keskiviikko 18. tammikuuta 2017

Vapaakaupan ja protektionismin tuolla puolen

Donald Trump on ottanut tavoitteekseen protektionismin lisäämisen USA:n kaupankäynnissä. Tätä voidaan pitää dramaattisena käännöksenä siihen kauppapolitiikkaan, mihin on totuttu viime vuosikymmeninä. Jotkut ovat verranneet Trumpin toimia 1930-luvun lamaa edeltävään protektionismiaaltoon, joka silloinkin käynnistyi Yhdysvalloista. Seurauksena oli nykyhistorian syvin lama……

Arvostelijoiden mielestä kaiken pahan alku ja juuri on globalisaatio, joka kuitenkin on maailman luonnollisin asia ottaen huomioon logistiikan ja tiedonvälityksen kehityksen. Suuressa osassa läntistä maailmaa on alettu epäillä vapaakaupan autuaaksitekevyyttä. Ongelmia vapaakaupassa ei osattu nähdä nykyisessä mittakaavassa vielä 15 vuotta sitten.

Uusi aika on henkilöitynyt Donald Trumpiin ehkä siitä syystä, että hänen puheensa ja aikomuksensa ovat olleet niin julkeita. Pelkkä Trumpin uhkailukin on tehonnut: amerikkalaiset autotehtaat ovat alkaneet perua tehtaiden perustamisia Meksikoon.

Vaalikampanjansa yhteydessä Trump kauhisteli Yhdysvaltain tavarakaupan alijäämää. Hän totesi viime heinäkuussa: ”Kauppataseemme tavarakaupan alijäämä kiipesi – ajatelkaa tätä, ajatelkaa tätä – tavarakaupan alijäämä kiipesi melkein 800 miljardiin dollariin yksin viime vuonna (2015)”. Tyypillistä Trumpia aina toistelua ja ihmettelyilmaisuja myöten. Hän puhuu siteeksi totta, mutta jättää sopivasti jotain sanomatta. Kauppataseen alijäämä oli noin 500 miljardia dollaria. Mistä ero syntyy? No siitä, että Trump puhuu vain tavarakaupasta, joka oli oikeasti 763 miljardia alijäämäinen, mutta sivuuttaa ylijäämäisen palveluviennin, jonka takia alijäämä putoaa kokonaisuudessaan lähelle 500 miljardia. Ihmettelyyn on vielä lisättävä, että nyt ei olla lähelläkään Yhdysvaltain alijäämien huippua: vuonna 2008 alijäämä oli kokonaisuudessaan 832 miljardia dollaria. Ja silloin elettiin republikaani Bushin presidenttikautta.

Kauppataseen alijäämä muodostuu pääosin lääkkeistä, kulutuselektroniikasta, tekstiileistä ja ….. autoista ja auton osista. Paranevia lukuja saatiin öljyn tuonnin vähenemisestä, koska liuskeöljyn tuotanto omassa maassa oli lisääntynyt.

Yhdysvaltain keskeiset kauppakumppanit ovat Kiina, Kanada ja Meksiko. Suurin vaje on Kiinan kanssa. Kauppatase on osa vaihtotasetta, joka on yhtä lailla alijäämäinen. Kauppaa siis rahoitetaan velalla. USA:n velanmaksukykyyn luotetaan. USA:n pitkään jatkunut velkaantuminen painaa sen valuuttaa alaspäin pitkällä aikavälillä. Liuskeöljystä huolimatta riippuvaisuus öljyn tuonnista tekee alijäämistä vapautumisen vaikeaksi, vaikka muilta osin protektionismi pienentäisi tuontia.

Trump on ottanut silmätikukseen Kiinan ja Meksikon, joiden kaupalle/tuonnille hän haluaa rangaistuksia tavalla tai toisella (rangaistustullit tai rangaistusverot tuotteesta tai tavasta tuottaa tavaraa riippuen). Yhdysvaltain oma teollisuustyöpaikkojen määrä on pudonnut vuoden 2000 hieman yli 10 prosentista vuoden 2007 8,7 prosenttiin. Suurin piirtein samalle ajalle osui Kiinan tuonnin voimakas kasvu: vuonna 2000 Kiinan tuonti oli 15 prosenttia kokonaistuonnista, mutta vuonna 2007 jo 28 prosenttia kokonaistuonnista. Työpaikkavaikutusten arvioiminen ei ole helppoa, sillä tuonti Kiinasta sekä vähentää että lisää (kuljetukset, jakelu, markkinointi) työpaikkoja, kuitenkin niin, että vähennykset ovat merkittävämpiä kuin lisäykset.

Trumpin ajamien muutosten aikaansaaminen edellyttänee, että amerikkalaiset ovat valmiita maksamaan korkeampia hintoja myytävistä tuotteista. Proudly made in USA maksaa kuluttajille!

Trump propagoi kovasti työpaikkojen puolesta ja syyttää Kiinaa ja Meksikoa aiheutuneesta vahingosta, mutta teknologisella kehityksellä on myös huomattava merkitys arvioitaessa työpaikkakehitystä. Kerroin taannoin hiilikaivostyöntekijöiden määrän vähenemisestä. Teknologien kehitys on vähentänyt työpaikkojen määrää dramaattisesti kymmenien vuosien ajan. Viimeksi on otettu käyttöön vesisärötys, joka on romahduttanut työntekijöiden määrän kaivoksissa.

Työttömyys on vähentynyt vuoden 2009 noin 10 prosentista, nykyiseen 4,6 prosenttiin, joten voidaan todeta, että Kiinan tai Meksikon vaikutus on rajallinen. Työpaikkojen laatuun teollisen työn vähenemisellä on ollut vaikutusta, koska palkkaeroosio on ilmeinen teollisuustyöpaikkojen vaihtuessa palvelualan työpaikoiksi. Mutta tässäkin on muistettava, että tuonnin kotimaassa tehtyä (teollisuus)työtä syrjäyttävä vaikutus riippuu monesta eri seikasta. Obaman presidenttikauden aikana luodut 15 miljoonaa työpaikkaa ovat vaikuttava saavutus, eikä Kiinan vaikutusta tässäkään mielessä kannata liioitella.

Tuontienemmyys (USA:n Kiinan kaupan vaje on 367 miljardia dollaria) Kiinasta johtuu pääosin kahdesta seikasta, kiinalaisten alhaisemmasta elintasosta (alhainen palkkataso) ja dollarin ja juanin vaihtosuhteesta. Amerikkalaiset maksavat Kiinan tuontia velkaantumalla Kiinalle (vuoden 2016 lopussa lainamäärä oli 1115 miljardia dollaria). Kiina on Japanin jälkeen Yhdysvaltain toiseksi suurin velkoja. Tämä vuorovaikutussuhde toimii keskinäisriippuvuutta lisäävänä elementtinä Kiinan ja USA:n suhteissa: amerikkalaiset saavat edullisia kiinalaisia tuotteita ja Kiina pystyy pitämään yllä yhteiskuntarauhaa bruttokansantuotteen kasvaessa nopeasti. Keskinäisestä suhteesta on haluttu tähän saakka pitää kiinni. Siksi Donald Trumpin puheet ovat herättäneet levottomuutta Kiinassa.

Ostamalla liittovaltion velkakirjoja Kiina on osaltaan vaikuttanut siihen, että korkotaso USA:ssa on näihin aikoihin asti pysynyt matalana.

Yhdysvaltain kokonaisvelka (US Gross National Debt) on tällä hetkellä hieman yli 19 000 miljardia dollaria (noin 104 prosenttia bkt:stä). Velasta USA:n sisäistä velkaa on 13 000 mrd dollaria ja Kiinalla hieman yli miljardi. Ei siis mitenkään hälyttävä tilanne, vaikka luvut koollaan saattavat hämätä.

::::::::::::::::::::::::::

Taloussanomien erikoistoimittaja Jan Hurri toteaa kolumnissaan, että jos Trump onnistuu vaihtotaseen alentamispyrkimyksissään, niin suuri osa maailman maista kärsii seuraamuksista: ”Jos Yhdysvaltain vaihtotase äkisti vahvistuu, kärsivät ensin ja eniten raskaissa dollariveloissa painivat kehittyvät taloudet, kuten Turkki, mutta heti perään alkavat suurten ylijäämäisten vientimaiden, kuten Saksan, Kiinan ja Japanin, vaikeudet”. Ja vientiriippuvainen Suomi on kärsijöiden joukossa heti seuraavassa ryhmässä.

Vaikka Donald Trump ei välittäisikään, mitä muille maille tapahtuu, hän joutuu ottamaan huomioon sen, että muualle aiheutettu taantuma kiertyy helposti myös Yhdysvaltoihin. Trump saattaa luottaa USA:n kotimarkkinoiden vahvuuteen, mutta tapaus Kiina osoittaa, että Yhdysvallat on riippuvainen ulkomaista. Vai onko aikomus siirtyä tykkivenediplomatiaan?

Trump tuntuu toimivan maan johtajana yritysjohtajan tavoin. Jos kaikki toimet toteutuvat, jotka hän on puheissaan tuonut julki, kertyy yhtälöön valtava määrä tuntemattomia elementtejä. Riskien realisoitumista en lähde edes arvailemaan.

