torstai 19. huhtikuuta 2018

Harkimon ristiretki: politiikkaa, purjeveneilyä ja yksilösuorituksia

Hjallis Harkimo on ryhtynyt poliittisen järjestelmän ykköskriitikoksi. Monesti on tullut mieleen, että miehen mietteiden taustalla on melkoinen vaikutusvaje. Hän ei ole päässyt niihin kammareihin, joiden kautta päästään vaikuttamaan päätöksentekoon, ja nyt hän on sulkenut portit ainakin kokoomuksen vaikuttajapaikoille lopullisen tuntuisesti erottuaan puolueesta.

On mielenkiintoista verrata Harkimoa toiseen kansanedustajaan, Susanna Huoviseen. Molemmat ovat luopujia mutta eri tavalla. Huovinen lähtee eduskunnasta omien sanojensa mukaan kyllästyttyään ”yksilösuorituksiin” joukkuepelaamisen sijasta. Harkimo ei eroa kansanedustajan tehtävistä, ainoastaan puolueestaan. Häntä pidetään nimenomaan yksilösuoriutujana. Tavallinen eduskuntatyö valiokuntineen ei huvita häntä. Vaikuttamisen pitää olla suorempaa.

Jokin yhteinen piirre näissä molemmissa tapauksissa kuitenkin on. Harkimokin haluaa laajemman päättäjäverkon (sillä lisäyksellä, että hänen pitää olla sen verkon keskeinen jäsen). Summa summarum Harkimo haluaa sittenkin enemmän sooloroolin ja Huovinen on ehkä vilpittömästi joukkuepelaaja.

Harkimosta jää kuva, että hänen moittimansa ”harvojen päättäjien malli” (kokoomuksen ja hallituksen sisällä) vaihtuisi (Harkimon mieleiseksi) toisenlaiseksi harvojen päättäjien malliksi. Harkimo on luonteenlaadultaan kärsimätön, joka tuo oman mausteensa soppaan. On kyseenlaista sopiiko hän mihinkään ryhmään, jossa hän ei ole johtaja.

Ongelma on kuitenkin laaja ja sitä luonnehtii Harkimoa paremmin Huovinen. Epämukavuus kansanedustuslaitoksessa on lisääntynyt: luopujia on runsaasti. Jotkut ovat hypänneet aidan toiselle puolelle lobbareiksi. Kansanedustajan työ sopii harvemmille, kuin mikä tilanne on ollut aiemmin.

Sama epämukavuuden tunne on nähtävissä myös äänestäjissä. Äänestyskäyttäytyminen on häilyvämpää kuin aiemmin: odotetaan parempaa tarjousta, kuin mikä aiemmin on ollut voimassa. Muutoksen tuulet näen omassa äänestyskäyttäytymisessä: lähden siitä, että äänestyskopissa ei arvota äänestettävää. Se on päätetty usein jo kauan ennen kuin vaalikamppailu on edes alkanut! Olenkohan pudonnut kärryiltä?

:::::::::::::::::::

On hyvin vaikeaa sanoa, kuinka pitkälle hyvin toimivaa kansanvaltaista järjestelmää Suomessa on päästy, mutta todennäköisesti missään ei ole luotu sellaista järjestelmää, jossa ei olisi ”kansakunnan johtoryhmää”. Käytännössä se tarkoittaa, että demokraattiseen järjestelmään on istutettu päätöksentekoa ohjaava taho, jolle poliittinen ympäristö on luovuttanut oleellista valtaa. Tässä on tietenkin päätöksenteon suuri haaste: päätösvaltaa on annettu ”johtoryhmälle”, mutta sitä ei saa antaa liiaksi. Kontrollin on pelattava. Tämä on demokraattisen järjestelmän ikuinen valinkauha. Sotatilanteessa, kuten hyvin muistamme talvi- ja jatkosodan kokemuksien perustella päätäntävalta kapenee pienelle sotakabinetille. Tälle ei todennäköisesti voi mitään. Tärkeää kuitenkin on, että konfliktin tai kriisin väistyessä palataan normaaliparlamentarismiin.

Nyt tilanne on erilainen – meillä ei ole kansakunta hädässä , vaikka joku sellaista saattaa väittääkin. Meidän asiamme ovat kohtalaisen hyvässä kunnossa. Myös demokratia toimii: on hallitus ja on oppositio. Ei se, että ollaan eri mieltä tarkoita sitä, että asioiden hoito on pielessä, sanoisin jopa, että päinvastoin. Oleellista on, että ollaan eri mieltä sivistyneesti. Voimasuhteet punnitaan eduskunnassa ja tarvittaessa hallitusta vaihdetaan vaalien kautta vaikka kesken kauden. Luulenpa kuitenkin, että saimme itsenäisyyden ensimmäisinä vuosikymmeninä tarpeeksemme tiheästi vaihtuvista hallituksista. Nehän kielivät epävakaudesta.

Voiko poliittisen päätöksenteon rinnastaa päätöksentekoon purjeveneessä, kuten Harkimo on halunnut nähdä. Tuskinpa. Purjeveneessä voidaan kyllä neuvotella, mutta kipparin on tehtävä lopullinen päätös ja tarvittaessa salamannopeasti. Jo miehistön valinnan yhteydessä on otettu huomioon, että tietty ajatuksenkulun yhtenevyys on varmistettu. Demokraattisessa järjestelmässä purjevenettä ohjaa kansalaisten valitsemat päättäjät, joiden joukosta erilaisin kriteerein valitaan hallitus. Demokraattinen järjestelmä tarkoittaa asioiden hieromista päätöksentekokuntoon – kärsivällisyyden täytyy riittää. Enemmistöpäätökset järjestelmässä tulee hyväksyä, vähemmistön täytyy osata alistua.

Meillä on pyritty pääsemään - ja hyvin on mielestäni onnistuttu - presidentin ja hallituksen hyvään työnjakoon. Näin on tapahtunut presidentti Koivistosta lähtien: on toimittu niin, että presidentti ei osallistu päivänpolitiikkaan. Hän on tässä mielessä reservissä. Tähän päämäärään ovat tähdänneet myös presidentin valtaoikeuksien kaventamiset.

Harkimon ristiretkeen kuuluu ideologisia päämääriä, vaikka hän itse ne todennäköisesti kiistääkin. Todellinen tavoite on markkinaliberalismin korostaminen, jossa kaikki ”turha” sääntely on poistettu. Päätöksentekojärjestelmää halutaan yksinkertaistaa. Mutta mitä yksinkertaisemmaksi se muodostuu, sitä autoritäärisemmäksi se muodostuu.

Populismiin kuuluu tänä päivänä poliitikkojen mollaaminen. Osan mielestä päätökset ovat aina vääriä. Vaihtoehtoa ei oikeasti esitetä. Nyt yritetään – jos olen oikein käsittänyt - herätellä kansakuntaa demokratiaunesta ”liikkeellä”. Liike voi toimia niiden puhetorvena, joiden mielestä koko politiikkahomma on pielessä. On kuitenkin aivan absurdia kuvitella, että kymmenien tai jopa satojen vuosien ajan koeteltu poliittinen järjestelmä olisi vaihdettavissa toiseen poliittiselta peliltä rauhoitettuun järjestelmään. Siinä uudessakin politikoidaan aivan, kuten me tavalliset ihmiset luomme kombinaatiota päästäksemme henkilö- tai ryhmäkohtaisessa päätöksenteossa eteenpäin.

