lauantai 3. joulukuuta 2016

Miten saan menestystä ja vaikutusvaltaa?

Katarina Baerilta ilmestyi Helsingin Sanomissa laaja artikkeli ”Hitler oli vihapuheen mestari” 20.11.2016 pohjautuen hänen isovanhempiensa kokemuksiin (kirja: ”He olivat natseja”) natsi-Saksassa. Baer ei artikkelissaan fiksusti sanallakaan viittaa tämän päivän kokemuksiin, mutta Hitlerin keinoissa hankkia kannatusta on jotain tuttua.

Natsien menestys ei käynnistynyt hyperinflaation seurauksena syksyn 1923 jälkeen eikä nousua tapahtunut ennen kuin 10 vuotta myöhemmin pörssiromahduksen (1929) ja sitä seuranneen suurtyöttömyyden seurauksena. Itse asiassa Weimarin tasavallan aika 1920-luvun puolessa välissä ja loppupuolella oli mielestäni varsin menestyksekästä aikaa. Vuoden 1929 jälkeen natsien eteneminen oli nopeaa.

Mitkä olivat Hitlerin menestyksen salaisuudet? Ensinnäkin hän tuhosi maasta inhoamansa vähemmistöt, eikä ainoastaan juutalaiset, vaan myös kommunistit. Myös sosiaalidemokraattien puoluerakenteen hän pystyi rapauttamaan. Demokratian edellytykset tuhottiin osaksi juuri sen takia, koska sen katsottiin antavan valtaa vähemmistöille.

On vastaansanomatonta, että Hitlerin menestyksen syy oli 1930-luvun alun lama ja valtava työttömyys. Hitler lupasi poistaa molemmat. Ulkoa tulevan uhkan nimiin vannominen oli alusta alkaen hänen ohjelmansa perusta. Hän vei nationalismin äärimmäisyyksiin ja ihmiset hurrasivat kuten tänään populisteille.

Miksi Hitler saavutti menestyksensä? Koska häntä aliarvioitiin. Konservatiivit näkivät hänet vain omien tavoitteidensa välikappaleena, joka oli kontrolloitavissa. Tosiasiassa Hitler hiljensi ja alisti konservatiivit yhteistyökumppaneikseen. Kannattajat sivuuttivat ilmiselvät vallantavoittelun räikeydet ja vastaanottivat vain parhaat puolet, kuten sen, että hän lupasi tehdä Saksasta suuren. Ihmisillä oli kyllä jokin käsitys vallantavoittelijan nurjasta puolesta, mutta propaganda ja ennen kaikkea propagandaan uskominen sellaisenaan vei pohjan kritiikiltä.

Kaiken tämän keskellä (Weimarin) demokratia näytti heikolta. Autoritäärisyyden aalto pyyhkäisi demokratian tiehensä eikä sitä näytetty jäävän kaipaamaan.

Hitler saavutti useat tavoitteensa 1930-luvulla, mutta Baerkaan ei kerro, että vuosina 1937-38 Saksan talous oli kuralla, konkurssitilassa, vaikka talouden kasvu oli ollut huippuluokkaa laman jälkeen. Talous pyrittiin oikaisemaan tekemällä ryöstöretki muihin maihin.

Olen useasti ihmetellyt, miksi valhekampanja meni tuolloin ja menee nyt läpi niin helposti. Syynä täytyy olla että, halutaan kuulla juuri tietynlainen viesti. Se naamioidaan muutokseksi (odotukseksi), joka käy kaiken yli. Vaalien jälkeen lupaukset voi unohtaa tai vesittää ne mitättömiksi. Demokratiassa on periaatteessa rankaisumekanismi, ja se on kannatuksen menetys, mutta kuka lopulta vastaa äänestäjän kuluttajasuojasta autoritäärisessä järjestelmässä? Kun vaalit on käyty ja valta saadaan, ei oikaisumahdollisuutta ole.

On vielä eräs selitys, jonka Baer nostaa esille: Hitlerin puheisin suhtauduttiin kampanjapuheina, niitä ei otettu kirjaimellisesti. Vain ulkoiset iskulauseet ja suuri odotus jäivät mieleen. Baerin mukaan elettiin totuuden jälkeistä aikaa! Silmiinpistävä piirre oli, että vastustajat elivät vielä vanhassa enemmän tai vähemmän tahdikkaassa totuudessa ja noudattivat joka tapauksessa eri sääntöjä.

:::::::::::::::::::::

Donald Trumpista on tunnistettavissa muukalaisviha, poliittisen eliitin vastaisuus, äärimmäinen kansallismielisyys ja ulkomaisten tahojen syyttäminen omista vaikeuksista (työpaikkojen vieminen!).

Yhdysvaltain vaalit toivat poikkeuksellisen elementin valtataisteluun. Avoin valehtelu näytti kannattavan ja siitä vieläpä palkittiin presidentin viralla. Himottu (kuviteltu) muutos on niin väkevä voima, että se peittää alleen kaiken, valehtelunkin.

Hillary Clintonista on valehdeltu niin paljon, että tuskin haukkujat itsekään uskovat juttuja: hän on murhaaja, itsensä kaksoisolento, kuolemansairas ja vielä kaiken päälle kiero. Olisi varmaan tärkeää tutkia, mikä oli Clintoniin kohdistuneen viha- ja inhoreaktion perimmäinen syy. Yhdestä syystä olen melko varma: mustan presidentin jälkeen nainen presidenttinä oli monille amerikkalaisille aivan liikaa.

On sanottava suoraan, että harvoin jos koskaan olen kuullut paneteltavan ketään niin virheellisin perustein kuin Hillary Clintonia. Hän pelasi eri säännöillä ja hävisi (mutta ei äänissä). Ei hän mikään puhdas pulmunen ole, mutta Trumpin räikeä käytös piti jotenkin tasapainottaa ja niinpä kilpailija leimattiin samanlaiseksi! Tästä kehittyi sitten suosittu hokema: miten voin äänestää kumpaakaan kahdesta huonosta ehdokkaasta? Yksi tapa saada menestystä ja vaikutusvaltaa on vastustajan, jos ei tuhoaminen, niin mitätöiminen.

On jo ilmestynyt paljon jälkiviisauden valaisemia selityksiä siitä, kuinka koko Clintonin vastainen kampanja oli tarkasti suunniteltu.

On sanottu, että Donald Trump menestyi valkoisten huonosti pärjänneiden työläisten äänillä. Sitten on päinvastoin sanottu, että hän sai äänensä hyvätuloisilta. Ristiriitaisuus on ratkaistavissa sillä, että Trump sai ääniä runsaasti hyvätuloisilta, mutta mielestäni se ei ollut aiemmista vaaleista erottava tekijä; republikaanithan ovat viime vuosikymmeninä saaneet äänensä parempituloisilta, mutta nyt demokraateilta vallattiin enemmistö valkoisten teollisuustyöntekijöiden äänistä, ja se lopulta ratkaisi vaalit.