Sivutuotteena Trump vaikuttaa illiberaalin hallinnon menestykseen lyödessään kiilaa länsimaiden väliin. Olemme siirtymässä itsekkäästi ajattelevien kansallisvaltioiden maailmaan. Kosto muun muassa EU:n epäonnistumisista tuntuu kohtuuttomalta. Jakautuuko Eurooppa lopullisesti liberaaleihin ja illiberaaleihin demokratioihin?

maanantai 16. tammikuuta 2017

Odotettavissa lähiaikoina: häilyvyyttä kaikkialla

Tuoreessa Kauppalehden haastattelussa filosofi Maija-Riitta Ollila analysoi terävästi Yhdysvaltain tuoretta vallanvaihtoa. Häntä huolettaa liberaalin demokratian tila, johon minäkin olen lukemattomia kertoja kiinnittänyt huomiota. Ollila peräänkuuluttaa liberaalin demokratian ärhäköitymistä. On viimeinen aika herätä.

Totta on, että epävarmoina aikoina haetaan karismaattista johtajaa johtotähdeksi ja turvallisuuden takaajaksi, mutta ongelma on siinä, että välttämättä ei tiedetä – kuten Trumpin tapauksessa - mitä saadaan. Paradoksaalisesti voidaan päätyä päinvastaiseen tilanteeseen, eli että epävarmuus lisääntyy.

Vastaus politiikan ja tiedonvälityksen ongelmiin ei voi olla vetäytyminen tai protektionismi. Turvallisuuskysymyksistä on tehty kaiken kattava aihe ja vapaus on jäänyt turvallisuuden varjoon.

Trumpin kampanjassa käytettiin räikeästi hyväksi globalisaation yhteiskuntaa sisältä ja ulkoa repivää voimaa omien tarkoitusperien ajamiseksi. Globalisaatiosta on kokonaisuudessaan saatu hyötyjä maailmantaloudessa, mutta hyödyt ja haitat jakautuvat epätasaisesti varsinkin läntisessä maailmassa. Totta on, että työväenluokka on kärsinyt globalisaatiosta enemmän ja pitkäkestoisemmin kuin monet muut yhteiskunnan ryhmät.

Ollila esittää toisenkin paradoksin: vanhan perinteen mukaisesti vaaleissa tappion kärsinyt osapuoli myöntää tappionsa ja ”alistuu” tulokseen. Nyt Ollilan mielestä ollaan tekemässä poikkeusta, kun demokraatit eivät Yhdysvalloissa hyväksykään tappiotaan, vaan ”ärhäköityvät”.

Tähän tarvitaan tarkentava ja oikaiseva näkemys.

Ollilan tarkastelunäkökulma on liian lyhyt aikaperspektiivin osalta. ”Ärhäköityminen” tappiotilanteessa ei ole uusi asia. Uusi asia se on, jos demokraatit ovat sen tekemässä. Republikaanit ovat ärhäköityneet tappioasemassa ensin Clintonin aikaan 1990-luvulla ja sitten uudelleen kärsittyään tappion Obamalle. Kongressissa jouduttiin lähes ylitsepääsemättömiin riitoihin ja käsittääkseni lähes pelkästään valtataistelun takia. Republikaanit eivät voineet sulattaa tappiotaan. Puolueen aggressiota kiihdytti Obaman vastaisen teekutsuliikkeen synty vuonna 2009.

Ärhkäköityminen ei ole siis nykydemokraattien keksintö, vaan parikymmentä vuotta sitten omaksuttu republikaanien menettelytapa, jota - mahdollisesti - demokraatit soveltavat nyt tappiotilanteessa Trumpia ja hänen puoluettaan vastaan. Voi sanoa vihdonkin! Sanon vihdoinkin sen takia, että demokraatit ovat toistaiseksi -aikaisempien hävittyjen vaalien yhteydessä - käyttäytyneet sivistyneesti, hyvätapaisesti, suvaitsevaisesti ja sopeutuvasti. Vielä ei voida sanoa varmuudella onko demokraattien käyttäytymisessä tapahtunut pysyvä muutos suuttumuksen suuntaan, mutta aavistuksia on, että mitta on täynnä.

Näin ollen Maija-Riitta Ollilan ”paradoksia” (että tappion kärsinyt ärhäköityy eikä hyväksy tappiotaan) ei ole ”keksinyt” demokraattinen puolue, vaan kysymys on siitä, että demokraatit vastaavat nyt viimein republikaanien vanhaan huutoon. Sytyttäjänä on ollut Donald Trump.

:::::::::::::::::::

Minkälaisia tilanteita käytännössä syntyy demokraattien ja republikaanien vastakkainasettelussa? Käytän tässä esimerkkinä nobelisti Paul Krugmanin ajatuksia republikaanien pyrkimyksestä kaataa Obamacare (Affordable Care Act) . Krugman tarkastelee asiaa New York Timesin kolumnissaan ”Donald Trump´s Medical Delusions”.

Republikaanien tavoite Obaman terveydenhoito-ohjelman osalta on ”repeal and replace” (peru ja korvaa). Krugman näkee iskulauseen lähinnä poliittisena julistuksena, jolla republikaanit ovat elämöineet lähes koko Obaman presidenttikauden ajan. Mutta sloganin toteuttamista käytännössä hän pitää mahdottomana!

Jopa jotkut republikaanit (7 edustajainhuoneen jäsentä) äänestivät kongressikäsittelyssä vastikään demokraattien mukana Obamacaren säilyttämisen puolesta. Kysymys ei ole mistään pikkuasiasta: kymmenien miljoonien amerikkalaisten vakuutukset ovat vaarassa. Obamalta meni kaksi vuotta valmistellessa Obamacarea. Ihmemies Trump lupaa korvaavan järjestelmän tuota pikaa – itse asiassa sen piti tulla jo samaan aikaan, kun kongressissa tehtiin päätös Obaman järjestelmän perumisesta. Kuin pisteenä i:n päälle korvaava järjestelmä on Trumpin kehuman mukaan ”paljon halvempi ja paljon parempi” kuin Obaman järjestelmä. Krugman tyrmää republikaanien puheet: ”Tämä on hullu ajatus mistä tahansa käsin tarkasteltuna”.

Krugman ihmettelee, että republikaaneilla oli seitsemän vuotta aikaa kehitellä vaihtoehtoista järjestelmää ja he eivät sitä saaneet aikaiseksi, itse asiassa he eivät tehneet minkäänlaista esitystä.

Syytä on mainita, että tutkimusten mukaan ylivoimainen enemmistö vakuutuksen piiriin päässeistä on ollut tyytyväisiä. Terveydenhoitojärjestelmän kustannuskehitys on huomattavasti hidastunut Obamacaren aikana.

Republikaaneilla ei ole konkreettista suunnitelmaa vaihtoehtoisesta järjestelmästä, mutta heidän toimintafilosofiansa johtaa suurituloisten kasvaviin etuihin, jos he pääsevät toteuttamaan oma ideologiaansa.

::::::::::::::::::::

Toimittaja Aleksei Kovalev on nähnyt selviä yhtymäkohtia Trumpin juuri pidetyn lehdistötilaisuuden ja Trumpin vastaavien kesken. Putinilla on omat keinonsa valikoida kysyjät, ja Trumpin versiossa tuleva presidentti yksinkertaisesti ei antanut kriittisesti häneen suhtautuville lehdille kysymysvuoroa, vaikka nämä yrittivät anella aikaa kysymyksille.

Trumpilla on vielä matkaa Putinin hillittyyn ja hallittuun – paljolti lavastettuun - lehdistötilaisuuden kokonaisorganisointiin. Sen sijaan nähtiin tyypillistä Trumpin poukkoilevuutta. Oleellista ulkoisesti asiallisesti järjestetyssä lehdistötilaisuudessa oli jatkokysymysten esittämismahdollisuuden puuttuminen. Kumpikaan manituista herroista ei anna siihen tilaisuutta.

Totuutta käytetään, jos siitä on hyötyä, muutoin presidentit vastaavat tulkiten kysymykset haluamallaan tavalla. Toimittajien keskinäinen kilpailu auttaa vastaajaa: hän voi valikoida niiden toimittajien kysymykset, jotka ovat lipevimpiä tai vaarattomimpia.

Vaikka Kovalevin kirjoitus on ironisuudessaan yliampuva, voi se kuvata hyvinkin tilannetta, mihin Yhdysvalloissakin ollaan etenemässä. Järkyttävintä on jälleen havaita, kuinka se tiedottamisen maailma, jonka kuvitteli vallitsevaksi (kriittiset tiedotusvälineet, median valvova rooli) muuttuu osin pelkästään suuren johtajan myötäilyksi.

Meillä Suomessa pääministerin osalta ovat muutamina viime viikkoina olleet esillä molemmat mediasuhteiden ääripäät: lehdistö on totuudenmetsästyksen ohella harjoittanut pääministerin hivuttamiskampanjaa ja pääministeri puolestaan yritti vaikuttaa TV:n hänestä antamaan kuvaan painostamalla toimittajia omilla keinoillaan.

Olemmeko mekin hyvässä alussa menossa kohti medianvapauden rajoittamista? Ehkei sentään. Uskoni on vahva, että Suomi on viimeisiä maita, jotka alistuvat sanan- ja lehdistönvapauden rajoituksiin.