Mikael Jungner toimii jonkinlaisena epävirallisena ajatuspartnerina Harkimolle. Jungner ei oikeastaan koko aikana ole ollut demokraattisesti toimivan järjestelmän kohdalla. Hän on aina vieressä tai sivussa kertomassa, miten asiat pitäisi oivaltaa. Tällaisia toisinajattelevia individualisteja kuitenkin tarvitaan. Heillä on yhteiskunnassa oma herättelijän roolinsa, mutta epäilen, että päätöksenteossa he kohtaavat melkoisia haasteita.

Mitä kaikkea tästä yksinpuhelusta jää käteen? Kysymys on epämukavuuden tunteesta, jota moni kokee nykyisen demokraattisen järjestelmän ollessa voimassa. Se ei vain tunnu mitenkään vastaavan ihmisten eriytyneisiin haasteisiin. Edustuksellinen demokratia oli yhtenäiskulttuuriin sopiva järjestelmä, ja sellaista ei enää ole. Silti parempaakaan ei ole tarjolla.

Harkimot ja Jungnerit ovat valmiit ottamaan riskin ainakin ajatuksissaan miettiessään vaihtoehtoja nykyisille käytännöille. Epäilen, että kummallaan ei ole suurta ratkaisua, jolla demokratian nykyiset haasteet voitetaan. Hämmennystä saattaa kyllä aiheutua.

tiistai 17. huhtikuuta 2018

Paras lääke työttömyyteen

Ns. aktiivimallin kautta keskustelu työntekijöiden ja työn kohtaamisesta on tiivistynyt. On käyty keskustelua kiivaaseen sävyyn siitä, miten työn vastaanottaminen tehtäisiin sujuvammaksi. Kovaa kritiikkiä on esitetty rangaistusseuraamuksia kohtaan, kun työtön ei ole saanut yrityksistä huolimatta työ- tai koulutuspaikkaa.

Mielekkäämpää on keskustella, miten ylipäänsä voitaisiin realistisesti työllistyä työmarkkinoilla – ja vielä ilman pakkoa. Historian yliopistonlehtori Marko Nenonen puhuu Hesarin jutun ”Lapiohommilla leipä työttömille” (15.4.2018) yhteydessä tehdyssä haastattelussa ”työn kohtuullistamisesta”. Tavoitteena tulisi olla moderni ”inhimillinen työttömyystöiden järjestelmä”, joka mahdollistaisi työnteon ilman, että tarvitsee olla huipputehokas.

Kuntouttava työ on tärkeää, mutta sen ohessa tarvitaan ”slow workia”.

Itse en korostaisi työnteon luonnetta, sillä tärkeää on, että jokainen tekisi töitä intensiteetillä, joka syntyy luonnostaan. Joka tapauksessa tällaisen ”helpotetun” työn tulisi tarjota silta työhön kilpailluilla markkinoilla. On virheellistä kuvitella, että ongelmallinen kohderyhmä työllistyisi ainakaan aluksi aidosti yksityisillä markkinoilla.

Omasta kokemuksesta voin sanoa, etteivät kaikki halukkaat työllisty myöskään julkisella sektorilla ilman oikealla tavalla organisoitua työtä. On syytä korostaa, että tällainen työn järjestely vaatii organisointitaitoa.

:::::::::::::::::

Kuuluisa taloustieteilijä Hyman Minsky on käyttänyt erittäin tähdellisen puheenvuoron työllistymisestä jo kymmeniä vuosia sitten. Lainaan tähän Antti Alajan ja Esa Suomisen kirjasta ”Taloutta työväelle” kohdan, joka myös omasta mielestäni on avainasia työttömyysongelman hoitamisessa: ”Minsky hahmotti työtakuujärjestelmän…. osana epävakaan kapitalismin vakauttamiseen tähtäävää institutionaalista kehystä. …. (Työtakuujärjestelmän kautta) valtion toiminnasta tulisi entistä vastasyklisempää ja päätösperäisen elvytyksen rooli jäisi vähäisemmäksi”. Minskyn mielestä (isolla) julkisella sektorilla tulisi olla vastuu viimekätisestä työllistymisestä.

Minskyn tavoite oli siis jo aikoinaan suurin piirtein samanlainen, kuin mitä Nenonen esittää.

Kansanedustaja Timo Harakka jatkaa samasta aiheesta yrittäessään aukoa työllistymisen umpisolmuja taannoisen ”Liike 2020”:n aivoriihenä. Harakan tavoitteena on, että julkinen valta ja yksityinen toimivat saumattomasti ristiin tukien toinen toistaan. Hän loihtii ”fiksun valtion” käsitteen. Tarvitaan uusi työnjako julkisen vallan ja markkinoiden väliin. Fiksu valtio edellyttää, että yritykset keskittyvät voiton tuottamiseen. Julkinen sektori tukee yrityksiä tuottamalla julkisia investointeja , tutkimusta, koulutusta ja infraa ja vastaamalla laista ja järjestyksestä. Markkinoiden säätely on myös varteenotettava tehtävä. Valtio edellyttää vastavuoroisesti, että yritys kantaa yhteiskuntavastuunsa (verot, työympäristö ym.).

Voisiko tätä sanoa työn juurille palaamiseksi?

Aktiivinen työllisyyspolitiikka on Harakankin mielestä julkisen vallan perustehtäviä. Sen piiriin voidaan lukea seuraavat elementit: on pystyttävä vaihtamaan joustavasti työpaikkaa, keikkatyöt on tehtävä kannattaviksi, eläkeläisiä on houkuteltava työelämän piiriin, on tarjottava palkkatuettua työtä, on kannettava erityisvastuuta nuorten työllistymisestä, koulutus on optimoitava vastaamaan työelämän tarpeita, työllisten ja työttömien jyrkkää rajaa on hälvennettävä, vapaaehtoistoimintaa on kehitettävä, kolmannen sektorin työpaikkoja on luotava, mikroyrittäjien työllistämiskynnystä on alennettava….. Harakka kannattaa myös pidempää koeaikaa, huojennuksia työaikasääntöihin jne.

Reijo Vuorento, Kuntaliiton apulaisjohtaja, käytti muutamia vuosia sitten hienon puheenvuoron kuntatyöstä Helsingin Sanomissa. Tätä oli kaivattu. Artikkelin nimi oli ”Kuntien tehottomuus on sitkeä myytti” (HS 26.9.2013).

Vuorento viittaa meillä niin usein esille otattavaan Ruotsin esimerkkiin. Siellä kun väitetysti hommat osataan tehdä paremmin kuin meillä. Vuorento tuo esille joitakin asioita, jotka naapurimaa hoitaa meitä sutjakkaammin. Naapurissa ”työvoimasta viitisen prosenttia enemmän kuin meillä on nimenomaan kuntapalveluissa, ja määrä kasvaa”. Lähes yksinomaan tästä syystä Ruotsin työllisyysaste on korkeampi kuin meillä (70 prosenttia vs. 76 prosenttia). Osin tästä syystä Ruotsin kestävyysvaje on olematon tai vähäinen.