Mitä enemmän vaaleista kuluu aikaa, sitä enemmän Trump tulee lähestymään republikaanien oikeaa reunaa. Epäilen, että valkoiset teollisuustyöntekijät olivat hänelle vain vaalikarjaa. Hänen todellinen vastakappaleensa politiikan markkinoilla oli Bernie Sanders, jonka uskomaton menestys on hätkähdyttänyt vähintään yhtä paljon kuin Trumpin menestys – sillä ratkaisevalla erolla, että Sanders villitsi kansalaisia paljon realistisemmilla lupauksilla.

Politiikan markkinoilla oli hetken todella hämmentävä parivaljakko, jolle ei tullut tilaisuutta ottaa yhteen keskenään. Olen tarjonnut monta kertaa populismin ja autoritäärisen populismin suodattimeksi koulutusta, mutta kun amerikkalainen lakimies toistaa äärioikeiston propagandasta kuulemaansa pajunköyttä Clintonista monikertaisena verityöntekijänä, alkaa usko horjua. Tähän umpiuskovaisuuteen ei voi olla muita syitä kuin tietolähteiden polarisoituminen: äänestäjän keskittyy vain yhden tai kahden yhtä ja samaa propagandaa suoltavan kanavan kuuntelemiseen tai katsomiseen. Se moniarvoisesta kanavapaljoudesta!

Demokratian sekatavarakaupassa on syytä valmistautua jatkossakin yllätyksiin. Valitettavasti liberaali demokratia ei näytä olevan vahvoilla näissä kaupankäynneissä.

perjantai 2. joulukuuta 2016

Liittoutumattomuuden kannatus säilyy vankkana

Maanpuolustustiedotuksen suunnittelukunnan (MTS) teettämä kysely osoittaa, että Naton suosio on laskussa. Jäsenyyden kannatus on laskenut parin vuoden takaisesta 30 prosentista viimevuotisen 27 prosentin kautta nykyiseen 25 prosenttiin. Jostakin syystä uutisointi on korostanut, että kannatus on pysynyt ennallaan. Samaan aikaan jäsenyyshakemuksen vastustajien määrä on lisääntynyt vuodessa 58 prosentista 61 prosenttiin. Prosenttilukujen yhteisvaikutus on kasvavassa määrin liittoumattomuutta tukeva. Entä miltä asiat näyttävät virallisen ulkopoliittisen linjan kannalta?

Ulkoasiainvaliokunta antoi vastikään mietinnön hallituksen ulko- ja turvallisuuspoliittisesta selonteosta, johon otan kantaa vain hyvin rajoitetulta osin eli idän ja lännen suhteiden kiristymisen ja Itämeren tilanteen näkökulmasta. Tärkeää on, että varsinkin netissä vellovaa keskustelua tasapainotetaan muutamilla tarkoilla ulkopolitiikan asiantuntijoiden huomioilla.

Valiokunta on ottanut kantaa kieli keskellä suuta, mutta ei siinä mielessä kuin se yleensä käsitetään, siis lännen ja varsinkin idän mielipiteet huomioiden. Tarkoitan tasapainoilulla, että ollaan aidosti huolestuneita esimerkiksi Itämerellä vallitsevasta tilanteesta sen ongelmallisuutta kuitenkaan liioittelematta. Valiokunta toteaa, että ”kansainvälisen tilanteen kiristymisestä huolimatta Suomen asema on vakaa. Vaikka Itämeren alueella on esiintynyt Venäjän ja Naton kasvavaa voimannäyttöä, ei alueella ole sellaisia vain täällä esiintyviä ristiriitoja, jotka voisivat johtaa voimankäyttöön. Yksinomaan Suomeen kohdistuvan erillisen hyökkäyksellisen toiminnan todennäköisyys on edelleen hyvin pieni.” Siinä se on koko asia pähkinänkuoressa ja hyvin tasapainotetussa muodossa!

Tärkeää on, että Naton rooli tuodaan esille myös kriittisessä mielessä, minkä se totta vieköön ansaitsee. Kansainvälistä jännitystä ei synny vain toisen osapuolen agitoimana, ja nyt tunnustetaan selvästi, että länsi ja itä ovat ajautuneet kylmäsotamaiseen vastakkainasetteluun, joka ei tosin Itämerellä ole merkki mistään akuutista konfliktin vaarasta.

Tärkeää on myös huomio, että ”Venäjän ja lännen suhteiden kiristyminen on pitempiaikainen kehityskulku.” Pidän tärkeänä, että historiallinen perspektiivi huomioidaan eikä puhuta vain Krimin ja Ukrainan tilanteen synnyttämästä asetelmasta. On liian aikaista arvioida mitään lopullista kriisin syntymekanismeista, mutta selvää on, että tahattomien ja tahallisten väärinymmärtämisten seurauksena on synnytetty kansainvälistä jännitystä.

Tietenkin mietintö painottaa länsisuhteita ja muotoilee niin, että ”Suomi on sotilasliittoon kuulumaton maa, joka toteuttaa käytännönläheistä kumppanuutta Naton kanssa ja ylläpitää edelleen mahdollisuutta hakea Nato-jäsenyyttä.” Näin se todetaan, vaikka itse ilmaisisin asian paljon varauksellisemmin. Tunnen voimattomuutta, kun kumppanuuden – miten hyvää tarkoittava sana! – taakse on kätketty monimutkainen sitoumusten verkosto. Nykylakien mukaan suomalaista sotilasta ei voi lähettää ulkomaille sotimaan, mutta vireillä on lakiesitys, joka mahdollistaisi tämänkin.

Ulkoasiainvaliokunta toteaa, että ”Suomen ulko- ja turvallisuuspoliittisella toiminnalla on selkeä ja kestävä arvopohja. Ihmisoikeudet, oikeusvaltioperiaate, demokratia, vapaus, suvaitsevaisuus ja tasa-arvo ovat suomalaisen yhteiskunnan perusarvoja, joita Suomen tulee edistää myös kansainvälisessä toiminnassaan. Valiokunta korostaa, että näistä arvoista vallitsee suomalaisessa yhteiskunnassa laaja yhteisymmärrys ja että ne muodostavat Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikan yli vaalikausien ulottuvan perustan. Perusarvojen painottamisen merkitys korostuu epävakaassa ja epävarmassa kansainvälisessä toimintaympäristössä, jossa niitä kyseenalaistetaan monissa niissäkin maissa, joiden katsotaan kuuluvan samaan demokraattisten maiden arvoyhteisöön kuin Suomi”.