:::::::::::::::::::::::

Edellä on pyritty kuvaamaan kolmesta näkökulmasta, mihin olemme menossa. Omaksuin jo 1960 luvulla – ehkä naiivisti – sellaisen ajattelutavan, että ollaan liikkeessä kohti moniarvoista, tieteellistä maailmankatsomusta, jonka osatekijöinä ovat muun muassa kriittinen lehdistö ja laajeneva demokratisoitumiskehitys. Sekä autoritäärinen päätöksenteko että median sensaatiohakuisuus ja päättäjien myötäily ovat haastaneet kuvitelmani.

lauantai 14. tammikuuta 2017

Demokratian paradoksi

Kirjoitin 2.12.2013 Alexis de Tocquevillen aristokratia ja demokratiakäsityksistä. Olen päivittänyt ohessa kirjoitukseni sovittaen sen tähän päivään.

Ranskalainen Alexis de Tocqueville kiersi Yhdysvaltoja 1830-luvun alussa ja kirjotti kuuluisan teoksensa ”Demokratia Amerikassa”, jonka ensimmäinen osa julkaistiin vuonna 1835 (toinen osa 1840). Lähes 700-sivuinen kirja jakautuu teemoihin ja teemoittain sitä kannattaa myös lukea. Silloin siitä saa eniten irti. Kirjassa vertaillaan mielenkiintoisella tavalla Yhdysvaltain olosuhteita Euroopan vastaaviin. Ajattelin luodata Tocquevillen ajattelua noista 1800-luvun alkupuolen päivistä tähän päivään.

Mielenkiintoinen ulottuvuus hänen ajattelussaan on vaurastumisen ja demokratian välinen suhde. Tocqueville totea: ”Tasa-arvoisuus suo kaikille kansalaisille jonkin verran varoja, mutta myös estää ketään saavuttamasta erityisen mittavaa varallisuutta”. Hän jatkaa samasta aiheesta: ”On helposti pääteltävissä, että kunnianhimo on väkevämpää olojen tasa-arvoistumisen aikana, mutta heikkenee, kun oloista tulee täysin tasa-arvoisia”. Eräänlaisena kiteytymänä Tocqueville toteaa, että edellä esitetty koskee myös äveriäitä: ”Vähitellen kohti rikkautta ja valtaa nouseva ihminen omaksuu tänä aikana varovaisia ja pidättyväisiä tapoja, joista hän ei sittemmin enää pääse eroon. Vaikka hänellä on varaa suureen taloon, hän pysyy pikkusieluna”. Vaatimattomuus ei siis ole Tocquevillen mielestä todellakaan kaunista!

Lähdetäänpä siitä, että Tocqueville tarjoaa ajatteluuni oletuksen: demokratia latistaa ja ”kaventaa sielun näköaloja”. Hän siis moittii demokratiassa eläviä ihmisiä siitä, että ihmiset tyytyvät asemaansa, vaikka voisivatkin olla henkisesti taloudellista asemaansa ”suurempia”. Heiltä puuttuu siis oikeutettu ylpeys. Vertailukohdaksi hän ottaa aristokratian, jossa aristokratian köyhin vesa saattaa osoittaa melkoista kunnianhimoa, koska veri velvoittaa! Aristokraatti köyhänäkin säilyttää jonkin aikaa säätynsä hengen ja pitää hänet todellista taloudellista asemaansa korkeammalla. Näin siis Tocqueville Amerikan kokemustensa johdattelemana.

Mitähän Tocqueville olisi sanonut, jos hän olisi kokenut 1800-luvun lopun ja 1900-luvun alun rosvoparonien ajan. Rikkaat irtautuivat tavallisesta kansasta omiin sfääreihin. Vallitsi laissez-faire -henki. Mitä demokratialle tässä välissä sitten tapahtui? Eikö demokratia kahlinnutkaan ihmisiä ja kapeuttanut heidän näköalojaan? Tämä kehitys on varmaan yhteydessä arvojen muutoksiin 1800-luvun kuluessa: rags to riches nousi ihmisten asettamaksi päämääräksi ja lainsäädäntö ei rajoittanut (esimerkiksi verotuksen kautta) vaurastumista.

Muistelen, että historioitsija Chalmers Johnson ajoitti aikakauden muutoksen vuoden 1850 paikkeille. Silloin löi läpi ajattelu, jossa mikään ei ollut kylliksi. Rikastumisesta tuli elämäntarkoitus. Ei voi välttyä ajatukselta, että teknologinen kehitys loi edellytykset, siis ”välineen”, joidenkin äkkivaurastumiselle.

Varmaankin demokratia edesauttoi ihmisten vaurastumista, mutta sen jälkeen ei tapahtunutkaan tocquevillemaista tasapäistymisilmiötä, so. kunnianhimon lopahtamista, vaan päinvastoin rikastuminen kiihotti yhä suurempiin rikkauksiin. Liika oli kuitenkin liikaa. Monopolistisiin ja oligopolistisiin rakenteisin puututtiin vuosisadan vaihteen molemmin puolin. Kuitenkin laissez faire jatkui jopa voimistuneena aina 1920-luvun lopulle saakka, jolloin pörssiromahdus pysäytti ökyrikkaat, mutta kasinopeli ja talouspolitiikan virheet romahduttivat myös tavallisten ihmisten elintason.

Seuranneiden lamavuosien jälkeen palattiin jälleen demokratian säädeltyyn kohtuullisuuteen, edettiinpä ehkäpä toiseen ääripäähän: toisen maailmansodan aikana verotusta kiristettiin ymmärrettävistä syistä, mutta sodan jälkeen korkea verotus jäi ikään kuin päälle. Harva edes ymmärtää tänä päivänä, että vielä vuonna 1963 korkein marginaaliveroprosentti Yhdysvalloissa oli 91-92 prosenttia. Harva toki verotuksen porrastuksen ja verovähennysjärjestelmän takia maksoi tällaisia veroja, mutta korkeaksi ne joka tapauksessa jäivät (kts. ensimmäinen blogikirjoitukseni 12.9.2011: ”Kun ingemar kertoi Cassiukselle tämän todelliset ansiot”). Tapahtumien logiikka johti seitsemänkymmentäluvulla Yhdysvalloissa verokapinoihin.

Tuolta ajalta on jäänyt mieleen poliorokotuksen keksijän Jonas Salkin ääneen lausuttu ajatus: kun ihmeteltiin, miksei hän patentoinut keksimäänsä rokotetta ja halunnut sen avulla rikastua, hän totesi jotenkin niin, että eihän ”aurinkoakaan voi omistaa”. Salk tyytyi professorin sinänsä hyvään palkkaan. Hän oli ikään kuin elävä esimerkki Tocquevillen ”alkuperäisestä” demokratiasta. Toki tuolloinkin oli tosiäveriäitä ihmisiä. Muistan itsekin jutut maailman rikkaimmasta ihmisestä, öljymiljonääri Paul Gettystä, mutta pääsääntöisesti isojen yritysten johtajien palkkiotkin olivat kohtuullisia.

Aikakautta 1930-luvun lopulta (ja uudelleen 1940-luvun jälkipuoliskolta) 1970-luvulle on kutsuttu joissakin arvioissa ”suureksi kokoonpuristumisen ajaksi”. Tuloerot kapenivat silmissä demokraattisissa länsimaissa. Keinottelusta johtuvat talouden kuplat katosivat lähes tyystin (öljykriisikin 1970-luvun alussa oli puhtaasti poliittinen kriisi).

Tocquevillemäisestä ”vaatimattoman ihmisen demokratiasta” päästiin eroon, kun uusliberaalit talouden opit löivät läpi 1980-luvulla. Talouden johtotähdeksi tuli finansialisoituminen (to make money out of money). Ahneudesta tuli sallittua, jopa toivottavaa: siitä tehtiin joillakin tahoilla ihanne. Tämä oman määritelmäni mukainen toinen laissez-faire -kausi päättyi osittain finanssikriisiin, mutta vain osittain. Kolmekymmentälukulaista demokraattista ”markkinoiden kurinpalautusta” ei ole tapahtunut, vain joitakin sääntelyn kiristämistoimia. Edelleen ökypalkkiot puhuttavat ihmisiä suuren veden molemmin puolin.

Voisiko ääripäiden väliltä löytää kompromissin? Markku Kuisma mainitsee kirjassan ”Rosvoparonien paluu” esimerkkeinä vastuullisista kapitalisteista Gutzeitin, Herlinin, Rockefellerin (?). Voisin lisätä tähän aivan tuoreen esimerkin: Supercellin johtajat. Mitähän de Tocqueville sanoisi heistä? Jotain ihailtavaa tähän sisältyy: onnistujat muistavat taustansa. Onko vihdoinkin nähtävissä edes häivähdys ylevästä demokratiasta, ”demokratian aristokratiasta”. Voisiko Tocquevillemaista ”köyhän aristokratiaa” soveltaa demokratiaan? Onko meillä ihmisiä demokratiassa, jotka säilyttävät demokraattisen ylpeytensä, vaikkeivat saisikaan maallista mammonaa? En epäile, ettekö tällaisia ihmisiä löytyisi: monet taiteilijat, pienipalkkaiset palvelualan työntekijät, monet vasemmistolaiset, monet köyhät yrittäjät….

Onko kunnianhimoisen, muista piittaamattoman vaurastumisen (monien mielestä ahneuden) kasvu osoitus demokratian heikkenemisestä? Tällöin laissez faire I ja II olisivat demokratian heikkenemisen kausia ja niiden väliin jäävä aika länsimaisen demokratian kukoistuksen aikaa. Mielestäni tässä on jotain oikeaan osuvaa: onhan suuryritysten kasvanut valta tänä päivänä merkinnyt lobbaustoiminnan laajenemista ohi demokraattisen päätöksenteon. Finanssikriisin ajoilta löytyy räikeitä esimerkkejä demokraattisten elinten painostuksesta.