Veroaste Ruotsissa on muutamia prosentteja korkeampi kuin meillä. Puheet siitä kuinka verot tappavat työteliäisyyden ovat Ruotsissa vähäisempiä kuin meillä. Kuntatalous on ollut ennätyksellisen ylijäämäinen. Ruotsin velkaantumisaste on muistaakseni karkeasti kolmasosa BKT:stä. Tämä kaikki siitä huolimatta, että Ruotsilla on ”ylisuuri” kuntasektori.

Kunta voi siis olla tehokas työllistäjä.

sunnuntai 15. huhtikuuta 2018

Halutaan poliisiksi

”Huomattava määrä poliisikoulutuksen aloituspaikkoja on jäänyt viime vuosina täyttämättä, koska hakijat eivät läpäise valintakoetta”. Näin toteaa Helsingin Sanomat laajassa artikkelissa, jossa käsitellään poliisipulaa ja kelvollisten hakijoiden pulaa koulutukseen.

Mietin asiaa ja tuli mieleen ajatus, että tässä on kysymys yleensäkin - toimialasta riippumatta - ns. kohtaanto-ongelmasta, jossa työttömät eivät syystä tai toisesta sovellu tarjolla oleviin.

Poliisikoulutukseen sopivia hakijoita on siis liian vähän, vaikka hakijoita sinänsä on runsaasti. Jutussa pohdittiin syitä moiseen ja todettiin kaksi syytä: naisilla fyysisen kunnon puutteet ja miehillä äidinkielen kirjoitustaito! Epäilen, että kirjoitustaito-ongelma koskee myös kantaväestöä eikä pelkästään maahanmuuttajahakijoita.

Siinäpä se. Kysymys ei siis ole pelkästään muuntokoulutuksesta tai alanvaihtokoulutuksesta vaan perusvalmiuksien puutteesta. Muutamia kymmeniä vuosia takaperin oli ns. lapiohommia, joihin soveltui melkeinpä kuka tahansa (tässä en viittaa siihen, että kysymys olisi poliisiammatin vaihtoehdosta). Silloin oli käytössä myös ammattinimike ”sekatyömies”. Tämän päivän ongelma on, että melkeinpä mihin tahansa ammattiin tarvitaan koulutusta ja soveltuvuutta.

Vaikuttaa siltä, että ne, jotka pääsevät poliisin ammattiin kouluttautumaan ovat usein jo muutoin pitkälle kouluttautuneita. Tämä pitänee paikkansa huomattavaan joukkoon muitakin ammatteja. Ulos koulutusputkista ja uraputkista jäävät hyvin vähäisen koulutuksen miehet ja naiset, joka on suuri ongelma työelämän rakenteiden nopeassa muutoksessa. Toki poliisin ammattiin hakijoiden vaihtoehtoina on myös muita uramahdollisuuksia, joita sitten yhtaikaa haetaan, ja joka on yksi syy siihen, että soveliaista hakijoista on puutetta.

Miten korjata asia? Epäilen että työhön hakeutumisen este on yhä useammin perusvalmiuksien puute, jolloin ongelmien lähtökohtia on haettava varhaisesta koulunkäynnistä alkaen. Juuri näihin tapauksiin tulisi valtiovallan taholta kiinnittää erityistä huomiota.

Ammattiosaamista vailla olevien työllistyminen on heikentynyt ja heikkenee yhä enemmän. Siksi tarvitaan sekä yleissivistävää koulutusta (vaikkapa kirjoitustaidon kertausta) että täsmäkoulutusta ammattiin. Oppivelvollisuusiän korotus ei ole lainkaan hullumpi ajatus. Sillä pystytään korjaamaan perusvalmiuksien puutteita.

Hallitus harkitsee lyhyiden 1-2 kuukautta kestävien koulutusten tarjoamista rakennemuutosalojen työntekijöille. Myös muuntokoulutusta tarvitaan ja sitä on suunnitteilla. Näitä tarvitaan kohtaanto-ongelman päihittämiseksi.

Työelämän siirtymisen haasteina ovat sopivan koulutuksen puuttuminen ja sen hankkimisen vaikeus sekä töiden ja työtä vailla olevien alueelliset haasteet. Samaan aikaan vallitsee sekä suhteellisen korkea työttömyys että alakohtainen työvoimapula. Nyt ei ole tarjolla siirtotyömaita pohjoisen työttömille. Nyky-yhteiskunnan digitalisoituminen on haaste sekä työpaikoilla että kodeissa. On pakko löytää ratkaisuja, joilla työllistymistä tehostetaan. Yksi tällainen on työllistyminen julkiselle sektorille. Ruotsin hyvä työllisyysaste johtuu pääosin juuri tästä. Meidän on hellitettävä ajatuksesta, että julkisen sektorin työn tuottavuus on niin painotetusti kriteeri, millä mitataan kunnallisen työn tehokkuutta. On sallittava matalampi tuottavuus osalle työntekijöitä ja osassa työtehtäviä.

Kirjoituksen laatimisen jälkeen ilmestyi Hesarissa (15.4.2018) laaja kirjoitus siirtotyömaista. Ne olivat työllisyystöitä 1930-luvulta aina 1960-luvulle saakka. Olosuhteet olivat usein epäinhimilliset. Ne olivat "lapiohommia", joita kukaan ei halua takaisin. Jutussa korostettiin siirtotyömaiden työntekijöiden erilaisia alkoholi- ym. ongelmia. Epäilen kuitenkin, että mukana oli ihan tavallisia työtä vailla olevia suomalaisia miehiä.

perjantai 13. huhtikuuta 2018

Entä jos kokeillaan minimipalkkaa?

Foreign Affairs -lehdessä Jan/Feb 2018 on Alan Manningin artikkeli minimipalkasta. Pääosin juttu käsitteli Yhdysvaltain versiota minimipalkasta, mutta vertailua muihin maihin oli myös mukana. Artikkelin nimi on ”The Truth About the Minimum Wage. Neither Job Killer Nor Cure-All”. Mitä ajatuksia artikkelista heräsi?

Yhdysvaltain liittovaltion minimipalkka on 7,25 dollaria tällä hetkellä, mutta yksittäisissä osavaltioissa se voi olla korkeampi. Minimipalkka on reaalisesti laskenut 13 prosenttia vuodesta 2009, jolloin sitä viimeksi korotettiin. Vielä hurjempaa on, että palkka on laskenut yli kolmanneksen vuodesta 1968, jolloin se oli reaalisesti korkeimmalla tasolla historiassa. Nykyrahassa silloinen minimipalkka olisi 11, 38 dollaria!

Demokraattien presidentinvaalikampanjasta käynnistynyt kilpailu minimipalkan suuruudesta on edelleen käynnissä. Sillä on nimikin: ”Fight for 15”. Huuto tuntuu kiirivän kautta koko liittovaltion ja aiheuttaa melkoisia paineita nostaa palkkaa. Peräti 29 osavaltiossa ja District of Columbiassa minimipalkka on liittovaltion tasoa korkeampi.

Mikä on pähkinäkuoressa kiistelyn ytimessä? Vastaus voisi olla seuraavanlainen:

1) Korkeampi minimipalkka takaa siedettävän elintason.