Erityisen tärkeänä pidän, että mietinnössä - kuten edellä olevasta katkelmasta käy ilmi - välillisesti tunnustetaan, että toimintaympäristössämme on maita, jotka siitä huolimatta, että kuuluvat periaatteessa läntiseen arvoyhteisöön, harjoittavat politiikkaa, jossa yhteiset arvot asetetaan kyseenalaiseksi. Tätä valiokunnan kantaa voisi sanoa reaalipoliittiseksi toteamukseksi sen sijasta, että aiemmin Nato-maita hymisteltiin ”yhteisen arvopohjan maiksi”.

Suomen ulko- ja turvallisuuspoliittisesta linjasta todetaan, että ”toimintalinjan peruselementtejä ovat ….. monenkeskisen yhteistyön edistäminen, toiminta kansainvälisen rauhan ja vakauden edistämiseksi, kokonaisvaltainen lähestymistapa konfliktien ehkäisyyn ja kriisinhallintaan, yhteiskunnan toimintakyvyn turvaaminen, kansallisen puolustuskyvyn ylläpitäminen ja sotilasliittoon kuulumattomuus”.

Selvä kannanotto, jonka pitäisi viestiä sapelinkalistelijoilla ja rautaa rajalle jengille, että Suomen linjassa panostetaan rauhan ylläpitämisen tarpeellisuuteen.

Paljon viime viikkoina esillä olleesta Ahvenanmaan kysymyksestä mietintö toteaa öljyä laineille valaen, että ”Ahvenanmaalla on vakiintunut kansainvälisillä sopimuksilla vahvistettu kansainvälisoikeudellinen asema demilitarisoituna ja neutralisoituna alueena, jota ei muiden valtioiden toimesta ole kyseenalaistettu, ja jonka turvaaminen on Suomen intressissä. Ahvenanmaan asema ei poista Suomen velvollisuutta vastata Ahvenanmaan puolustuksesta, eikä estä Suomen sotilaallisen yhteistyön tiivistämistä Euroopan unionissa, kansainvälisissä järjestöissä ja pohjoismaisesti”.

Minusta tämä suurin piirtein viimeinen sana, joka Ahvenanmaan kysymyksestä voidaan sanoa. Jopa puolustusministerin esittämille spekulaatioille pistetään näillä lauseilla piste.

Mikä on tärkeintä omassa puolustus- turvallisuustyössämme? Tietenkin omat uskottavat puolustusvoimat. Tästä mietintö aivan oikein toteaa, että ”puolustusvoimien uskottava suorituskyky tukee osaltaan Suomen mahdollisuutta pysyä sotilaallisten konfliktien ulkopuolella. Suomen ulko- ja turvallisuuspoliittisen toimintaympäristön nykyisessä tilassa ja kehitysarvioiden perusteella Suomen tulee harjoittaa aktiivista vakauspolitiikkaa sotilaallisten uhkien ennaltaehkäisemiseksi ja torjumiseksi sekä ylläpitää turvallisuusympäristöön suhteutettua kansallista puolustuskykyä ja jatkaa sitä tukevaa puolustusyhteistyötä”.

Helsingin Sanomat antoi vain vähän palstatilaa valiokunnan mietinnölle. Lehti totesi otsikossa hiukan turhautuneena, että ”ulkoasiainvaliokunta pehmenteli hallituksen Venäjä-kirjauksia” (HS 23.11.2016). Mielestäni oikeampaa on sanoa, että mietintö on tasapainoisempi kuin hallituksen selonteko.

torstai 1. joulukuuta 2016

Väärin äänestetty, väärin ymmärretty, väärin polarisoitu

Mikael Jungner on nopeasti ja jyrkästi reagoivaan tyyliinsä pistänyt demokratian kuriin lausumalla, että ”yritykset ovat tänään jalompia, suvaitsevaisempia, ympäristön huomioonottavampia ja muutoinkin parempia kansalaisia kuin julkinen valta konsanaan. Moni luottaa markkinoihin enemmän kuin oikutteleviin äänestäjiin.”

Ainakin tällä pääsee otsakkeisiin. Mielestäni Jungnerilta unohtuu kokonaan se ympäristö, jossa yritykset toimivat. Se on tietenkin demokraattinen kehys, jonka sisällä nämä erinomaiset yritykset suunnittelevat ja toteuttavat liiketoimiaan. Asiaa voi tarkastella vaikka autoritääristen tai diktatuurimaiden näkökulmasta. Miten jaloja tuossa ympäristössä toimivat yritykset ovat? Eiköhän siellä tule helposti vastaan korruptio, nepotismi ja taloudelliset rikokset. Kansanvaltainen historia on itse asiassa taannut mahdollisuuden kehittää innovatiivista yritystoimintaa sekä valtion että yksityisten toimesta. Yhdessä ja erikseen, kuten Markku Kuisma on mainiosti todennut.

Tulee mieleen vanha tutkimus poliisin rehellisyydestä, jossa tutkimuksen lopputulos oli, että poliisi on juuri niin rehellinen kuin ympäröivä yhteiskunta. Väitän siis, että demokratian aste määrää hyvin pitkälle yritysten ”jalouden”. Ei siis tule asettaa demokratiaa ja yritysten päätöksentekoa vastakkain. Se, että Suomessa on ”jaloja ja suvaitsevaisia” yrityksiä on osoitus demokraattisen järjestelmän toimivuudesta.

Jungner saa juttunsa juuren äänestäjien käyttäytymisestä muutamissa viime vaaleissa. Brexit ja Yhdysvaltain presidentinvaalit ovat hänellä päällimmäisinä mielessä. Kansa on äänestänyt väärin, sanoo Jungner.

Tarkemmin sanottuna, Jungnerin mukaan, ”joensuulainen iäkäs rasisti (höpötyksineen)”, on äänestänyt väärin (Britannian ja Yhdysvaltojen vaalien kaltaisessa tilanteessa) eikä fiksujen citykansalaisten tarvitse ottaa moisien torveloiden ääniä huomioon. Ja syyllinen on tietenkin demokratia, joka sallii tyhmyyden esille tulemisen. Toista on yrityksissä, joissa kaikki päätökset tehdään harkitusti fiksujen ihmisten kesken. Arvoliberaalina itseään pitävässä Jungnerissa meillä on varsinainen suvakki. Tulee mieleen Arvo Salon vanha sutkaus: ”kaikki suvaitsemattomat ihmiset pitäisi ampua”.

Ehkä kannattaisi miettiä koko valtion yhtiöittämistä meneillään olevan trendin mukaisesti! Tavallinen äänestäjä olisi siis pienosakas, joka jää odottamaan osinkoa kevään korvalla. Mutta tämähän on oikeastaan vanha vitsi, jota jo Björn Wahlroos aikoinaan lämmitteli.

Jungner saa itsensä kuulostamaan juuri sellaiselta arvoliberaalilta, jota populistit karsastavat viimeiseen saakka. Ei tuossa edellä esitetyssä ainakaan mistään sovun hieronnasta polarisoituneessa tilanteessa ole kyse.