Ranskan tai Yhdysvaltain vallankumous ei sisältänyt sitä loistokkuutta, jonka Tocqueville ajatteli sisältyvän menneeseen aristokratiaan. Demokratia on aristokratian rinnalla vulgääriä. Tocqueville johtaa demokratiasta vallankumouksen sytykkeet. Demokratiassa ikään kuin kapea-alaiset kunnianhimoiset ihmiset edistävät omaa asiaansa ja haluavat kaiken vallan. Toista on aristokratiassa: aristokraattinen yhteiskunta sinällään estää tällaisen tapahtumasta: siinä on ikään kuin sisäänrakennettu hienostunut este. Ihmiset ymmärtävät rajansa.

Vanha demokraatti sanoisi, että Tocqueville on heikoilla jäillä, mutta minusta hän tarjoaa ajatuskokeen, johon kannattaa hetkeksi syventyä. Aatelistaustaisen Tocquevillen suhtautuminen demokratiaan ja aristokratiaan oli jotenkin ambivalenttia. Hän kritisoi demokratiaa, haaveili aristokratian parhaista piirteistä, mutta ei halunnut palauttaa vanhaa aristokraattista yhteiskuntaa. Hän myöntää demokratian läpilyönnin. Tocqueville on sanottu kirjoittaneen Amerikka-kirjansa enemmän Euroopasta kuin Yhdysvalloista. Totta onkin, että häneen olivat vaikuttaneet Ranskan kokemukset demokratian kokeiluissa. Ehkä hän juuri siksi kaipaa aristokratian vakautta ja ennustettavuutta.

Tocqueville ikään kuin ironisoi tulevaa skandinaavista mallia todetessaan, että kunnianhimo vähenee yhteiskuntaolojen saavuttaessa suuren tasa-arvoistumisen asteen. Tästä syntyy helposti suuri erimielisyys, koska monet ovat juuri päinvastaista mieltä: eikö demokratia nimenomaan mahdollista kunnianhimon täyttymisen? Tocquevillen mielestä taas tasa-arvo kypsässä vaiheessa flegmatisoi yhteiskuntaa ja ihmisiä. Nämä ovat juuri nyt ajankohtaisia kysymyksiä taisteltaessa hyvinvointivaltion tulevaisuudesta.

Jälkikirjoitus tammikuussa 2017.

Tuon edellä esitetyn kirjoitukseni jälkeen demokratia on ajautunut syvään ahdinkoon. ”Demokratisoituminen” (siis prosessina) on Tocquevillen määrittelyn mukaan siunauksellista, mutta demokratia ”täyteydessään” latistavaa. Yksi tulkinta voisi olla, että nykyajan liberaalissa demokratiassa saavutimme ”hetki sitten” juuri tuon täyteyden tilan: 1990-luvulta 2000-luvulle moniarvoinen demokratia näytti ehkä parhaat puolensa, vaikka täydellisyydestä ei voi olla puhettakaan. Historia ei loppunut tälläkään kertaa.

Nykypopulismissa ylevän sankarin ”aristokraattista” viittaa sovittaisin autoritäärisen demokraatin harteille. Autoritäärinen persoona ajaa ylpeydellä – ehkä hieman ylemmyydentuntoisesti, mutta kuitenkin - kansakunnan asiaa. Tästä on olemassa eriasteisia vaihtoehtoja, Miklos Orban, Donald Trump, Vladimir Putin, Marine Le Pen ja sofistikoituna versiona jopa Juha Sipilä. Kaikille heille on ominaista aristokraattinen herkkähipiäisyys, suunnaton oikeassa olemisen tarve, eräänlainen messiaaninen lähetystehtävä.

On helppoa erottaa Tocquevilleläinen aristokratia nykyajan populistisista suuntauksista jo pelkästään sillä perustella, että nykyautoritäärisyys on nousukasmaista, siltä puuttuu aristokratian ylevä historiallinen tausta ja syvyys. Se on vulgääriä päivänpolitiikkaa. Toista on aristokratiassa: aristokraattinen yhteiskunta sinällään estää populismin toteutumisen: siinä on ikään kuin sisäänrakennettu hienostunut este. Ihmiset ymmärtävät rajansa.

Voisiko demokratia edustaa uudelleensyntynyttä aristokratiaa?

Demokratisoituminen on symbolisoinut koko kansakunnan ”aristokratisoitumista”, sen tasa-arvoista rikastumista. Kulta-aikaa kesti kuitenkin vain hetken. Globalisaatio, jonka avulla vaurastuminen on levinnyt ainakin osiin kehittyvää maailmaa on pysäyttänyt demokratisoitumiskehityksen kehittyneissä maissa.

torstai 12. tammikuuta 2017

Barack Obama – liika viisas?

Joudun jälleen puolustustöihin, koska Barack Obamasta levitetään yksipuolista tietoa. Otan tarkasteluun kaksi arviota, joista vastaavat HS:n Laura Saarikoski ja Evan Matti Apunen. Laura Saarikoski luettelee toki onnistumisiakin, joista mainittakoon talouden ja työllisyyden suotuisa kehitys, terveydenhoitouudistus, finanssikriisin jälkihoito, Kuuban suhteiden avaaminen, ydin(ase)sopimukset (mm. Iran), Pariisin ilmastosopimus ja vähemmistöjen etujen ajaminen.

Käyn seuraavassa läpi Saarikosken kritiikkilistan ja kommentoin sitä kohta kohdalta.

Väite 1: Obama lupasi lopettaa Bushin sodat ja epäonnistui.

Kommentti: Lyhyt muisti on joskus hyvästä, mutta se on myös historian muuntelun lähde. Todellinen syy nykyisten pakolais- ym. ongelmien takana on Bushin 134 000 sotilaan vieminen Irakiin muka Zaddam Husseinin joukkotuhoaseiden takia – asiantuntija-arvioiden vastaisesti. Tosiasiassa joukkotuhoaseita ei löytynyt, ja sota kaiken kaikkiaan oli ennätyksellisen epäsuosittu. Se oli suuri virhe. Vuonna 2006 sitä vastusti 60 prosenttia amerikkalaisista. Paine joukkojen kotiuttamiseen oli erittäin suuri (yli 4000 amerikkalaista kaatui sodassa). Vetäytyminen tapahtui vuosina 2010-11. En oikein ymmärrä, miten muutoin tässä tilanteessa olisi voitu menetellä. Se, että Isis tuli ”amerikkalaisten joukkojen tilalle” oli kaikille yllätys. Tämä tapahtui vasta vuonna 2014. Tässä tilanteessa Obama ei halunnut lähettää joukkoja Irakiin, kun ne kolme vuotta aiemmin oli sieltä poistettu. Eniten pelättiin al-Qaidaa, jonka johtajan Osama bin Ladenin Obama onnistui tuhoamaan. Jälkiviisaus on parasta viisautta.

Mitä tulee väitettyyn Syyriassa kärsittyyn arvovaltatappioon, niin muistuttaisin, että jo 1950-luvulta lähtien Syyrian ja Venäjän (Neuvostoliiton) välillä on ollut kanssakäymistä. Syyriassa on ollut Neuvostoliiton/Venäjän laivastotukikohdat vuodesta 1984 lähtien.

Väite 2: Lupaus sulkea Guantanamo.

Kommentti: Saarikoski mainitsee, että vankilaa ei suljettu, mutta sen vankimäärää alenettiin 242:sta 55:een. Kannattaa muistaa, että Trumpilla ei ole aikomustakaan sulkea Guantanamoa. Tästä pieni miinus Obamalle: hyvä yritys, mutta projekti jäi kesken.

Väite 3:Väkivaltarikollisuuden pitkä lasku pysähtyi Yhdysvalloissa.

Kommentti: Tätä lausetta voisi sanoa tarkoitushakuiseksi. Lukuun ottamatta vuotta 2015 rikollisuus laski Obaman kaudella. Tälle Saarikoski ei näytä antavan mitään arvoa. Mielestäni Obaman kautta tulee tarkastella kokonaisuutena. On totta, että vuonna 2015 rikollisuusluvut kasvoivat 2,6-3,9 prosenttia rikostyypistä riippuen, mutta vuoden 2015 luvut ovat 0,7 prosenttia alle vuoden 2011 lukujen ja peräti 16,5 prosenttia alle vuoden 2006 lukujen. Tulosta ei voi pitää ainakaan epäonnistuneena.

Väite 4: Vapaakauppasopimuksissa epäonnistuminen.

Kommentti: Totta, mutta taustalla on jälleen kongressin vastustus. Varsinkin Tyynenmeren TPP oli valmisteltu pitkälle (12 maata pääsi alustavaan sopuun). Trump vastustaa jyrkästi vapaakauppasopimuksia. Protektionistinen ilmapiiri on kerta kaikkiaan nyt vallalla.

Väite 5: Asekaupan rajoittamisessa epäonnistuminen.