2) Korkeampi minimipalkka tuhoaa työpaikkoja.

On vain vähän todisteita, että minimipalkka on työpaikkojen tappaja, joten Yhdysvalloissa sen nostamiselle liittovaltiotasolla ei pitäisi olla esteitä. Silti monet ovat sitä mieltä, että minimipalkan nostamista ei pidetä erityisen tehokkaana keinona taistella köyhyyttä vastaan ja jakaa kasvun hedelmiä.

Epäilyjen perusteena on esitetty väite, että korotettu minimipalkka aiheuttaa mm. osa-aikatyön lisääntymistä (kokopäivätyön vaihtumista osa-aikatyöhön) ja uusien työntekijöiden palkkaamisen hidastumista. Jos siis minimipalkkoja nostetaan dramaattisesti, voidaan olla tilanteessa, jossa työantajilla on vähemmän työtä tarjottavana.

Työnantajille aiheutuu seuraavat haasteet:

1) Työnantajat tarvitsevat rahaa ja aikaa saadakseen maksettua korkeammat palkat.

2) Jos taas maksetaan markkinoiden asettamaa hintaa alempia palkkoja, ei saada työntekijöitä aktivoitumaan.

On havaittavissa selviä merkkejä, että minimipalkka nostaa tuotteiden hintoja, mutta vaikutus on pieni.

Viime mainitusta Manning esittää seuraavan esimerkin: San Josessa Kaliforniassa 25 prosentilla nostettu minimipalkka aiheutti ravintolahinnoissa 1,45 prosentin nousun.

Entä mitä on tapahtunut muissa maissa?

Vuonna 1999 Isossa Britanniassa otettiin käyttöön minimipalkka. Päätöksellä ei ollut merkittävää vaikutusta työttömyyteen. Vuonna 2016 minimipalkka nostettiin maassa 9,80 dollariin.

Saksassa otettiin käyttöön vuonna 2015 minimipalkka, joka on nykytasolla 10,30 dollaria. Työttömyysvaikutuksia ei ole havaittu. Päinvastainen esimerkki on Ranskasta, jossa työttömyys kasvoi minimipalkan 11,30 dollarin tasolla, mutta on arveltu, että työttömyyden kasvu aiheutui muusta työlainsäädännöstä.

Suomessa ei ole käytössä vähimmäispalkkaa lakiin kirjattuna minimipalkkana, niin kuin se monissa muissa maissa ymmärretään, vaan meillä vähimmäispalkat määritetään työehtosopimuksissa jokaiselle alalle erikseen. Asiaa selvittäessäni totesin, että minun taitoni eivät riitä pienimpien palkkojen kunnolliseen vertaamiseen Suomessa voimassa olevan yleissitovuuden ja minipalkkamaiden välillä. Ydinkysymys on varmaankin, mikä on minimipalkan taso. USA:ssa kasvuvaraa on verrattu Iso Britannian tasoon. Voitaneen todeta, että 10,50 dollarin minimipalkka tuskin nostaa työttömyyttä nykyisellä kysynnän tasolla. Tuo minimipalkan taso olisi vieläkin alle alussa mainitun vuoden 1968 tason!

Paljonko on liikaa? Ilmeisesti kohtapuoliin tilanne testataan USA:ssa, sillä Seattlessa on käytössä 13 dollarin minimipalkka ja tavoite on päästä 15 dollariin. Saatu evidenssi nykykäytännöstä viittaa siihen, että uusien työntekijöiden palkkaaminen on hidastunut, mutta asiaa ei ole vielä selvitetty perin pohjin.

Ollaan siis tilanteessa, jossa voidaan kysyä paljonko työnantajat sietävät palkkatason nostoa vähentämättä työntekijöiden määrää. Tosiasia lienee, että USA:ssa paikkakunnat ovat varsin heterogeenisia keskenään arvioitaessa soveliaan minimipalkan suuruutta. Joissakin kaupungeissa on mahdollista soveltaa korkeata minimipalkkaa ja kilpailla siten työvoimasta korkeasuhdanteen vallitessa. En tässä käy läpi verotuksen ja sosiaaliturvan vaikutusta, mutta sillä on tietenkin oma merkityksensä.

Yhdysvalloissa tapahtunut minimipalkkakehitys kertoo modernin maailman julmasta toimintalogiikasta: palkat ovat joustaneet (=alentuneet reaalisesti) ja tuloerot kasvaneet. Työllisyys on säilynyt kohtuullisen hyvänä johtuen osaltaan minimipalkan alhaisuudesta.

Suomessa on kolmikantaisesti työehtosopimuksissa huomioitu pienten palkkojen ostovoiman säilyttäminen. Seurauksena tuloerot ovat säilyneet kohtuupieninä, mutta solidaarinen palkkapolitiikka on karsinut heikompia yrityksiä. Työttömyys on edellä mainituista syistä pysynyt pääsääntöisesti USA:ta korkeammalla tasolla.

Yhdysvalloissa markkinat ovat määrittäneet minimipalkan heikoksi. Ammattiyhdistys on ollut voimaton vaikuttamaan asioihin. Suomessa on pyritty pitämään kiinni työstä, josta pystytään maksamaan siedettävä palkka minimissäänkin. Sillä on hintansa. Alhaisimmat palkat ovat elinkustannuksiin suhteutettuna joka tapauksessa minimaaliset ja silti monille yrityksille liian vaativat palkan sivukuluineen. Työtilaisuuksia ei tunnu olevan riittävästi ja samaan aikaan kohtaanto-ongelma on pahentunut.

Halpatyövoiman sijaan Suomessa ja monissa muissa maissa on kehitetty itsepalveluratkaisuja varsinkin palvelualoille. Työttömyydestä ja varsinkin pitkäaikaistyöttömyydestä on tullut yhteiskuntaa kalvava ongelma.

Ei ihme, että ratkaisuksi etsitään perustulo- ym. ratkaisuja.

USA:ssa (ja monissa muissa maissa) ei ole ainoastaan minimipalkkahaastetta, vaan myös keskiluokan palkkaongelma, johon olen monta kertaa viitannut näissä kirjoituksissa. Jotkut ajattelevat, että minimipalkan korotuksella on positiivinen heijastusvaikutus myös keskituloisten palkkoihin, mutta tätä ei ole pystytty osoittamaan.

keskiviikko 11. huhtikuuta 2018

Sisällissota pitkän kaavan mukaan/osa II

Toinen osa "Pitkästä kaavasta" perustuu suurelta osin arviooni Seppo Hentilän kirjasta ”Pitkät varjot”. Tavoitteena kaksiosaisessa kirjoituksessa on laajentaa kuvaa sisällisodan syistä/vaikutuksista sekä sotaa edeltävään ajanjaksoon että sen jälkeisiin vuosikymmeniin.

Ympärysvaltojen voitettua Saksaan tukeutuneet oikeiston johtohenkilöt joutuivat väistymään vuoden 1918 loppuun mennessä. Osa ennen sisällissotaa saavutetusta uudistuksista vesitettiin. Vuoden 1906 Suomea ei onnistuttu kuitenkaan kokonaan lyömään alas. Sisällissodan voittajat halusivat pystyttää maahan lujan hallitusvallan. Myös äänioikeus haluttiin palauttaa aikaan ennen vuotta 1906. Tässä vaiheessa kuitenkin sdp oli jo eduskunnassa eikä paluulla menneeseen ollut läpimenomahdollisuutta.