Olen samaa mieltä mainittujen vaalien tulosten odottamattomuudesta. Ja myönnän minä senkin, että vihastuin ihmisten ajattelemattomuudesta. Kaivoin esille lohdutukseksi Winston Churchillin suuhun pannut sanat, että demokratia on maailman huonoin yhteiskuntajärjestelmä, lukuun ottamatta kaikkia muita.

Demokratiaan kuuluvat ikävät päätökset. Ilkka Yrjä toteaa Demokraatissa aivan oikein, että Pohjois-Koreassa ei tule (päättäjien näkökulmasta) ikäviä päätöksiä!

Demokratian vastaiskuna olen puoltanut ajatusta, jossa kansanvallan toteutumisen ehto on hyvä yleissivistys. Jos yleissivistyksen hyvästä laadusta tingitään, tingitään myös demokratiasta. Kuulostaako pliisulta? Ei se ole pliisua, jos ehto otetaan kirjaimellisesti, niin kuin se mielestäni pitää ottaa. Jos kansanvallan päätökset kuulostavat monimutkaisilta, on parempi hankkia tietoa päätösten ymmärtämiseksi kuin hyljeksiä tietoa liian monimutkaisena. Tieto lisää tuskaa, mutta hyvä yleissivistys lieventää tuskaa, koska ymmärrys lisääntyy.

Jungnerin mukaan valtiouskossa ”valtiovalta valuu patakonservatiivisen muukalaisvihamielisen riistäjän käsiin”. Tuntuu siltä, että Jungner samaistaa kansanvallan ja valtiouskon. Miksiköhän? Kuka määrittää valtiouskon? Mekö olisimme poikkeuksellisen valtiouskovaisia? En usko, että suomalainen järjestelmä tarjoaa valtiouskoisen esimerkin. Eivät myöskään Iso-Britannia ja Yhdysvallat, joissa on ”äänestetty väärin”. Pikemminkin molemmissa maissa sosiaaliturva on niin heikko, että se antaa ihmisten valua ilman pehmennysvaikutuksia osattomuuteen. Vaalitulokset voidaan osaltaan johtaa kyseisten yhteiskuntien demokratiavajeista, ei suinkaan ”valtiouskosta”.

Käsitän niin, että kummassakin valtiossa ns. tavallinen ihminen on joutunut kasvottoman konglomeraatin, globalisaation, suurten valtiollisten yhteenliittymien ja suuryritysten kaltoin kohtelemiksi tai siltä ainakin kapinoivista ihmisistä tuntuu. Poliittisen eliitin pitää kantaa ainakin osavastuu, kun ei aiemmin ollut riittävästi kiinnittänyt huomiota ihmisten tuntemuksiin. Jungnerin katkeruus ihmisten äänestyskäyttäytymisestä on siis ainakin jossain määrin jälkijättöistä. Skandinaavinen demokratia taas tukee pientä ihmistä verrattomasti paremmin. Uskon vahvasti, että yhteiskunnan reagointi huono-osaisuuteen on vahvempaa kuin kahdessa mainitussa esimerkkimaassa.

Jungnerin kaltaiset hieman kyseenalaisesti arvoliberaaleina itseään pitävät ihmiset eivät puhtaassa edistysuskossaan näe, että valtavirta on saattanut kääntyä ihmisten turvallisuudentarvetta korostavaksi. Juuri turvallisuudentunteen vajaus on ihmisten tuntemuksissa kiikkulaudan toisessa päässä, jos toisessa on tarve työntuottavuuden tehostamiseen ja yhteiskunnallinen nopealiikkeisyys.

Onkohan tässä tapahtunut niin, että polarisaation vauhtia hillitessä on itse asiassa vauhditettu sitä? Ainakin Jungnerin ajatuksenjuoksu viittaa tähän.

Vanhan Neuvostoliiton aikaan ihmisten piti ymmärtää, että jonottamainen on vain välivaihe: hyvää kannattaa odottaa eli siis sosialismin toteutumista. Nyt maalaillaan mielikuvissa, että hyvää kannattaa jälleen odottaa ja kärsiä ”unohdetun kansan” kirot, koska uusi uljas maailma tarjoaa parempaa tulevaisuudessa. Usko vain tahtoo loppua kesken.

tiistai 29. marraskuuta 2016

Bengt Holmströmin teesit työttömyyden torjumiseksi

Bengt Holmström on käynyt valistamassa eduskunnan valtiovarainvaliokuntaa talouden hoidosta Nobel-voittajan auktoriteetilla. Holmström on ekonomisti, mutta seuraavassa yritän valottaa Holmströmin sanomaa hieman laajemmasta näkökulmasta. Lehtitietojen mukaan Holmström ”vapauttaisi palkoista sopimisen Suomessa kokonaan” (HS 26.11.2016). Suomen työttömyysasteen korkeutta (Tilastokeskuksen mukaan lokakuussa 8,1 prosenttia) hän pitää seurauksena keskitetysti sovituista palkoista.

Hän lanseeraa käsitteen työn tasa-arvo, jonka hän priorisoi taloudellisen tasa-arvon (palkkojen sopiminen keskitetysti) yläpuolelle. Ymmärrän niin, että työn jakautuminen - palkkatasosta välittämättä - mahdollisimman monille on tärkeämpi tavoite kuin palkka, joka ei määräydy markkinoilla vaan ”yhdessä sovitusti”. En kiistä, etteikö markkinoilla määräytyvä palkka toisi lisää työpaikkoja jonkin verran, mutta kyllä se samalla merkitsee sitä, että suuri osa työvoimasta menettää palkastaan (ja osa saattaa hyötyä saadessaan korkeampaa palkkaa). Holmström laskee sen varaan, että - oletusehtoisesti - aleneva työttömyys ja parempi työllisyysaste johtaa jonkinasteiseen työnantajien palkkakilpailuun, joka puolestaan huolehtii siitä, että palkat eivät laske. Ihan näin yksinkertaisesti asiat eivät suju.

Ensinnä on syytä kajota työttömyysprosenttiin. Kun Suomessa oli 1994-2008 yhteen putkeen 14 lihavaa vuotta (bkt:n kasvu keskimäärin hiukan alle neljän prosentin), päädyttiin työttömyydessä vuonna 2008 hieman alle kuuteen prosenttiin. Se kuvannee melko vaatimattomaksi jäävää ”täystyöllisyysastetta”. Tarkoitan tällä sitä, että työvoimapulaa kuuden prosentin tasolla alkaa ilmetä useammalla alalla. Tuo raja ei ole toivottoman kaukana edes tänään, vaikka puhutaankin massatyöttömyydestä. On paljon mahdollista, että palkka-alen avulla työttömyydessä päästään viiden prosentin vaiheille, ja samaan aikaan työllisyysaste nousee reilusti yli 70 prosenttiin.

On kuitenkin syytä muistaa tuoreen OECD:n raportin kertoma: lähes viisi kuudesta irtisanotusta löytää uuden työn vuoden sisällä. Vain Ruotsi yltää verrattavissa olevista OECD-maista samaan.

