lauantai 31. joulukuuta 2011

Onko rikkain kärki karannut ?

Helsingin Sanomissa oli 31.12.2011 laaja artikkeli tuloerojen repeämisestä: ”Rikkain kärki karkasi”. Jutussa on paljon hyvää erittelyä, mutta myös useita puolitotuuksia ja huitaisuja, joita seuraavassa kommentoin.


Keskityn pääosin juttukokonaisuuden Tausta-osioon. Jutussa viitataan aivan oikein hyvätuloisten veroalennusten alkaneen Reaganin presidenttikaudella. Edelleen todetaan, että ”uudistuksessa hyvätuloisten korkein marginaalivero pudotettiin pitkälti verotuntija William A. Niskasen (!) oppien mukaisesti 70,1 prosentista 28,4 prosenttiin samalla, kun veroja kerättiin laajalti kaikkialta. Teon arveltiin lisäävän taloudellista toimeliaisuutta ja ehkäisevän veronkiertoa, niin kuin kävikin”.


Mitenkähän on ? Taloudellinen toimeliaisuus saattoi lisääntyä hetkeksi, mutta pitkällä aikavälillä Reaganin ohjelmalla oli tuhoisat vaikutukset USA:n talouteen. Kun uusliberaalien oppeja alettiin toteuttaa myös muualla maailmassa tuho laajeni saavuttaen nykyisen finanssikriisin mittasuhteet.


Viittaus taloudelliseen toimeliaisuuteen joutuu omituiseen valoon, kun todetaan USA:n budjettivajeen kolminkertaistuneen Reaganin aikana. Samaan aikaan käynnistyi 30 vuotta kestänyt keski- ja pienituloisten palkkojen ”jäädytys”. Ne eivät todellakaan ole nousseet juuri lainkaan reaalisesti tänä aikana ! Kokonaisvelka kolminkertaistui ja kauppavaje nelinkertaistui. Myös sotilasmenot kaksinkertaistuivat. Vielä on todettava, että Reaganin aikana käynnistettiin sääntelyn purkutoimenpiteet, jotka kokonaisuudessaan (Clintonin ja Bush nuoremman niitä jatkaessa) johtivat osaltaan nykyiseen finanssikatastrofiin.


Yhteenvetona voisi todeta, että kasvua saatiin aikaan velkataloudella. Alijäämistä ei pitänyt välittää, koska veronalennenusten seurauksena talouden dynamiikan piti poistaa alijäämät myöhemmin. Ylläolevaan viitaten mitään tällaista ei tapahtunut. Kuten useasti käy velkatalouden hintalapppu lankeaa maksettavaksi kauan sen jälkeen, kun velkatalous on käynnistetty. Pitäisi muistaa yksinkertainen pääsääntö: kun verotuloja alennetaan, alenevat valtion tulot ! Tästä on olemassa poikkeussääntö, jonka mukaan verotaulukkoja alennettaessa verotulot lisääntyvät. Mutta tämä viimemainittu toimii vain äärimmäisen kireän verotuksen voimassa ollen. Yhdysvalloissa poikkeussäännöstä tehtiin pääsääntö ! Ja niin on tehty monessa muussakin maassa.


Tausta-jutussa viitataan William A. Niskaseen Reaganomicsin taloustieteellisenä kummisetänä. Paljon tärkeämpi on taloustieteilijä Arthur Lafferin rooli. Nimenomaan hän piirtäessään kuuluisan Lafferin käyrän (Arthur Laffer piirsi sen lounaspöydässä servettiin !) pyrki osoittamaan, että verotus Yhdysvalloissa ei ollut optimaalista olemassa olevalla verokäyrällä. Sitä piti rukata keveämpään suuntaan ja siten saada parempi verokertymä (vero-optimi). Juuri Lafferin käyrä viitoitti suunnan kohti populistista veronkeräyskäytäntöä ja oli siten aiheuttamaasa tilanteen, joka nyt on nähtävissä kaikessa räikeydessään (Yhdysvaltain liittovaltion menotaso on vuonna 2011 luokkaa 4000 miljardia dollaria ja tulotaso luokkaa 2500 miljardia). Ja taas haetaan korotusta velkakattoon.


Jutussa viitataan George Bush nuorempaan ja hänen verohelpotuksiinsa rikkaille. Näin kävi. Mutta on syytä eritellä, mitä todella tapahtui. Ja nyt tullaan nykyisen finanssikriisin ytimeen. Pieni historian kertaus on tässä paikallaan. Vuodesta 1950 vuoteen 1963 Yhdysvaltain ylin margiaaliverio oli 91-92 prosenttia ! Siitä se laski 1970-luvulla noin 70 prosenttiin, kuten jutussa mainitaan. Sitten tuli Reaganin veto 28 prosenttiin. Bill Clinton korjasi ylintä marginaaliveroa 39 prosenttiin (saaden aikaan parin vuoden ajaksi Yhdysvaltonen viime vuosikymmenien ainoat ylijäämävuodet budjettiin !) Mitä teki Bush nuorempi ? Hänen olisi pitänyt jatkaa Clintonin veronkorotusohjelmaa, sillä varaa olisi ollut. Bush ja republikaanit eivät sitä tietenkään tehneet, vaan ylintä marginaaliveroa laskettiin 35 prosenttiin. Laki saatiin aikaiseksi vain tilapäisesti demokraattien ankarasti vastustaessa. Väliaikainen laki päättyi vuoden 2010 lopussa , josta demokraattien ja republikaanien raivokkkaan riitelyn jälkeen päädyttiin jatkamaan 35 prosentin verokantaa tilapäisesti (!) vuoteen 2013.


Bush keskitti huomionsa ns. omistajuusyhteiskuntaan, joka on tunnettu uusliberaalien ideologian mukainen ajatus. Sen mukaan köyhien amerikkalaisten piti nostaa omistusasumisen tasonsa 50 prosentista 75 prosenttiin (mikä oli valkoisen enemmistön keskitaso). Bush asetti tavoitteeksi vuoden 2010. Siihen mennessä piti tuottaa 5,5, miljoonaa omistusasuntoa köyhille. Miten päästä tähän ? Bush päätti tukea köyhiä käsirahatuella (American Dream Downpaymet Act 12/2003) ja tuli samalla houkutelleeksi työttömät, lukutaidottomat ihmiset velkarahalla asunnonomistajiksi. Tämä aiheutti valtavan sysäyksen subprimelainoille, jotka tuhosivat laajalti talouden perustuksia sekä USA:ssa että lainojen arvopaperistamisen seurauksena myös Euroopassa.


Mitä tapahtui ? Sen sijaan että Bush olisi lähtenyt kaventamaan tuloeroja hän lähti ”kaventamaan” omistuseroja kodinomistajuusohjelman (homeownership) avulla. Tuloerojen kaventaminen ei käynyt päinsä uusliberaalien oppien mukaan. Sen sijaan hän saattoi velkavankeuteen miljoonat amerikkalaistaloudet. Tuloerojen kaventaminen olisi pitkällä aikavälillä voinut oikeasti toteuttaa amerikkalaisen omistusasuntounelman. On selvää, että tuloerojen kaventamisen tulisi olla pääagenda. Nyt on köyhiä avitettu velkaantumaan omistusasumisunelman takia kaikkialla läntisessä maailmassa. Nykykriisin keskeinen käsite on omistajuus (ownership).


Tietenkin on paljon muitakin syitä, jotka ovat johtaneet valtioiden velkaantumiseen. Onnettoman alhainen pääomaveroprosentti (15 %) ja aivan liian anteliaat verovähennysoikeudet ovat olleet omiaan aiheuttamaan lovea Yhdysvaltain liitovaltion budjettiin. Erikseen ovat vielä globaaliin kilpailukykyyn liittyvät seikat, joiden seurauksena Yhdysvaltain teollisuuden osuus BKT:stä on vajonnut lähelle 10 prosenttia.


Jutussa viitataan Herald Tribunen laskelmaan, että Reaganin verotasoilla USA voisi lakata velkaantumasta. Epäilenpä. Yleensäkään tällainen jälkiviisastelu ei ole hedelmällistä. Selvää kuitenkin on, että ainoa keino päästä 40 % budjettivajeesta on korottaa veroja kauttaaltaan pitkäaikaisella ohjelmalla (10 vuotta !) ja aivan erityisesti rikkaiden veroja. Samalla aikataululla pitäisi pistää teollisuuden kilpailukyky kuntoon. Yhdysvaltain liittovaltion rahoituksen ongelmat ovat tulopuolen ongelma. Leikkauksilla niitä ei poisteta.


Jutussa viitataan valtiovarainministeriöön ja todetaan, että jos ”hyperrikkaita yrittää verottaa, he muuttavat toisaalle”. Kukahan tämän on todistanut ? Vai pitäisikö todeta, että raukat vain menköhön merten taa. Tällaisilla verukkeilla valtiontalouden alijäämät saadaan kyllä kasvamaan. Jos Euroopassa on vielä vähänkin järkeä, niin kaikkialla joudutaan veronkeräystalkoisiin ja näinhän on jo käymässä. Veroparatiiseihin tulee soveltaa vaikkapa Yhdysvaltain oppeja, joista Suomikin näyttää saavan osansa !

perjantai 30. joulukuuta 2011

Ahneudesta ja ahneuden peittelystä

Kun seuraa talouspoliittista keskustelua tulevat väistämättä vastaan käsitteet ”ahneus” ja ”kateus”. Niillä ei yleensä haluta aloittaa keskustelua, vaan niiden avulla pyritään lopettamaan keskustelu: ”kateellinen olet !” ja ”eiköhän kaiken takana ole ahneus”. Näiden kommenttien jälkeen voidaankin yleensä lähteä kaljoille.
Mitenkähän on ? Olisiko sittenkin syytä perata näitä melko vulgääreja ja banaaleja käsitteitä ? En lähde tässä erittelemään ahneutta käsitteena kovin pitkälle. Totean sen yleensä määritellyksi siten, että ihminen haluaa jotain ”kärkkäästi, kyltymättä, ylettömästi”.


Aloitetaan vaikka ahneuskäsitteen historiasta. Edesmennyt Chalmers Johnson johti käsitteen - nyt puhutaan nykyhistorista - aina 1850-luvulle asti todeten, että juuri silloin alettiin Yhdysvalloissa opettaa ihmisille, että jokainen on oman onnensa seppä ja kaikkien kannattaa maksimoida voittonsa ja repiä tuohta niin paljon kuin ikinä kerkiää. En kiistä tätä ajoitusta. Tuoreempi lähtökohta on Milton Friedmanin ajattelu 1970-luvulla. Tämä uusliberaaliksi leimattu mies - joka oman ilmoituksensa mukaan oli kuitenkin pelkkä liberaali - innosti ihmisiä ahneuteen. Hänen oppiensa mukaanhan jokaisen tavoitellessa parasta mahdollista taloudellista tulosta saavutettiin kaikkien yhteinen taloudellinen onni. Eräässä youtube -videossa Milton Friedman väittää kaikkien ihmisten olevan ahneita. Hän nauratti yleisöään totemalla, että ”tietenkin jokainen sanoo, etten minä taikka sinä ole ahne” , mutta lisää sitten, että ”yleensä vaan kaikki olemme ahneita.” Useat johtavat ahneuskäsitteen positiiviseksi koetun merkityksen juuri Friedmaniin.


Friedmanin ajattelun onttous paljastuu kuitenkin, kun hän edellä mainitussa youtube-videossa toteaa, että Einsteinin tieteelliset saavutukset johtuivat hänen ahneudestaan. Mikään, mitä olen lukenut Einsteinista ei viittaa tähän. Friedmanilta puuttuu käsite ”omistautuminen” ilmeisesti kokonaan. Meillä on varmaan lukematon määrä ihmisiä, jotka omistautuvat perheelleen, työlleen tai harrastuksilleen. Eikä tässä yhteydessä kannata korostaa ahneutta. Eiköhän Einsteinkin omistautunut perusteellisesti tieteelliselle työlleen ilman, että sitä tarvitsee nähdä ahneutena.


On vaarallista lähteä korostamaan ahneutta trendinomaisesti, koska se johtaa siihen, että ihmiset alkavat pitää ahneutta ihmisluontoon kuuluvana väistämättömänä elementtinä. Sillä tehdään ahneus täysin hyväksyttäväksi jokapäiväiseksi kanssakäymisen muodoksi. Saatan olla naivi, mutta en usko tähän reseptiin ihmisten välisessä yhteydenpidossa. Silmiinpistävän ahneeseen ihmiseen suhtaudutaan edelleen torjuvasti.


Varsinkin rahamarkkinoilla ahneus on kuitenkin omaksuttu hyväksyttäväksi osaksi käyttäytymismallia. Tämä liittyy osittain uusliberaaliin ideologiaan sanokoon Milton Friedman mitä haluaa. Tutkimuksissa on todettu, että rahan himo ja kokaiinin käyttö vaikuttavat aivojen samaan osaan. Ehkä onkin liian lievää käyttää sanaa ahneus rahamarkkina-ahnehtijoista ja puhua mieluiten himosta - rahan himosta.
Miksi sitten en haluaisi käyttää ahneuskäsitettä yleisluontoisesti ? Siksi, että toivoisin esim. rahamarkkinoilla tapahtuvaa toimintaa käsiteltävän huomattavasti analyyttisemmin. Arkisessa puheessa on ymmärrettävää, että käytetään ahneusilmaisua, mutta syvällisemmin puhuttaessa tarvitaan kyllä tarkempaa eritte-
lyä.


Ahneus näyttää liittyvän erityisesti talouden ylikuumenemisvaiheeseen. Taloustieteilijä Robert Shiller on nimennyt erään kirjansa talouden ylikuumenemisvaiheen mukaisesti ”Irrational Exuberance” (järjetön kohtuuttomuus). Ahneuteen liityy siis järjetön kiihko. Kaikki talouden kuplan kehittymiseen liittyvä kritiikki kielletään: ”Kun kerrankin menee, niin annetaan mennä”. Björn Wahlroosin mielestä kuplaa ei voi tunnistaa etukäteen, vaan vasta sitten, kun se on puhjennut. Kääntäen tämä johtaa siihen, että kuplaa ei voi myöskään torjua. Eikö tässäkin ajattelussa ole ahneuden henki mukana: otetaan noususuhdanteesta kaikki taloudellinen hyöty irti piittaamatta siitä, mitä kuplan puhkeaminen tuo tullessaan. Sitä paitsi kuplan puhkeamistakin voi käyttää hyväksi.


Säästäminen saattoi joskus olla hyve, mutta talouden nousukiidossa se näyttää olevan pahe. Kaikki Keynesin kultaiset ohjeet unohdetaan.


On myös esimerkkejä, jossa suurpankin pankinjohtaja yrittää selvittää ahneuttaan jumalan hänelle antamalla tehtävällä (Lloyd Blankenfeld, Goldman Sachs: ”God’s Work”).


Paradoksaalisesti ahneuden kehittymisen yksi syy on voinut olla esimerkiksi ylikireäksi koettu verotus, jota ei ole onnistuttu perustelemaan kansalaisille. Tämä on joissakin tapauksissa aiheuttanat vastareaktion, jossa verotusta on kevennetty niin rankasti, että julkiset menot ovat jääneet kattamatta. Saavutetusta edusta on sen jälkeen haluttu pitää kiinni ehdottomasti ja rahamarkkinat ovat lobanneet jokaista pyrkimystä vastaan, jolla perustellaan verotuksen uudelleen kiristämistä. Rahat on haluttu pitää itsellä saavutettuna etuna.


”Lafferin käyrä” on tunnettu taloustieteen professori Arthur Lafferin ideoima kuvaaja, jolla on pyritty perustelemaan viime kädessä ahneutta. Sehän tehtiin pääasiassa propagandistisista syistä perustelemaan sitä, miksi verotusta pitää alentaa. Käyrällä haluttiin osoittaa, että verotuksen optimaalinen taso on alhaisempi kuin mitä oli voimassa oleva verotuksen taso.


Ahneutta on perusteltu trickle-down -käsitteellä. Verotuksen avulla rikkaille ohjattu käteinen ikään kuin valuisi alas ”talouden lakien mukaan”. Tätä uusliberaalia huiputusta käytetään yleisesti hyvin toimivan talouden perusteena, vaikka kysymys on pelkästä ahneudesta. Raha ”valuu” vain yhteen suuntaan, ylöspäin.


Ahneuden äärimuotona voidaan pitää ”ahneuskilpailua”. Runsaat lisätulot bonuksina, optioina ym. eivät tee tyytyväiseksi, vaan pelkästään kiihottavat lisäsaalistukseen. Rikkaiden keskinäinen kilpailu saa joskus hullunkurisia piirteitä. Palkitussa TV-dokumentissa Inside Job rikkauskilpailu sai räikeitä piirteitä. Siitä on tullut ikään kuin ihmisarvon mitta.