”Toista sisällissotaa” käytiin – ilman aseita – vielä vuosia sisällissodan päättymisen jälkeen . Valkoinen ja punainen Suomi säilyivät, mutta hegemonian sai voittanut osapuoli.

Vapaussota nimitystä tarvittiin moneen tarkoitukseen myöhempinä vuosikymmeninä. Heti sodan jälkeen alkoi valtava kirjallinen vyörytys vapaussota-käsitteen vakiinnuttamiseksi. Kaksikymmentäluvulla ilmestyi mm. kaksi valtavaa kirjasarjaa laajuudeltaan yhteensä lähes 6500 sivua sekä suomeksi että ruotsiksi. Teosten taustavaikuttajana oli mm. Mannerheim. Suomen itsenäistymisen historia esitettiin pitkään jatkuneena loogisena jatkumona eikä vain marraskuussa 1917 (lokakuun vallankumouksen seurauksena) alkaneena prosessina. Eihän juuri kukaan aktivisteja lukuun ottamatta uskonut itsenäistymiseen ennen lokakuun vallankumousta.

Sisällissodan jälkeen Suomeen muodostui sekä selkeä äärioikeisto että äärivasemmisto. Nämä olivat vahvoina osina Suomen suuntaa määritettäessä. Välittömästi sodan jälkeen todellisina vaihtoehtoina olivat kuitenkin aktivistien ajama monarkistinen linja ja liberaalin demokratian mukainen tasavaltalainen linja. Koko ajan prosessin (tai pikemminkin taistelun) taustalla vaikuttivat Mannerheim ja Ståhlberg tavoitteineen. Kun valittiin ståhlbergilainen linja, hylättiin Suur-Suomen tavoittelu kansallisena linjana, tunkeutuminen Pietariin ja autoritaarinen vallankäyttö.

Oleellista on, että demokratia kesti kaikki eteen tulleet haasteet ja yhteiskuntarauha - tosin kivuliaasti – vakiintui. Selitykseksi Seppo Hentilä esittää eräänlaisen hybriditilan voimassaolon, jossa valtio säilyi demokratiana, mutta yhteiskunnasta tuli autoritaarinen. Sodan lopputulos siis löi leiman läpi koko yhteiskunnan.

Hentilän johtopäätös on oikea: porvarit olivat jakautuneet kahtia, ääriainekseen ja maltillisiin. Maltilliset porvarit olivat viitoittamassa tietä kohti punamultayhteistyötä, jonka toteutuminen oli toki mahdotonta vielä 1920-luvulla ja 1930-luvun alkupuolella. Näistä ajoista alkoi maltillisen sosiaalidemokratian taistelu pääsystä yhteiskuntakelpoiseksi.

Yksi Suomen ihmeistä oli, että katkeran sodan jälkeen pystyttiin toteuttamaan runsaasti sosiaalisia uudistuksia. Muodostui silta ennen sisällissotaa käynnistettyjen uudistusten ja sodan jälkeisten uudistusten välille. Eräänlainen mysteeri on, että työväenliike saavutti likipitäen ne tavoitteet rauhanomaisesti, kuin mitä sillä oli ollut tavoitteina ennen kansalaissotaa. Turha sota? Tätä spekulaatiota markkinoi Seikko Eskola tuoreessa Kanava-lehdessä (2/2018) artikkelissa ”Turha kapina” melko vastenmielisellä tavalla. Historian kulkua olisi helppo säädellä ja ohjailla jos lopputulos olisi näkyvissä.

Sisällisota hajotti työväenliikkeen kahteen, tai niin kuin Hentilä sanoo, useampaankin fraktioon. On selvää, että radikaalein osa ei halunnut painaa villaisella kokemiaan kärsimyksiä ja syytti maltillisempia vasemmistolaisia petturuudesta. Vasemman reunan radikaalit työväenjohtajat hyljeksivät parlamentarismin ihanteita. Parlamentaarinen perusta oli itse asiassa kiusallinen haitta vallankumouksen tavoittelun tiellä.

Sekä punaisten että valkoisten piti asua yhdessä ja samassa maassa. Syntyi painetta etsiytyä omien joukkoon. Niinpä vallitsevaa tilannetta on kutsuttu ”poliittiseksi leirikulttuuriksi”. Leirien keskuksina toimivat – kylätasolle saakka – suojelukuntatalot ja työväentalot. Myös tehdaspaikkakunnilla väestö jakautui omiin kortteleihinsa rintamalinjojen mukaisesti. Leirit olivat olleet jo ennen kansalaissotaa, mutta ideologinen kuorrutus tuli sodan seurauksena.

Oikeudenkäyttö rapautui pahasti 1930-luvulla. Hentilä näkee kostotoimenpiteet sisällissodan jatkumona ja näkemykselle löytyy perusteet. Hentilä näkee, että Lapuanliikkeessä yhdistyivät yläluokkainen nationalismi ja talonpoikainen populismi. Eduskunnan säätämät lait rinnastettiin populistisesti likaiseen poliittiseen peliin.

Sitten syttyi talvisota.

Kovin lupaavasti ei yhteen hiileen puhaltaminen käynnistynyt, kun Mannerheim julisti sodan olevan jatkoa vapaussodalle. Käytännössä yksimielisyys kuitenkin toimi: myös kommunistit – valkoisten veteraanien yllätykseksi – tarttuivat aseeseen. Talvisodan jälkeen oli mahdollista pystyttää muistomerkki vuoden 1918 punaisille.

Hentilä arvioi, että punamultavaihe 1930-luvun lopulla oli tärkeä välivaihe kohti riittävää yksimielisyyttä sotaa ajatellen. Mutta miten olisi käynyt, jos oikeiston rynnäkkö 1930-luvun alussa olisi onnistunut?

Onneksi kehitys sai toisen suunnan: tapahtui uskomattomia asioita: SAK ja STK solmivat tammikuun kihlauksen vuonna 1940. Yllätyksiä kuitenkin ilmestyi yksimielisyyteen viitoitetulle tielle, sillä sdp:n vasemman reunan (ei siis kommunistien) toimesta perustettiin talvi- ja jatkosodan välissä Suomen ja Neuvostoliiton rauhan ja ystävyyden seura, johon liittyi puolessa vuodessa lähes 40 000 jäsentä. Se oli sodanjulistus sdp:n tannerilaiselle enemmistölle. Hentilän arvio on, että kysymys oli nimenomaan protesti sdp:n enemmistön yhteistyöhakuisuudelle muiden poliittisten voimien kanssa ja toisaalta kertoi sodanvastaisesta mielialasta. Tästä liikkeestä muodostui sodan vastainen oppositio jatkosodan aikana. Ja eiköhän tässä näkynyt jo tulevan SKDL:n siemen.