Holmström ei puutu todennäköisiin ikäviin seuraamuksiin, jotka aiheutuvat siitä, että palkkoja ei sovita keskitetysti (liittokohtaisesti tai keskusjärjestöjen kesken). Hän lähtee siitä, että markkinoilla on edes jonkinnäköinen kuva siitä, millä palkkatasolla voi elää. Epäilen vahvasti, että tätä inhimillistä näkökulmaa ei löydy. Sen sijaan epäilen, että seurauksena siitä, että ei ole mitään keskitettyä sopimista, on Yhdysvalloissa näkyvä tilanne, jossa varsinkin teollisuuden palkkatasoon on kohdistunut vuosikymmenien aikana kova alenemistrendi.

Kun teollisuustyö on loppunut, on se korvattu esim. 2-3 palvelualan työpaikalla, joiden palkkataso ei kuitenkaan yllä läheskään teollisuustyöpaikkojen palkkojen tasolle. Työttömyys on kyllä alhaalla, mutta toimeentulo kärsinyt pahasti. Osa on lopettanut kokonaan työnhaun, jota kuvastaa hämmentävän alhainen työllisyysaste, paljon alhaisempi kuin Suomessa. Pettymys on ollut valtava entisillä duunareilla ja juuri tämä sai aikaan Trump-kumouksen. Mikään ei kuitenkaan viittaa siihen, että muutosta työläisten osalta parempaan suuntaan olisi tapahtumassa. Siitä pitää vallitsevan järjestelmän logiikka huolen.

HS:ssä Holmström toteaa, että ”meillä ei juuri materiaalisesta puutteesta kärsitä, mutta on henkisesti raskasta, että ei ole työtä”. Professori vähättelee materiaalista puutetta (eli aineellista köyhyyttä). Kuitenkin se on kymmenissä tuhansissa talouksissa arkea tänä päivänä. Sosiaaliturva ei ole runsas, päinvastoin OECD toteaa tuoreessa raportissaan, ettei ”(työttömyydestä aiheutuvaa) etuuksien tasoa ole Suomessa mahdollista madaltaa selvästi nykyisestä”. On kehitettävä muita keinoja.

Tuet eivät tee onnelliseksi työtä vailla olevaa, sanoo Holmström. Eivät tietenkään, mutta ne ovatkin tarkoitettu akuuttiin hätään ja muodostamaan sillan työpaikkasiirtymien välille.

Se, että Holmström toteaa, maailman muuttuvan sellaiseksi, että ”et välttämättä tee edes töitä vain yhdelle yritykselle vaan kolmelle” on omituinen antautumisen merkki. Tällaisen yhteiskunnallisen tilanteen torjuminen on mielestäni välttämätöntä. Kannattaako tällä mallilla perustaa edes perhettä? Holmströmin lääkkeillä eli työehtosopimusjärjestelmää karsimalla joudutaan vääjäämättä useiden töiden loukkuun. Juuri Yhdysvallat on siitä esimerkki: seurauksena on ollut yhteiskunnallista kapinointia.

Tärkein keino torjua työttömyyttä on taloudellisen kasvun aikaansaaminen. Olemme orastavan kasvun kynnyksellä vihdoin ja tämä ei ole toiveajattelua. Mihinkään neljän prosentin vuosikymmenen kestävään kasvuun ei ole mahdollisuutta, mutta tasainen kaksi prosenttia on realismia.

Holmström, kannattaessaan keskitetyn palkoista sopimisen purkamista, tarttuu vain yhteen problematiikan lähestymistapaan. Uutta työtä ei synny entiseen tapaan johtuen mm. teknologisesta kehityksestä ja siitä, että aina tuntuu löytyvän maita, joissa on mahdollista teettää työtä halvemmalla kuin Länsi-Euroopassa. Tarvitaan monipuolinen kirjo erilaisia toimenpiteitä sen sijaan, että työtä tekevät jätetään nykytyyppisen sopimusjärjestelmän ulkopuolelle.

On selvää, että palkkataso ja tarjolla oleva työn määrä ovat saman herkän rakenteen sisäänrakennettuja elementtejä. Eri yhteiskunnat ovat pyrkineet ratkaisemaan tämän ongelman eri tavoin. Esim. Saksa on panostanut halpatyöhön, jota meilläkin moni ajaa (ja johon Holmströmin lääkkeet ajavat), mutta kuulun niihin, jotka uskovat sopimusjärjestelmän ja sosiaaliturvan evoluutioon, ei revoluutioon.

Kun uusliberalismi oli vahvoilla ennen finanssikriisiä (on se tosin vieläkin voimissaan), pidin Holmströmiä sen tyylipuhtaana edustajana. Nobel ei tätä aatosta mihinkään muuta.

sunnuntai 27. marraskuuta 2016

Mielensäpahoittajan itsepetos

Paul Krugman pohdiskelee kolumnissaan ”The Populism Perplex” (New York Times 25.11.2016), miksi valkoiset työläiset äänestivät Trumpia. Hän tulee samaan johtopäätökseen kuin minäkin: Trumpin äänestämisessä ei ollut mitään järkeä, mutta tämän pohtimiseen ei yksi kolumni välttämättä riitä.

Mutta ensin muutama fakta vaaleista: 1) Clinton sai yli 2 miljoonaa ääntä enemmän kuin Trump ja 2) Clinton olisi luultavasti Yhdysvaltain presidentti, jos FBI:n johtaja ei olisi virittänyt pommia Clintonin kampanjan alle.

Valkoiset kouluttamattomat ratkaisivat vaalin. Mutta miksi näin kävi, vaikka Trumpin ei olisi pitänyt olla edes lähellä Clintonia valitsijamiesten määrällä mitaten? Krugmania suututtaa myös median antama nelinkertainen huomio (minuuteissa lakien) uutislähetyksissä Clintonin sähköpostiasioille verrattuna asiakysymyksiin.

Erityisesti Krugmania harmittaa, että jo Obaman politiikalla saatiin valkoisille kouluttamattomille aikaan parannuksia, joiden lähellekään republikaanit eivät ole päässeet. Mitään palkintoa ei tästä saatu presidentinvaaleissa.

Krugman ottaa esille kovia kokeneen Clay:n piirikunnan Länsi-Virginiassa (”The hardest place in America to live”). Sen asukkaiden Obamacaren kautta vakuuttamattomien määrä putosi 27 prosentista (2013) 10 prosenttiin (2016). Ja Obamacaren Clinton ilmoitti säilyttävänsä ja laajentavansa, kun taas Trump kampanjansa aikana ilmoitti mitätöivänsä lain.

Trump sai 87 prosenttia Clayn piirikunnan äänistä. Terve.

Mutta eivätkö ihmiset halunneet työpaikkoja? Kyllä! Alue on hiilityöntekijöiden aluetta ja Trump päinvastoin kuin Clinton lupasi tuoda työpaikat takaisin. Lupaus on hölynpölyä.