Amerikkalainen T-kutsuliike vetoaa kansakunnan perustajaisiin, jotta valtio pidettäisiin mahdollisimman pienenä. Lausumattomana tavoitteena on ohjata mahdollisman paljon rahaa yksityiseen kulutukseen julkisen kulutuksen sijasta. Tämä onkin helppoa, koska kaikki yhteiskunnan puuttuminen leimataan sosialismiksi.


Subprimekriisin yhteyteen muodostunut ahneusketju on silmiinpistävän räikeä: jokainen ketjuun osallistunut nappasi osuutensa (broukkeri, tämän työantajapankki, varjopankki, luottoluokitusyhtiö, vakuutusyhtiö…). Ja periaatteessa kaikki valui asuntojen hintaan. Asuntojen hinnat eivät voineet nousta loputtomiin, niinpä tapahtui romahdus. Siinä vaiheessa rahat oli kuitenkin jo jaettu.


Rahamarkkinoiden voitto tiedemaailmasta näkyi myös ahneutena. Ei kannattanut pyrkiä syöpätutkijaksi, kannatti siirtyä finanssimaailmaan, jossa palkkiot olivat monin- tai moninkymmenkertaisia.


Raha-ahneuden kerryttäjä on usein laillinen tai laiton pyramidihuijaus. Koko nykyinen finanssikriisi on eräänlaista pyramidihuijausta. Voittajien määrä on säädelty optimaaliseksi. Kaikki ei voinut mennä yhdelle, niinpä voittajien joukko pidetään kohtuullisen kokoisena.


Myös julkinen sektori on esimerkiksi Kreikassa osoittautunut ahneuden lähteeksi. Nimellisesti Kreikassakin tavoiteltiin hyvinvointiyhteiskuntaa, mutta käytännössä järjestelmästä kehittyi hyväksikäyttöjärjestelmä. Yhteiskunnan palkolliset repivät systeemistä niin paljon rahaa kuin mahdollista.


Ehkä nämä rikkaat, jotka ovat julkisuudessa asettuneet liian suuria palkkioita vastaan, ovat myös parhaita ahneuden torjujia. Aika näyttää.

keskiviikko 28. joulukuuta 2011

”Ketään ei jätetä pulaan”

”Suurin haasteeni on siinä, mitä on tapahtunut ennen kurssejani”. Siinäpä opettajan suusta kuultu avainlause, kun katsoin TV:stä amerikkalaista dokumenttia ”Douglass High’n rankka vuosi”. Se on valaiseva, mutta samalla järkyttävä esimerkki kouluopetuksen haasteista baltimorelaisella yläasteella. Tietenkään se ei kuvaa kuin osaa amerikkalaisen koulumaailman totuudesta, mutta silti kuva vaikuttaa lohduttomalta. Opinahjo on perustettu jo 1800-luvulla ja alusta lähtien siellä olevat oppilaat ovat olleet mustia.


Lähtökohta: kouluun 9. luokalle tulevista oppilaista ”katoaa” 12. luokkaan mennessä kaksi kolmasosaa, heistä 50 % jo lähtöluokalla. Ratkaisevaa on siis se, mitä tapahtuu 9. luokalla. Tai ei oikeastaan ! Ratkaisevaa on se, mitä on tapahtunut ennen 9. luokkaa. Joku haastateltava sanoo kärjistäen: ”Kyse on vuosia jatkuneesta rikoksesta”.


Mitä 9. luokalla tapahtuu ? Dokumentin kertomana seuraavaa.


Kun oppilaat tulevat 9. luokalle on heillä ehkä keskimäärin 8. luokan tiedot. Paljon pahempaa on, että suurella joukolla on vain 4. luokan tiedot, jos sitäkään. Moni ei mene yläasteen luokkaan oppitunneille, koska ei osaa kunnolla lukea. Oman osaamattomuuden tunnustaminen on liikaa. Suuri osa lintsaa koulusta. Yli 1000 oppilaan koulun oppilaista 200-300 on pois tunneilta joka päivä. Monet kouluun tulijat jäävät maleksimaan koulun käytäville yrittäen mahdollisuuksien mukaan välttää opetukseen menoa. Tällaissa olosuhteissa kaikkein epäsosiaalisin aines pääsee johtamaan jengiä. Koululla on rajallinen määrä henkilökuntaa (mukaanlukien koulupoliisi !), joka yrittää ahdistaa oppilaita luokkiin.


Segregaatio alkoi ilmeisesti jo 1960- ja 1970-luvulla, jolloin hyvätuloiset ja valkoiset muuttivat esikaupunkialueille ja mustat ja huono-osaiset jäivät kantakaupunkiin. Douglass High on juuri kantakaupungin koulu. Rotu ja varallisuus ohjasivat elämänkohtaloita. Myös opettajat muuttivat paremmin menestyvien oppilaiden mukana esikaupunkialueille. Kantakaupunkiin jääneiden perheet olivat monesti rikkinäisiä. Dokumentin oppilailla ei ollut kotona äitiä tai isää, oli ehkä mummu. Monilla 15 tai 16 vuotiailla oli oma lapsi, jota esimerkiksi isovanhemmat hoitivat. Huono-osaisuus on siis periytyvää.


Dokumentti kuvaa hyvin opettajatilannetta. Suuri osa on epäpäteviä ja lisäksi vaihtuvuus on suuri. Riipaisevinta on ehkä nähdä monien opettajien kuitenkin yrittävän parhaansa. Moni on iloinen, jos näkee oppilaan menestyvän edes jossakin yksittäisessä asiassa. Edellytyksia perempaa ei ehkä ole. Tietenkin on paljon turhautuneita opettajia, jotka jättävät koulun heti, kun löytävät parempaa työtä. Niskaan hengittää rehtori, joka on keskinkertainen , mutta hyvää tarkoittava ihminen. Hän moittii opettajia oppilaiden huonosta menestyksestä. Rehtoria taas ahdistavat osavaltion kouluviranomaiset ja oppilaiden vanhemmat.


Miksi amerikkalaiset eivät korjaa kouluasioita ?. Paha sanoa, mutta moni konservatiivi kokee koulun vain verotuksellisena riesana. Korjausliikkeetkin ovat kyseenalaisia. George Bush sai kongressissa läpi No Child Left Behind Actin vuonna 2002. Sen pääsisältönä oli tuottaa arviointiperusteet kullekin luokalle. Edellä on jo kuvattu, kuinka tavoitteista jäädään dramaattisesti jälkeen. Testit eivät ole missään suhteessa oppilaiden menestymisen edellytyksiin. Miksi siis testata ? Douglassin yläasteella 1 % ysiluokkalaisista läpäisi matematiikan testin ja 10 % äidinkielen testin. Peruskoulun aivan perustavaa laatua olevat asiat eivät ole kunnossa.


Silmiinpistävää on, kuinka tärkeää on pitää yllä koulun perinteitä. Koulun juhlat ovat näyttäviä, niistä ollaan ylpeitä. Musiikki on kaikki kaikessa ja siinä menestyksestä on näyttöjä. Samoin on urheilun laita. Koripallomenestys on ollut loistavaa. Kun dokumentti kuvaa juuri tuon vuoden koulujen välistä loppuottelua, jonka Douglass häviää on se kuin maailmanloppu. Muutoinkin kilpailuhenkisyys on avainasia: kilpaillaan esimerkiksi väittelytaidossa. Sen sijaan koulun perustaidot tuntuvat jäävän sivuosaan. Monilla oppilailla on silti taistelutahtoa jäljellä, vaikka koulu sujuu huonosti. Puheet ovat kovia, joskin epäuskottavia. Ristiriita onkin siinä, että elämässä menestyminen edellyttäisi juuri koulusaavutuksia. Takanapäin ovat ajat, jolloin rags to riches onnistui ilman mitään koulutusta. Monien tutkijoiden esille tuoma tosiasia sosiaalisen koheesion puutteesta on amerikkalaista todellisuutta: köyhäksi syntynyt pysyy köyhänä. Juuri peruskoulu menestyksen mahdollistajana laiminlyödään.


Täydellinen turhautuneisuus leimaa monia oppilaita, aika kuluu nahistellessa koulun käytävillä. Monia oppilaita suorastaan raahataan luokkaan. Sitä hämmästyttävämpää on se aito riemu, joka koetaan kun saadaan keltainen (läpäisy)todistus. Siis kuitenkin taustalla on ollut halu menestyä ! Vastaavasti ”sinisen” (hylätyn) saaminen aiheuttaa varsinkin vanhemmissa syyttelypurkauksia.


Kouluviranomaiset joutuvat toteuttamaan ”Bushin lakia” epätoivoisessa tilanteessa. Lain toteuttaminen on mahdotonta ylläkuvatunlaisissa olosuhteissa. Resurssipula on huutava: 22 oppilaalle on vain 16 kirjaa. Kirjoja lainataan naapurikouluista. Kun resursseja jaetaan menestymisen perusteella segregoituu kouluverkko yhä enemmän.


Avainasia on siis tämän kirjoituksen ensimmäinen lause. Perusopetusta alimmilta luokilta lähtien ei arvosteta. Koulut ovat huonossa kunnossa ja opettajien palkat eivät ole kilpailukykyisiä. Siksi täytyy nostaa hattua monille Douglassin opettajille, jotka tuntuivat taistelunhaluisilta: kaikien vastoinkäymisten jälkeen he jaksoivat uskoa tulevaisuuteen, joskin varauksin.


On mahdotonta menestyä yläasteella, jos alakoulussa on laiminlyöty jopa lukutaidon saavuttaminen. Kysymys on koko amerikkalaisen yhteiskunnan ongelmasta. Resurssien ryöstöviljely johtaa joidenkin ihmisten laiminlyöntiin täydellisesti. Yliopisto-opetus tuntuu olevan ainoa, joka kiinnostaa. Dokumentissa sivuutetaan ammattiopetukseen pyrkiminen. Koko koululle - oppilaat mukaan lukien - yliopistoon pääsy vaikkapa urheilusuorituksia hyväksikäyttäen on ainoa merkitsevä asia. Onko tässä nähtävissä amerikkalaisen teollisuustuotannon aneemisuuden (vain 10 % BKT:stä tulee teollisuudesta) syy ? Teollisuustyö ei merkitse ihmisille tarpeeksi. Missä on ammattimiehen arvostus ? Ovatko siis vaihtoehtoina yliopiston tuoma hyväpalkkainen työ ja pienipalkkainen palvelualan työpaikka ?


Bushilainen testijärjestelmä on karhunpalvelus koko koulujärjestelmälle. Jos nekin rahat olisi sijoitettu opetuksen tason kohottamiseen oltaisiin paremassa tilanteessa. Viheliäisintä on kuvitelma, että pakkotestijärjestelmä oikeasti parantaisi opetusta: siis keppiä ilman tuntuvaa porkkanaa ! Ainoa järkevä tapa edetä olisi panostaa perusopetukseen huomattavasti nykyistä enemmän, mutta onnistuuko se, kun keskivertorepublikaani pelkää kuollakseen panostuksen aiheuttamia veronkorotuksia ?


Mitä me Suomessa voisimme oppia edellä kuvatusta ? Ainakin sen, että pisamenestyjän ei kannata jäädä lepäämään laakereillaan. Perusopetukseen on pakko panostaa. Sivistyksellinen tasa-arvo on arvokkainta suomalaista perinnettä. Pienen kansakunnan ei kannata näistä asioista pihdata, sillä jokaista ihmistä tarvitaan.



Jälkikirjoitus
Oheisen kirjoituksen jälkeen ilmestyi Helsingin Sanomissa juttu otsakkeella "Koulujen väliset erot halutaan kuriin"(Hesari 29.12.2011). Siinä haastatellaan opetusministeri Jukka Gustafssonia. Esille nousee mm. peruskoulujen päättökokeiden mahdollisuus. Hiukan yllättäen Gustafsson näyttää vaalean vihreää valoa päättökokeille. Yhdysvallat ei ole Suomi, mutta silti viittaisin USA:n kokemuksiin, jotka eivät rohkaise päättökokeiden käyttöönottoon. Muutoin resursseja soisi lisättävän, jos se ankeassa taloudellisessa tilanteessa on mahdollista nimenomaan oppimiserojen kasvun torjumiseksi.
Myös kriteerien asettaminen arvosanalla kahdeksan on oikein kunhan se saadaan toimimaan. Silloin loppuisi tämä arvosanojen inflaatio, jonka ainoa hyöty on, että isit ja äidit ovat voineet olla ylpeitä siitä, että pojista polvi paranee.

keskiviikko 21. joulukuuta 2011

Ronald Reagan – myytti ja myytin purku

TV:stä tuli juuri Eugene Jareckin ohjaama ja käsikirjoittama dokumentti Ronald Reaganista (valm. vuonna 2011). Samalla kun dokumentti jatkoi Reaganin myytin pystyssä pitämistä, se yritti osittain purkaa myyttiä. Dokumentti herätti USA:ssa suurta huomiota, mutta Hesarissa ei esitetty ainuttakaan arviota ohjelmasta. En tässä arviossani Reaganista noudattele dokumentin kulkua kuin osittain. Enemmänkin pohdin omaa suhdettani tähän mystiseen mieheen.


Kun Dwight D. Eisenhowerilta kysyttiin 1950 -luvun lopulla, mitä mieltä hän oli uusliberaalien ajatuksista hän mitätöi liikeen pelkäksi sivujuonteeksi historiassa. Hän oli oikeassa. Tuohon aikaan uusliberalismi oli pelkkä kuriositeetti. Mutta ei kulunut kuin viitisen vuotta, kun liike sai näkyvyyttä lähinnä Barry Goldwaterin presidenttikampanjan kautta. Lyndon B. Johnson kukisti kuitenkin Goldwaterin helposti vuoden 1964 presidentinvaaleissa. Uusliberaali virtaus näytti olevan tuomittu vähemmistöliikkeeksi. Tosiasssa juuri tuolloin Conservative Movement heräsi henkiin. Erityisesti Ronald Reaganin puhe A Time For Choosing Goldwaterin presidentinvaalikampanjan aikana on nostettu arvoon arvaamattomaan. Konservatiiveille se on suuri puhe, ”The Speech”.


Kuitenkin vei vielä lähes 15 vuotta ennen kuin Ronald Reaganista Kalifornian kuvernöörivaiheen jälkeen tuli maan presidentti. Taustalla olivat 1970-luvun tapahtumat, Vietnamin sodan katkerat vaiheet, öljykriisi ja monet muut tapahtumat jotka alleviivasivat Yhdysvaltain kuviteltua alennustilaa. Jimmy Carter sopi hyvin syntipukiksi ja Ronald Reagan uuden maailman käynnistäjäksi. Tässä olen käyttänyt käsitteitä konservatiiviliike ja uusliberalismi melko väljästi. Mielestäni konservatiivit ja Movement Conservatism omaksuivat uusliberaalin talouspolitiikan juuri Reaganin aloittaessa presidenttikautensa.


Myönnän, että suhtauduin alusta lähtien Reaganiin kriittisesti. En ehkä pystynyt erittelemään kritiikin perimmäisiä syitä, mutta vahva epäily jäi elämään siitä, että nyt tehdään väärää politiikkaa. Miten Reagan ilmestyi näyttämölle? Tietenkin ratsastaen sheriffin tähti rinnassa, juuri kuten Michael Moore kuvaa Reaganin sisääntuloa dokumentissaan Capitalism - A Love Story. Entinen näyttelijä hallitsi imagon luomisen keinot. Ja amerikkalaiset retkahtivat muutamassa vuodessa tähän mieheen.


Kuitenkin minulle Reagan edustaa kaikkea sitä, mikä finanssikriisissä on osoittautunut luotaantyöntäväksi. Talouden rautaisista laeista piittaamattomuus on yksi esimerkki tästä. Samaan aikaan Reaganin kanssa näyttämölle ilmestyi taloustieteen professori Arthur Laffer, joka Jareckin dokumentissa on oma lahjomaton, mutta vastenmielinen itsensä. Lafferin lahja Reaganin legendaan oli ns. Lafferin käyrä. Käyrällä Laffer pyrki osoittamaan, että verotuksen rakenne oli täysin väärin mitoitettu ja aivan liian kireä. Lafferin piirtämä käyrä johti väistämättä vaatimuksiin alentaa verotusta. Väitetysti sen piti lisätä talouden dynamiikkaa. Verotuksen tasoa laskettiinkin merkittävästi. Seurauksena oli vuosikymmenien budjettialijäämät. Harva yksittäinen tekijä on näin selkeästi symboloinut 2000-luvun talouden katastrofia. Reagan omaksui Lafferin käyrän (jonka Arthur Laffer alun perin piirsi lounaan yhteydessä servettiin !) sellaisenaan talouspolitiikkansa ja ennen kaikkea veropolitiikkansa ohjenuoraksi.