Seuraavan kerran suomalaisten käsityksiä ravisutti Väinö Linna teoksellaan ”Täällä Pohjantähden alla”. Fiktiivinen teos herätti myös erittäin laajaa historiakeskustelua. Aikojen myötä Linnan käsityksiä kansalaissodasta on alettu pitää historiankirjoituksena, mikä on kohtuutonta. Linnan teossarjaa tarkasteltaessa on syytä muistaa, että kirjoittamisen aikoihin valkoinen vapaussotatulkinta oli edelleen voimissaan. Linna haastoi vallitsevat tulkinnat: punaiset eivät olleet huligaaneja vaan taistelivat köyhyyden ja hädän poistamisen puolesta. Tämän kirjoittaja on sitä mieltä, että Linnan urotyössä oli kysymys yhteiskunnallisesta kasvukertomuksesta.

Tieteellisesti kansalaissodan surmia tutki Jaakko Paavolainen teoksissaan ”Punainen terrori” (1966) ja ”Valkoinen terrori” (1967). Varsinkin valkoisen terrorin esille ottaminen ja analysointi herätti jälleen laajaa ärtymystä.

Sodasta käytetty nimi on vaihdellut aikojen ja olosuhteiden mukaan. Hentilä käsittelee käydyn keskustelun perin pohjin. Vapaussotakeskustelusta siirryttiin 1960-luvulla kansalaissotakäsitteen käyttöön Linnan teosten myötä. Yhdeksänkymmentäluvulla vakiintui sisällissotatermi.

Hentilän teos ”Pitkät varjot” on sekä Suomen itsenäisyyden ajan historian oivaltava kertauskurssi että sisällissodan seurausten erittely. Kirjan valtava lähteistö kertoo paljolti sodan kiinnostavuudesta tutkijoiden ja muiden kirjoittajien keskuudessa.

:::::::::::::::

Suomen lähivuosikymmenien menestystarinaan kuuluu merkittävänä osana riittävän yhteisymmärryksen saavuttaminen eri kansanosien välillä. Maailmanlaajuisissa vertailututkimuksissa kansakunnan eheys on saavuttanut huippuarvosanoja Ja se, mitä on saavutettu ei ole ihan vähän.

Entä vastakkainasettelun näkökulma?

Edellä olevissa kirjoituksissani (osat I ja II) olen käsitellyt vastakkainasettelun historiaa 1880-luvulta aina 1960-70-luvulle saakka. Ajanjakson ensimmäisinä vuosikymmeninä teollistuminen löi läpi, mutta yhteiskuntarakenteet (sääty-yhteiskunta) ja valtasuhteet säilyivät ennallaan. Työväeltä puuttui sen suhteellista osuutta vastaava päätösvalta.

Yhteentörmäykseltä ei voitu välttyä, kun osapuolet loitontuivat toisistaan.

Edustuksellinen demokratia toteutettiin Suomessa poikkeuksellisen varhain, mutta sekään ei estänyt yhteentörmäystä. Demokratia vaatii pitkän kypsyttelyvaiheen. Toki monissa maissa eteneminen on ollut vielä paljon hitaampaa, ja jotkin maat ovat tätä päivää lähestyttäessä suorastaan taantuneet.

Uuden kunnallislain mukaista demokratiaa ryhdyttiin toteuttamaan vasta sisällissodan jälkeen. Aiheellisesti voidaan kysyä olisiko konfliktilta voitu välttyä, jos kunnallislaki olisi säädetty samaan aikaan eduskuntauudistuksen aikaan. Kunnallisesta demokratiasta muodostui merkittävä kansaa eheyttävä tekijä sisällissodan jälkeen.

Bolsevikkivallankumous Venäjällä kannusti työläisiä kapinaan työnantajia ja valtiovaltaa vastaan. Viime hetkellä tehtiin kompromisseja ja luvattiin demokratian laajennuksia mutta liian myöhään. Nuo samat tavoitteet, esim. kahdeksan tunnin työpäivä olisi pitänyt toteuttaa jo aiemmin.

Ei kannata unohtaa myöskään ulkopuolisia muuttujia: luokkasuhteisiin vaikuttivat mm. maailmansota, Venäjän naapuruus ja yhteiskuntajärjestelmän muutospaineet sekä Saksan rooli valkoisen puolen voiton varmistajana.

1920-lukua ja 1930-luvun alkua voidaan kuvata vakiintumattoman demokratian ajaksi. Sisällissodan vastakkainasettelu jatkui ja sai uusia muotoja. Epäluuloa ja vihaa lietsottiin puolin ja toisin. Jää pohdittavaksi, kuinka lähellä Suomi oli Itä-Euroopan autoritääristen valtioiden tietä.

Kansakuntaa eheyttävät voimat kuitenkin pääsivät voitolle 1930-luvun jälkipuoliskolla. Paradoksaalista on, että äärioikeisto ja äärivasemmisto saavuttivat menestystä samoihin aikoihin (äärioikeisto 1930-luvun jälkipuoliskolla ja äärivasemmisto 1940-luvun jälkipuoliskolla). Suurvaltojen voimasuhteiden muutokset näkyivät myös Suomen poliittisissa olosuhteissa.

Oikeastaan viimeinen vaihe tässä yhteiskunnallisessa jatkokertomuksessa on kansallisen eheyden voitto 1960-luvulle tultaessa. Sisällissodan jälkikaiutkin oli pääsääntöisesti ohitettu tuolloin.

maanantai 9. huhtikuuta 2018

Sisällissota pitkän kaavan mukaan/osa I

Sisällissodasta on ilmestynyt tukuttain kirjoja. Jotkut saavat huomiota enemmän, jotkut vähemmän. Nykyisessä kirjatulvassa saattaa jäädä unohduksiin merkkiteoksia, joita haluan tässä nostaa esille.

Lähtökohtani on, että historian leikkauskohtaa tarkastellaan liian usein pelkästään leikkaavan tapahtuman näkökulmasta, kun pitäisi kiinnittää huomiota enemmänkin siihen, mitä tapahtui ennen ja mitä tapahtui jälkeen varsinaisten tarkasteluajankohdan.

Nostaisin kaksi lukemaani, ja näissä blogikirjoituksissa esittelemääni kirjaa erilleen muista. Toinen on Torsten Ekmanin ”Punalippujen Helsinki” (Kustantamo S&S, 2017), jota pidän hyvin tasapainoisena kuvauksena siitä, mitä tapahtui muutamina vuosikymmeninä ennen sisällissodan puhkeamista.

”Punalippujen Helsinki” on perinteisen poliittisen historianäkemyksen mahtava rinnakkaiskertomus työväen historiasta kohti tasavertaista kansalaisuutta, mutta sitä ennen ajautumista – valitettavasti - kohti luokkasotaa ja sisällissodan kauhuja. Torsten Ekman säilyttää kiitettävästi neutraalin otteen yksityiskohtaisissa kuvauksissaan.

Toinen kirja, jonka merkitystä haluan korostaa on Seppo Hentilän teos ”Pitkät varjot. Muistamisen historia ja pitkät varjot” (Siltala, 2018). Teos keskittyy siihen, mitä tapahtui sadan vuoden aikana sodan jälkeen. Siinä käsitellään sisällissodan pitkävaikutteisia seurauksia avartavalla tavalla. Kirja perustuu erittäin runsaaseen kirjallisuus- ja tutkimuslähteistöön.