Menivätkö Appalakkien työpaikat Meksikoon tai Kiinaan? Eivät menneet. Ne eivät menneet minnekään. Kysymys oli luonnollisesta kymmeniä vuosia kestäneestä kehityksestä, jonka aikana työntekijöiden määrä väheni vähenemistään kaivannaisteknologian muuttaessa muotoaan. Työntekijämäärän huippu saavutettiin vuonna 1979! Vuoteen 2007 mennessä työntekijämäärä oli puolittunut. Viimeinen vaihe oli vesisärötyksen käyttöönotto. Tätä ei voida peruuttaa.

Parhaat uudistusehdotukset tulivat itse asiassa Clintonilta: terveydenhuoltouudistuksen jatkaminen ja minimipalkan nostaminen. Mutta nämähän Trump uhkasi tuhota.

Clayn piirikunnan menetettyjä työpaikkoja ei voida palauttaa. Ainoa keino säilyttää Trumpin kannattajat Trumpin takana on ruokkia näitä mielensäpahoittajia parannetuilla valheilla.

Krugman ei pysty selittämään, miksi nämä valkoiset äänestivät sellaisen puolueen presidenttiehdokasta, joka yleensä selittää työttömyyttä henkilökohtaisella kyvyttömyydellä. Toinen asia, joka odottaa vastausta on, miksi nämä valkoiset äänestivät omaa etuaan vastaan?

lauantai 26. marraskuuta 2016

Liberaali demokratia ja tyrannia valinkauhassa

Hesarissa haastateltiin 22.11.2016 tutkija Henrik Rydenfeltiä kansalaisten käyttäytymisestä demokratiassa tuoreiden esimerkkien valossa. Rydenfelt viittaa amerikkalaiseen pragmaattisen filosofian tärkeimpiin hahmoihin kuuluvaan Thomas Deweyhin, jonka ajatus vastaa hyvin tämän kirjoittajan pohdintoja: ”ajatus ihmisestä toimijana muuttuu jatkuvasti vuorovaikutuksessa ympäristönsä kanssa”. Tämän ajattelun mukainen lääke nykyhetken ongelmiin on ”demokratiaan lisää demokratiaa”. Dewey ehdotti, että myös poliittisessa päätöksenteossa meidän olisi muututtava passiivisesta yleisöstä aktiivisiksi toimijoiksi. Hänen valistuneen äänestäjän mallinsa kärsi sekä Britanniassa (brexit), että Yhdysvalloissa takaiskun.

Olemme nyt kahden ääripään välissä.

Toisena ääripäänä Rydenfelt mainitsee Platonin ajattelun, jonka mukaan ”demokraattinen yhteiskunta vapautta tavoitellessaan nostaa valtaan tyrannin”. Hyytävä vaihtoehto, joka löytää kosketuspintaa viimeaikaisista tapahtumista. Platonilla vapauden saama tuomio on musertava, jos oikein tulkitsen: ihminen ei hallitse liberaalia demokratiaa, vaan turhautuminen sen toimimattomuuteen johtaa hirmuvaltaan.

Onko siis liberaali demokratia jatkuvaa kokeilua, jonka epäonnistumista vaanivat autoritääriset vaihtoehdot? Esimerkkejä epäonnistumisista löytyy 1920- ja 1930-luvuilta, jolloin heiveröiset demokratiakokeilut johtivat useissa Euroopan maissa diktatuureihin. Vasta toisen maailmansodan jälkeen Länsi-Euroopan ja Pohjois-Amerikan esimerkit näyttivät takaavan onnistumisen, kunnes jälleen finanssikriisin jälkeinen maailma näyttää nostavan valtaan autoritäärisiä johtajia.

::::::::::::::::::::

Mitä oikein tapahtui brexitissä ja Yhdysvaltain presidentinvaaleissa (joka ilmiö näkyy omanlaisena versionaan myös Unkarin ja Puolan autoritäärisessä populismissa)? Meillä on valtavan hienot mahdollisuudet lisätä vuorovaikutusta demokraattiseen suuntaan internetin kautta eli ”muuttaa päätöksentekoa passiivisesta aktiiviseksi”. Ja kyllähän demokratialla on ainakin periaatteessa mahdollista kokea edistysaskelia internetin eri kanavien kautta, mutta monissa tapauksissa käytännössä nettiä joko tukahdutetaan tai käytetään täysimääräisesti hyväksi omien räätälöityjen propagandististen tarkoitusperien ajamiseen.

Netillä on ehkä vieläkin suurempi vaikutus polarisaation lisääjänä. Mielipide – usein perustelematon tölväisy – on sytyke järjettömälle keskusteluketjulle. Peruspositiivinen suhtautuminen nettiin kääntyy helposti kriittiseksi, jos kiinnitetään huomiota netin eripuraa kasvattaviin ominaisuuksiin. Se tarjoaa valtavat positiiviset mahdollisuudet – kuten kaikki tietävät – mutta se tarjoaa myös kvasitiedon, vääristellyn totuuden ja harhaanjohtamisen väylän, jota esim. demokratian ”testeissä” eli vaaleissa käytetään hyväksi.

:::::::::::::::::::::::::

Rydenfeltin haastattelussa tuodaan esille aivan oleellinen asia: ovatko median ja poliitikkojen odotukset etääntyneet kansalaisten mielipiteistä perustellusti niin kuin on väitetty vai onko kysymys vain taitavasta jonkin tahon manipulaatiosta. Viime mainitun mukaan on vain luotu vaikutelma päättäjien ”todellisuudesta etääntymisestä”, ja sitä käytetään raa´asti hyväksi jopa antamalla valheellisia vaalilupauksia ”etääntymistä” ruokkien. Totuus löytynee, ei puolesta välistä, vaan jostain ääripäiden välisestä maastosta.

Maapalloistuminen ja teknologinen kehitys (ja niiden varaan rakennettu uusliberaali talouspolitikka ja suurten kansanosien ”unohtaminen”) on kaadettu vakiintuneiden poliittisten liikkeiden synniksi (=etääntymiseksi rahvaasta) ja syntyneen aukon ovat täyttäneet populistiset tahot.

Voisin arvioida tapahtuneen niin, että brittien ja Yhdysvaltain vaalien kyteviä ”unohdetun kansan” tulipesäkkeitä oli pilvin pimein. Ja sitten populistien sopivalla propagandalla sytytettiin pienet alut täyteen roihuun. Pieniin tulipesäkkeisiin roiskutettiin valheen polttonestettä, johon sisältyvät lupaukset on räikeästi peruttu vaalien jälkeen.

Yhdysvaltain ja Britannian demokratioissa tapahtunut muutos viittaa valtavaan muutostrendin voimaan, joka voimistui vaalien alla ainakin näennäisesti ennakoimattomasti. Voidaan puhua pienestä, mutta ratkaisevasta vallankumouksesta.