Kommentti: Tämä ei ole virhe. Obama taisteli ankarasti asekaupan rajoittamisen puolesta, mutta hänen republikaaniset vastustajansa estivät aseväkivallan hillitsemispyrkimykset. Asejärjestöjen vastustus on ollut aggressiivista. Missään vaiheessa Obama ei luovuttanut taistelussa. Varmasti voidaan sanoa, että kukaan muukaan ei olisi onnistunut tavoitteessa. Trump ei halua mitään rajoituksia.

Väite 6: Lupaus yhdistää kansakunta.

Kommentti: Kysymys on 1990-luvulta alkaneesta vastakkainasettelusta, jyrkästä polarisaatiosta. Oma käsitykseni on, että republikaanit sekä Clintonin että Obaman kaudella tietoisesti estivät yhteistyön kongressissa. Obamaa ei voi syyttää yrityksen puutteesta. Yhteistyö olisi edellyttänyt teekutsuliikkeen äärivanhoillisten vaatimusten huomioon ottamista. Enkä usko, että kukaan olisi voinut ratkaista ongelmaa. Näiltä, jotka vaativat demokraattien periaatteista luopumista edellyttäisin esitystä, miten yhteistyö olisi voinut käynnistyä. Oma käsitykseni on, että republikaaneille kelpasi vain vallanvaihto.

:::::::::::::::::::::::

Siirryn sitten Apusen väitteisiin (en toista samoja arvosteluja, kuin mitä kohdistin Saarikoskeen):

Väite 1: Demokraattien valta on murentunut kongressissa ja paikallistasolla.

Kommentti: Ei nyt sentään. Senaatissa ollaan iskuetäisyydellä. Ja mitä sitten on sanottava vastapuolen politiikan realistisuudesta? Jos politiikkaa hoidetaan yhtä ideologisesti kuin Bushin kaudella, niin mikä on kansakunnan tila muutaman vuoden päästä? Trumpin ja republikaanien johdolla on jälleen kerran nostatettu sellainen hypetys, että jo lähtökohdiltaan ollaan harhateillä. Joidenkin kokema euforinen tila on johtanut valheellisiin lupauksiin epätasapainoisen presidentin johdolla. Presidentti on arvaamaton, epäjohdonmukainen, pikkumainen ja lapsellinen. Huumorintajun puute on räikeä. Presidentillä on toistuvasti samaan asiaan monta kantaa.

Obama varoitti jäähyväispuheessaan ihmisiä itsensä pettämisestä. Kaiken propagandan keskellä huomio on enemmän kuin paikallaan. Apusen ainoa kiitos tulee Obaman puhujanlahjoista. Apunen haluaa irrottaa puheen ulkoisen loistokkuuden sen sisällöstä. Tämä on virhe. Puheen suola on sen sisältö.

Väite 2: Obama epäonnistui ulkopolitiikassaan.

Apunen maalaa ensin Obamasta ihmemiehen kuvan ja sitten mollaa hänet täydellisesti ikään kuin Obama olisi pystynyt estämään Kiinan varustautumisen ja pullistelut. Sama koskee Itä-Ukrainaa ja Krimiä. Eri asia on, jos halutaan ehdoin tahdoin sotaa. Apusen sotaisa Obaman panettelu ei lupaa hyvää ainakaan Suomen kaltaiselle pienelle valtiolle.

Noin kymmenessä vuodessa on tapahtunut muutos, jossa Kiina ja Venäjä ovat varteenotettavia pelureita maailmanpolitiikassa. Ne ovat murtautuneet asemiinsa omaehtoisesti. Emme elä yksinapaisessa Yhdysvaltain hallitsemassa maailmassa. Sitä yritettiin Bush nuoremman kaudella Venäjän tilapäistä heikkoutta hyväksi käyttämällä ja tunkeuduttiin Naton kera Venäjän iholle. Venäjän nykyinen aggressio kumpuaa sen saamasta kohtelusta aikavälillä 1990-2010 riippumatta siitä, mitä Apunen tai minä ajattelemme Venäjän toimien oikeutuksesta. Kiinan taloudellinen menestys on nostanut sen ykköskategoriaan ja sitä Trumpkin pelkää.

:::::::::::::::::::::::::::::

Oliko Obama ”liika viisas”? Ajatuksena tässä on, että Obama oli liian sofistikoitu kalseaan suurvaltojen peliin. On totta, että Obama malttoi mielensä ja ”Obama Doctrinin” mukaisesti vältti konflikteja. Kun vertaa Obaman menettelyä niihin sotaisiin viesteihin, mitä on ollut tiedotusvälineissä parina viime vuonna, niin mihinkään väliin ei oikeastaan olisi sopinut vielä sotaisampi retoriikka jonkun suurvallan taholta – ilman todellista sodan vaaraa. Yhdysvaltain johto ei osallistunut Obaman aikana vastenmielisenä pitämäni sotahysterian levittämiseen Tämä tuntuu monilta unohtuneen.

tiistai 10. tammikuuta 2017

Obaman aika retrospektiona

Barack Obaman presidenttikausi on päättymässä, joten on aika luoda yhteenveto ainakin alustavasti kuluneista kahdeksasta vuodesta. Obama sai perintönä edeltäjältään George Bush nuoremmalta melkoisen talouskatastrofin, muun muassa 10 prosenttia lähentelevän työttömyyden, joka sitten Obaman kauden alussa (mutta finanssikriisistä johtuen) kiipesikin yli tuon haamurajan, joka on Yhdysvaltalaisittain korkea johtuen korvausten alhaisesta tasosta. Finanssikriisin seurauksena puhjenneen asuntokuplan seuraukset levisivät kulovalkean tavoin koko talouteen. Obaman hallinto sai suuren taakan kannettavakseen.

Sitten talous alkoi pikku hiljaa toipua. Vauhti on kiihtynyt tasaisesti kelpo tasolle. Juuri nyt ollaan saavutettu kovat talouslukemat: työttömyys on vain 4,6 prosenttia ja bkt:n kasvu on tasolla 3,5 prosenttia (3/2016). Muutoinkin talous on toipunut koettelemuksista selvästi paremmin, kuin mitä on tapahtunut Euroopan maissa. Tietenkään presidentin osuus tässä ei ole kaikkein oleellisin, mutta osa ansiosta lankeaa myös Obamalle.

En aio pistää presidenttejä paremmuusjärjestykseen, vaikka sitäkin jo harrastetaan. Obaman kauden menestys ja epäonnistumiset tietenkin henkilöityvät presidenttiin. Republikaaninen oikeistosiipi on panetellut Obamaa myös ihonvärin perusteella. On syntynyt valkoinen vastaisku (white backlash) verhotusti tai avoimemmin hänen presidenttiyttään vastaan.

Kootusti uskallan sanoa, että Obama on selvinnyt kausistaan puhtain paperein. On mahdotonta ajatella, että hänen kausiinsa olisi sisältynyt clintonmaisia skandaaleja. Arvioissa voidaan näin ollen keskittyä itse presidentintehtävistä selviytymisen arviointiin.

Talous ja työttömyys

Kuten edellä on tullut kerrotuksi Obama selvisi hankalasta lähtöasemasta huolimatta hienosti haasteista eikä tätä juuri kukaan aseta kyseenalaiseksi Donald Trumpia ehkä lukuun ottamatta, mutta hänkin perustaa väitteensä falskeihin argumentteihin.

Obamacare

Yhdysvaltain terveydenhuolto oli ennen Obaman kautta ajautunut kestämättömään tilaan vuosikymmenien vitkuttelun seurauksena. Kerta toisensa jälkeen ajauduttiin pääpuolueiden välillä pattitilanteeseen uudistustyössä. Presidentin terveydenhuoltouudistuksen seurauksena vain noin 10 prosenttia amerikkalaisista on vakuutusten ulkopuolella. Uudistusta ovat yrittäneet 100 vuoden ajan presidentit Theodore Rooseveltista Bll Clintoniin. Vihdoinkin siinä onnistuttiin, joskin republikaanien äärimmäisen vastustuksen saattelemana. Lopullinen ratkaisu meni läpi vasta korkeimman oikeuden äänestyksessä. Uudistuksessa terveydenhuollon kustannukset on saatu alenemaan. Republikaanit ovat asettaneet nyt tavoitteeksi kaataa uudistuksen, mutta ennustan, että se helpommin sanottu kuin tehty.

Sisäinen turvallisuus

Yhdysvaltoihin ei ole Obaman aikana kohdistunut laajempaa terroriuhkaa (yksittäisiä joukkosurmia on tosin ollut toistuvasti). Obama on pyrkinyt löytämään keinot joukkoampumisten lopettamiseksi. Rikollisuus on ollut lähes alhaisimmalla tasolla sitten 1970-luvun alun.

Ilmastonmuutos

Ilmastonmuutoskysymys ei ole ollut kärjessä amerikkalaisten kiinnostuksen kohteissa. Alle puolet kansalaisista pitää sitä hyvin vakavana ongelmana. Obaman ansiota on, että asia on noussut tavallisten amerikkalaisten tietoisuuteen. Hän on varmistanut, että ilmastonmuutos on jatkossa vahvasti esillä, vaikka republikaanit Trumpin johdolla yrittävät vesittää tai mitätöidä tehdyt sopimukset.

Ulkopolitiikka

Yhdysvaltain presidentin keskeinen tehtävä on johtaa ulkopolitiikkaa. Tätä on syytä käsitellä tarkemmin. Obaman kauden alussa USA oli joutua sotaan Iranin kanssa johtuen maan valmiudesta rakentaa ydinase. Pitkän ja sitkeän neuvotteluvaiheen jälkeen päästiin sopimukseen, joka on tyydyttävä kompromissi. Tämäkin sopimus on asetettu republikaanien taholta kyseenalaiseksi ja mahdollisen mitätöinnin kohteeksi.