Valtiontalouden alijäämistä ei pitänyt välittää, koska talouden dynamiikka toi verokertymät riittävällä tasolla takaisin. Samaan aikaan Reagan purki sosiaaliturvaa lähinnä retoriikassa, ei käytännössä. Väliin syntyi valtava talouden alijäämien kuilu. Tällaisilla seikoilla ei näyttänyt pitkään aikaan olevan merkitystä tavallisen amerikkalaisen kannalta. Kuitenkin vääristymät verotuksessa johtivat pitkällä aikavälillä keski- ja pienituloisten tulojen jämähtämiseen paikoilleen samalla kun suurituloisten palkat nousivat huimaa vauhtia. Maksamme vasta nyt Reaganin politiikan hintaa kaikessa karuudessaan. Mikä oli siis Reaganin talouspoliittinen ”lahja” tulevaisuudelle. Se oli mielestäni valtioriski. Valtio itse otti talouden riskin alentamalla verotusta jopa dramaattisesti. Reaganin jälkeen erittäin moni maa läntisessä maailmassa omaksui velkavetoisen talouslinjan, riskitalouden, joka merkitsi vakavaa vaaraa kansakuntien vakaudelle ja kansalaisten toimeentulolle.


En ole koskaan yhtynyt niihin, jotka ovat toitottaneet, että Reagan ampui Neuvostoliiton upoksiin. Kyllä Neuvostoliitto kaatui omaan mahdottomuuteensa. Jareckin dokumentissa ei suoraan ylistetä Reagania Neuvostoliitton kaatumisesta, mutta ei väitettä kumotakaan. Yhdysvaltain omaan talouteen sotilasmenojen lisäys jätti pysyvän jäljen. Niistä menoista ei tingitty, päinvastoin. Pulolustusmenojen paisuttaminen oli omalta osaltaan vaikuttamassa Reaganin aikana syntyneisiin alijäämiin.


Reaganin poika Ron esittää dokumentissa, että presidentin mielestä köyhyys on aina valittu ts. itseaiheutettu. Se lienee reaganomicsin avainlauseita. Ehkä vielä paljastavampi on Reaganin virallisen elämäkerran kirjoittaneen henkilön mielipide , jonka mukaan Reagan ei antautunut syvälliseen keskusteluun kirjoittamisen kestäessä ts. ei paljastanut sisintään kirjoittajalle. Ehkä tässä on perimmäinen syy pinnallisuuteen, mikä oli silmiinpistävää paitsi Reaganin aikaisessa taloudenhoidossa niin myös suurvaltapolitiikassa. Syvempi analyysi olisi paljastanut politiikan valuviat. Pinnallisuus taas sopi kannattajille, joilta saattoi puuttua kokonaan kiinnostus esimerkiksi talouden yksityiskohtiin. Haluttiin ”selkeää” presidenttiä, joka kertoo yksinkertaisin sanakääntein, miten seuraavaksi edetään.
Iran-Contra skandaali paljasti Reaganin heikon perehtymiskyvyn asioihin. Liika suurpiirteisyys kostautui. Presidenttikauden päättyminen saattoi pelastaa Reaganin oikeustoimilta.


Dokumentissa kiinnitetään ansiokkaasti huomiota Reaganin käytännön politiikan ja retoriikan moniin ristiriitoihin. Reagan esimerkiksi korotti veroja, vaikka väitti niitä laskevansa. Entä mitä on sanottava ylevästä arviosta, jonka mukaan Reaganin toimenpiteiden seurauksena ylhäältä valuu vaurautta alaspäin , kun köyhien määrä oli 7 miljonaa suurempi presidenttikauden loppuessa kuin alkaessa ? Joku kommentoikin dokumentissa ironisesti, että vaurautta tosiaankin valui - mutta vain valui - hiukan alaspäin.


Nykytermein Reagan oli populisti. Lisäksi hän oli loistava poliittinen näyttelijä, huomattavasti parempi kuin se 1950-luvun ammattinäyttelijä, joka näyttelijätyön vähetessä siirtyi mainosfilmeihin myyntitykiksi. Sellaisen ehdokkaan on varmaan vaikeaa päästä presidentiksi, joka hallitsee agendan ja samaan aikaan esiintyy myyntitykkinä kansalaisille…


Ihmiset halusivat kuulla aikuisten satuja presidentin suusta, he halusivat kuulla kaikkea sitä hyvää, mitä amerikkalaisuus on, kunhan vain toimeen ryhdytään. Yhtymäkohdat tämän päivän amerikkalaisten suhtautumiseen kansakunnan founding fatherseihin ovat ilmiselvät. Perustajaisät edustavat kaikkea sitä hyvää, joka puuttuu arjen politiikasta. Ronald Reaganilta ihmiset saivat kuulla, mitä he halusivat kuulla. Kysymys oli ikäänkuin paketista, jonka Reagan tarjosi: miten saan ystäviä, menestystä ja vaikutusvaltaa. Iso hallitus ei ollut kansalaisten vapauden puolella, vaan vapautta vastaan: "hallitus ei ole ratkaisu ongelmiin, se on itse ongelma".


Entä Eugene Jareckin dokumentti, antoiko se oikean kuvan ihmisestä ja presidentistä nimeltä Ronald Reagan? Dokumentin alkupuoli kuluu Reaganin myyttiä vahvistaessa, mutta sitten yllättäen jossakin puolen välin maissa dokumentti vaihtaa kritiikille. Yllättävä käänne saa terästäytymään. Pohjavireeksi kuitenkin jää Reaganin ylistäminen, jonka kohokohtia ovat – ehkä hiukan yllättäenkin - Reaganin murhayritys heti presidenttikauden alkaessa ja presidentin vaipuminen hiljaisuuteen Alzheimerin taudin nujertamana. Kattavana johtopäätöksenä jäi mieleen, että tämä oli varmaan enintä, mitä amerikkalaiset kriittisessä mielessä pystyvät Reaganista sanomaan tällä hetkellä.

lauantai 17. joulukuuta 2011

Niinistö ja keynesiläisyys

Presidenttiehdokas Niinistö on ottanut Osakesäästäjien Keskusliiton Viisaassa Rahassa kantaa keynesiläisyyteen. Ja nimenomaan niin, ettei keynesiläisyys toimi käytännössä. Tämä vaatii tarkentavia kommentteja.


Viittaus tehdään jutussa, jossa Niinistö varoittelee rikkaita nousevista veroista johtuen nykyisestä taantuman uhasta. Hän siis kannattaa veronkorotuksia, mutta ei keynesiläistä elvytystä. Niinistö perustelee mielipidettään jutun mukaan sillä, että ”keynesiläisyys kiinnostaa vain vaikeina aikoina”. Lisäksi hän toteaa, että ”keynesiläisyys johtaa hyvinä aikoina tehtäviin virheisiin”.


Mitenkähän on ? Että hyvinä aikoina tehtävät virheet johtuvat keynesiläisyyydesta ? Tuntuu siltä, että puurot ja vellit ovat menneet sekaisin.


Pieni historian kertaus on paikallaan. Kun Suomen lama iski 1990-luvun alussa vallitsi kaikkialla länsimaissa keynesiläisyyden vastainen henki. Oli vallinnut jo 1980-luvulta lähtien. Muistan kuinka vanhalla VHS-videolla (1992 ?) on nauhoitettuna keskustelu, jossa sen ajan johtavat pankkimiehet ja -naiset (Hämäläinen, Korhonen…) keskustelivat talouden tilanteesta. Oli todella niin, että keynesiläisyydelle tuolloin lähinnä naureskeltiin. Ainoa, joka vielä huusi keynesiläisyyden perään oli Esko Seppänen.


Silloin väitettiin, että Suomen velkaantuminen ulkomaille oli elvytystä. Ei keynesiläisyydessä tästä ole kysymys! Velkaa otettiin valtion kassavajeeseen miljardikaupalla. Oli pakko, koska verotulot vähenivät. Tässä ei kuitenkaan ollut kysymys ”elvytyksestä” siinä mielessä, että olisi panostettu esimerkiksi infrastuktuurin parantamiseen ja muihin työllisyyttä lisääviin toimenpiteisiin. Verotuksen kiristämisen lisäksi leikattiin rankasti julkisia menoja. Hyvin monet ovat sitä mieltä, että näillä toimilla syvennettiin lamaa. Allekirjoitan tämän väitteen. Elvytyksen puuttuessa ja leikkausten jyllätessä työttömyys kasvoi ennenkuulumattomiin mittoihin. Miksi ei elvytetty ? Todennäköisin syy oli se, että päättäjät katsoivat laman tuhonneen oikeasti hyvinvointiyhteiskunnan perustuksia. Katsottiin, että lama jättää pysyvän jäljen toimeentuloomme. Virallisluonteisen kannan mukaan meillä ei ollut varaa elvyttää.


Tämän päivän näkökulmasta silloin saavutettu 60-70 prosentin velkasuhde bkt:hen tuntuu vaatimattomalta suhteutettuna kriisin syvyyteen. Elvytysvaraa olisi ollut mielestäni huomattavasti. Kun ei elvytetty oli tuloksena kestotyöttömyys. Jälkikäteen voidaan myös todeta, että Suomen toipuminen lamasta oli poikkeuksellisen tehokasta. Seurasi seitsemän lihavaa vuotta 1994-2000 ja senkin jälkeen kasvu jatkui voimakkana lähes yhtäjaksoisesti vuoteen 2008 saakka. Mutta työttömyys laski kiduttavan hitaasti verrattuna esimerkiksi Ruotsiin, joka käytti elvytysasetta tehokkaasti.
En torju Niinistön ehdotusta veronkorotuksista. Ne ovat välttämättömiä. Verojen korotukset eivät ole kuitenkaan vaihtoehto elvytykselle. Mielestäni täsmäelvytys on paikallaan. En missään tapauksessa hyväksy ajatusta, että ”elvytysvaraa ei ole”, kuten monet väittävät. Sanon tämän tietäen, että velkaantumisessa lähestytään pikkuhiljaa 60 prosentin rajaa suhteessa bkt:hen. Huonoista vaihtoehdoista on kuitenkin valittava – ei kuitenkaan parasta – vaan vaihtoehtojen yhdistelmä.
Useimmat läntiset valtiot ovat enemmän tai vähemmän elvyttäneet meneillään olevassa kriisissä. Näin keynesiläisyys on osin palannut käytännön politiikkaan. Ongelmana on ollut se, että elvytys - velkaantumisen pelossa – on ollut liian vaimeaa ja liian lyhytkestoista. Osin tähän on tietenkin vaikuttanut se, että valtiot ovat kasanneet pohjalle velkavuoren jo korkeasuhdanteen aikana. Elvytyksen vaikeuskerrointa on näin lisätty tuntuvasti. Virheellistä talouspolitiikkaa !


Niinistö ottaa esille paradoksin, joka on vaivannut talouspolitiikkaa. Jos vaikka elvytys taantumassa onkin hyväksytty niin korkeasuhdanteessa on unohdettu keynesiläisyyden toinen puoli eli säästäminen. Viime mainittuun vedoten Niinistö tyrmää koko keynesiläisyyden. Ei ole kuitenkaan teorian vika, jos todellisuudessa unohdetaan säästäminen ylikuumenemisvaiheessa! Se on noudatettavan politiikan vika. Yhdysvaltain politiikka 2000-luvun alussa oli kaikkea muuta kuin keynesiläistä. Se oli anti-keynesiläistä: säästäminen unohdetiin karkeasti korkeasuhdanteessa.


Tehokkaimmillaan elvytys oli 1930-luvun Yhdysvalloissa. Rooseveltin New Deal oli historian tunnetuinta elvytystä. Kääntäen elvytys osoitti tehonsa, kun siitä - liian aikaisin - vuonna 1937 luovuttiin velkaantumisen pelossa. Työttömyys räjähti vajaassa vuodessa 17 prosenttiin. Sen jälkeen elvytettiinkin oikein kunnolla, kun syttyi toinen maailmansota.


On äärimmäisen tärkeää, että korkeasuhdanteen kiihkeimmällä hetkellä vihelletään peli poikki. Tämä kuitenkin juuri jätetään tekemättä. Ja siihen Niinistökin viittaa. Tätä taantumaa edeltänyt korkeasuhdanne (kiinteistömarkkinoiden ylikuumeneminen USA:ssa, Islannissa, Tanskassa, Irlannissa, Englannissa ja Espanjassa) on karmea esimerkki siitä, kuinka boolimaljaa ei maltettu viedä pois, kun juhlat olivat parhaimmillaan. Meillä esim. Björn Wahlroos onkin sitä mieltä, että kun kuplaa ei voida etukäteen tunnistaa (!) ei sitä vastaankaan voi taistella. Miten matalamielistä !


Säästämis-elvytyskeskustelussa kaikkien tärkeintä olisi puuttua asioihin silloin, kun taloudella alkaa mennä lujaa. Silloin olisi edistettävä säästämistä. On todennäköistä, että Niinistö viittaa juuri tähän. Kriittinen kohta meneillään olevan kriisin osalta olivat vuodet 2000-2006 (Yhdysvallat!). Sitä ennen toki oli luotu mekanismit, joilla laissez-fairia edistettiin (esim. Glass-Steagall Actin purku, USA/1999). Tulisi ymmärtää, että säästäminen ja kuluttaminen eivät ole toistensa vihollisia. On todennäköistä, että säästäjillä on eniten rahaa myös kuluttamiseen.

perjantai 16. joulukuuta 2011

Erään asuntolainan tarina

Puolijulkinen asuntorahoitusyhtiö Fannie Mae perustettiin Yhdysvalloissa vuonna 1938. Sen tehtävänä oli tuoda leveämmät hartiat amerikkalaiselle esikaupunkialueiden rakentamiselle lainarahalla. Oli selvää, että kun Frank Lloyd Wrightin unelma kymmenien neliökilometrien ”omakotimatoille” suurkaupunkien lähistöllä alkoi toteutua tarvittiin muutakin kuin pelkkää pankkilainarahoitusta. Fannie Maen tehtävänä oli ostaa pankeilta asiakkaalle myönnetyt lainat, arvopaperistaa ne ja myydä markkinoilla. Tämä järjestelmä toimi kymmeniä vuosia hienosti. Toki luottotappioita tuli, mutta niitä kertyi tasaisesti 5 % asunto-lainakannasta. Tämä oli helppoa leipoa sisään lainoitusjärjestelmään.


Jos nyt hypätään 2000-luvulle niin eikö periaate ollut aivan sama asuntorahoituksessa kuin Fannie Maella 1930-luvulta alkaen eli asuntolainat arvopaperistettiin ? Niin olikin, mutta tuote, subprime-laina oli aivan toisenlainen. Lisäksi lainavivutuksen keinot olivat aivan toista luokkaa kuin vuosikymmeniä sitten. Tässä uudessa ympäristössä Fannie Mae ja sen sisaryritys Freddie Mac pyrkivät omaksumaan uudet menetelmät huonoin tuloksin. Seurauksena oli katastrofi molemmille, ne joutuivat liittovaltion haltuun.


Ja tarina alkaa…..
Elettiin kesää 2002. Köyhä, työtön, lukutaidoton James Redfoot oli vastaanottanut lainanvälittäjän murjuunsa. Lipeväkielinen lainakauppias puhui nopeasti Jamesin koukkuun. Tiheällä präntätyn sopimisehtotekstin broukkeri luki nopeasti kursorisesti ja homma oli sillä selvä. Pistettiin nimi alle, itseasiassa vain puumerkki, ja kaikki näytti olevan kunnossa. Jameksesta oli tullut asunnonomistaja läheisellä esikaupunkialueella.


Laina oli muotoa 2 + 28 vuotta, eli ensimmäiset pari vuotta olivat ns. vapaavuosia. Lisäksi George Bush oli antanut 7000 dollarin lahjan eli käteismaksualennuksen liittovaltion säätämällä lailla, joka kantoi hienoa nimeä: ”American Dream Downpaymet Act”. Tähän saakka kaikki hyvin. Yksi ongelma kuitenkin oli: James oli rahaton. Siitä selvittiin aluksi sillä, että pankki antoi toiset kaksi vapaavuotta. Samalla lainasumma tarkistettiin ylöspäin, olivathan asuntojen hinnat nousseet 12 % viimeisen 12 kuukauden aikana.


Ongelmat alkoivat siitä, kun Jameksella ei vieläkään ollut kuin tilapäistöitä. Niinpä hän oli kiipelissä lainanlyhennysten kanssa. Pahempaa oli kuitenkin tulossa. Asuntojen hinnat olivat juuri tuohon aikaan kääntyneet laskuun. Ei, vaan ne romahtivat ! Sattumalta James asui juuri sellaisessa osavaltiossa, jossa asuntolainasta pääsi irti pudottamalla asunnon avaimet pankin potilaatikosta sisään. Tämä jingle-mail merkitsi sitä, että James vapautui asuntolainakurjuudesta ja palasi toisenlaiseen kurjuuteen nimittäin vanhaan asuntomurjuunsa.