::::::::::::::::::

Kauppalehdessä (23.11.2016) tarjotaan mullistavaksi ihmisten mielen muuttajaksi tai passiivisten aktivoijaksi Cambridge Analytican analyysiohjelmaa, jolla pystytään erittelemään ihmisten mieltymyksiä ja sitten räätälöidysti suuntaamaan sovelias nettiviesti, jolla mahdollisesti ratkaisevasti vaikutetaan potentiaalisten äänestäjien äänestysaktiivisuuteen ja äänestyskäyttäytymiseen. Ohjelma oli sekä Trumpin että Brexitin kannattajien käytössä. Kuulostaako salaliittoteorialta tai ainakin vahvasti liioitellulta vaikuttamiskeinolta? Mahdollisesti, mutta todellisuudessakin jokainen tuleva vaali on big datan hyväksikäyttöä ihmisten äänien kaappaamiseksi oman ideologian tai poliittisen ohjelman kannalle.

Onko käytössä siis uusi salainen, räätälöity ase, joka ohittaa kaiken muun vaikuttamisen mm. summittaisen televisiomainonnan. Uuden vaalimainonnan oleellinen piirre on sen täsmäaseluontoisuus. Manuaalisesti samaan tähtää ”poliitikko torilla” -vaalitäky. Ero on kuitenkin huima internetin eduksi, jos vertaa räätälöityä tavoitettavuutta. Vielä on asetettava yksi ehto: näyttää siltä, että minkä tahansa viestin – minkä tahansa kanavan kautta – on oltava koukuttava - muttei välttämättä tosi.

Olen tarjonnut realistisen maailmankuvan vastaiskuksi valheita vastaan arvovapaata yleissivistävää koulutusta. Sen kannalle näyttää Rydenfeltkin kääntyvän. Mutta miten se toteutetaan, jos ajatellaan vaikkapa Venäjän nykykäytäntöjä, joissa opetuksesta (ja esim. historiasta) on tehty valtiollisen propagandan väline?

torstai 24. marraskuuta 2016

Luokkatietoisuuden paluu?

Yhdysvaltain presidentinvaalien yhteydessä alettiin puhua yhteiskuntaluokista siihen malliin, että vanhat ajat tulevat mieleen. Tämä kehitys liittynee yleiseen yhteiskunnalliseen eriytymiskehitykseen, yksinkertaisemmin sanottuna polarisaatioon. Syntyy ryhmiä, jotka ovat jääneet ”huomaamatta” paitsioon, mutta jotka nyt ovat yhtäkkiä esillä.

Meille, jotka olemme kirjoittaneet vuosia yhteiskunnan pilkkoutumisesta tällainen ajattelu ei tule yllätyksenä. Vihdoinkin aletaan oivaltaa, mistä kiikastaa. Tosin liian pitkälle vedettyjen johtopäätösten kanssa pitää olla varovainen. Eriytymiskehitys ei pääty luokkiin, vaan räätälöityy osin yksilötasolle saakka. Kysymys kuuluu: miten juuri minun käy? Mystinen osa tätä kehitystä on ollut ihmisten myöhäinen herääminen tosiasioiden edessä. Poliittinen valveutumattomuus on nähdäkseni ollut syynä siihen, että on uskottu amerikkalaisen unelman hämäriin lupauksiin liian kauan. Seurauksen on ollut muun muassa teollisuustyöväen vihasävytteinen turhautuminen ja syyllisten etsintä.

Fiksuimmat yrityselämän johtajat ovat tajunneet polarisaation negatiivisen vaikutuksen oltuaan itse sitä aiemmin kiihdyttämässä. Onko huoli syvemmässä katsannossa aitoa, vai vain liiketoiminnan sujumisen häiriöihin kiinnittynyttä pinnallista kohinaa, jää arvioitavaksi. Ongelmien suuruus vaatisi kuitenkin laajamittaista työnantajien ja työntekijöiden suhteiden uudelleen arvioimista. Paikallinen sopiminen on tässä vain yksi osatekijä.

Mistä tämä luokkien uusi tuleminen sai alkunsa? Sanoisin, että valveutuneiden populistien esille ottamien teemojen lisäksi yhteiskunnallinen ”luokkaliikkeen” syntyminen voidaan kohdistaa yhteen henkilöön eli Bernie Sandersiin, joka taistellessaan Hillary Clintonia vastaan keräsi hulppeat 13 miljoonaa demokraattien ääntä. Sanders ei ole populisti siinä mielessä kuin me sen tänä päivänä tunnistamme. Hän ei ole ahdas nationalisti eikä kaikille kaikkea lupaava poliittinen broileri, vaan ”kypsässä” iässä (74 vuotta) oleva poliitikko, joka aiheutti maanjäristyksen amerikkalaisessa poliittisessa kulttuurissa. Vihattu sosialismi oli yhtäkkiä salonkikelpoista, siitä saattoi olla jopa ylpeä.

Sandersin iskulause ”Enough Is Enough” muistutti Suomen sosiaalidemokraattien iskulausetta sotien jälkeen, ”Jo riittää!”. Sosiaalidemokraatit kohdistivat lausahduksen kansandemokraatteja vastaan, Sanders sydämetöntä oikeistoa vastaan. Viime talvena ja keväällä kirjoitin useita kirjoituksia joko Sandersista tai Sandersia sivuavista teemoista.

Ehkä muutama lainaus noista kirjoituksista on paikallaan:

”Yhdysvallat tarvitsee tätä miestä, siitä olen satavarma. Ja juuri kun ihmiset ovat menettäneet kaiken toivonsa, että Yhdysvallat pääsisi irti miljardöörien lobbauksesta, ja että äänestämisellä olisi jotain merkitystä, tulee kuin tyhjästä mies, joka sanoo: ”ei näin, pojat!” Sanders on osoittanut, että ihmeiden aika ei ole ohi. Mies avaruudesta on tullut ja moni amerikkalainen päästelee tahattomia naurahduksia miettiessään, miten tähän mieheen pitäisi suhtautua. Että ihan oikea ”kommunisti”, ja vahvoilla USA:n presidentinvaaleissa!”

Hän löi korville kaikkia niitä, jotka kuvittelivat, että vain suuryritysten tuella voidaan päästä presidentiksi: ”Sanders on kerännyt vaalikassansa muutaman kympin lahjoituksina tavallisilta kansalaisilta, joka on uskomaton valtti hänen satoja tuhansia dollareita - muun muassa pankeilta - saaneisiin vastustajiinsa verrattuna. Suuren rahan valta on oikeasti kyseenalaistettu?!”