Obaman varsinainen yllätys oli Kuuba-suhteiden avaaminen, jonka huipentumana presidentti vieraili Kuubassa. Ainoa kommentti tähän on: vihdoinkin!

Entä mitkä osia Obaman toiminnassa voidaan kritisoida?

Obaman sokeana pisteenä on pidetty Syyrian, Irakin ja Isisin muodostamaa kolmiyhteyttä. On totta, että Obama ei suostunut pommittamaan Syyrian kemialliset aseiden varastoja ja seurauksena Venäjä pääsi rakentamaan sillanpääaseman Syyriaan. Mitään mullistavaa ei kuitenkaan tapahtunut. Venäjän ja Syyrian yhteistyön juuret ulottuvat aina 1950-luvulle asti. Näyttää siltä, että Syyrian ja Venäjän yhteistoiminta on johtamassa Syyrian kapinallisten tappioon. Obamaa on syytetty arkuudesta asian hoidossa, mutta presidentin kanta on ollut looginen: hän veti rajan pommitusvaatimusten torjumisen kohdalle ja perusteli tätä amerikkalaisesta traditiosta poikkeamista sillä, että ”Washingtonin pelikirjaa” nyt muutetaan. Jää nähtäväksi noudatetaanko tulevien presidenttien aikana Obaman ohjenuoraa.

Käytän seuraavassa lähteenä Atlantic-aikakauslehden joulukuun 2016 numerossa ollutta Jeffrey Goldbergin haastattelua Henry Kissingeristä. On syytä arvioida ensin, mikä on Kissingerin suhde Clintoniin, Trumpiin ja Obamaan. Hillary Clinton on ollut lähinnä Kissingerin linjaa. Myös Obaman politiikka saa kohtuullisen hyväksynnän Kissingeriltä. Kauimmaksi jää Trump, jonka kanssa Kissingerillä on selvä linjaerimielisyys.

Seuraavassa käytetään esimerkkitapauksena USA:n Kiina-suhteita, koska ne nousevat kärkeen Yhdysvaltojen ulkopolitiikassa. USA:n ja Kiinan välillä on periaatteellisia mielipide-eroja. Kissingerin mielestä Yhdysvallat haluaa ratkaista maiden väliset kriisit ad hoc-pohjalta sitä mukaa, kun niitä tulee vastaan. Kiinalaisten kanta taas on, että kriisinratkaisu on ”prosessi”. Eli kiinalaiset ovat sillä kannalla, että ongelmia ei välttämättä ratkaista koskaan lopullisesti, vaan niiden kanssa pitää pystyä elämään. Entä miten Kissinger suhtautuu Obaman Kiina-politiikkaan? Kissinger antaa Obaman lyhyen tähtäimen politiikalle B-plus-arvosanan (hyvä), mutta pidemmän aikavälin osalta Obama ei ole analysoinut strategiaa trendinomaisesti, ”kiinalaisesti”.

Kiinalaiset ovat ymmällä Trumpin tultua valituksi presidentiksi. Joudutaanko väistämättä ristiriitaan? Kissinger mainitsee esimerkkinä kauppasodan mahdollisuuden. Myös menettelytavat hämmentävät: kiinalaisilla on tottumista Trumpin twitter-viestintään. Trumpin mielestä USA:n olisi pitänyt osallistua aktiivisemmin Syyrian tilanteen ratkaisuun. Kissinger ilmeisesti viittaa Obaman rajanvetoihin, tämä kun ei halunnut käynnistää Syyrian pommituksia. Päätöksenteko ei siis ollut Kissingerin mielestä riittävän suoraviivaista. Tässä Kissinger haluaa määrittää perälaudan selvästi eli raja vedetään siihen kohtaan, mihin vastustaja saa edetä.

Yleisemmällä tasolla Yhdysvaltojen sitoutumisessa liittolaisiin on - presidentin vaalien tuliaisena - tapahtumassa merkittävä muutos. Ensimmäistä kertaa toisen maailmansodan jälkeen republikaanien ja demokraattien välillä ei vallitse konsensusta. Tällä Kissinger viittaa Trumpin haluun vetäytyä totutusta vastuusta liittolaisia kohtaan.

Entä miten käy amerikkalaisten hellimän ekseptionalismin (kansakunnan ainutlaatuisuuden korostaminen siihen mittaan saakka, että Yhdysvallat tyrkyttää ”hyviä käytäntöjään” muille). Kissinger toteaa, että ekseptionalismin vienti kylmän sodan tapaan on mennyttä aikaa. Kysymys on Barack Obaman aikana ollut perustuslaillisuuden ja ihmisoikeuksien esimerkinomaisesta esille tuonnista, mutta ilman pakkovientiä.

::::::::::::::::::::::

Lupaus muutoksesta oli ensimmäisen vaalikamppailun aikana Obaman suuri viesti kansakunnalle. Tämän toteutuminen on jäänyt epäselväksi. Talous tietenkin koheni ja monia muitakin positiivisia muutoksia tapahtui, mutta kansakunnan henkistä yhteisyyttä tarkoitetussa mielessä ei saavutettu.

Mahdollisen muutoksen olisi pitänyt kiertyä poliittisen, liike-elämän ja median eliitin aseman ympärille. Polarisoituneessa yhteiskunnallisessa tilanteessa työväestö vierasti eliitin ”parempia ihmisiä”. Itsekin eliittiin kuuluva populistinen Donald Trump veti oikeasta narusta ja ”liittoutui” apua huutavan proletariaatin kanssa.

Eliitti ei ole pystynyt liikkumaan asemistaan. Kongressin miljonäärien on ollut vaikeaa asettua työväen pienituloisten asemaan On syytä kysyä, olisiko jotain ollut tehtävissä poliittisen eliitin ja tavallisten kansalaisten kitkan poistamiseksi. Vaikeaa se olisi ollut, sillä ainakin itse näen niin, että republikaanien avoin ja tarkoituksellinen Obaman ajamien asioiden ehdoton vastustaminen oli este löytää yhteistä säveltä.

Yksi ratkaisun avain on arvokonservatismin käsitteen avaaminen. Hyvin vanhoillisten – koville joutuneiden - työväenluokan edustajien oli helppoa omaksua republikaaninen vanhoillinen arvomaailma sen sijaan, että olisivat pureutuneet republikaanien rikkaita suosivan politiikan ytimeen. Jos demokraateilla olisi ollut selkeä työväestöön kohdistunut politiikkaohjelma, olisi republikaanien huijausluontoinen vaalimenestys jäänyt toteutumatta.

Republikaanien ja demokraattien vastakkainasettelu, joka alkoi jo Clintonin aikana, oli tyrmistyttävä tapahtumaketju ja osoitus demokratian halvaantumisesta. Tämä heijastui Clintonin ja Trumpin presidentinvaalitaistelussa luottamuksen puutteena sekä demokraattiseen että republikaaniseen establishmenttiin. Seuraukset kaatuivat suurimmalta osin Obaman päälle ja hänen kauttaan edelleen Hillary Clintonin päälle. Hyödyn sai Donald Trump. Miksi näin? Ehkä sen takia, että Obamalla oli hienoinen hegemoninen ote kaikesta vastustuksesta huolimatta.

Tilanne on nyt uusi, sillä republikaaneilla on presidentti ja kongressi hallussaan, mutta silti on nähtävissä kolmen eri valtakeskittymän syntyminen: 1) Trump, 2) republikaanit ja 3) demokraatit. Jo nyt on aavisteltavissa, että syntyvät kombinaatiot menevät ristiin ja aiheuttavat sekaannusta päätöksentekoon.

Onko Trumpin valtaannousu ensiaskel kohti eliitin murenemista?

PS

Presidentin jäähyväispuheessa oli useita teemoja, joita voisi käsitellä, mutta nostaisin tässä yhteydessä kaksi teemaa mainintoina ylitse muiden, demokraattisen järjestelmän uudistamisen ja huolen yleissivistyksen puolesta. Demokratian heikkouksia käytetään räikeästi hyväksi ja maailma on täynnä yhden asian puolesta intoilua.

maanantai 9. tammikuuta 2017

V niin kuin valehtelu

Donald Trump on vihdoin myöntänyt Yhdysvaltain vaaleihin kohdistuneen hakkeroinnin tapahtuneeksi tosiasiaksi. Nyt hän ilmoittaa julkistavansa hakkeroinnin vastaisen suunnitelman 90 päivän kuluessa, varmaankin tiedusteluviranomaisten suosituksesta.

Nytkin hän ehti syyttää noitavainoista kaikkia niitä tahoja, jotka olivat todenneet hakkeroinnilla olevan vankat todisteet. Vasta pakon edessä hän oli valmis myöntämään tapahtuneen.

Tähän Trumpin möläyttelyyn ja taktikointiin olemme tietysti jo tottuneet, vaikka siihen ei pitäisi tottua.

Trumpin päätarkoitus on ollut tietenkin hänen kyseenalaisin keinoin saavuttamansa vaalivoiton suojaaminen. Hakkeroinnin avulla pyrittiin oikeasti vaikuttamaan vaalitulokseen. Oliko sillä todellista vaikutusta vaaleissa? Tätä on vaikea todistaa, mutta eräät aihetodisteet saavat epäilemään, että manipuloinnilla on ollut vaikutuksensa.