Mutta tässä vaiheessa laina oli jo lähtenyt elämään omaan elämäänsä. Broukkeri oli kiikuttanut lainan pankkiinsa, jonka palkkalistoilla hän oli ja nosti bonuksen tehdyistä lainakaupoista. Pankki ei säilyttänyt lainaa itsellään, sillä pankin johtajalla oli herännyt epäily asiakkaan maksukyvystä. Ennen vanhaan laina olisi pidetty pankin taseessa niin kauan, kunnes asiakas maksoi sen takaisin. Nyt oli paljon modernimmat keinot. Pankki myi lainan perustamalleen varjopankille eli SPV:lle (Special Purpose Vehicle). Ja tämä Jersey-saarille perustettu pankki arvopaperisti lainan ensin yhteen kertaan ja sitten toiseen kertaan samalla sekoittaen siihen opinto- ja autolainoja. Syntyi strukturoitu arvopaperi CDO. Tämän moninkertaisesti sekoitetun pakan pankki onnistui myymään irlantilaiselle eläkevakuutusyhtiölle luvaten 10 prosentin tuoton. Pankki oli varmistanut lainan tuoton luottoluokitusyhtiö Fitchillä, joka ilmoitti arvopaperiryppään, jossa asuntolainamme oli, peräti AAA -luokkaan. Tosin kukaan ihminen ei ollut käsitellyt luottoa, vaan luokitus hoidettiin varjopankin ja Fitchin välillä teollisesti tietokoneella samoin kuin tuhannet muut luokitukset. Sijoittaja iloitsi helposta tuotosta, kyllä amerikkalaiset osaa !

Elettiiin kesää 2006. Juuri silloin alkoi asuntohintojen romahdus. Tätä ei pitänyt tapahtua. Alan Greenspan ja George Bush olivat vakuuttaneet, ettei vaaraa ollut. Bush oli laukaissut suustaan seuraavan ikimuistettavan lausahduksen: ”Jos asuntojen hinnat ovat liian korkealla, niitä ei osteta !” Case-Shillerin indeksi tosin osoitti, että asuntojen hinnat eivät hyvin pitkällä aikavälillä (jopa 1800-luvulta lähtien) olleet nousseet reaalisesti. Vain inflaation sai kuitattua. Mutta mitäs pienistä, tiedemiehetkin ovat erehtyväisiä. Tämähän ei ollut kupla, vaan asuntojen hintojen nousu oli todellista !


Mutta mennäänpä takaisin Jamesin lainaan, joka oli alkanut elää aivan omaa elämäänsä. Syntyi velkadeflaatiotilanne. Asuntolainamyrkky oli jäämässä käsiin, sillä lainasumma ylitti asunnnon arvon. Mutta ei hätää. Varjopankki oli jo ennalta vakuuttanut lainan maailman suurimmassa vakuutusyhtiössä AIG:ssä. Ainakin jotain saisi takaisin, jos romahdus jatkuisi ! AIG ei aikaillut, vaan muodosti tulenarasta vakuutuksesta CDS-johdannaisen, jonka myi markkinoille. Pankki joka oli alun perin myöntänyt lainan teki vielä viimeisen tempun eli löi vetoa markkinoilla sen puolesta, että laina-arvopaperin hinta romahtaa. Olihan se alunperinkin epäillyt, että jotain ikävää tapahtuu.


Kun omaisuusarvojen romahdus sitten tapahtui alkoi katastrofi keriytyä loppupäästä alkuun tuhoisin seurauksin. Mikään ei pelastanut asunnon arvoa, joka oli ehtynyt olemattoman pieneksi arvopaperiruljanssissa.


Tappiot muodostuivat karvaaksi kalkiksi monelle taholle. AIG joutui 80-prosenttisesti liittovaltion haltuun. Vakuutukset menettivät arvonsa, kun asuntojen hinnat romahtivat. Sijoittaja oli tehnyt kasapäin vastaavia sijoituksia ja joutui Irlannin valtion bail-outin kohteeksi. Suomalaiset veronmaksajat ihmetttelivät pitkän ketjun päässä, mihin tässä oikein joudutaan. Lainan myöntänyt pankki joutui liitovaltion syyniin ja pelastettiin veromaksajien rahoilla. Pankit kaikkialla rupesivat epäilemään toisiaan. Kysymys kuului paljonko naapuripankilla oli hötölainoja taseessaan. Pankkien välinen rahaliikenne romahti epäluottamuksen paineessa. Kansantaloudet syöksyivät taantumaan, veronmaksajat kutsuttiin talkoisiin. Ja James ihmetteli murjustaan, mitä oli oikein tapahtunut...
Ja tarina päättyy….


Mitä tapahtui ? Tapahtumaketju voidaan rekonstruoida seuraavasti. Muodostui pitkä ketju lainansaajasta investoijaan. Välissä oli pitkä sumea vyöhyke, jonka läpi ei nähnyt. Sijoittajalla ei ollut mitään todellista mahdollisuutta selvittää, minkä arvoinen arvopaeri oikein oli. Oli luotettava luottoluokittajaan arvioon. Niin arvioon ! Myöhemmin kongressin kuulusteluissa sanaa ”arvio” sitten korostettiinkin yli kaiken. Se oli luottoluokittajien alibi. Erikseen on sitten arvioitava, miten korruptoitunut oli pankin ja luottoloukittajan suhde. Sitä selvittää edelleen Yhdysvaltain oikeusministeriö.


Ketkä olivat tässä ketjussa rehellisimmät ? Varmaankin köyhä, mutta hyväuskoinen lainansaaja ja varoissaan oleva, mutta hyväuskoinen sijoittaja. Väliset toimijat olivatkin sitten varsinaisia pyramidihuijauksen rakentajia. Parhaimman kuvauksen muodostuneesta ketjusta antaa Le Monde-lehden taloustoimittaja Frederick Lordon, joka kirjassaan Rahamyllyt kuriin sanoo ketjua varmistusjärjestelmäksi. Ja toden totta, ketjussa kaikki varmistivat toisiaan (pankki laski varjopankin varaan, varjopankki vakuutuksen varaan, sijoittaja luottoluokittajan varaan jne), joka paradoksaalisesti johti siihen, ettei kenenkään kannattanut luottaa kehenkään. Miksi varmistussysteemi petti ? Mielestäni siksi, että se todellisuudessa oli vastuunsiirtojärjestelmä. Kaikki osapuolet välttelivät mustaa pekkaa siirtelemällä sitä toisilleen.


Miksi Fannie Mae epäonnistui ? Vanhassa maailmassa Fannie Mae pärjäsi, uudessa ei. Fannien heikko johto ja eksoottiset rahoitusinstrumentit, joita se ei hallinnut johtivat turmioon. Tietenkin myös George Bushin painostus, jolla hän teki Fanniesta uusliberaalin omistajuusyhteiskunnan välikappaleen, oli avainasioita. Sääli, sillä niin hyvää työtä Fannie oli tehnyt kymmeniä vuosia.


Koko kaaoksen keskellä maailma muuttui. Tavaratuotantoon ei kannattanut enää sijoittaa, tuotto oli liian pieni. Sijoitettiin rahateollisuuteen. Eivät sijottajat finanssikriisissä oikeastaan sijoittaneet asuntoihin, autolainoihin tms., vaan omistusarvojen arvopapristettuihin muotoihin ja luottojohdannaisiin.


Ehkä on vielä syytä nostaa erikseen esille suurin onnistuja asuntolainahuijauksessa eli Goldman Sachs. Goldmanin menettely asuntoluottojen arvopaperustamisessa oli viheliäistä. Samalla kun se peri AIG:ltä korvauksia subprime luottoihin sidotuista romahtaneista arvopapereista se myi lyhyeksi (shorttasi) eli käytännössä löi vetoa arvopapereiden arvon menetyksen puolesta. Näin se sai aikaan pihtiliikkeen, jolla se pumppasi rahat pois subprimekriisistä.


Milton Friedman, joka innosti ihmisiä ahneuteen olisi varmaan kalvennut näiden finanssihirviöiden edessä, jos vielä eläisi. Financial Industrial Complex (Wall Street) käyttää kaikki keinot vesittääkseen Obaman vaivoin kongressissa läpiajaman sääntelyn. Sääntelyn on tarkoitus tulla voimaan vuonna 2012, ellei…..

Kolmekymmentäluvulla riitti kansallinen säätely, kun riittävän moni maa ryhtyi säätelytoimiin. Nyt se ei enää riitä, tarvitaan globaalia sääntelyä kiinteistö- ja muiden kuplien torjuntaan.


Arkihimedes jätti historiaan kertomuksen, että jos hänelle annattaisiin tarpeeksi pitkä vipu ja kiintopiste niin hän vääntäisi maapallon radaltaan. Nyt nämä yliopistoista valmistuneet ihmiset, joiden olisi pitänyt siirtyä rahamarkkinoiden sijasta luonnontieteiden maailmaan jatkamaan Arkhimedeen työtä, yrittävät kaikkensa saadakseen vivutusinstrumenteilla maapallon raiteiltaan.

sunnuntai 11. joulukuuta 2011

Muutoksen on tultava

A change is gonna come lauloi Sam Cooke kansalaisoikeusliikkeen tunuslauluksi nousseessa hymnissä. Muutos on tuleva ja muutoksen on tultava !


Tällä hetkellä on vallalla poikkeuksellisen paljon tyytymättömyyttä. Tyytymättömyys kohdistuu valtaa pitäviin voimiin. Kohteena ovat rahamarkkinat, mutta myös hallitusvastuussa olevat, olivatpa he sitten vasemmalta tai oikealta. Muutosvaatimukset ovat kovia. Mistä moinen johtuu ?


Occupy Wall Street (OWS) on tunnettu jo pitkältä ajalta. Espanjalainen Indignados (suuttuneet) on uusi tuttavuus. Paljon on pohdittu sitä, mikä ohjelma liikkeillä lopulta on. On epäilty, että mitään yhteistä tavoitetta ei löydy. Kun kuuntelee esim. OWS:n toimintaan osallistuneiden mielipiteitä, sellainen vaikutelma vähän jääkin. Lisäksi osalla osallistujista on selvä tietovaje ja joukossa on paljon naiveja muutosaktivisteja. Tietenkin mukaaan eksyy myös tavallisia rähisijöitä. Monet itseään älykköinä pitävät naureskelevat liikkeelle.


Kuva on kuitenkin pinnallinen. Liikkeeseen pitää suhtautua vakavasti, sillä se kuvastaa ihmisten syviä tuntoja. Ainoa ihmetyksen aihe minulle on, miksi vasta nyt ? Nykymuotoinen kehitys sai alkunsa 30 vuotta sitten. Jo 1980- ja 1990-luvulla esiintyi raharikkaiden rehvastelua. Ja sen jälkeen tilanne on vain pahentunut. Palaan tähän hiukan myöhemmin tässä kirjoituksessa.


Mistä on kysymys ? Ehkä avainkäsite on voimattomuuden tunne. Ihmiset tuntevat olevansa rahavallalle alistettuja. Tiina Kilkki toteaa Hesarin Vierakynässä (HS 11.12.2011), että protestiliikkeiden keskeisimmät huolenaiheet ovat ”poliittinen korruptio ja demokratian heikkous, koulutus- ja terveysjärjestelmän leikkaukset, globaalien rahoitusmarkkinoiden ja pankkien ylivalta sekä sosiaalinen eriarvoisuus”. Samaan aikaan Venäjällä on herätty massiivisesti vastustamaan poliittista oligarkiaa. On kuin hippiliikkeen tunnus ”there is a whole generation, with a new explanation, people in motion ” (Scott McKenzie: San Francisco) olisi palannut kaduille.


Jos hakee historiasta vertailukohteita tulee mieleen Ranskan suuren vallankumouksen aikainen ”roskajoukko”. Se on historiallinen termi, joka on ainakin 1960-luvulla mainittu kaikissa historiankirjoissa. On selitetty, että kysymys ei ollut roskajoukosta siinä mielessä, että mellakointi olisi tapahtunut mellakoinnin vuoksi ilman syvempiä tarkoitusperiä, vaan joukosta ihmisiä, jotka taistelivat kuningasvaltaa ja etuoikeutettujen ryhmien valtaa (aateli, porvaristo, papisto) vastaan. Muistan kuinka historian professori aikanaan selitti, että kysymys oli nälästä. Ihmiset tulivat nälissään ärtyisiksi ! No tämän päivän ihmiset varsinkin näissä kapinaliikkeissä eivät ole nälkäisiä, mutta muilta osin he täyttävät ”roskajoukon” tunnusmerkit: jälleen taistellaan etuoikeutettujen (rahamarkkoiden edustajat ja heidän lobbaajansa) valtaa vastaan. Samalla taistellaan uudelleen muodostuvaa luokkayhteiskuntaa vastaan, jossa nälkä ei välttämättä ole poissuljettu piirre. Ja ennen kaikkea taistellaan demokrattisten oikeuksien puolesta. Establishmentin puolustajat haukkuvat mielenosoittajia rähinöitsijöiksi eli suoraan sanottuna roskajoukoksi.


Meiltä puuttuu tällä hetkellä kilpaileva yhteiskuntajärjestelmä, joka pelkällä olemassaolollaan voisi vaikuttaa vaimentavasti yhteiskunnallisen eriarvoisuuden lisääntymiseen. Sosialismi oli parhaimmillaan tällainen kilpailija. Varsinkin Nikita Hrustsovin aikainen Neuvostoliitto oli tällainen vastavoima. Minkäänlainen demokratisoitumiskehitys ei kuitenkaan saanut ilmaa siipien alle Neuvostoliitossa ja hrustsovilaisuuskin tuhoutui itse päähenkilön impulsiivisuuteen ja toivottomaan taisteluun puolueapparaattia vastaan.


Ilmassa on kuitenkin laajan liikkeen voimantuntoa. Sen konkretisoituminen vain on äärimmäisen vaikeaa. Nykyinen mielenosoituksiin perustuva toimintatapa ei riitä. Tarvittaisiin laaja-alaista järjestäytymistä. Nyt meillä olisi internet ja internetistä johdetut välineet, joilla saada joukot yhteen. Meiltä kuitenkin puuttuu sosiaalisen median organisoitumisvälineet. Tarkoitan laajemmassa mielessä kuin pelkkinä kutsuina mielenosoituksiin.


Ristiriita kulminoituu viimekädessä kansanvaltaisen järjestelmän ja rahamarkkinoiden väliseksi ristiriidaksi. Kun kaikki osapuolet. niin yksityinen kuin julkinenkin ovat lähteneet toteuttamaan uusliberaalia politiikkaa on vastustajien vaikeaa saada otetta voimakentistä. Selvää on, että mielenosoittajat ovat pettyneet kansanvaltaiseen järjestelmään. Mutta kansanvaltainen järjestelmähän muodostuu ihmisjoukoista. Miksi siis muutosta ei saada aikaiseksi ? Ehkä osuvimman selityksen antaa Robert Reich Supercapitalism - kirjassaan. Siinä hän esittää, että ihmiset ovat muuttuneet pelkistä kansalaisista (citizen, citizenship) kuluttajiksi ja sijoittajiksi. Kansalaiset ovat siis osa markkinakoneistoa, joka pirstoo kansalaisyhteiskuntaa ja joka heikentää huono-osaisista välittämistä ja moukaroi ihmisiä individualisteiseen suuntaan. Toisaalta ihmiset ovat säilyttäneet äänestäjän roolinsa - joskin heikentyneenä - vaikuttaen edustuksellisen demokratian kautta. Tästä näkökulmasta ihmisten (kansalaisten) rooli on skitsofreninen. Liian moni ihminen lähti uusliberaaliin peliin mukaan ja osa oli aivan liian välinpitämätön suhtautumisessaan tapahtuneeseen kehitykseen. Herääminen tapahtui kovin myöhään. Tarvittaisiin Yrjö Kallisen kaltaista globaalia ”unestaherättäjää” , joka masiivisesti lähtisi painostamaan valtaapitäviä. Syntyiskö demokratia tätä kautta uudelleen ?


Mitkä olisivat uuden demokratian pääpiirteet ? Millainen demokratian sisältö voisi olla, että K.J. Ståhlbergkin sen hyväksyisi ? Viittasin jo sosiaaliseen mediaan ja internetin hyväksikäyttöön. Nämä olisivat tapa saada mobilisoitua suuret ihmisjoukot nopeaan reagointiin kansalaisyhteiskunnan puolesta. Sitä ennen tarvitaan kuitenkin vakaa mielipide siitä, että kansalaisyhteiskunta on se, mitä tavoitellaan. Uusi demokrata tarvitsisi tuekseen uusimuotoiseen oppimiseen perustuvan järjestelmän, jossa olisi voimassa sivistyksellinen tasa-arvo. Peruskoulu tulisi kytkeä elimellisesti uuden demokratian koulutukseen. Järjestelmän tulisi perustua tietoon. Tarvitaan uusi lukutaito. Viimeaikojen kehityksen vavahduttavin piirre on ollut se, että tieto syrjäytyy mielipiteen edestä. Olemme siis edenneet päinvastaiseen suuntaan ! On todella pitkän aikavälin kysymys saada uusi ajattelutapa voimaan ja saada se kuljetettua koko ikäluokan läpi sekä toistaa se ikäluokasta toiseen aina päivittäen välillä.