Sitten otin kantaa teoreettiseen taistelupariin Sanders – Trump seuraavasti: ”Sanders kokee kampanjansa omien yhteiskunnallisten tavoitteidensa edistäjänä ja pyrkii painostamaan puoluettaan - ja koko Amerikkaa - muuttumaan sisältä päin. Eikö hän riko puolueensa yhtenäisyyttä? Oikein oivallettuna: en usko. Hänellä on kannattajien tuki takanaan, jotta voi kääntää demokraattien suuntaa (amerikkalaisittain nähtynä) vasemmalle. Leikitäänpä hetki vielä ajatuksella, että vastakkain olisivat Sanders ja Trump. Paradoksaalista on, että Sanders kamppailee osin samoista äänistä kuin amerikkalaiseen unelmaan turhautuneet Trumpin kannattajat. Mielipidetiedusteluissa hän on pärjännyt paremmin Trumpia vastaan kuin Clinton. Jos samat ihmiset näkevät puolestaan taistelevina ehdokkaina Trumpin ja Sandersin, niin miten he ratkaisevat valinnan? Ymmärrän niin, että he ratkaisevat asian uskottavamman ehdokkaan eli Sandersin hyväksi.”

Näin siis kirjoitin viime keväänä.

Hillary Clintonin kautta tämä luokkatietoisuus ei välittynyt siinä muodossa kuin se olisi välittynyt Sandersin kautta, vaikka Clinton omaksuikin joitakin Sandersin teemoja. Sanders vetosi myötätuntoiseen eliittiin, joka ajatteli koko kansakunnan etua. Ja tämä on äärimmäisen tärkeää Yhdysvaltojen kaltaisessa maassa jossa rikkaita on paljon.

::::::::::::::::::::::::

Voisiko luokka-ajattelu nousta Suomessakin yhtä näkyvästi esille kuin Yhdysvalloissa? Matti Kurjensaari valaisee vuosikymmenien takaisissa kirjoituksissaan (mm. kirjoissa ”Taistelu huomispäivästä” ja ”Syntynyt sivulliseksi”), kuinka luokan menestymiseen tarvitaan joukkovoimaa: työväen perinteinen edunvalvonta on joukkoliikkeen varassa. Kurjensaari kuvaa tuolloin ajankohtaisen ilmiön, siirtotyömaiden näkökulmasta työväen joukkoliikettä: Siirtotyömaat ”ovat muodostuneet työväen radikalisoitumisen tehokkaiksi keskuspaikoiksi. Siellä missä on suuria miesjoukkoja koolla ja perheistään erillään, ollaan poliittisesti katsoen huomattavasti toimintavalmiimpia kuin kotioloissa”. Tämä on avainasia, kun mietitään, miten vaikeaa on tänä päivänä synnyttää vanhaa työväen henkeä.

Mikä olisi tämän päivän joukkovoiman kohtaamispaikka?

Voisiko joukkovoiman rinnastaa netin erilaisiin (twitter, facebook jne.) mahdollisuuksiin? Meillä ollaan heräämässä siihen, että nettiä voi käyttää muuhunkin joukkovoimaan kuin mielenosoitusten koolle kutsumiseen. Nyt on väitetty, että Donald Trumpin täsmäase vaaleissa oli netin tehokas hyväksikäyttö. Vaikkei tämä kirjaimellisesti pitäisikään paikkaansa, niin voidaan netin kautta ylläpidettävää ”työväenhenkeä” pitää potentiaalisena mahdollisuutena. Kysymys ei oikeastaan ole siitä, etteikö internet tarjoaisi mahdollisuuksia, sehän on vanha keksintö: kysymys on siitä onko aika vieläkään kypsä. Moni on erehtynyt ottamaan uuden vuorovaikutuskeinon käyttöön ennen kuin ”markkinat” ovat siihen kypsät.

Pakko on ottaa esille asian kääntöpuoli, nimittäin netin käyttö suruttomaan, yksioikoiseen propagandaan. Onko silloin kysymys enemmänkin yksilön pahoinvoinnin tai ärtymyksen purkautumiskanavasta kuin yhteisöllisyyden edistämisestä? Perinteisten puolueiden on kuitenkin välttämätöntä reagoida, koska muutoin nationalistinen populismi vie huomion. On lopulta avoin kysymys, miten hyödyllinen väline netti on poliittisessa taistelussa.

:::::::::::::::::::

Työväenliikettä ei olisi ilman kahta asiaa, demokratiaa ja opillista sivistystä. Opillisen sivistyksen läpimurto tapahtui ensimmäisen tasavallan aikana, mutta saavutti suunnattoman menestyksen oppikoulun läpilyönnin aikoihin 1960-luvun vaihteen molemmin puolin ja eteni aivan loogisesti ryntäyksenä yliopistoihin 1960-luvun lopulla. Kysymys ei ollut vain suurten ikäluokkien invaasiosta, vaan siitä, että yhteiskunta oli valmis ottamaan massojen sivistymisen vastaan.

Muutoksen airueena oli monessakin mielessä sota. Esimerkiksi suuria ikäluokkia ei olisi ollut ilman sotaa. Demokratisoiko siis sota Suomen? Kurjensaari: ”Paradoksaalista kyllä vasta sodassa koetun tappion kautta demokratia ja länsimainen ajatus perivät voiton Suomessa.” Työväki lunasti kunniakansalaisuuden sodassa. Sodan jälkeen työväenluokka nousi ensiluokkaiseksi tekijäksi, se määräsi tahdin. Sen kulta-aika osuu yksiin palkkatyön mahtiajan kanssa 1960-luvulta 1980-luvulle.

Mutta ajat ovat muuttuneet……

Työväki on korkeampaa elintasoa tavoitellessaan etääntynyt joukkovoimasta jo kauan sitten. Mutta onnistuisiko nyt yhteenliittyminen muussakin kuin purnausmielessä? Emme tiedä täsmällistä vastausta; vain sen tiedämme, että haasteet ovat melkoiset. Se, että miljardööri Donald Trump on ottanut hyödyn netistä joukkovoiman välineenä, ei ehkä ole kaikkein vilpittömin tapa kerätä tukijoita: koottiinhan teollisuustyöväki, ”työväenliike” Trumpin taakse pelottelemalla ihmisiä etnisten ryhmien muodostamalla vaaralla.

Juuri kouluttamattomuus (vaillinaiset tiedot ja taidot) muodostaa selkeän esteen luokkakantaiselle, pitkäjänteiselle taistelulle parempien olosuhteiden puolesta. Onko lopulta kysymys vain turhautuneiden yksilöiden samaan aikaan tapahtuvasta kapinasta? Luultavasti työväen joukkovoima sandersilaisena tai trumpilaisena versiona on myrskyvaroitus perinteisille poliitikoille, että demokratian toimimattomuus luo mahdollisuuksia protesteille tai pysyvämmälle toiminnalle, jos parannuksia ei tehdä ajoissa.

Todellinen muutos vaatii rakenteellisia (rasismi, tuloerot ym.) muutoksia ja siinä on uuden luokka-ajattelun perustavaa laatua oleva testi.