Suurin syy epäilyyni, että ulkopuolisessa vaikuttamisessa on onnistuttu, on amerikkalaisen äänestäjän lapsellinen usko vainoharhaisiin salaliittoteorioihin ja käsittämättömän herkästi hyväksyttyihin valheviesteihin, joita syytävät sekä kotimaiset että ulkomaiset trollitehtaat. Jos kadulla kävelevä sivistynyt ihminen uskoo valhekoneiston viestiä, että ilmastonmuutos on kiinalaisten keksintö amerikkalaisen teollisuuden kilpailukyvyn tuhoamiseksi, ja että Hillary Clinton on tappanut yhdeksän ihmistä, niin taistelu faktojen puolesta alkaa olla toivotonta.

Pääosassa valheiden levittämisessä ovat toki olleet amerikkalaisten omat valhetehtaat. Kysymys on kombinaatioista, jossa osasina olivat Clintonia vastustaneet amerikkalaisten omat valhemediat, palkatut trollit ja hakkeroijat, ulkovaltojen tiedustelupalvelut, Wikileaksin kaltaiset paljastussivustot ja niin edespäin. Tämän keitoksen osaelementtien painoarvoista voi esittää vain arvailuja.

::::::::::::::::::

On sanottu, että osa amerikkalaisista on kärsinyt elintasotappioita kymmenien vuosien aikana harjoitetun politiikan ja globalisaation takia ja ovat siksi katkeria establishmentille ja poliittiselle eliitille. Näin asia lieneekin. Tästä on kuitenkin vielä pitkä matka valheellisen propagandan hyväksymiseen tapahtuneella herkkyydellä.

Oma tulkintani on, että kysymys on amerikkalaisen unelman ja todellisuuden kohtaamattomuudesta. Esimerkiksi teollisuuden kansantuoteosuuden painuminen lähelle 10 prosenttia on johtanut teollisuustyöväen vähentymiseen ja siirtymiseen aiemmin hyvin palkatuista tuotannollisista tehtävistä heikosti palkattuihin palvelualan tehtäviin. Tämä on osittain karkea noudatetun politiikan virhe, jota ei ole haluttu korjata esimerkiksi koulutusta uudelleen suuntaamalla. Markkinat ovat saaneet ratkaista ja ne eivät ole läheskään aina oikeassa. Tätä ongelmaa Trump käytti häikäilemättömästi hyväkseen alkaen puhua paluusta johonkin sellaiseen aikakauteen, johon ei ole paluuta. Tässä on kysymys historian toistumisesta: höyrykoneita yritetään symbolisessa mielessä ”särkeä” niiden tuotantoa tehostavan vaikutuksen ehkäisemiseksi.

:::::::::::::::::::::::

Koko vaali oli täynnä omituisuuksia. Ensinnäkin toisen osapuolen jatkuva valehtelu vastustajan nujertamiseksi oli ennen kuulumaton pyrkimys mitätöidä vastaehdokkaan pääsy presidentiksi. Kamppailu jää historiaan käsitteistä ”post truth era” ja ”fake news”. Molemmat käsitteet olivat vaalikampanjan tuliaisia julkisuuteen. Vaikka käsite ”totuuden jälkeinen aika” onkin tyypillistä median paisuttelua, ei kannata unohtaa tapahtuneen syvempää merkitystä. Valheella vaikuttaminen läpäisi kaiken kritiikin, ml. faktantarkistajat, kummallisen helposti. Muunnellulle totuudelle tai suoranaiselle petokselle ikään kuin antauduttiin. Onko tässä periaatteellista eroa Hitlerin Saksan valhekampanjaan? Syyllisiä ongelmiin leimattiin etniset ryhmät ja aggressiivisesti käyttäytyvät kilpailijat.

Kaiken kaikkiaan muutos on ollut hämmentävä.

Otetaan tähän vertailu Watergaten ”kauhuajoilta”, 1970-luvun alkupuolelta. Opin tuolloin tuntemaan Yhdysvallat sananvapauden väärinkäytöksiä äärimmilleen torjuvan valtion perikuvana. Tämä tuli esille esimerkiksi kuluttajansuojakysymyksissä.

Mitä ihmettä, eikö Watergate ollutkaan amerikkalaisen poliittisen kulttuurin pohjanoteeraus? Olihan se sitäkin, mutta paljon oleellisempi asia on, miten tämä valheen hirviö nujerrettiin sananvapaudesta ja lehdistönvapaudesta kumpuavalla tarmokkaalla työllä. Nyt ajat ovat toiset: valehdella saa, varsinkin jos jää kiinni valheesta!

Minun täytyy luottaa siihen, että historia jatkuu ja paluu puhdistavaan itsekritiikkiin läpäisee paksun valhekerrostuman. Nyt käytyjen presidentinvaalien yhteydessä äänestäjän ”kuluttajansuoja” oli pelkkä tyhjä veruke. Mitä tahansa sai sanoa. Erotan tässä jyrkästi Hillary Clintonin tosiasioiden muuntelun Trumpin valehtelusta. Trump oli valhekoneistonsa primus motor. Clintonin kohdalla oli kysymys ensi sijassa hänen kannattajiensa ylilyönneistä.

Kun Trump ei enää voi torjua hakkerointia keksittynä panetteluna, ”puhdistaa” hän valintansa sillä, että Venäjällä ei ole ollut mitään vaikutusta itse vaalitulokseen. Miten tekopyhää saivartelua! Laura Saarikoski kolumnissaan ”Venäjän varjo jää Trumpin ylle” (HS 8.1.2017) jatkaa osin samaa linjaa todetessaan, että venäläishakkerit eivät sekaantuneet itse äänestykseen tai ääntenlaskentaan. Ei äänestysteknisiin ratkaisuihin puuttumattomuus ole mikään vapautus – monilla eri tavoilla - vaaleihin sotkeutumisen hävyttömyydestä!

Mikä tässä on periaatteellisesti vialla? Se, että tapahtuu kulttuurimuutos: totuus on vain muokattava suure. Suurempi valhekoneisto lyö pienemmän. Venäjän hakkeroinnissa oli kysymys siitä, että naiiveja amerikkalaisia jymäytettiin, koska venäläinen valhekoneisto oli tehokkaampi ja pelisäännöt on korkealla taholla säädetty häikäilemättömiksi.

Ovatko liberaalit demokraatit ylimielisiä? Hävisivätkö demokraatit vaalit tämän takia? Yleiset hokemat harvoin sisältävät totuuksia. Voidaan sanoa, että sekä republikaanien että demokraattien vallanpitäjät aliarvioivat Trumpin menestymismahdollisuudet, mutta tähdellisempää oli Trumpin omien menettelyjen sinisilmäinen hyväksyminen.

Trumpilla on tuskainen työ myöntää hakkerointi ja valehtelu ja samaan aikaan kieltää vaalin lopputulokseen vaikuttaminen. Minulle vaalin lopputulokseen vaikuttaminen on varmistamista vaille valmis fakta. Ja vaalin lopputuloksen muuttuminen olisi vaatinut vain muutamien kymmenien tuhansien äänien äänisiirtymän ehdokkaalta toiselle joissakin avainosavaltioissa. Clintonin osaksi jäi hävitä taistelu lähes kolmen miljoonan äänen äänienemmyydestä huolimatta.

Liberaali demokratia on vaurioitunut pahasti. Sitä uhkaavat autoritääriset voimat sekä ulkoa- että sisältäpäin. Saska Saarikoski totesi oikein HS-kolumnissaan 8.1.2017 ”Sharia, Putin ja muut vapauden viholliset”, että ”sääntöpohjainen maailmanjärjestys luotiin demokratian turvaksi, mutta myös sitä rajoittamaan”. Nyt demokratian viholliset yrittävät myyräntyöllään vahingoittaa vuosikymmenien aikana pystytettyä, mutta hauraaksi osoittautunutta rakennelmaa.

lauantai 7. tammikuuta 2017

Pitäisikö lyödä vetoa kauppasodan puolesta?

Katariina Nilsson-Hakkala ja Kristiina Huttunen ovat tutkineet Kiinan kaupan vaikutusta työtehtävien, työllisyyden ja palkkojen muuttumiseen Suomessa. Johtopäätöksiä on esitelty T&Y-lehden numerossa 4/2016. Tulokset näyttävät vahvistavan sen, mikä sormituntumaltakin on tuntunut faktalta. Tutkimuksessa Suomen verrokkimaana on käytetty USA:ta.

Seuraavassa tarkastellaan kaupan muutoksia teollisuuden näkökulmasta.

Kiinan tuonti Suomeen alkoi voimakkaasti lisääntyä vuosien 2002-2004 vaiheilla. Tutkijat toteavat aiheellisesti, että Kiinan tuonti ei vaikuta välttämättä työllisyyteen Suomessa siinä tapauksessa, jos se korvaa tuontia muista maista. Tuontiahan joka tapauksessa tarvitaan.

Mitä tilastot osoittavat?

Tarkemmin tuontilukuja analysoitaessa käykin ilmi, että Venäjän tuonti kasvoi erittäin voimakkaasti vuosina 2001-2007. Korvasiko Venäjän tuonti Kiinan tuontia? Onko Kiinan tuonnin vaikutuksia liioiteltu? Ei ole, koska Venäjältä tuotiin eri tuoteryhmiä (polttoaineet, kemikaalit, sahatavaraa) kuin Kiinasta (TV- radio- ja tietoliikennetuotteet, tietokoneet, muut sähkölaitteet). Venäjän tuonti ei ole siis syrjäyttänyt tuontia Kiinasta. Nämä kaksi maata ovat ne, joista tuonti lisääntyi voimakkaasti ennen finanssikriisiä.

USA:ssa kehitys on ollut Suomen kaltainen: Kiinan tuonti on voimakkaasti lisääntynyt ja vaikuttanut koko teollisuuselinkeinon kokoon. USA:ssa teollisuuden osuus koko maan työllisyydestä on laskenut vuoden 1990 noin 16-17 prosentista vuoden 2010 noin 10 prosenttiin. Suomessakin laskua on tapahtunut, mutta pudotus on tapahtunut USA:ta paljon korkeammalla teollisuuden osuuden tasolla eli vuoden 1990 noin 23 prosentista vuoden 2010 noin 17-18 prosenttiin.

Tietenkin on syytä pitää mielessä, että Kiina ei ole yksin ”syyllinen” pudotuksen, vaan monet muut vastaavat halpatuontimaat täydentävät lopputulemaa.

Kiinan tuonti ei vaikuta tasaisesti kaikkiin työntekijäryhmiin, vaan vaikutus on valikoivaa. Rutiinimaiset työtehtävät ovat suuremmassa vaaravyöhykkeessä kuin vaativammat työt. Voimakkaimmin vaikutukset kohdistuvat keskitason koulutettuihin ainakin lyhyellä aikavälillä.

Tutkimus vahvistaa, että matalasti koulutettujen työntekijöiden työllisyys heikkenee erityisesti välituotetuonnin (panos, jota tarvitaan lopputuotteen tuottamiseen) kasvaessa.

Entä miten on käynyt ansioiden? Johtopäätös tutkimuksesta on, että sekä lopputuotteiden että välituotteiden tuonnilla on tuotantotyöntekijöiden palkkoihin pienentävä vaikutus. Suuruusluokaltaan palkkavaikutukset ovat pienempiä kuin työllisyysvaikutukset. Lopputulema Nilsson -Hakalan ja Huttusen tutkimuksesta on että sekä välituotetuonnilla että lopputuotetuonnilla on alentava vaikutus sekä työllisyyteen että palkkoihin ainakin lyhyellä aikajänteellä.

Sekä Suomessa että USA:ssa hyvin palkatut teollisuustyöpaikat ovat vähitellen vähentyneet ja korvautuneet palvelualojen työpaikoilla samalla kun työllisyys ainakin Suomessa on heikentynyt. Yhdysvaltojen finanssikriisin jälkeinen hyvä työllisyyskehitys johtunee nimenomaan markkinoiden määrittämien palkkojen heikkenemisestä. Työtä on, mutta pienellä palkalla varsinkin palvelualoilla.

Yksi vaikutus, joka näkyy työmarkkinoilla on kahta (tai kolmea) työtehtävää tekevien määrän lisääntyminen työmarkkinoilla. Kahta työtä tekevien määrä on lisääntynyt Suomessa vuoden 2000 noin 90 000 tuhannesta hengestä vuoden 2016 yli 150 000 henkeen. Helsingin Sanomat 4.1.2016 aloittaa asiaa koskevan artikkelinsa haastattelemalla henkilöä, joka kokee useamman työn hoitamisen siunauksellisena. Näin varmaan onkin, jos kohderyhmäksi vaaditaan osaavimmat, koulutetuimmat ja henkisesti liikkuvimmat, mutta useimpien kohtalona on hakea useampaa työtä pelkästään siitä syystä, että 1-2 työtä ei riitä elättämään perhettä.

Tulevaisuuden näkymänä esitetään ns. alustatyön lisääntyminen. Tämä tarkoittaa, että työtä tarjotaan erilaisissa nettipalveluissa. Työt ovat keikkaluontoisia. Työsuhdeturvaa ei ole ja työn välillisistä kuluista huolehtii työntekijä itse. Myöskään työsuhdetta toimeksiantajaan ei ole. Työpalkat vaihtelevat nälkäpalkasta kohtalaisiin ansioihin.

Joka tapauksessa globaalin tuotannon muutokset, joita on kuvattu tämän kirjoituksen alkuosassa muuttavat yhteiskunnan rakennetta voimakkaasti suuntaan, jota en usko juuri kenenkään pystyvän arvioimaan. Alustatyön lisääntyminen ja 2-3 työn vastaanottaminen vaikuttavat varmaankin perheiden muodostumiseen. Yleinen epävarmuus lisääntyy ja vakaus työmarkkinoilla edellyttää äärimmäisen sopeutumiskykyistä työvoimaa. Väistämätön seuraus on, että osa töistä on todella heikkopalkkaisia verrattuna aiempaan teollisuustyövaltaiseen ympäristöön. Seuraavan sukupolven työmarkkina on huomattavan jakautunut hyvin palkattuihin töihin ja huonosti palkattuihin töihin, johon viittaa tutkimuksemmekin, koska se nimenomaan osoittaa suunnan kohti palkka- ja työllisyyspolarisaatiota.

Valtiovarainministeriön korkea virkamies Mikko Spolander totesi jokin aika sitten Hesarin haastattelussa, että ”jos kasvu syntyy työllisyyden kautta, se parantaa julkisen talouden rahoitusasemaa paljon enemmän kuin työn tuottavuuden paranemisen kautta syntyvä talouskasvu”. Työvoiman väärä koulutus ja väärä sijainti ovat meidän ydinongelmia. Pitkäaikaistyöttömyyden kasvun haamu väijyy taustalla ja tuo vaikeuskertoimia työllistymiseen. Tarvitaan edelleen hyväpalkkaisia kokoaikatöitä, jotta maan talous saadaan kasvuun. Keikkatöillä ei maata rakenneta.

HS:n artikkelissa 5.1.2016 ”Unohda ylimielisyys” haastatellaan tutkija Olli-Pekka Vainiota. Hän toteaa, että demokraatit hävisivät presidentinvaalit USA:ssa, koska pitivät puolta kansasta roskaväkenä. Ettei mennyt tämä mielipide vähän överiksi! Se oli Hillary Clinton, joka ajoi minimipalkan reilua korottamista juuri sen takia, että ihmiset ovat joutuneet monien halpatöiden loukkuun! Republikaanit näyttävät torjuvan minimipalkkaan puuttumisen. Sinänsä Vainion haastattelussa esiin nostama hyveiden ja hyveellisen elämän pohdinta on paikallaan, mutta silloin on syytä välttää ylilyöntejä.

Tästä päästäänkin laajempaan kuvaan, jossa Donald Trump pyrkii näyttämään suuntaa. Hän on kehittämässä tulliasetta niitä amerikkalaisia yrityksiä vastaan, jotka perustavat tehtaan esimerkiksi Meksikoon. Rankaisutulli olisi kaavailun mukaan huomattava. Eikö Trump toimi silloin niiden puolesta, jotka ovat Kiinan kaupan takia menettäneet työnsä ja joutuneet monen pienipalkkaisen työn loukkuun? Näinhän se tuntuisi äkkipäätä menevän.

Paul Krugman tarkastelee New York Timesin tuoreessa kolumnissan ”And the Trade War Came” asiaa monipuolisesti ja päätyy synkkiin johtopäätöksiin. Trumpin protektionistinen politiikka johtaa kauppasotaan…

Trumpin menestys vaaleissa johtui suurelta osin siitä, että hän taivutti työväenluokan äänestäjät puolelleen. Hän lupasi tuoda teolliset työpaikat takaisin (samaan aikaan kun hän uhkasi viedä Obamacaren heiltä). Kongressissa republikaanit, jotka ovat olleet yleensä vapaakaupan kannalla, antavat Trumpille periksi, olettaa Krugman.

Perustellakseen tuonnin rajoittamisia, Trump kehittää pelottelukuvia, joista voisi mainita ”kansalliseen turvallisuuteen kohdistuvan uhkan”. Hän on uhannut käyttää tullimuuria kauppataseen vajeen kuromiseksi umpeen ja muita keinoja silloin, kun kilpailijamaat ovat ”epäreiluja” USA:ta kohtaan. Ketkä määrittävät epäreilut tahot? Amerikkalaiset yritykset itse!

On erittäin vaikeaa suojata omaa teollisuutta, kun teollinen tuotanto perustuu tässäkin kirjoituksessa mainittuihin välituotteisiin, joita on tuotava kansainvälisen työnjaon takia ulkomailta.

Trumpilla on kampanjalupauksensa tuoda työpaikat takaisin kotimaahan. Jos ja kun hän käyttää edellä esiteltyjä keinoja, joudutaan kansainvälisen kaupan kostonkierteeseen. Seurauksena on Paul Krugmanin arvion mukaan kauppasota. Krugman: ”Parasta lyödä vetoa kauppasodan puolesta. Kiinnittäkää turvavyönne.”

Suomelle tällaisen ennustuksen toteutuminen olisi myrkkyä, koska viennin osuus bkt:stä on niin suuri. Mieluummin siis Kiinan kaupasta aiheutuvat sopeuttamishaasteet kuin kansainvälisen kaupan vaurioittaminen!