Perustan seuraavan kirjoitukseni em. teoksiin (joista olen kirjoittanut myös erilliset blogikirjoitukset).

:::::::::::::::::

Sisällissotaa tarkastellaan usein muutaman kuukauden tai muutaman vuoden tapahtumakulkuna. Tässä se sijoitetaan pitkän historiallisen jatkumon keskelle.

Eräs idealistinen yleisnäkemys 1800-luvun suomalaisesta yhteiskunnasta on peräisin Sakari Topeliukselta. Se on harmoninen kuva kansasta, jonka olot olivat oikeudenmukaisella tavalla järjestäytyneet. Emämaan, Venäjän asiat olivat enemmän tai vähemmän sekaisin, mutta Suomeen niistä kuului vain etäinen kaiku.

Topelius koki elävänsä ”sellaisen kansan keskellä, joka kantoi tottelevasti taakkansa, kuten köyhyyden ja nälän”, kuten Torsten Ekman toteaa. Topelius näki yhteiskunnallisen kehityksen kaitselmuksen ohjauksena. Tässä käsitemaailmassa on Runebergin suomalaisiin kohdistama alentava ajattelu sisäänrakennettuna. Vasta Väinö Linna - Runebergille vihaisena - antoi suomalaisille oman tahdon, ”pään”, kuten hän eräässä esseessään toteaa.

Idylliltä vaikuttanut topeliaaninen yhteiskuntamalli oli luotu Aleksanteri I:n tahdosta jo vuosisadan alussa. Siinä poliittinen eliitti, aateli, papisto, varakkaat porvarit ja säätyvaltiopäivien talonpojat elivät järjestäytyneessä yhteiskunnassa, joka vahvistui, kun Aleksanteri II:n palautti vuonna 1863 valtiopäivät. 1880-luvun idylliksi kuvatun ajan jälkeenkin Suomen kohtaloyhteys Venäjään pysyi - hyvässä ja pahassa. Mitään vaihetta 1890-luvun sortovuosista sisällissotaan ei voida irrottaa Venäjä-yhteydestä.

Historia 1880-luvulta vuoteen 1918 sisältää maan jakautumisen kahtia, porvariston taistelun omien saavutettujen etujensa säilyttämiseksi ja kasvavan työväestön taistelun tavoittelemiensa oikeuksien puolesta. Vyöry ei lähtenyt johdonmukaisesti liikkeelle, vaan vasta monen välivaiheen jälkeen. Torsten Ekman kuvaa hyvin maltillisten ja radikaalien sosialistien taistelua vallasta. Tässä taistelussa vapaamielisillä porvareilla oli merkittävä rooli, sillä 1800-luvulla moni porvaristoon kuuluva näki työväen aseman heikkouden ja halusi rakentaa tasapainoisempaa yhteiskuntaa. Ns. wrightiläisyys ja jopa vuonna 1899 perustettu työväenpuolue edustivat liikkeitä, joissa porvareilla oli saumaa vaikuttaa.

Mutta kärsimättömyys on ihmisen hyve tai pahe riippuen, mistä suunnasta asiaa tarkastelee. Maltillisten voimien etenemistahti ei riittänyt radikaaleille. Vuosina 1906-07 tapahtui voimakasta radikalisoitumista: muodostui anarkistiryhmiä tekemään erilaisia väkivallantekoja ja ryöstöjä radikaaliryhmien toiminnan rahoittamiseksi. Kysymys oli eräällä tapaa vuonna 1906 lakkautettujen punakaartien elvyttämisestä, mutta samalla äärimmäisyyksiin etenemisestä. Tänä päivänä tuolloin tehtyjä lukuisia väkivaltaisia ryöstöjä sanottaisiin terroriteoiksi. Murhia ja tappoja oli niin tiheästi, että vastaavaa piti hakea Venäjältä.

Sosiaalidemokraattisessa puolueessa oli huomattavia vaikeuksia puolustautua porvarilehdistön hyökkäyksiä vastaan tapahtuneiden julmuuksien takia. Vaikeuksia lisäsi, että osa puolueen radikaalista siivestä oli lähellä terroria harjoittavia tahoja. Puolue ryhtyi joka tapauksessa kampanjoimaan bandiitteja vastaan tarmokkaasti. Väkivaltakampanja alkoikin tyrehtyä vuoden 1907 jälkipuolella.

Aika 1880-luvulta vuoteen 1918 kesti ikuisuuden. Silti jää kuva – jälkiviisaasti ajatellen – että sovittelevammin käyttäytyvien voitto olisi johtanut johonkin parempaan kuin nyt tapahtuneeseen murhenäytelmään. Kun vyöry sitten lähti liikkeelle, asettuivat palaset koettuun järjestykseen. Kiista huipentui taisteluksi vallasta: mikä taho Suomessa saisi hegemonian.

Yksi hämmentävä asia jää vaivaamaan. Kun uudistuksia kuitenkin tehtiin, niin miksi ne eivät riittäneet? Totta maar, uudistusten tahti oli liian hidas, maailmansota sotki pasmat jne., mutta silti! Ehkä kysymys on siitä, että kun ihminen saa jotain, niin se ei tyydytä, vaan halutaan aina lisää. Mikään ei ole riittävästi, eivät lupaukset, eivätkä toteutumiset.

Kuukaudet ennen sodan puhkeamista olivat jännitteiset, mutta syntyy kuva, että vielä aivan viime vaiheissa suunta olisi voinut kääntyä. Silloin ehkä tahattomastikin tehtiin päätöksiä, jotka kriisiyttivät tilanteen. Paluuta ei ollut, sovinnon aikaikkuna meni muutamassa viikossa kiinni.

Kun tapahtumien kulku riistäytyi käsistä, etsitään loputtomasti syitä tragediaan. Sitä on harjoitettu kymmeniä vuosia.

(Jatkuu)

lauantai 7. huhtikuuta 2018

NHL: nuoret suomalaiset murtautuvat seurojensa kärkipelaajiksi

Amerikkalaiset (kanadalaiset ja yhdysvaltalaiset) ovat äärimmäiset kiinnostuneita ammattilaissarjojen tilastoinnista. Melkein mitä tahansa voidaan mitata. Mittausperusteita on satoja. Keskityn seuraavassa vain muutamiin tähdellisiin tilastoihin kaudelta 2017-18 ja lähinnä vain suomalaisten menestymisiin niissä. Yritän syventää erittelyjä laajentamalla arviointia tilastojen ulkopuolelle.

Maailman paras jääkiekkoliiga NHL tarjoaa mahdollisuuden suomalaisten urheilijoiden kansainväliseen menestymiseen paremmin kuin mikään muu laji. Juuri tänä vuonna (2017-18) monet suomalaiset ovat yltäneet parhaaseensa. Kausi on nyt runkosarjan osalta valmis , joten johtopäätöksiä voidaan vetää. Usein uutisoinnissa korostuvat suomalaisten menestymiset, mutta itse kiinnitän huomiota myös siihen, ketkä ketjussa tai kentällisessä pelaavat. Kun pystyy lunastamaan pitkäaikaisesti paikan ykkös/ kakkosketjussa tai ykkös/kakkospuolustajaparissa syntyy tulosta. Menestymistä edesauttaa pääsy pelaamaan ylivoimaa. Tässä kategoriassa asetan Carolinan kaksikon Sebastian Aho - Teuvo Teräväinen arvoasteikossa korkealle siksi, että kärkiketjussa pelaa kaksi suomalaista. Aho oli odotetusti heti tähti, kun hän siirtyi NHL:ään ja Teräväinen kypsyi hieman hitaammin, mutta on nyt lunastanut luottopelaajan statuksen.

::::::::::::::::::::

Seuraan hyvin tarkkaan eri pelaajien peliaikaa, joka usein sivuutetaan tilastoissa. Huikeinta tässä statistiikassa suomalaisittain on, että Floridan Aleksander Barkov pelasi runkosarjan toiseksi kovimmat minuutit kaikkien liigan hyökkääjien osalta! Lopputulos, 22.04 minuuttia per ottelu on huikea saavutus (ykkönen oli Anze Kopitar, 22.05 minuuttia). Lisäksi Barkov oli joukkueensa rankkarispesialisti. Melkoista lahjakkuutta osoittaa Barkovin tehtyjen alivoimamaalien määrä (5 kappaletta), jossa hän on myös liigan ykkönen! Barkov on varsinainen kiekon ryöstäjä!

On vaikeaa kuvitella parempaa yleispelaajaa, kuin mitä Barkov on. Hän hallitsee kaikki pelin osa-alueet.

Puolustajat ovat minuutteineen sitten asia erikseen. Buffalon Rasmus Ristolainen pelaa liigan neljänneksi isoimmat minuutit lukemalla 26.29 minuuttia per ottelu (Drew Doughtyn kärkiminuutit ovat 26.51). Buffalo on koko joukon heikoimpia seuroja, joten Ristolaisen minuutit eivät ole pelastaneet seuraa. Ristolainen on myös suomalaisten puolustajien pistepörssin kärjessä lukemin 6+35 = 41 pistettä.

Muista suomalaistenpuolustajista 200 eniten peliaikaa saaneiden listalla ovat Sami Vatanen (22.24 minuuttia) ja Esa Lindell (22.04 minuuttia). Tällä perustella voitaneen sanoa että puolustajapula on edelleen maajoukkuetasolla ilmeinen. Ilahduttavaa oli Sami Vatasen piristyminen nykyisen seuransa New Jerseyn parhaimmistoon loppukaudesta. Lohduttavaa on, että uusia nuoria jo NHL:ssä pelaavia on nousemassa parrasvaloihin. Markus Nutivaara (23 v.) ja Sami Niku (21 v.) mainittakoon esimerkkeinä.

Maalivahtien osalta tilanne on huomattavan valoisa, osin suorastaan loistokas, torjuntaprosentit sen kertovat: Antti Raanta 93.0 % (liigan kakkonen, vain kymmenyksen päässä kärjestä!), Pekka Rinne 92,7% (6.), Juuse Saros 92.5% (9.), Tuukka Rask 91,9 % (16.), Kari Lehtonen 91,2%. Suomi on maalivahtien maa!

Patrik Laineen maineteot maalintekijänä ovat kaikkien tiedossa. Hän on 44 maalilla koko liigan kakkonen. Laine on maalinteon erikoislahjakkuus, harvinainen tapaus millä tahansa mittapuulla mitattuna. Mutta ovat muutkin suomalaiset menestyneet: Erik Haula, Sebastian Aho ja Mikko Rantanen tekivät kukin 29 maalia sekä Barkov, 27 maalia. Ylivoimamaalien tekijänä kunnostautuu Patrik Laine, jolla niitä on peräti 20 kappaletta. Tällä lukemalla hän on koko liigan ylivoimainen ykkönen. Suomalaisista hyvin ovat onnistuneet myös Erik Haula (15 maalia, jolla hän sijoittuu liigassa sijalle 11.), Mikko Rantanen (12 maalia) ja Sebastian Aho (8 maalia).

Pistenikkareina (maali + syötöt) ovat kunnostautuneet Mikko Rantanen, 84 pistettä, Barkov, 78 pistettä, Laine 70 pistettä, Aho, 65 pistettä, Mikael Granlund 67 pistettä, Teräväinen 64 pistettä ja Haula, 55 pistettä. Erityisesti Mikko Rantasen menestys on ollut mahtava. Hän on saanut pelata Coloradon ykkösketjussa liigan ehkä parhaan hyökkääjän Nathan McKinnonin (eri mieltä saa olla vapaasti) ja ruotsalaisen Gabriel Landeskogin kanssa. Eivät ainoastaan ketjukaverit ole tehneet Rantasesta hyvää, vaan Rantanen itse on tehnyt ketjukavereistaan hyviä!

Liigan parhaisiin pelinrakentajiin Rantanen ilman muuta kuuluu ja hän on vasta kehityksensä alkutaipaleella, otaksun. Muista suomalaisista pelintekijöinä ovat menestyneet erityisesti Mikael Granlund, Sebastian Aho ja tietenkin Aleksander Barkov. Voisi kuvitella, että maajoukkue voitaisiin rakentaa näiden hyökkääjien ympärille siten, että kukin heistä pelaisi kolmessa kärkiketjussa. Maalintekotaitoa toisi Laine ja luistelunopeutta Erik Haula.

Vielä yksi tilasto kannattaa nostaa esille, nimittäin +/- -tilasto, jossa menestyy yllätysnimi, Columbuksen nouseva puolustajatähti Markus Nutivaara (+ 13). Hänestä on kehittymässä yksi kärkipuolustajista maajoukkueeseen, veikkaan. Mikael Granlund on kakkosena suomalaisista lukemalla + 13. Täytyy kuitenkin todeta, että suomalaiset eivät tässä tilastossa juhli, sillä Vegasin William Karlsson on 49 plusmaalilla ykkösenä, joka on todella kova lukema!

Uusia jännittäviä pelaajia ovat Eeli Tolvanen ja Miro Heiskanen. Muitakin toki on: Kristian Vesalaiselta on lupa odottaa murtautumista NHL:ään. Henrik Borgström on jo näyttänyt mallia. Nuoria putkahtelee esille jatkuvasti, joka on hieno asia, mutta niin tapahtuu muuallakin: nimenomaan nuoria varhaiskypsiä lahjakkuuksia on juuri nyt todella runsaasti ja he murtautuvat joukkueidensa eturiviin hämmästyttävän nopeasti.

Pelin nopea tempo (pelinopus) on kehittynyt viime vuosina niin, että suomalaisilla on ollut vaikeuksia sopeutua moderniin jääkiekkoon. Tämä on kyllä onneksi valmennuksessa huomattu.

Mitkä ovat nykykiekkoilijan optimaaliset ominaisuudet? Iso koko yhtyneenä vähintään hyvään luistelunopeuteen, menestymiseen laitakahinoissa ja pelisilmään on se tie, jolla esimerkiksi Mikko Rantanen on saavuttanut nykyisen asemansa.

Kilpailu pelipaikoista on kova, selvä se. Tänäkin vuonna on tullut esille hiipuvia tähtiä, jotka eivät ole pystyneet lunastamaan paikkaa joukkueessaan. Jotkut ovat vetäneet johtopäätöksen ja siirtyvät KHL:ään tai sitten pohjoismaisiin liigoihin.