Uuden demokratian siemenet tulisi kylvää eduskuntatyöhön . Pitäisikö kansanedustuslaitokseen yhteyteen perustaa perehdyttämisinstituutti, joka toimisi online-pohjalta koko edustajan uran ajan ? Sillä voitaisiin ehkä varmistaa, ettei perehtymättömmyys johda virheisiin. Erheettömyyttä ei pidä jättää pelkästään virkamiestena varaan.


Uuden demokratian on pakko olla välillinen, sillä suurelta joukolta ihmisiä puuttuu riittävä tieto yhteiskunnallisista olosuhteista. Täysin suora demokratia johtaisi mielipidekanavien joutumiseen populististen ääriliikkeiden haltuun, joilta tavalliset kansalaiset poistuisivat inhoa tuntien. Miten siis välillisyys toimisi suodattavana elementtinä ilman, että kansalaiset kokisivat sen sensuurina ? Yksi vastaus voisi olla tämä: ei kannata sulkea pois välitöntä vaikuttamista, vaan siitä voisi tehdä demokrattista päätöksentekoa tukevan elementin.


Kaikkialle tunkeva lobbaus, joka on sofistikoidumpi versio korruptiosta saa yhä suuremman roolin politiikassa. Yhdysvallat on jo käytännössä menetetty. Uuden demokratian tulisi pystyä torjumaan korruptiota nykyjärjestelmää paremmin. Ainoa mahdollisuus on tehdä poliittisesta toiminnasta nykyistä avoimempaa ja alistua pidemmälle viedylle kontrollille koskien sidonnaisuuksia.


Amerikkalaisessa käytännössä, jossa ainoastaan rikkailla on mahdollisuus päästä kongressiin on demokratiaa murentava vaikutus. Rikkaat ajavat rikkaiden etuja. On kuitenkin merkkejä vastuuntoisten rikkaiden liikkeestä. Sellaista tarvitaan, sillä demokratialiikettä vastaan on tultava ”ylhäältä”.


Kansanedustajan palkkaa tulisi nostaa tehtävän houkuttelevuuden lisäämiseksi. Tässä kohtaa ei kannata kursailla.


Uuden demokratian tulee olla kansainvälisempi kuin nykyinen kansallisvaltioihin perustuva järjestelmä. On oikastaan yllättävää, etteivät uudet demokratialiikkeet ole olleet ylikansallisia nykyistä enemmän. Ei riitä, että pidetään yhteyttä ja mielenosoitukset jollain tasolla koordinoidaan.


Kuten tästä huomataan suljen kaikenmallisen diktatuurin (mukaan lukien oligarkiaan ja ”valistuneeseen diktatuuriin” perustuvat järjestelmät) pois vaihtoehtojen joukosta. En muista historista ainuttakaan valistunutta diktaattoria, joka olisi pysynyt valistuneena.

lauantai 10. joulukuuta 2011

Pankissa

Talletin rahaa määräaikaistilille. Jälleen sama vanha tunne, että säästäjää ei kohdella oikein. Korko oli nyt 2,3 % ja inflaatio laukkaa 3,5 prosentissa. Oma vika tietenkin, kun ei halua ottaa mitään riskiä. Silti tilannne kummastuttaa. Kun julkisuudessa puhutaan säästämisestä tai velkaantumisesta ei ensin mainittu tilaa juuri saa. Kaikki puhuvat velallisen ongelmista. Kauppalaehdessä Mika Pesonen (Sijoittajan ihmemaa 2.12.2011) kirjoittaa, että ”joku saattaa inflaatiota vähän odotellakin, sillä tällöin velkojen maksaminen helpottuisi. Ja velkaahan meillä riittää”. Tässä se tuli jälleen kerran sanotuksi ! Velallisia pitää hyysätä vaikka sitten inflaatiolla. Eli EKP:n setelikone pyörimään ja vinhasti !


Tietenkin on sanottava, että tässä tilanteessa, jossa kaikki käyrät osoittavat alaspäin taantuman merkkinä ei rahahanoja kannata kiristää. Surullista tässä on se, että sadat tuhannet kotitaloudet, jotka eivät ole velkaantuneet, ovat säästäjinä velallisten velkojen rahoittajia. Tilanne oli tällainen jo silloin, kun meni hyvin (ennen vuotta 2008). Silloinkin suuri osa nykyisistä säästäjistä oli vastuuntuntoisia säästäjiä. Mutta mitenkä oli velallisten asia. Eikö vain asuntojen korkealle kiivennet hinnat vaatineet yhä suurempia lainasummia ? On selvää, että velan helppo saatavuus korkovähennyksineen verotuksessa nostaa asuntojen hintoja. Kierre on valmis. Kotitalouksien velkaantuminen on siis sekä nousukauden että laskukauden ongelma.


Eikö ole välttämätöntä, että kotitalouden suureen investointiin saadaan velkaa ? Tietenkin on, kysymys on vain siitä, miten velkaantuminen tapahtuu. Pitääkö pajatso tyhjentää heti ? Seuraavassa haen erilaisia vaiheita historiasta, miten tähän tilanteeseen on jouduttu.


Ajatellaanpa, että meillä olisi vielä vanhan ajan hyve eli ennakkosäästäminen. Pankit eivät antaisi lainaa ilman ennakkoon tapahtuvaa asuntosäästämistä. Itse jouduin aikanaan tämän kauheuden kohteeksi 1980-luvun alussa. Hidasta vaurastumista vain ei hyväksytä tänään eikä ole hyväksytty ainakaan neljännesvuosisataan. Päinvastoin vaurastumista pitää kiihdyttää reippaalla velanotolla. Mitäpä siitä, vaikka vaurastuminen merkitsee kymmenien vuosien velkaantumista !


On syytä palauttaa mieliin 1950-luvun kokemukset. Suomi oli pääomaköyhä maa ja pääomia saadakseen pankit halusivat ihmisten säästävän ja kyllä niitä säästöpossuja täytettiinkin. Näillä säästörahoilla sitten KOP ja SYP rahoittivat maan teollistamisen. Mutta se edellytti sitä, että säästäjät (tavalliset kotitaloudet) viivästyttivät vaurastumistaan. Kaikki tämä tapahtui sanattomasta sopimuksesta. Kaikki hyväksyivät menettelyn. Jos pankit käyttäytyvät vastuuntuntoisesti eli eivät tehneet riskisijoituksia teollistamiseen kaikki oli hyvin. Ja näinhän käsittääkseni tapahtuikin. Kuka jäi valittamaan, kun ei saanut unelmaansa heti ? Eipä juuri kukaan. Tilanne muuttui vasta 1980-luvun jälkipuoliskolla, kun säästöpankkien ahne laajentumishalu johti säästäjien rahojen riskisijoittamiseen tuhoisin seurauksia. SKOP ja Tampella muistetaan vielä hyvin.


Tietenkin on hyvä, että sijoitusrahaa löytyy vaurastuneilta suomalaisilta suorina osakesijoituksina. Siinä ei ole mitään pahaa, päinvastoin. Mutta eikö samaan aikaan voisi palauttaa vanhan hyvän ajan menettelyn eli asunnon ennakkosäästämisen. Moni sanoo tähän, että helppo sanoa, kun on itse ensin saanut lainan tuosta noin vaan 200 000 euron omakotitaloon. Minä vastaan : en ole saanut, vaan omistusasunto vaati vielä 30 vuotta sitten ennakkosäästämisen.


Yksi erittäin tärkeä näkökohta velkaantumisessa ovat suurenneet ja suurenevat tuloerot. Yhteiskunnallisessa tulonjaossa osattomaksi tai vähälle osalle jääneet kotitaloudet pyrkivät vaurastumaan muiden tahdissa ja vaurastuminen saattoi tapahtua vain velan avulla. Yhdysvaltain subprime velkakriisi on tästä vavahduttava esimerkki. Velkaantuminen muuttui suorastaa hysteriaksi 2000-luvun alussa. Home Equity Loan on tästä hyvä esimerkki. Asunto oli velan mitta. Kun asunnon hinta nousi nopeasti asuntokuplassa vuosina 2000-2006 pankista tuli kiireen vilkkaa ilmoitus että ”lainakiintiössänne on nyt varaa”. Asunnon hinnan määrittämä velkataso tuli täyttää piripintaan. Ja pidemmällekin mentiin. Oli aivan yleistä, että lainaa asuntoa varten sai 120 prosenttia asunnon hinnasta. Tästä tuli käytäntö. Ideologista velkaantumista olen käsitellyt tämän blogin muissa kirjoituksissa (omistajuusyhteiskunta, kodinomistajuus ym.), joten ei siitä enempää.


Suosittua on väittää, että kuluttaminen ja säästäminen ovat toistensa vihollisia. Tosiasia lienee, että ne jotka säästävät myös kuluttavat. Heillä on varaa siihen. Mitään palkintoa tästä ei kuitenkaan tule. On pyritty kehittämään vaihtoehtoisia säästämismalleja, esimerkiksi eläkesäästötoteutuksia. Ne eivät kuitenkaan ole olleet onnistuneita ratkaisuja. Täytyy löytyä toteutettavissa olevia malleja.
Kukahan ottaisi säästäjän asian ajaakseen ? Tarvittaisiin koko yhteiskunnan läpi virtaava ryhtiliike. Tuttu tapa päästä päämäärään on käynnistää niin suuri kriisi, että ihmiset heräävät velkaunestaan. Mutta miksi hinnan pitää olla niin korkea. Palaan jälleen suosikkiaiheeseeni eli sivistykselliseen tasa-arvoon ja perusopetukseen. Miten tärkeitä ne olisivatkaan vastuuntunnon kasvattajina myös taloudellisissa asioissa. Onko tämä sukupolvi (1970-luvulla ja 1980-luvulla syntyneet) kadotettu sukupolvi ? Ovatko he tuomittu jatkuvaan velkaantumiseen ?
Entä jos kehittyneet maat oikeasti taantuvat hävitessään globaalin kilpailun ? Vaurauden kakku jaetaan uudelleen . Silloin meillä on paljon nykyistä suurempi velkaongelma, koska emme näytä sopeutuvan eikä innovatiivisuutemme riitä.


Vielä kerran: inflaationko pitää häivyttää velkaongelmamme, haluammeko oikeasti päästä eroon matalien keskuspankkikorkojen oireyhtymästä ja - mikä tärkeintä - opimmeko erehdyksistämme ?

tiistai 6. joulukuuta 2011

Keskiluokan nousu ja tuho ?

Hyvinvointiyhteiskunnan tukipilari on keskiluokka. Se on hyvinvointiyhteiskunnassa niin laaja, ettei sitä mikään voi korvata nykyaikaisten yhteiskunnallisten palvelujen ylläpitäjänä. Sen takia on ymmärrettävää, että sen säilymisestä ollaan huolestuneita. Jos keskiluokka pettää, myös hyvinvointiyhteiskunta pettää.


Olen käyttänyt Yhdysvaltoja - eräänlaisena laboratoriona - erilaisten yhteiskunnallisten ilmiöiden tapahtumanäyttämönä. Tässäkin voidaan keskiluokan asemaa tarkastella amerikkalaisittain. Mitä on tapahtunut muutamien viime vuosikymmenien aikana ja mihin olemme menossa ? Yhdysvaltain kehitystä seurattaessa on silmiinpistävää, miten keskiluokan asema on rapautunut. Voidaan osoittaa, että viimeisen kolmenkymmemen vuoden aikana keskiluokkaisen amerikkalaisen kotitalouden vuosittainen tulonlisäys on ollut reaalisesti vain muutamia kymmenesosaprosentteja vuodessa. Vastaväite kuuluu, että perheiden koko on pienentynyt ja henkeä kohden tilanne ei ole näin paha. Joka tapauksessa on runsaasti keskituloisiin kuuluvia ammattiryhmiä, joiden tulot ovat reaalisesti tosiasiassa pienentyneet 30 vuodessa.


Amerikkalaisen yhteiskunnan polarisoituminen on johtanut tilanteeseen, jossa köyhät ovat edelleen köyhiä ja keskituloisten ryhmä on ainakin osittain köyhtynyt (ja osittain jähmettynyt paikalleen). Työpaikkojen heikkeneminen on ollut ilmeistä: keskituloisten teollisuustyöntekijöiden ammatit ovat vaihtuneet pienituloisten palveluammateiksi. Kehityksen seurauksena myös verotulot ovat rapautuneet. Yhdysvaltain valtiovarainministeriön sivuilta löysin ainakin 60 erilaista verovähennystä. On ilmeistä, että vähennykset ovat syöneet ennestäänkin rapautunutta veropohjaa. Seurauksena on ollut valtava budjettivaje (40 % budjetista on kattamatta!) ja sitä kautta liittovaltion velkaantuminen. Rikkaat ovat tässä myllerryksessä olleet edunsaajia: palkat tai palkkiot ovat moninkertaistuneet. Tästä terveellä tavalla mielestäni muistuttaa Occupy Wall Street -liike.


Vieläkään ei ole täysin tajuttu minkälaiseen valtioriskiin Yhdysvalloissa sorruttiin Ronald Reaganin aikana, kun annettiin jättimäisiä verohelpotuksia hyvätuloisille. Tästä aiheutui jatkuvia budjettialijäämiä. Niistä ei pitänyt välittää, koska budjettiaukkojen piti hävitä suurituloisten lähtiessä käteen jäävillä varoillaan rahoitamaan erilaisia investointikohteita. Odotettua dynamiikkaa ei syntynyt, vaan budjettialijäämistä tuli pysyvälaatuisia. Keskituloisten heikkenevät tulot mitätöivät 1960-luvulla luodun hyvinvointiyhteiskunnan perustan ja ajauduttiin nykytilanteeseen.
On syytä miettiä, mitä yhteiskunnallisia vaikutuksia tällä kehityksellä on ollut konkreettisesti. Suurin menettäjä on kansanvaltainen järjestelmä. Ei ole pystytty huolehtimaan väestön hyvinvoinnin tasaisesta jakautumisesta. Keskiluokan hiipuminen on tässä ratkaisevassa asemassa. Demokraattinen järjestelmä vaatii vahvaa keskiluokkaa toimiakseen.


Viime aikojen trendi on ollut, että solidaarisesta palkkapolitiikasta on haluttu luopua myös Suomessa. Viimeisin palkkaratkaisu oli keskitetty ja eräälainen muunnos solidaarisesta palkkapolitiikasta. Entä jos yritys ei pysty maksamaan uusien sopimusten mukaisia palkkoja ? Raa’asti sanottuna se merkitsee yritystoiminnan loppumista, kuten Göstä Rehn ja Rudolf Meidner totesivat jo 1940-luvun lopulla. Palkkaratkaisu on aina liian rankka joillekin yrityksille. Järjestelmä vaatii siis paljon innovatiivisuutta, jotta uusia työpaikkoja syntyisi riittävästi poistuneiden tilalle. Laaja keskiluokka voi säilyä vain, jos yhteiskunnallisessa uudistumiskyvyssä onnistutaan.


Se, että Suomen keskiluokka on säilynyt vahvana johtuu suurelta osin siitä, että monet hyvinvointipalvelut on haluttu säilyttää universaaleina (kaikkia koskevina) palveluina. Jos palveluihin tulisi maksuluokat tai harkittavuus niin hyvinvointiyhteiskunta rapautuisi vähitellen, koska maksajat (keskiluokka !) eivät itse saisi riittävää tukea järjestelmästä. Tämä raadollisuus on syytä tunnistaa. Vain harva harjoittaa pyyteetöntä köyhien avustamista.


Tässäkin yhteydessä on syytä muistuttaa kansansivistystyön merkityksestä. Kansansivistystyö on henkistä infraa samalla tavalla kuin maantiet ja rautatiet ovat fyysistä infrastruktuuria. Perusopetus ja laajemminkin opetus on syytä säilyttää yhteiskunnan velvollisuutena. Järjestelmä on niin hyvä, että sitä ei kannata säilyttää, vaan kehittää. Vain jatkuva yhteiskunnan innovatiivinen ponnistelu pitää opetustyön relevanttina. Tämä kehitys mahdollistaa keskiluokan jatkuvan uusiutumisen.


Yksi keskiluokan menestyksen perusta on tunne oikeudenmukaisuuden tarpeesta yhteiskunnassa. Koska keskiluokka pitää yhteiskuntaa käytännössä pystyssä on sen saatava nauttia myös itse työnsä hedelmistä. Tähän ei kuulu amerikkalaistyyppinen jyrkät tuloerot salliva järjestelmä. Köyhyyttä ei pidä tietoisesti synnyttää, vaan toimia juuri päinvastoin köyhyyttä torjuen. Jos tässä onnistutaan pystytään keskiluokkaan nostamaan lisää ihmisiä, jotka elättävät itsensä ja saavat julkisesta kulutuksesta osansa. Yhdysvaltojen regressiivistyyppinen verotus tuhoaa tehokkasti keskiluokkaa. Meillä on nähtävissä samanlaisia oireita.


Kansakunnan palkkajohtajilla on suuri vastuu tulevasta. Nykyisin tuntuu johtavien tahojen iskulauseena olevan, että kansainvälisen kilpailukyvyn takia johtajien palkkoja on oltava ruhtinaalliset ja työntekijöiden palkkojen vastaavasta syystä matalia. Onneksi meillä on orastava kansainvälinen liike, jossa rikkaatkin ovat halunneet kantaa vastuunsa. Miten tätä liikettä voitaisiin laajentaa ? Suuret tuloerot ovat kaikkien osapuolien - myös rikkaiden - kannalta järjettömiä.


Yksi keskiluokkaisen hyvinvoinnin avainasia on järjettömästi poukkoilevan talouskehityksen torjuminen. Kun tavallinen ihminen on - paitsi demokraattisen järjestelmän jäsen - niin myös kuluttaja ja sijoittaja massiivisella tavalla, koskee häntä monet sellaiset vaateet, jotka aiemmin olivat vähämerkityksisiä. Tarkoitan kuplatalouden tuomaa epävarmuutta. Olen mieltynyt käsitteeseen irrational excuberance, jonka kääntäisin ”järjettömäksi kohtuuttomuudeksi” (Alan Greenspan, Robert Shiller). Kun talouden ylikuumeneminen tapahtuu ovat keskiluokkaan kuuluvat omalta osaltaan kuplan luojia. Kuplan puhkeamisen hinta lankeaa suurelta osin keskiluokan harteille. Kun suhdannevaihteluja ei voi hävittää, on sen räikeimpiä piirteitä pakko kahlita lisääntyvällä sääntelyllä. Talouden kohtuullinen sääntely on keskiluokan menestyksen ehto.


Vielä on syytä palata teollisen kilpailukyvyn tärkeyteen. Ei siksi, että palvelujen kilpailukyky olisi toisarvoista, vaan siksi, että kehittyneissä maissa on nimenomaan tapahtunut teollisen kilpailukyvyn romahtaminen. On vain harvoja poikkeuksia (Saksa, Etelä-Korea, osin Ruotsi ja Suomi). On toki muitakin. On torjuttava amerikkalainen trendi, jota kuvailin aluksi. Tässä jos missä olisi otetteva kaikki keinot käyttöön mukaan lukien yhteisöveron alennus. Vahvaa keskiluokkaa ei voi olla, jos teollisen työn merkitys dramaattisesti vähenee. Teollisen työn määrän suhteessa bruttokansantuotteeseen tulee säilyä yli kahdessakymmenessä prosentissa. Tässäkin tarvitaan kaikki se innovatiivisuus, jonka sivistysvaltio voi tuottaa.

sunnuntai 4. joulukuuta 2011

Säästäjä sijoittajana vasten tahtoaan

Kauppalehdessä oli juttu (29.11.2011), jossa Britannian hallituksen perustama finanssikomitea ehdottaa finanssikriisin analyysin pohjalta, että vähittäispankkitoiminta on eristettävä muusta finanssibusineksesta.


Onko tässä jotain tuttua ? No varmasti on ! Kun varsinkin Yhdysvalloissa 1920-luvulla talous ylikuumeni rajusti aina jättimäiseksi pörssikuplaksi saakka seurasi 1930-luvulla tiukkoja talouden säätelytoimia. Yksi merkittävistä säätelytoimista oli Glass-Steagall Act (tunnetaan myös nimellä vuoden 1933 pankkilaki). Lähtökohta oli, että 1920-luvulla säästöt ja riski-investoinnit olivat samassa pankissa. Niinpä ihmisten eläkesäästöt olivat osa riskaabeleja sijoituspyrintöjä. Seuranneessa katastrofissa syntyi talletuspako, jossa vain harvat onnistuivat pelastamaan säästönsä. Näin joulun alla kannattaa muistuttaa Frank Capran 1930-luvulle sijoittuvasta elokuvasta Ihmeellinen on elämä, jossa kuvataan riipaisevalla tavalla talletuspakoa. James Stewartin esittämä pankinjohtaja kertoo, että säästäjät eivät voi nostaa rahojaan, koska ne ovat ”herra Smithin autolainassa ja rouva Brownin asuntolainassa”.


Mikä oli siis Glass-Steagall Actin sisältö ? Itse laki on laaja kokonaisuus, jolla puututtiin siihen holtittomaan rahan käyttöön, jolla aiheutettiin kriisi. Tässä yhteydessä kiinnitettäköön huomio lain kohtaan, jolla talletuspankkitoiminta (voidaan käyttää myös liikepankki-nimeä) haluttiin irroittaa investointipankkitoiminnasta. Tavoitteena oli suojata säästäjien rahat talletuspankeissa. Investointipankkitoiminnassa jokaisen sijottajan tulikin tietää, ettei sijoitus välttämättä ollut kannattava.


Samassa laissa päätettiin myös FDIC:n perustamisesta. FDIC on talletustakuulaitos, jonka tehtävänä oli taata tavallisten kotitalouksien säästöt tiettyyn summaan saakka. Tämä lainsäädäntöyhdistelmä toimi tehokkaasti kymmeniä vuosia (1930-luvulta aina 1970-luvulle saakka).


Sitten tuli muutos. Monimutkaisen tapahtumaketjun päätteeksi Glass-Steagall Act kumottiin vuonna 1999. Pankkien siis sallittiin jälleen omistaa toisiaan. Seurauksena oli finanssitavaratalojen perustaminen, jossa pankkien osina olivat talletukset, investointitoiminta ja vakuutukset. Keskeisesti tässä oli takana uusliberaalin taloupoliittisen ajattelun läpimurto. Lähdetiin siitä, että markkinat säätelevät itse itseään. Kaikkien tiedossa on, miten sitten kävi. Itsesäästelystä ei ollut tietokaan, vaan Leach-Bliley Actilla kumottu Glass-Steagall Act johti aluksi investointipankkitoiminnan kukoistukseen, mutta sitten samojen pankkien tuohoutumseen liiallisen riskinoton takia. Tämä tapahtui vuoden 2008 finanssikriisin seurauksena. Käytännössä tuho tapahtui siten, että pankit perustivat ns. varjopankkeja, joihin ohjattiin surullisenkuuluisat subprimelainat, jotka sitten arvopapaperistettiin. Varjopankit perustettiin eksoottisiin paikkoihin sen vähäisenkin säätelyn kiertämiseksi, mikä vielä oli jäljellä uusliberaalien aatosten jäljiltä.


Carmen Reinhardt ja Kenneth Rogoff todistavat kirjassaan This Time is Different, että talouden kuplat käytännössä katosivat ajanjaksolla 1930-1980. Ei voi mitenkään välttyä ajatukselta, että kolmekymmentäluvun vahva sääntely esti kuplien muodostumisen useiden vuosikymmenien ajan. Uusi talouspoliittinen ajattelu yhdessä rahamarkkinainnovaatioiden kanssa 1980-luvulta alkaen oli aiheuttamassa tilanteen, jossa ”boolimaljaa ei viety pois, kun juhlat olivat parhaimmillaan”, kuten Yhdysvaltain keskuspankin johtaja sanoi 1950-luvulla. Itse menisin ilonpilaamisessa vielä paljon pidemmälle: boolimalja pitäisi viedä pois hyvissä ajoin ennen kun juhlat ovat parhaimmillaan.


Miksi 1980-2000-luvulla palattiin uudelleen 1920-luvun kuplatalouteen ? Siinäpä kysymys. Yksi syy oli varmaan kuvitelma, että oli päästy ”uuteen talouteen”, josta inflaatio oli kytketty pois ja jatkuva talouden kasvu mahdollistettu. Kaikki huomio piti keskittää teknologiseen kehitykseen. Liiallinen teknouskovaisuus oli yksi pääsyistä, miksi finanssikriisiin ajauduttiin. Ei ymmärretty, että talouden rautaiset lait olivat yhtä lailla voimassa 2000-luvulla kuin 1930-luvulla. Mikään ei ole näiden ajanjaksonen välillä perusteiltaan muuttunut. Vielä esitän yhden syyn: mielipiteen kaikkivoipaisuus. T-kutsuliikkeen kellokas, totesi että ”there is nothing to know”. Jos siis mitään ei tarvitse tietää maailmasta voidakseen luoda totuudenmukaisen kuvan jää jäljelle pelkästään mielipiteet. Taloustieteen lainalaisuudet ovatkin siis jonninjoutavuuksia ! Yksi suurimmista häviäjistä finanssikriisissä oli järkiperäinen ajattelu. Että meikäläinen saattoikin olla niin naivi, että kuvitteli faktojen voittavan !


Vielä palaan tuohon ensimmäisen kappaleen aiheeseen Kauppalehden jutussa. Ilmeisesti kysymys ei Englannissa ole finanssitavaratalojen purkamisesta, vaan vähittäispankkitoiminnan ”aitaamisesta” finanssikonsernin sisällä erilliseksi toiminnaksi. Tällä toiminnalla ainakin kuvitellaan saavutettavan etu, etteivät saman konsernin investointipankin ottamat riskit pääse tuhoamaan tavallisten kansalaisten säästöjä. Jäädään odottamaan.

sunnuntai 27. marraskuuta 2011

Onko Yhdysvallat demokratia ?

Yhdysvalloissa järjestetään vaalit säännönmukaisin välein. Se, jos mikä pitäisi olla demokratian tunnusmerkki. Silti epäilyttää.


Dwight D. Eisenhower totesi kuuluisassa jäähyväispuheessaan 17.1. 1961, että Yhdysvaltoja uhkaa Military Industrial Complex. Hän viittasi siihen, että aseteollisuudella on niin valtava koneisto käytettävissään lobatessaan kongressia puolelleen, että demokratia on voimaton. Yhdysvaltain hallitus on valtava ostaja aseteollisuudelta. Lisäksi Yhdysvallat on täynnä sotilastukikohtia. Kongressin jäsenet puolustavat jokaista tukikohtaa (lue: tukikohdan henkilöstöä) viimeiseen saakka. Tästä syystä puolustusbudjetin pienentäminen on lähes mahdoton tehtävä, vaikka kansakunta huutaa säästöjä.


Se, että tämän asian sanoi viiden tähden kenraali alleviivaa väitteen paikkansapitävyyttä. Robert Reich on esittänyt oman versionsa Eisenhowerin lausahduksesta. Se kuuluu seuraavasti: Military Industrial Congressional Complex. Mitä Reich tarkoittaa ? Hän tarkoittaa sitä, että aseteollisuudella on vielä aiempaakin syvällisemmät sidokset edustukselliseen demokratiaan. Kun nimittän senaatin tai edustajainhuoneen jäsen jää pois kongressista hän on erittäin haluttu lobbari suurissa aseteollisuusyrityksissä. Hänellähän on loistava verkosto valmiina edustaja-ajoiltaan. Tietenkin aseteollisuus työntää myös omia kandidaattejaan kongressiin. Näin syntyy pelottava kierre, jossa kongressi on tosiassa korruption tyyssija.


Käyttäisin itse vielä yhtä versiota Eisenhowerin lausahduksesta. Se kuuluu näin: Financial Industrial Complex. Aivan vastaavasti kuin aseteollisuus myös rahamarkkinat (joka on teollista toimintaa !) pyrkivät vaikuttamaan kongressin lainsäädäntöön. Palkitussa TV-dokumentissa Inside Job esitettiin muistakin yhteyksistä tuttu kuvio: pankkiirit painostivat räikeästi hallituksen nimittämää virkamiestä, jotta tämä ei valmistelisi johdannaisia säätelevää lakia. He onnistuivat aikeissaan. On aivan yleistä, että suurten pankkien johtajat (Summers, Regan, Geithner jne.) nimitetään liittovaltion hallitukseen ja jäädessään pois sieltä menevät takaisin pankkiin. Eli täysin vastaava ilmiö kuin aseteollisuuden ja kongressin kytkennöissä.


Yhdysvalloissa on suosittua todeta, että vuonna 2007 suurituloisin 1 % nappasi kaikista tuloista 23-24 % (40 vuotta sitten lukema oli 11 %). On palattu takaisin vuoteen 1928, jolloin vallitsi sama tilanne ! Ja mitä sitten seurasikaan ? Tässä yhteydessä on tuotu esille se räikeä demokratian toimivuuden kyseenalaistava tosiasia, että todennköisesti kaikki kongressin jäsenet kuuluvat tuohon 1 prosenttiin ! Ei ihme, että korkeimman marginaaliveroprosentin nostaminen on niin hankalaa kuin on, vaikka budjettialijäämä sitä ehdottomasti vaatisi.


Mitä tästä pitäisi todeta ? Ainakin se, että demokraattista päätöksentekoa uhkaa rahan valta. Tai oikeastaan ei enää uhkaa, vaan rahamarkkinat ovat jo hallinossa sisällä. On vaikeaa saada taloutta oikenemaan, kun finanssimaailma käyttää kaikki keinot etujensa säilyttämiseksi. Säätelyä ei tahdota saada pitävän lainsäädännön piiriin, vaan perustetaan komiteoita, jotka pannaan ratkaisemaan asia. Ei onnistu täysin polarisoituneessa poliittisessa ilmapiirissä !


Entä meillä Suomessa ? Vaikka viime aikojen poliittisen korruption paljastukset ovat saaneetkin hullunkurisia piirteitä ajoittain, on paljastusten suunta oikea. On ehdottoman välttämätöntä, että asioihin puututaan mahdollisimman varhaisessa vaiheessa. On tehtävä selväksi, ettei poliittinen korruptio saa minkäänlaista sijaa päätöksenteossa. Yhdysvaltain esimerkki pelottaa, vaikka meillä ei olekaan sellaista suuryritysrypästä, ”kompleksia” kuin Yhdysvalloissa.


Finanssikriisin yksi ikävimmistä seuraamuksia on se, että rahamarkkinat ovat tunkeutuneet kansanvaltaisen järjestelmän alueelle ja vaikuttavat räikeästi päätöksentekoon. Tietysti tästä voidaan syyttää myös poliittista järjestelmää, vaikkapa sitä kuuluisaa ”johtajuuden puutetta”. Tässä yhteydessä ei ole syytä käydä perin pohjin läpi niitä syitä, jotka johtivat kriisiin. Niistä on muualla tässä blogissa paljon arvioita. Mutta pitävästi voidaan sanoa, että kuplatalouteen ei haluta puuttua riittävän aikaisessa vaiheessa, jolloin suurimmat virheet olisivat vielä vältettävissä. Boolimalja pitäisi viedä juhlista pois jo ENNEN, kun juhlat ovat parhaimmillaan. Nyt saamme todistaa rahamarkkinoiden ja kansanvaltaisen järjestelmän kaksintaistelua.


Palaan vielä tuohon kiertoon kongressi – lobbaus suurten yritysten puolesta – kongressi ja totean, että meillä oikeastaan vasta Paavo Lipponen ja Matti Vanhanen ovat selkeitä esimerkkejä kuinka politiikan kentässä saatua kokemusta käytetään lobbaustoiminnassa hyväksi. No, on varmaan muitakin. Meillä ollaan kuitenkin vielä ”alkutaipaleella” näissä asioissa.


Siis onko Yhdysvallat vielä demokratia ? Kansakunnan isät (founding fathers) eivät taatusti hyväksyisi nykyisiä menettelyjä. Sanoisin, että Yhdysvalloissa on voimassa isojen yritysten rajoittama demokratia. Kansanvallan ulkoiset tunnusmerkit ovat voimassa, mutta sisältä järjestelmä on mätä. Aseteollisuuden ja finanssimarkkinoiden lisäksi monet muut suuret toimijat rajoittavat kansanvallan toimivuutta. Kun edellä kuvatut käytännöt ovat edenneet riittävän pitkälle on vaikeaa ellei mahdotonta päästä takaisin kansakunnan isien ihanteisiin. Tässä Yhdysvallat toimii varoittava esimerkkinä.

sunnuntai 20. marraskuuta 2011

keskiviikko 16. marraskuuta 2011

Pieniin vai isoihin päin ?

Terveyspalveluja tarjoava Carema Oy on ollut lehtien palstoilla viime aikoina. Yhtiö tarjoaa hoitopalveluja erityisesti vanhuksille. Palvelujen laatu on herättänyt paljon kritiikkiä Ruotsissa. Palvelujen laaduttomuus on yhdistetty rahan tekemiseen yksinomaisena päämääränä.

Tarina on monesta yhteydestä tuttu. Ensimmäinen johtopäätös on palvelujen ketjuuntuminen omistuksien kautta kauas palveluja tarvitsevista ihmisistä. Helsingin Sanomat toteaa (16.11.2011), että Careman omistaa Ambea ja Ambean taas omistaa amerikkalainen sijoitusyhtiö. Suomen Careman omistusketjun välissä on vielä terveydenhuoltoyritys Mehiläinen. Jos ajatellaan asiaa kunnan näkökulmasta niin paisuessaan tällainen ulkoistamisvimma johtaa tilanteseen, ettei kokonaisuutta hallita. Pienet paikkakunnan yritykset tai kunnan oma tuotanto on hylätty markkinoilta. Esimerkkejä tällaisesta on paljon. Hesarin jutussa kiinnittää huomiota vielä seuraava kommentti, joka paljastaa mistä on kysymys: ”Ruotsissa Carema on hyvin kannattava yritys, joka ei maksa veroja Ruotsiin taitavan verosuunnittelun ansiosta. Voitot siirtyvät omistajien korkotuottoina Jerseyn veroparatiisiin”. Ruotsin valtiovarainministeri on herännyt vastustamaan moisia veroratkaisuja. Mutta mitä hän tekee, sitä odotan mielenkiinnolla ?

Kysymys on hyvin isoista asiasta: miten nykyiset kunnalliset palvelut tuotetaan tulevaisuudessa ? Koska globaalisti toimiva talous suosii jättimäisiä kansainvälisiä toimijoita on kuntien ja pk-yritysten syytä herätä. Palvelut - asioiden tilan näin jatkuessa - liukuvat pikkuhiljaa ulos kuntalaisten ja heidän valitsemiensa edustajien valvonnasta ja ulottuvilta. Mikä lääkkeeksi ?
Paras keino päästä eteenpäin on löytää yhteinen sävel kunnnan ja kunnassa toimivien (pien)yritysten välillä. Toimiva kumppanuus voisi pelastaa paljolta harmilta. Tietenkin tarvitaan oikeat toimenpiteet kumppanuuden välineiksi. Yksi merkittävä väline on kunnan päätösten yrittäjyysvaikutusten arviointi. Se tarkoittaa käytännössä sitä, että lautakunnat ja lautakuntien esittelijät joutuvat arvioimaan tehtyjen päätösten vaikutukset yrityskenttään. Tietenkään kysymys ei ole kaikista päätöksistä, vaan nimenomaan hankintoihin ja rakentamiseen liittyvistä palveluista unohtamatta laajoja palveluihin kohdistuvia päätöksiä.

Vielä yksi tärkeä ehto: tehdyistä päätöksistä on pystyttävä tiedottamaan heti tai jopa valmisteluvaiheessa. Vain siten varmistetaan kunnan omien yritysten ja seudun yritysten tiedonsaanti valmisteilla olevista hankkeista. Trendi, joka johtaa palvelujen ulkoistamiseen on valtava. Kuka hallitsee kokonaisuuden ? Sopimukset eivät riitä. On pystyttävä valvomaan ja koko ajan kehittämään palveluympäristöä. Se vaatii henkilökuntaa, jota ei välttämättä löydy, koska suunta on päinvastoin henkilöstöä supistava.

Jos palvelut pilkotaan riittävän pieniksi kokonaisuuksiksi pystyvät oman kunnan pk-yritykset niistä kilpailemaan. Demokratia toteutuminen ei vaadi suuruuden ekonomiaa, vaan lähipalvelujen saannin turvaamisesta. Parhaiten tässä onnistutaan, kun palvelua koskevat päätökset tehdään lähellä paikkaa, jossa palvelu tapahtuu.
Kunnan talouden hoidossa on pystyttävä arvoimaan koko palveluketjua. Jos päätökset tehdään veroparatiiseissa voidaan odottaa merkittäviä verotulomenetyksiä kuntaloudessa lähitulevaisuudessa.

sunnuntai 13. marraskuuta 2011

Paul Lillrank ja porvarillinen utopia

Paul Lillrank on kirjoittanut EVAn uuteen Pamfletti-sarjaan oman näköisensä kirjoitelman, jonka nimi on Maailmanparantaja.

Teemakseen hän on valinnut porvarillisuuden ylistyksen. Hän haluaa nostaa porvarillisen maailmankatsomuksen uudelle hyveelliselle tasolle siitä syvästä alhosta, johon se hänen mielestään 1960-luvulla upotettiin.

Käsitesekaannukset ovat ilmeisiä. Muitta mutkitta hän yhdistää porvarillisuuden ja liberalismin niin, että näiden väliin voidaan kirjoittaa yhtäläisyysmerkki. Hän ei tarkastele laajemmin esimerkiksi käsitettä liberalismi, joka Yhdysvalloissa yhdistetään usein vasemmistolaisuuteen. Nyt hän kaappaa liberalismin porvarilliseksi hyveeksi. Tosiasiassa hänen ajattelunsa muistuttaa erästä toista liberalismiksi sanottua ajattelutapaa, nimittäin uusliberalismia. Tätä käsitettä hän ei kertaakaan mainitse kirjoituksessaan.

Vahingoniloisena hän nauraa sosialismin haudalla vieläkin, vaikka sosialismi kaatui kaksikymmentä vuotta sitten. Francis Fukujama riemuitsi samasta asiasta (liberaalin demokratian ”lopullisesta” voitosta) jo 1990-luvun alussa. Parempi myöhään, jos silloinkaan ! Fukujama riemuitsi liian aikaisin. Suuri osa maapallon väestöstä elää toisenlaisessa yhteiskunnallisessa järjestelmässä. Liberaalista demokratiasta ei voi puhua arabimaailman, Venäjän tai Kiinan yhteydessä, epäonnistuneista valtioista (failed countries) puhumattakaan.

Nyt Lillrank tekee saman virheen. Kuvitelma siitä, että porvarillinen maailmankuva - jota hän käyttää liberalismin synonyymina- on ”voittajan strategia” on vähintään ennenaikainen skenaario. Fukujaman historian loppu ei ole vielä käsillä.Juuri tästä syystä tämän blogin nimi on ”historia jatkuu”.

Meille on pesiytynyt yhteiskunnalliseen keskusteluun todella suurpiirteisesti ajattelevia ihmisiä. Tällaisia ovat ainakin Björn Wahlroos, Lauri Uotila ja tässä esillä oleva Paul Lillrank. Kaikkia yhdistää ajatus arjesta irtautumisesta. Tietysti nämä ihmiset ovat irronneet arjesta eriasteisesti. Lauri Uotila on tässä seurassa lähimpänä arjen tasoa. Mistä ihmeestä tällainen ajattelu kumpuaa ? Olen usein verrannut näitä ihmisiä helikopterilentäjiin. Kun useimmille ihmisille – luen mukaan itseni – joutuu sanomaan, että nouse vähän ylemmäs helikopterillasi niin näet kokonaisuuden paremmin, niin edellä mainituille joutuu hihkaisemaan, että tulkaa nyt vähän alemmas kopterillanne ! Näissä korkeuksissa, missä herrat liikkuvat kaikki maanpinnan muodot häviävät näkyvistä. Kaikki maailmanloppua pienemmät asiat ovat mitättömiä episodeja maailmanhistoriassa. Siis 1990-luvun lama olikin haaleaa voikukkateetä puhumattakaan nykykriisistä, jolla ei ole mitään tekemistä kapitalismin kriisin kanssa. Mitään merkitystä ei näytä olevan 1990-luvun laman sadoilla tuhansilla työttömillä, omaisuuden menetyksillä jne. Hommahan on hoidossa, kun talous vain käännettiin nousuun. Tallainen ajattelu tuo mieleen Björn Wahlroosin ajattelun, jossa talouden kuplaa ei voi tunnistaa - eikä tästä syystä estää - etukäteen. Kupla siis kehittyköön, jos on kehittyäkseen. Mitäpä siitä, jos aiheutuu syvä kriisi. Wahlroos on tästäkin vaihtoehdosta (kuplan puhkeamisesta) ajatellut ääneen, että ”täytyy miettiä, mitenkä voin hyödyntää tätä kriisiä”.

Lillrankin ajattelu muistuttaa ideologisuudessaan sosialismia (eikö uusliberalismi olekin sosialismin rinnakkaisideologia !). Kaikki kuprut, mitä matkan varrella tapahtuu ovat yhtä tyhjän kanssa, koska vain lopputulos merkitsee. Sosialismissa piti kuvitella, että toiveyhteiskunta joka tapauksessa joskus toteutuu joten ruokakauppojen jonot ja tavaroiden huono laatu ovat pelkkiä väliaikaisilmiöitä. Niinpä nykymuotoinen kapitalismin kriisi ei sekään ole kuin ylensyöneiden ruoansulatusvaivoja. Pian ne ovat ohi ja voidaan jälleen elää kunnon liberalismissa !

Lillrak toistaa vanhan iskulauseen: markkinat korjaavat itse itsensä. Mitkä markkinat ? Puhutaanko nyt tavara- vai rahamarkkinoista ? Sellainen herra kuin George Soros – joka on kokeillut finanssimarkkinoilla kaikenlaista – totesi jokin aika sitten, että rahamarkkinat saavuttavat vain tilapäisesti tasapainon. Heti kun tasapaino on saavutettu, markkinat ajautuvat epätasapainoon. Mutta mitäpä tuosta ! Vanhan ukon höpinöitä !

Lillrank on keksinyt uudelleen käsitteen porvari. Se sopii yleismääritykseksi kaikelle menestykselle. Jälleen sama suurpiirteisyys loistaa läsnäolollaan. Ei kai juuri kukaan länsimaissa ole asettanut kyseenalaiseksi porvarien (lue markkinatalouden kannattajien) yritteliäisyyttä. Tämä on itsestään selvää, mutta monet muut määritteet, jotka Lillrank liittää porvarillisuuteen eivät sitä ole. Jos porvarillisuudella tarkoitetaan markkinatalouden ilmiöitä, niin mitenkään ei voi sanoa, kuten Lillrank toteaa, että porvari on ”virheistään oppiva”. Carmen Reinhard ja Kenneth Rogoff ovat kirjoittaneet paksun kirjan siitä, kuinka virheistä ei opita: This Time Is Different.

Lillrankin kirjassa on äärimmäisen ideologinen luonne. Luodaan porvarillisen maailmankuvan ihanne, jolle nykykriisin elementit ovat täysin vieraita. Kirjoittaja toteaa, että on löydettävä todellinen porvarillisuus, jolle ovat ihanteina yritteliäisyys ja toiveikkuus. Sanalla sanoen on löydettävä porvarillinen maailmanparantaja. Tosiasiassa yritteliäisyydellä on oikeakätinen ja vasenkätinen muoto. Rahamarkkinoilla tapahtuneita ilmiöitä Lillrank ei tarkastele. On lopulta pienestä kiinni kääntyykö yritteliäisyys ihmistä vastaan (vrt. rahamarkkinoilla tapahtunut kehitys) vai onko se ihmisen puolesta.

Miten Lillrankin porvarillinen utopia eroaa Proudhonin, Owenin ym. sosialistisista utopioista ? Vain sosialismin utopioissa löytyy vastaavia puhtaaksiviljeltyjä stahanoveja, joille kaikki on mahdollista. Lillrank pyrkii erottamaan toisistaan hyvän porvarillisuuden ja pahan porvarillisuuden. Paha porvarillisuus on pikkuporvarillisuutta rahanahneuksineen. Toista on hyvä porvari, joka on äärimäisen hyveellinen ihminen. Jostakin syystä hän keksii nimenomaan porvarillisuuden edustamaan hyvää ihmistä, yhtä hyvin hän voisi keskittyä puhumaan yleensä hyvän (tai hyveellisen) ihmisen maailmankuvasta. Se ei ilmeisesti hänen mielestään onnistu: porvarillinen ihminen pitää sitoa markkinatalousideologiaan ja silloin joudutaankin tekemisiin ihmisen raadollisuuden kanssa. Porvarillisuus ei siten ole hyveellisyyden synonyymi, vaan käytäntö (operatiivinen toiminta) määrittää onko toiminta hyvää tekevää vai aiheutuuko siitä pahaa. Esimerkiksi rahamarkkinainnovaattorit varmaankin loivat uutta ja ihmeellistä, mutta käytännössä aiheutui (ja aiheutuu) valtava määrä tuskaa pienelle ihmiselle.

Jos ajatellaan globaalia taloutta, niin ei ole mitenkään varmasti määritettävissä, että menestyksen salaisuus tulevaisuudessa on porvarillisuus. Löytyykö tilaa Lillrankin hyveelliselle porvarillisuudelle ? Onko hyvä porvari esimerkiksi pk-yrittäjä (sinnikäs itsensä likoonpanija) vai onko hän enemmän tai vähemmän kasvoton suuryrittäjä, joka käy kauppaa suurkonserninsa sisällä (OECD:n mukaan 50 % maailmankaupasta käydään suurten konsernien tyttärien välisenä kauppana), ja joka ohjaa veronmaksunsa kaikkein kevyimmin verottavaan maahan? Olisiko syytä pohtia maailmaa aivan toisista lähtökohdista? Eihän feodaalinen yhteiskuntakaan säilynyt. Olemmeko keksineet lopullisen porvarillisen totuuden maailmanhistoriallisena ilmiönä ? Globaali talous suosii suuryrityksiä, ja (kansallisvaltioiden) kansanvaltainen järjestelmä joutuu lujille globaalisti toimivien yritysten puristuksessa. Eikö julkisen sektorin ja pienyrittäjyyden pitäisi nyt hakeutua vakavaan keskinäiseen yhteydenpitoon ? Onko lopulta todellisena vaihtoehtona kansanvaltaisen järjestelmän ja pk-yritysten huomattavan syvä sitoutuminen toisiinsa ?

Lillrank esittää porvarillisuuden (liberalismin) totalitarismin vastavoimana. Globaalisti tarkasteltuna tämä voisi vielä toimia: tottakai meillä on äärimmäisen autoritäärisesti hallittuja valtioita. Mutta entä länsimaissa? Eikö vastakkaisina voimina ole pikemminkin sosiaalinen markkinatalous ja uusliberalismi? Lillrank ei rasita itseään moisilla määritelmäkysymyksillä, vaikka ne ovat aivan oleellisia. Hän siis asettaa vastatusten sellaiset vaihtoehdot, että valitseminen on äärettömän helppoa. Tietenkin voimme maalata pirun seinälle ja todeta, että vielä tulee euroopassakin aika, jolloin totalitarismi nostaa päätään, kuten 70-80 vuotta sitten. Sitten hän toteaa lieventävästi, että ”käytännön politiikka on usein yhdistelmä” erilaisista vaihtoehdoista. Sen jälkeen hän ei lähde esittelemään yhdistelmiä, vaan palaa räikeään vastakkainasetteluun.

Mitä on Lillrankin mielestä liberalismi ? Hän määrittää sen niin että ”tieto ei tule pyhistä kirjoista tai tunnekokemuksista, vaan havainnoista, joita käsitellään”. Tietenkin ! Vain liberalismi (so. porvarillisuus) perustuu kirjoittajan mielestä JÄRKEEN. Käytännön havainnointi nykymaailmasta johtaa toisenlaisiin johtopäätöksiin. On lukemattomia esimerkkejä siitä, että järki ei ole voittanut . Finanssikriisi vilisee esimerkkejä, joiden mukaan ”tällä kertaa emme tee samoja virheitä (kuin edellisessä kriisissä)”. Juuri järki on se, joka on joutunut eniten antamaan periksi ihmisten käyttäytymisessä. Mikä tämä kollektiivinen järki on ? Jos se on kollektiivista eikö se silloin ole totalitääristä järkeä ? Jos se on taas jokaisen omaa subjektiivista järjen käyttöä niin - ihmisten erilaisuuden tuntien - syntyykö kokonaisuuden kannalta järkevää ajatusmaailmaa ?

Lillrank ottaa esille suuret kertomukset totalitärismin ilmentäjinä. Tämä onkin aivan uusi ajatus ! Totalitarismin vastavoima on tietenkin liberalismi, jonka mukaisesti eläessään ihminen on ”kykenevä ratkaisemaan ongelmia”. Onkohan ihan näin ? Yleensä suurten kertomusten katomisen jälkeisenä ilmiönä on nähty postmodernismin nousu. Sehän juuri suhteellistaa järjen käytön ! Hyvä ei aina ole hyvää eikä paha ole aina pahaa. Juuri postmodernismin kaiken suhteellistajana on nähty heijastavan nykypäivää. Kenen mukaan ratkaistaan ongelmia ? Juuri postmoderni torjuu yhteisen järjen; se pikemmin hajoittaa käsityksiä siitä, mitä on järki tai mikä on järkevää.

Luvussa 4 Lillrank pyrkii määrittämään nykyaikaisen sopimusyhteiskunnan perusteita. Liikutaan oikeilla jäljillä. Sitten tullaan ratkaisevaan kohtaan eli valtion osuuden määrittämiseen palvelujen tarjonnassa. Ylimalkaisesti Lillrank toteaa, että liberalismi suhtautuu valtioon kriittisesti. Siinä kaikki. Yksityisen ja julkisen sektorin tehtävien määrittäminen jää tekemättä , mutta asiayhteydestä voi päätellä, että julkinen (valtio, kunnat) on nykyisellään liian laaja.

