jää myös pankkisektorin dramaattiset tapahtumat 1800-luvulla. Kun sääntelyä ei ollut menettivät tallettajat (eläke)säästönsä, kun pankit harjoittivat riskibusinestä heidän rahoillaan. Ei ollut keskuspankkia pääomittamassa pankkeja (USA), ei ollut talletustakuujärjestelmää suojelemassa tallettajia (USA). Seuraus: talletuspaot ja rahamarkkinapaniikit vuosina 1858, 1873, 1884, 1893 ja vielä 1907. Jokaisella näistä oli useita vuosia kestäneitä taantumavaikutuksia talouteen. Wahlroos ei mainitse näitä sanallakaan.

Wahlroos selittää 1800-luvun voimakasta taloudellista kehitystä pelkästään teknis-taloudellisilla näkökohdilla. Mihin unohtui esimerkiksi lääketieteen kehitys ? Se pidensi ihmisten elinikää varmaan yhtä paljon kuin markkinatalouden läpimurto.

Wahlroos ohittaa 1930-luvun laman aivan liian kevyesti. Siinä hän on oikeassa, että kireä rahapolitiikka välittömästi pörssiromahduksen (1929) jälkeen pahensi kriisin äärimmilleen. Mutta tämän hyväksyvät nykyään kaikki taloustietelijät oikealta vasemmalle. Hän ei kuitenkaan selvennä 1930-luvun laman elementtejä kuin pinnallisesti. Ehkä tarkempi analyysi olisi paljastanut sen, ettei 1930-luvun lamasta toipuminen sopinut hänen teeseihinsä. Nimenomaan Wahlroosin kyseenalaistama voimakas liittovaltion elvytys nosti Yhdysvallat suosta ja kun elvytys lopetettiin liian aikaisin 1936-1937 niin jo nousuun kääntynyt talous syöksyi uudelleen lamaan vuonna 1937 työttömyyden paisuessa lähes 20 prosenttiin. Yleensäkin Wahlroos näkee 1930-luvun laman kireän rahapolitiikan eikä kapitalismin ylikiehumisen ongelmana. Hän ei juuri kiinnitä huomiota sosiaalisiin ongelmiin, ne eivät ole selvästikään hänen alaansa. Tyypillinen on sivulausemainen toteamus 1930-luvun laman vaikutuksista Suomessa: ”Vararikkoja oli silti paljon ja työttömiäkin agraarisessa valtiossa sata tuhatta”.

Eräät taloustietelijät mm. Raghuram Rajan ovat sanoneet ensimmäisestä maailmansodasta 1970-luvun loppuun ulottunutta jaksoa ”suureksi taka-askeleeksi”, viitaten laajaan rahamarkkinoiden sääntelyyn . Sen jälkeen alkanut säännöstellyn talouden purku edustaa taas ihailtua aikaa, paluuta 1800-luvulla. Wahlroos yhtyy täysin väitteeseen. Mitenkähän on ? Valitettavasti Wahlroos tyytyy kuvailevaan kerrontaan, kaikki taloutta kuvaavat käyrät loistavat poissaolollaan. Ne loisivat objektiivisemman näkymän faktoihin. Wahlroosin ihailema aika alkaa 1980-luvulla, kun uusliberalismi löi läpi. Talouden poikkeuksellinen piristyminen 1980-luvulla on pelkkkä myytti: itse asiassa toisen maailmansodan jälkeinen aika 1970-luvulle saakka oli nopeamman talouskasvun aikaa kuin sen jälkeinen ajanjakso.

Ronald Reaganin ja Chicagon koulukunnan ihailu lyö silmille. Mitäpä muuta saattoi odottaakaan. Wahlroos kysyy ”miksi sodan jälkeen 1800-luvun menestystarina unohdettiin ja omaksuttiin säännöstely ?” Wahlroos sivuuttaa vapaiden markkinoiden sokean ihailun keskellä hinnan, minkä Reaganin voodoo-talouspolitiikka aiheutti. Hintaan sisältyi tuloerojen kasvu (joka tosin ei ole ongelma Wahlroosille), budjettialijäämien kaksinkertaistuminen, kauppavajeen nelinkertaistuminen, kokonaisvelan kolminkertaituminen, toinen toistaan seuraavien talouskriisien virta jne. Merkillepantavaa on, että vajeiden jäädessä päälle niistä ei ole vapauduttu tänä päivänäkään, päinvastoin vajeet ovat syventyneet. Se, että sotilasmenot kaksinkertaistuivat Reaganin kaudella ei ole varmaankaan mikään ongelma Wahlroosille. Reaganilaisen velkatalouden Wahlroos sivuuttaa siis täysin. Ei mitään viittausta siihen, että liittovaltion ottaessa Reaganin aikana riskejä pienentämällä tuloja (veroja) ja kuvittelemalla, että verojen alentamisesta johtuva dynamiikka tuo rahat takaisin korkojen kera, jouduttiin vähenevien tulojen kierteeseen.

Se, että keynesiläisyys kärsi 1970-luvulla takaiskun (stagflaation ei pitänyt olla mahdollista) on Wahlroosille suuri positiivinen uutinen, samoin kultakannasta luopuminen 1971. On kummallista, miksi öljykriisin vaikutuksiin nimenomaan stagflaation kehittymiseen vaikuttavana tekijänä ei ole yleisesti kiinnitetty tarpeeksi huomiota. Se selittäisi suuren osan 1970-luvun takaiskuista, jotka vastaavasti nostivat Chicagon koulukunnan maineensa huipulle. Wahlroos tuskin mainitsee öljykriisiä.

Wahlroos ihailee Glass-Steagall Actin (tai vuoden 1933 pankkilain) kumoamista Yhdysvalloissa 1990-luvulla. Olen eri mieltä tästäkin asiasta - ja niin ovat monet muutkin. Glass-Steagall Actilla irrotettiin liikepankit (meillä voitaisiin sanoa talletuspankit) investointipankeista, jotteivat pankit tuhoaisi ihmisten säästöjä (vrt. 1800-luvun pankkikriisit edellä) riskisijoituksilla. Samalla luotiin talletustakuujärjestelmä (FDIC). Juuri Glass-Steagall Actin kumoamisella luotiin edellytykset mahtaville finanssitavarataloille. Rahamarkkinat kasvoivat pelottavaksi vastustajaksi demokratialle. Kun kaikkien suurpankien edustajat 1990-luvun lopulla kävelivät Yhdysvaltain valtiovaraiministerin huoneeseen ja ilmoittivat että johdannanaisäätelyä ei sitten kiristetä, ei voida puhua demokratiasta edes sen alkeismuodossa

Wahlroos ottaa esille rahamarkkinapurkua esitellessään Yhdysvaltain säästöpankkitoiminnan. Säästöpankkisääntelyä vapautettiin Yhdysvalloissa 1980-luvun alussa. Tallettajien rahoja saatettiin sijoittaa vapautuksen jälkeen riskikohteisiin samalla, kun talletustakuun rajaa nostettiin 40 000 dollarista 100 000 dollariin. Tämä yhdistelmä oli tuhoisa. Sen Wahlrooskin myöntää. Liittovaltiolle tuli vuosien varrella 130 000 000 000 dollarin lasku. Hän ei kuitenkaan näe mitään periatteellista väärää rahamarkkinoiden vapauttamisessa, vaan ohittaa säästöpankkikriisin syyt suurin piirtein ”tekevälle sattuu” -mentaliteetilla. Hän toteaa ykskantaan, että säännöstelystä vapautumista käynnistettäessä on syytä lopettaa kaikki sääntely eikä jättää joitakin asioita roikkumaan (roikkumaan jäänyt asia oli siis talletustakuu !). Ensinnäkin tässä on Wahlroosilla virhe: ei talletustakuu ”jäänyt voimaan”, vaan sitä nostettiin edellä mainitulla tuhoisalla tavalla. Aivan kuin napista painamalla helposti saatava - sääntelystä vapautettu - lainaraha sijoitettiin kiinteistömarkkinoille. Mikä oli sijoitettaessa, kun korotettu talletustakuu korvasi mahdollisen vahingon ! Otettu laina jaettiin 100 000 dollarin pätkiin. Kyllä ihmisen mielikuvitus on rajaton ! Ja vahinkoa todella aiheutui miljarditolkulla, kun kiinteistöbusiness ylikuumeni ja romahti. Ja Ronald Reagan vielä kehtasi sanoa (1980) , että säästöpankkivapautusta tehtäessä "taidettin saada jättipotti". Näistä yksityiskohdista Wahlroos ei puhu sanaakaan. Mutta tarkoittaako Wahlroos todella, että talletustakuujärjestelmästä olisi pitänyt kokonaan luopua ? Jos Wahlroos ajattelee näin, ei hänellä varmaan ole montaa kannattajaa.

On syytä lopettaa historian kertaus tähän kohtaan eli finanssikriisin aattoon. Minkälainen historioitsija Wahlroos on ? Amatööri ? Kyllä. Lisäksi hän on suunnattoman halveksuva historioitsijoita kohtaan, jotka ovat uskaltaneet esittää kritiikkiä finanssikriisin eksoottisia rahoitusinstrumentteja vastaan. Wahlroos toteaa ylemmyydentuntoisesti, että ”perinteiset historiantutkijat ovat ilmeisesti vakuuttuneet siitä, että taloudella on lähinnä haitallinen vaikutus yhteiskuntaan”. Terve.

Lopuksi vielä näyte Wahlroosin omista historioitsijan taidoista:

Käydessään läpi sotien vaikutuksia maailmanhistoriassa hän nostaa ylimitoitetusti kaiken yläpuolelle kylmän sodan. Kylmän sodan päättyminen tuotti lännelle voiton. Se oli suunnattoman tärkeää, ”koska se päätti niin kommunismin, ydinvarustelun kuin kolmannen maailman uuskolonialistisen valtataistelun”. Mitenkähän on ? Turhaan USA ahdistelee Irania sen ydinaseen kehittelyn takia ! Ei ole Kiinan ydinasevarustelua eikä Venäjän uudelleenvarustelua ! Military Industrial Complex on lakannut toimimasta Yhdysvalloissa. Ei enää härskiä lobbausta asevarustelun puolesta ! Taistelu kolmannesta maailmasta on julistettu lopetetuksi (seuratkaa, mitä Kiina tekee Afrikassa !). Francis Fukujama on saanut arvoisensa kilpailijan pieleen menneissä historian loppu -ennusteissa.