keskiviikko 30. toukokuuta 2012

Wahlroos ja enemmistödemokratia

Björn Wahlroos pohtii kirjassan Markkinat ja demokratia pitkään demokratian toteutumista ja siinä häntä eniten ärsyttää enemmistödemokratia. Muodostuneet enemmistöt vääristävät Wahlroosin mukaan päätöksiä. Hän ottaa esimerkiksi mm. ”eläkeläisten enemmistön”, joka uhkaa tulevaisuudessa meitä. Eivätkö eläkeläiset jyrää lapset ja lapsiperheet tulonjakotavoitteillaan ? Wahlroosin mielestä eläkeläiset ajattelevat vain eläkeläisten etuja. Hän tarjoaa vastalääkettä, jolla eläkeläisten tulevaa enemmistövaltaa rajoitetaan. Hän esittää kaksi kysymystä: "Miksi alaikäisten vanhemmat eivät saisi vastapainoksi äänestää lastensa puolesta ?" ja "Miksi keski-ikäisillä … ei saisi olla enemmän ääniä kuin vanhuksilla, joilla ei todennäköisesti ole tulevaisuutta edessään kuin muutama vuosi ?" Jo lähtökohta on luotaantyöntävä. Arvioidessaan eläkeläisten elämän pituutta hän loukkaa montaa eläkeläistä ennustuksillaan. Lisäksi tämän päivän sanokaamme 65 vuotiailla voi olla elämää edessään vaikkapa 30 vuotta.

Paljon tärkeämpää on kuitenkin pohtia Wahlroosin ajattelun lähtökohtia em. kysymyksessä. Hänen ajattelunsa perusta on kiinnitetty Milton Friedmaniin ja hänen ahneuskäsitteeseensä. Youtube-videolta kuka tahansa voi käydä katsomassa Friedmanin puheenvuoroa ahneudesta. Hän toteaa meidän kaikkien olevan ahneita. Hän lukee mukaan Albert Einsteininkin. Einsteinin suuret tieteelliset saavutukset johtuivat siis hänen ahneudestaan ! Eikö Friedmanilla ole lainkaan käsitettä omistautuminen (omistautuminen työlle, perheelle tai harrastuksille) ? Väitän, että useissa tapauksissa omistautuminen korvaa käsitteen ahneus. Einstein esimerksiksi omistautui tieteelliselle työlle. Väitän myös, että suuri osa eläkeläisistä on omistanut aikaa ja vaivaa suunnattomasti lapsilleen ja lapsenlapsilleen. Eläkeläisten leimaaminen itsekkäiksi äänestäjiksi vaaleissa, joissa he ajaisivat vain omaa etuaan on absurdi väite. Jos tämä pitäisi paikkansa meillä olisi suuri eläkeläisten puolue.

Wahlroos jatkaa esimerkkien luettelemista uhkaavista enemmistötyrannioista kertomalla, että julkisen sektorin virkamiehet (joukon kasvaessa) äänestäisivät suurten julkisten menojen lisäysten puolesta. Eivät ihmiset näin yksinkertaisia ole. Lähes jokainen julkisen sektorin virkamies tietää, että Suomen kukoistuksen avain on toimivat yritykset. On julkisella sektorilla työskentelevien ihmisten aliarviointia julistaa heidät vastuuttomiksi äänestäjiksi.

Enemmistödemokratian kummitus kulkee koko Wahlrosin kirjan läpi. Hän pelkää lähes vainoharhaisesti enemmistöjä. Enemmistöt ovat hänelle ikään kuin Ranskan suuren vallankumouksen ”roskaväkeä” (jolla alunperin tarkoitettiin nälkäänäkeviä tavallisia ranskalaisia). Hän esittelee useita tapoja vapautua pelkäämästään enemmistödemokratiasta: annetaan äänestäjille useita ääniä, annetaan vaaleissa sekä negatiivisia että positiivisia ääniä jne.