Lillrank pohtii pitkään rikkaiden ja köyhien problematiikkaa. Ongelmana on jälleen yksinkertaistukset, jotka eivät vakuuta. Esimerkkinä käyköön seuraava lause: ”Niinpä köyhyys (väitetysti) vähenee rikkaita kurjistamalla. Tästä kuitenkin seuraa kaikkien kurjistuminen, joten absoluuttisen ja suhteelisen köyhyyden välillä on tehtävä arvovalinta” . Mitä tämä on ? Aivan varmasti voidaan tuloeroja tasoittamalla luoda paremmat yhteiskunnalliset olosuhteet ihmisille elää. Missään tapauksessa tämä ei merkitse rikkaiden köyhtymistä eikä toisaalta köyhien pysymistä köyhinä. Jos siis verovaroin (korottamalla rikkaimpien veroja) luodaan paremmat koulutukselliset edellytykset köyhien lapsille edetä opinnoissa (ja saavuttaa parempi työpaikka), pienennetään tuloeroja rationaalisesti. Koko skandinaavinen järjestelmä perustuu tähän.

Luvussa 9 Lillrank pohtii hyvinvoinnin ja onnellisuuden käsitteitä todeten, että hyvinvoinnin tarve on loputon eivätkä verovarat riitä maailman tappiin kustantamaan ihmisten tarpeita. Onnellisuustutkimukset Lillrank lyttää likipitäen kokonaan. Mikä lääkkeeksi ihmisten huonoon oloon ? Jälleen hän ottaa esille mystisen totalitärismin, joka ei osaa ”käsitellä vauraan yhteiskunnan ongelmia”. Lillrankin vastaus: ”liberaali maailmankuva johtaa iloitsemaan vauraudesta ja sen tuomista mahdollisuuksista”. Vastaus on todella abstrakti. Ei minkäänlaista pohdintaa vaurastumisen suhteellisuudesta. Ihmisten pitäisi ikäänkuin verrata itseään 100 vuoden takaiseen maailmaan ja todeta, että sen jälkeen saavutetun vaurauden täytyy riittää sopusointuiseen elämään. Lillrank ei puutu juurikaan tuloeroihin, niidenhän ei saisi vaikuttaa ihmisten käyttäytymiseen. Ihan varmasti vaikuttavat, sillä ihmiset vertaavat itseään toisiinsa halusimmepa tai emme. Onko niin, että vaurastumisessa ei ole kattoa, mutta köyhimpien pitää ymmärtää tyytyä siihen, että heillä menee selvästi paremmin kuin 100 vuotta sitten ?

Onko Lillrankin mielestä nykyinen länsivaltojen hyvinvointiyhteiskunta osa totalitääristä maailmankuvaa ? Lillrank määrittää toimeliaan yhteiskunnan markkinavetoiseksi. Sitten hän löysentää asennettaan hiukan todeten, että markkinaehtoiset ratkaisut eivät sovi ”...pelisääntöjen ylläpitoon, infrastruktuuriin ja joihinkin peruspalveluihin”. Ei voi välttyä ajatukselta, että nykyinen julkinen sektori kuitenkin tavalla tai toisella edustaa totalitärismiä. Tätä Lillrank ei kuitenkaan sano ääneen.

Ehkä summaavana tekijänä voidaan pitää kahta johtopäätöstä, jotka Lillrank tuo esille kirjasen lopussa:

Totalitäärinen maailmankuva näkee globalisaation uhkana, jos kehitystä ei ohjaa suuri suunnitelma ja vallankäyttö

Liberalismi näkee globalisaation mahdollisuutena laajentaa yhteistoiminnan sfääriä ja siten nopeuttaa yhteistoiminnan evoluuutiota

Että siis finanssikriisiä ei saisi kahlita sääntelyllä ? Käsitänkö oikein ? Markinat hoitavat asiat itsesäätelyllä? Miltei kaikki järjellinen tieto viittaa päinvastoin siihen, että itsesäätely ei toiminut rahamarkkinakriisin edellä ja tästä aiheutui katastrofaaliset seuraukset. Se, että julkinen sektori ei osallistuisi räikeimpien piirteiden poissulkemiseen rahamarkkinoilla, johtaisi varmasti jatkuviin rahamarkkinakupliin ja kuplien puhkeamisiin tuhoisin seurauksian. Mutta tämä ei näytä Lillrankia liikuttavan. Lopputulema Lillrankin mielestä: abstrakti liberalismi edustaa kaikkea hyvää ja totalitaristinen, tarkemmin määrittelemätön mörkö edustaa kaikkea pahaa.

Matti Apunen kirjoittaa pamfletin esipuheessa että ”hyvin argumentoidun arvokeskustelun tarve on polttava. Julkisen debatin ylilyönnit ja agressiiviset sävyt ovat korostuneet ja koventaneet asenteita”. Oliko tämän kirjasen tarkoitus pehmentää asenteita ? Eiköhän Lillrankin pamfletti nimenomaan edusta noita asenteita, joita Apunen itse paheksuu.

tiistai 8. marraskuuta 2011

Trotskista ja trotskilaisuudesta

Christer Pursiainen on kirjoittanut mainion kirjan Lev Trotskista (Trotski, Gummerus 2011). Se onkin ensimmäinen (!) suomeksi ilmestynyt kirja tästä neuvostososialismin merkkihenkilöstä. On tärkeää, ettei tarvitse tyytyä jonkun ulkomaisen tekijän teokseen tai käännökseen siitä. Pursiaisen on tuottanut arvokkaan populaarin tutkimuksen tästä merkillisestä miehestä.

Kirjoittaja etenee kronologisen vakaasti kuvatessaan Trotskin elämän vaiheita. Tehtävä ei ole helppo, sillä Trotski oli varsinainen kynäniekka ja älykkäänä miehenä hän pyrkii ohjailemaan kuvaa itsestään jälkipolville. Puutetta ei siis ole Trotskin omista subjektiivisista tulkinnoista. Kirjoittajan on varmaan ollut aika ajoin vaikea säilyttää päänsä kylmänä Trotskin kirjallisessa tulituksessa. Pursianen selviää haasteista ilman merkittäviä lipsahduksia.

Sosialismin rakentelussa Trotski pyrki säilyttämään oman itsenäisen linjan, joka johti moniin riitoihin puoluetovereiden kanssa. Trotski valitsi bolshevismin varsin myöhäisessä vaiheessa, josta hän joutui syytettyjen penkille monien, varsinkin Stalinin taholta, myöhemmin. Silti hän pystyi myös riittävään yhteistyöhön taaten sen, ettei joutunut sivuraiteelle ennenkuin uransa loppuvaiheessa.

Trotski oli ilmeisesti parhaimmillaan ankarissa kriiseissä. Erinomaiset puhelahjat ja äärimmäinen itsevarmuus toivat hänelle menestystä. Hän tempasi kannattajat ja vähän epävarmemmatkin mukaan loistavalla esiintymisellään. Erityisesti johtaessaan puna-armeijaa sisällissodan sekavissa vaiheissa vuodesta 1918 vuoteen 1922 hän osoitti kyvykkyytensä. Kun sitten bolshevikit saivat yliotteen Koltsakin, Judenitsin ja Denikinin valkoisista armeijoista – eikä vähiten Trotskin ansiosta - ja piti ruveta rakentamaan sosialisistista rauhaa yhteistyössä muiden johtavien bolshevikkien kanssa alkoivat vaikeudet. Trotski oli aivan liian itsepäinen voidakseen antaa periksi omista mielestään perusteellisesti argumentoiduista mielipiteistään. Tästä käynnistyi hänen vähittäinen alamäkensä.

Suhde Leninin oli mielenkiintoinen. Vaikka miehet olivat välillä vastatusten, säilyivät suhteet huonoimmillakin hetkillä siedettävinä. Pursiainen antaa ymmärtää, että varsinkin vuoden 1917 sekavissa vaiheissa Trotski itse asiassa vei ja Lenin seurasi. Tästä on vaikea sanoa mitään lopullista, koska Trotski pääsi Leninin kuoleman jälkeen tulkitsemaan omia menettelyjään subjektiivisesti Leninin poistuessa näyttämöltä vuoden 1924 alussa. Ehkä tässä kohtaa Pursiainen antaa hieman Trotskin supliikin ja kirjoitustaidon viedä itseään ?

Kiistämätöntä on kuitenkin Trotskin suuri panos bolshevikkien voitossa. Siitä häntä kadehtivat monet toverit. Trotskin suhde muihin bolshevistijohtajiin vaihteli sekin huomattavasti. Trotskin henkilösuhteiden vaihtelua Buharinin, Zinovjevin ja Kamenevin kanssa Pursianen selostaa ansiokkaasti. Ehkä keskeisenä linjana voidaan pitää Trotskin asemaa ”vasemmistopoikkeaman” johtohahmona. Maailmanvallankumous ei hänelle ollut tosiaankaan mitään utopiaa, vaan hän pyrki jatkamaan - sisällissodan vihollisista päästyään - suoraan vallankumouksen levittämistä. Siinä hän toki myönsi nopeasti realiteetit - Eurooppa ei ollut levottomuuksista huolimatta vallankumouksellisessa tilassa.

Pursianen kuvaa mielenkkiintoisella, melkein piinallisella tavalla Trotskin ajautumista ulos bolsevikkien sisärenkaasta vuosina 1924-1927. Liittolaisina hänellä tuossa vaiheessa olivat Zinovjev ja Kamenev; sen sijaan Buharinia hän ei koskaan saanut otteeseensa kovista yrityksistä huolimatta. Kun sitten edettiin vuosiin 1926-27 Trotskilta hävisivät liittolaiset yksi toisensa jälkeen ja hän jäi yksin puolustamaan aivoituksiaan. Kamenev ja Zinovjev pelasivat korttinsa siten, että pelastivat nahkansa Stalinin johtamien enemmistöläisten kynsistä – toistaiseksi.

Trotskin ja Stalin suhde on tietenkin kirjan keskiössä. Nämä miehet eivät koskaan oikein päässeet yksimielisyyteen asioiden hoidosta tai ideologiasta. He olivat kilpailijoita keskenään. Avainasiana on Leninin testamentti, jossa hän arvosteli kovin sanoin Stalinia. Trotski pyrki enemmän tai vähemmän selkeästi heikentämään Stalinin asemaa testamentin avulla koskaan siinä kunnolla onnistumatta. On myös sanottava selkeästi, että bolshevikkien johtajista Trotski oli luovin. Trotski kehitteli monet Stalinin myöhemmin omimat operatiiviset toiminnot kuten viisivuotissuunnitelmat.

Kirjaa muuttuu suorastaan jännitysnäytelmäksi, kun Pursiainen kuvaa Trotskin syrjään joutumista. Trotski luonteensa mukaisesti taisteli ankarasti vastaan. Lukemattomat ovat ne kiivaat väittelyt, joita Trotski kävi keskuskomitean ja sen politbyroon kanssa erityisesti vuosina 1926-27. Trotskin oma ehdottomuus oli näissäkin vaiheissa myrkkyä muille tovereille. Lopulta hänelle jäi vain muutamia kannattajia. Tässä kohtaa tullaan todella mielenkiintoiseen vaiheeseen. Stalin nimittäin sieti Trotskin ärhäkkää sinnittelyä yllättävän pitkämielisesti. Kun näin sanon on tietenkin taustalla tulevat 1930-luvun tapahtumat. On liki uskomatonta, miten avoimesti Trotski haastoi Stalinin ilman, että tämä johti väkivallan käyttöön Trotskia vastaan. Verrattuna 1930- lukuun bolshevikkien sisäinen keskustelu tai kiivailu oli kuitenkin huomattavan demokraattista. Tässä vaiheessa sai mielipiteensä ilmaista suhteellisen vapaasti kunhan pysyttiin sosialismin rajojen sisällä.

Trotski ajautui ensin maan sisäiseen karkotukseen ja sitten, kun hän ei lopettanut taisteluaan keskuskomiteaa vastaan, karkotukseen Turkkiin, lähes ainoaan maahan, joka salli ottaa hänet vastaan. Turkin kausi kesti useita vuosia ja oli kiihkeän kirjoittamisen aikaa, vaikka Leniniä ja Engelsiä käsittelevät teokset eivät valmistukaan. Käynnit Kööpenhaminassa ja lyhyt, sekava ja jännittävä Ranskan vaihe ovat täynnä kuumeista poliittista toimintaa. Trotskin suhdeverkosto on laaja ja hän laajentaa sitä jatkuvasti. Valitettavasti Trotski riitaantuu luonteenlaatunsa mukaisesti koko ajan kannattajiensa kanssa. Hän on aivan liian ehdoton ja kiivasluontoinen saavuttaakseen sinänsä aktiivisten kannattajiensa kanssa mitään pysyvää. Sanalla sanoen – kuten Pursianen huomauttaa - Trotskin vallankäyttö on hajottavaa.

Trotskilaisuus on toki 1920- ja 1930-luvulla koko ajan suuren huomion kohteena. Trotskilaisuuden ydin on sosialismin väistämättömyys. Se on kuten Pursianen sanoo luonnonlakimainen. On hyvin perusteltua kuvata tätä kiivautta bolshevismin vasemmistolaisuutena.

Turkin vaiheen aikana syntyy omaelämäkerta ”Elämäni”, jossa Trotski kiinnittää itsensä tiukasti Leninin yhteyteen ja Stalinia vastaan. Elämäkerta on erittäin subjektiivinen ja Trotskin omaa merkitystä painottava, kuinkapa muutenkaan. Kesällä 1935 alkaa Trotskin puolitoista vuotta kestänyt Norjan vaihe, jonne hän ajautui vaihtoehtojen puutteessa. Trotski oli aivan liian kuuma nimi otettavaksi vastaan melkein mihin tahansa valtioon.

Norjassa häntä ahdistelivat ensin Norjan natsit ja sitten Neuvostoliitto, joka painosti Norjan hallitusta karkottamaan miehen ulos maasta. Myös Trotskin turvallisuus alkoi olla vaakalaudalla. Koko ajan hän harjoitti aktiivista kirjoittamista, joka ei helpottanut hänen asemaansa. Lopulta Norjan hallitus kyllästyi jatkuviin vaikeuksiin ja karkotti miehen maasta. Trotski pelastautuu Meksikoon 1930-luvun lopulla. Meksikon presidentti suostuu ottamaan hänet vastaan. Meksikossa Trotski ensitöikseen käynnistää maineenpuhdistuskampanjan, jolla hän pyrkii vapautumaan Stalinin vakoilu- ym. syytöksistä. Tässä hänellä on helpohko työ, koska syytökset ovat olleet mielivaltaisia. Silti jo pelkkä yhteydenpito Moskovaan varsinkin 1930-luvun alussa luo epäilyjä Trotskiin ja on omiaan kiinnittämään hänet salaliittoihin ainakin Stalinin vainoharhaisessa ajatusmaailmassa.

Meksikon vaiheeseen liittyy myrskyisiä vaiheita Trotskin yksitysielämässä. Pursiainen kuvaa tunnontarkasti nämäkin tapahtumat kirjaan.

Yhä tärkeämmäksi muodostuvat turvallisuuteen liittyvät kysymykset. Trotski itsekin tajuaa, että hän on hengenvaarassa. Hänen ympärilleen keräytyy henkivartijoiden ja sihteerien patteri, jonka kaikki jäsenet eivät välttämättä ole luotettavia. Näin alkaa Trotskin elämän viimeinen vaihe.

Suomen talvisota on mielenkiintoinen vaihe Trotskin henkilöhistoriassa. Se jopa jakaa trotskilaista liikettä. Trotskilla on kummallisen ambivalentti kanta talvisotaan: toisaalta tuomitaan Mannerheim osaksi imperialistista liikettä , toisaalta nähdään Suomen taistelu Neuvostoliiton olemassaolon puolustamisena Stalinia vastaan ! On selvää, että osa trotskilaisista suhtautui Suomeen myötätuntoisesti, jolloin Trotskin oma tulkinta joutui kritiikin kohteeksi. Mikään Suomen ystävä Trotski ei missään tapauksessa ollut.

Vaikka Stalinin asema Trotskiin nähden oli ylivoimainen ei Stalin voinut koskaan olla rauhassa niin kauan, kun äärimmäisen hankala Trotski oli elossa. Pursianen kuvaa erittäin yksityiskohtaisesti Stalinin salaliiton Trotskia vastaan ja Trotskin murhan jäähakulla. Sitä edeltää yritys murhata Trotski järjettömällä ammuskelulla. Trotskin elämä päättyy elokuun 20. päivä vuonna 1940.

Sosialistiselle Venäjälle Trotski säilyi loppuun saakka epähenkilönä. Trotskilaisuus käsitteenä elää, mutta sille on vaikea löytää kaikupohjaa tästä päivästä tai tulevaisuudesta.

Pursiainen pysyttelee elämäkertatiedoissa eikä lähde analysoimaan laajemmin Trotskin (trotskilaisuuden) merkitystä esimerkiksi viime vuosikymmeninä. Ehkä kirja olisi ansainnut tämän kaltaisen jälkikirjoituksen. Mutta kaiken kaikkiaan kirja on loistava läpivalaisu Lev Trotskin elämästä.