Lähellä hänen ihannettaan on Yhdysvaltain demokratia kaksine kamareineen. Wahlroos kiinnittää huomiota Yhdysvaltain kongressin enemmistöperiaatteeseen. Tavallisessa budjettilaissa täytyy saavuttaa 60 % ääniosuus, jotta laki menisi läpi. Jos jompi kumpi puolue yrittää saada lain läpi sitä pienemmillä äänimäärillä joudutaan filibusteriin (jarrutukseen), jota voi kestää suorastaan loputtomiin. Nykyisessä polarisoituneessa poliittisessa tilanteessa 60 % sääntö johtaa suorastaan päätöksenteon irvikuvaan, kun kummallakan puolueella ei ole riittävää kannatusta ja vastakkainasettelu on historiallisen jyrkkä. On vaikeaa nähdä tässä mitään esimerkillistä.

Kaksikamarisen parlamentin ylähuone on kaikkialla menettänyt merkitystään tai lakkautettu kokonaan. Ylähuone on Wahlroosille tärkeä eliitin puolesta puhuja. Ei edustajainhuone ole Yhdysvalloissakaan kuitenkaan "ylähuone". Wahlroosin tausta-ajatuksena on, että kaksikamarisuus lievittää vastenmielistä enemmistödemokratiaa. Siksi kaksikamarisuus on hänen mielestään hyvä asia. Ainoastaan toisen pääpuolueista ylivoimainen menestys vaaleissa ja presidentin tahdonlujuus johtavat tärkeiden lakiesitysten laajamittaiseen läpimenoon kaksikamarisuudesta huolimatta. Lyndon B. Johnsonin aikana demokraateilla oli yli 60 % enemmistö. Edes kaksikamarisuus ei estänyt Wahlroosin suuresti inhoaman Great Societyn läpimurtoa.

Enemmistön – vähäisenkin – turmiollisuudesta Wahlroos toteaa, että ”ilmeisesti yhteiskunta ei välttämätää saa nettohyötyä, jos asiasta hädin tuskin kiinnostuneiden äänestäjien pieni enemmistö saa aikaan lain, jota huomattava vähemmistö vastustaa intohimoisesti”. Tulee tunne, että jossakin on suuri (vähemmistön !) viisaus, joka ratkaisee toimimattoman demokratian ongelman. Epäilemättä hän viittaa eliittiin, jolla se suuri viisaus ilmeisesti on. Edellä olevaa tukee se, että veronkorotuksista (tulonjakokysymyksistä) päätettäessä hän vaatii 60 % enemmistön ! Jokin suoja se eliitilläkin pitää olla !

Onko demokratia vientitavaraa ? Hän toteaa, että bushilainen tapa viedä demokratiaa esim. Irakiin oli tuomittu epäonnistumaan. Tuloksia odotettiin aivan liian lyhyellä aikaperspektiivillä. Obamalla on realisempi ote. Hän on todennut, että viisi vuotta on aivan liian lyhyt aika demokratian juurtumiseen esimerkiksi arabimaissa. Oikein ! Tosiasiassa demokratia on kypsymisprosessi. Suomen kokemuksia peilatessa voisi todeta, että Suomen kansanvallan kestävyys oli kokeiluvaiheessa vuosien 1906 ja 1932 välillä. Tämä vaihe kesti siis neljännesvuosisadan.

Wahlroos ihailee idän tiikereiden ”kevytdemokratiaa”. Häntä ei näytä haittaavan Kiinan ihmisoikeudet tai työntekijöiden huono kohtelu. Ihailun perusta on taloudellisen tehokkuuden ylikorostamisessa. Riveiltä ja rivien välistä voi lukea, että ihailu kohdistuu hierarkkiseen päätöksentekoon , joka on yhdistetty kevytdemokratiaan ja jotenkuten toimivaan markkinatalouteen. Hän haluaisi idän tiikereiden näyttävän mallia lännelle. On selvää, että nousevat idän taloudet ovat haaste lännen - Wahlroosin mukaan - toimimattomille demokratioille. Ajatus siitä, että länsi omaksuisi idän kevytdemokratian ”kiistojen tehokkaine sovittamisineen” on mielikuvituksen tuotetta, koska hän tällä taannuttaisi lännen vuosikymmenien takaisiin aikoihin. Kilpailukykyongelmat on ratkaistava muutoin kuin demokraattisia oikeuksia heikentämällä.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti