maanantai 27. maaliskuuta 2017

Terveydeksi! - Obamacare jäi henkiin

Kun kaikki keinot on kokeiltu ja mikään ei auta, niin viimeisenä keinona yritetään selvitä rehellisyydellä. Tämä lausahdus tuli mieleen, kun luin lehdestä Yhdysvaltain edustajanhuoneen puhemiehen Paul Ryanin kommentin republikaanien hävittyä toistaiseksi taistelun terveydenhoitouudistuksesta. Hän totesi HS:n mukaan, että vastustaminen on ollut puolueelle helpompaa kuin ratkaisujen löytäminen. Niinpä niin.

Republikaaneilla on ollut seitsemän vuotta aikaa kehittää vaihtoehto Obamacarelle, mutta sitä ei saatu aikaiseksi. Nyt rehellisyyden puuskassa (ei koske Donald Trumpia) myönnetään, että uudistus ei todellakaan ole mikään helppo asia. Republikaanit ovat liemessä , sillä valmisteltuun ehdotukseen nähden puolue jakautuu ainakin kahtia. Toiset haluaisivat inhimillisemmän ratkaisun pelätessään vaalitappiota välivaaleissa 2018, ja toiset taas vanhollisempaa, oikeistolaista ratkaisua.

Jos olisi menty lyhytnäköisen taktiikan mukaan olisi demokraattien kannalta ollut ”hedelmällistä” saada republikaanien ehdotus voimaan, sillä se olisi taannut melko varmasti voiton välivaaleissa. Mutta eihän tällaisessa taktisessa näpertelyssä ole mitään järkeä. Menee loputkin luottamuksesta poliittista järjestelmää kohtaan.

Demokraateilla on ollut loistotilanne, kun ovat saaneet mahdollisuuden koota rivejään Trumpin kustannuksella. Presidentiltä tulee koko ajan katastrofiajatuksia siitä, miten Amerikan asiat pistetään kuntoon.

Trumpin syytökset demokraatteja kohtaan ovat naurettavia. Republikaanit itse kaatoivat mahon ”uudistuksensa”. Heillä olisi ollut poliittista voimaa viedä hanke läpi. Trumpin syytökset Obamacaren seitsemän vuoden kauheudesta rikkovat jälleen katteettoman kauhumaalailun ennätyksiä. Presidentti ei ole ylisanoissaan eikä loukkaavissa haukkumisissaan (Obama on sairas!) määritettävissä tasapainoiseksi ihmiseksi.

Totta kai demokraatitkin ovat halunneet hioa Obamacarea, mutta suhteellisuudentajun säilyttäen: keskiluokan kustannukset osassa osavaltioita ovat liian korkeita. Oleellista on kuitenkin, että 100 vuoden ajan yritetty terveydenhuoltouudistus on vihdoinkin voimassa. Parannella sitä voidaan aina. Mutta mitä tarjosivat republikaanit: Obamacare viemäristä alas ja tilalle järjestelmä, joka vie kongressin poliittisesti riippumattoman budjettitoimiston (CBO) lausunnon mukaan 24 miljoonan amerikkalaisen vakuutuksen pidemmällä aikavälillä.

Laura Saarikoskella on HS:ssä 25.3.2017 hyvä erittely Yhdysvaltain vaikeuksista järjestää toimiva terveydenhuolto. Taustalla ovat samat ongelmat kuin muuallakin länsimaissa: vanhusten määrä ja terveydenhuoltomenot kasvavat kiivasta vauhtia.

Suomalainen julkinen terveydenhuolto, joka oikeammin on sekamalli on kaikesta arvostelustaan huolimatta säilyttänyt vahvan aseman. Laajoissa kansainvälisissä vertailuissa se on pärjännyt hyvin. Jää nähtäväksi parantaako uusi sote-uudistus vanhaa järjestelmää niin paljon kuin siitä on luvattu, vai heikentääkö se jo saavutettua.

Amerikkalaisten valkoisten miesten kuolleisuuden lisäys on dramaattista luokkaa. Jyrkähkö muutoskohta näyttää asettuvan vuoden 2000 kohdalle. Siitä eteenpäin kuolleisuus kasvaa nopeasti. Onko syynä teollisuustyöpaikojen menetys, josta on paljon puhuttu presidentinvaalien yhteydessä. On varmasti osaltaan, mutta ilmiö on ollut voimassa jo kauan ennen vuotta 2000. Ehkä kumuloiva vaikutus on tullut esille vasta vuoden 2000 paikkeilla.

Euroopassa ei näy ainakaan vielä merkkejä samanlaisesta ilmiöstä. Euroopan parempi sosiaaliturva (turvaverkko) on melkoisella varmuudella yksi syy heikommassa asemassa olevien parempiin elinolosuhteisiin täällä. Meillä Suomessakin yritetään nyt heikentää turvaverkkoa aktiivisesti. Jää nähtäväksi näkyvätkö seuraukset lähitelevaisuudessa lisääntyvinä terveyden menetyksinä.

Solidaarisuus erilaisissa muodoissaan on ollut yksi avaintekijöitä vanhalla mantereella ja varsinkin Skandinaviassa ainakin viime aikoihin saakka.

HS:ssä Saarikosken artikkelin yhteydessä on seisauttava grafiikka valkoisten kuolleisuudesta. Yhdysvalloissa tärkeä verrokki ovat mustat kansalaiset. Valkoisten kuolleisuuskäyrä (ikäryhmässä 50-54-vuotiaat, 1999-2015) leikkaa mustien vastaavan noin vuonna 2008. Eroa valkoisten tappioksi on tullut nopeasti varsinkin vuoden 2012 jälkeen. Kaiken kaikkiaan voidaan kuitenkin sanoa, että kehityksen juuret ovat kymmenien vuosien takana.

Yhdysvalloissa on tapahtunut jyrkkä eriarvoistumiskehitys, josta monet talous- ja yhteiskuntatieteilijät ovat varoittaneet. Olen itsekin käsitellyt problematiikkaa monipuolisesti ja toistuvasti näissä kirjoituksissa viiden vuoden ajan. asiaan ovat vaikuttaneet teknologinen kehitys ja globalisoituminen. Työpaikkoja on menetetty ja uusia yhtä hyviä ei ole pystytty luomaan tilalle. Työllisyystilanne on hyvä, mutta palkat palveluelinkeinoissa ovat todella alhaiset. Myös työllisyysaste on hämmästyttävän alhainen vaikka Yhdysvaltoja on pidetty ”työyhteiskuntana”. Syitä on runsaasti, joita niitäkin olen eritellyt muun muassa kirjoituksissa ”Mitä työllisyysaste kertoo Yhdysvalloista, mitä Euroopasta?” (6/2014) ja ”Parannetaanko työllisyyttä väärillä keinoilla?”(8/2016).

Ohessa pari lainausta jälkimmäisestä tekstistä:

”(Jason) Furmanin kirjoituksen (Foreign Affairs -lehdessä) kovaa ydintä on sen asian toteaminen, että työllisyysaste on pudonnut (Yhdysvalloissa) tasaisesti vuodesta 1953 lähtien, jolloin parhaassa työiässä (25-54 vuotiaat) olevien miesten osalta työllisyysaste oli kunnioitettavat 97 prosenttia. Sieltä on tultu alas nykyiseen 88 prosenttiin. Naisten osalta pudotus on ollut vastaavasti 77 prosentista 74 prosenttiin. Lohdullista tulosta selittää varmaankin naisten invaasio työmarkkinoille viimeisten vuosikymmenien aikana. Joka tapauksessa luvut paljastavat, että kysymys ei ole mistään aivan viime aikaisesta ilmiöstä.”

Ja edelleen:

”Merkittävästi työllisyysasteeseen vaikuttaviksi syiksi Furman laskee seuraavat seikat: ensinnäkin teollisuustyön romahdusmaisen väheneminen (miljoonia työpaikkoja on menetetty eikä uusia ole tullut tilalle), toisena hän mainitsee teknologiapohjaisen osaamisen työpaikkojen muutoksen (skill-biased technological change), jossa työpaikkoja on säilynyt tai lisääntynyt valikoiden ja kolmantena vankilaan joutuneiden suuren määrän (todella Yhdysvalloille ominainen selitys!). Furman ei juurikaan analysoi syvällisemmin globalisaation vaikutusta töistä poisjääntiin. Toisaalta työttömyyden alhainen määrä USA:ssa estää liioittelemasta halpatyömaiden osuutta, sanoo Donald Trump mitä tahansa.”

Suomessakin tulisi kiinnittää huomiota koulutusleikkausten vaikutuksiin, koska Yhdysvalloissa näkyy – osin turvaverkkojen ohuuden takia – vanhojen suhteellisen vähän koulutettujen ammattiosaajien putoaminen verkon läpi yhteiskunnan sivuraiteelle. Seuraukset ovat olleet moninaiset (lääkkeet, huumeet, alkoholi, itsemurhat, naimattomuus, köyhyyden kierre, rikollisuus…..).

Trumpin messiaaninen ilmestyminen politiikan ulkopuolelta näytti herättävän pienituloisten huomiotta jääneiden edunvalvonnan, mutta vain amerikkalaisessa hurmoshenkisessä ihmeparantumisen mielessä. Kuten on jo nähty rikkaiden neuvonantajien ympäröimä Trump pyrkii tekemään sosiaaliturvaa heikentäviä eikä parantavia ratkaisuja. Panostukset puolustusvoimiin eivät auta köyhiä. Trumpin politiikassa on petoksen elementtejä.

Historiallisesti Lyndon B. Johnsonin Great Society -ohjelma 1960-luvulla oli virstanpylväs. Olen sitä paljon käsitellyt. Jos olisi jatkettu Johnsonin viitoittamalla tiellä oltaisiin nyt aivan eri tilanteessa. Ongelma on, että uusliberaali politiikkaa varsinkin Reaganista lähtien sai niin suuren suosion. Edettiin väärien talousoppien polkuja myöten unohtaen tavallinen työtätekevä valkoinen mies.

Tiettyjen väestönosien koulutuksen väheneminen, palkkojen putoaminen, köyhyyden lisääntyminen ovat kaikki asioita jotka on pantu merkille jo kymmenien vuosien ajan. On puuttunut kapitalistisen loiston keskellä kyky ja halu paneutua esimerkiksi tuloerojen järisyttävään kasvuun. Rikkaita kannustetaan trickle-down economicsin hengessä. Trump esitti vaalikampanjansa aikana ylimmän marginaaliveron pudottamista 39,6 prosentista 25 prosenttiin.

Barack Obama halusi tukea alityöllistettyjä, pidentää työttömyysvakuutusajan kestoa, alhaisia palkkoja liitovaltion subventiolla, huonosti koulutettuja panostuksella koulutukseen, matalapalkkaisia veroratkaisuilla ja tuloeroja pienentämällä sekä köyhiä minimipalkkojen nostamisella ja vankien työllistymistä vankilatuomioita lyhentämällä. Onko todettava, että politiikassa on tapahtunut täyskäännös?

lauantai 25. maaliskuuta 2017

Vapauden ihanuus ja kurjuus

Kaikki rakastavat vapautta, nimittäin itseään koskevaa vapautta. Muilla on tietenkin hyvä olla sääntöjä, sillä muutoin he häiritsevät vapauttani.

Mikä on kaikkein eniten väärinkäytetty käsite historiassa? Onko se Freedom, vapaus? En tiedä, mutta lähellä ollaan.

Meillä on iso ongelma, olen kuullut. Valtakunta on täyttynyt kaikkialle tunkevasta byrokratiasta. Kansalaisten vapautta päättää itsenäisesti asioistaan on loukattu ylimitoitetulla holhouksella.

Kirjoitin kerran kerettiläisen blogikirjoituksen, jonka nimi oli ”Säännöt luovat vapauden”, jossa yritin perustella, että mistään vapaudesta ei voi olla puhettakaan ilman sääntöjä. Mielipiteen provosoi tuolloin (ja vieläkin) ajankohtainen keskustelu sääntöjen purusta. Käytän ohessa osia tuosta kirjoituksesta.

On selvää, että lakeja laadittaessa täytyy lakiympäristö tutkia tarkkaan, ettei synny päällekkäisyyksiä tai ristiriitaisuuksia. Kaikesta huolimatta viime vuosina on arvosteltu lainsäädännön valmistelun keskinkertaista tai heikkoa tasoa. Ihan tätä eivät nyt äänessä olevat arvostelijat kuitenkaan tarkoita. Maalitauluna on yleensä sääntöviidakon tiheys, holhousmentaliteetti ja tarpeettomiksi koetut laki-, asetus- ja sääntöpykälät.

Sääntöjä voidaan tarvita joskus vain niiden varalta (pieni vähemmistö), jotka ovat herkkiä rikkomaan yhteisiä pelisääntöjä. On vain niin, että nämä sääntöjen rikkojat vaihtelevat tapauksittain. Kaikki joutuvat maksamaan joidenkin piittaamattomuudesta.

Suomen sijoitukset kansainvälisissä yhteiskunnan menestystä mittaavissa tutkimuksissa hämmästyttävät kerta toisensa jälkeen meitä: eivätkö muut ymmärrä, että meillä menee huonosti! Tämä on perspektiivikysymys suurelta osin. Emme läheltä näe omaa erinomaisuuttamme kieltämättömien ongelmiemme keskellä.

Tästä näkökulmasta säännelty yhteiskunta on siis vahvoilla. Kaikki Skandinavian maat ovat eri listauksissa aivan kärjessä, joten voitaneen puhua skandinaavisen mallin vahvuuksista. On selvää, että kun suhteellisen rauhallisissa olosuhteissa on pystytty kehittämään järjestäytynyttä yhteiskuntaa, tulokset näkyvät. Entä jos olemme hyviä säännöistämme huolimatta? No, ainakin voidaan sanoa, että sääntömme eivät ole tuhonneet menestymisen edellytyksiä.

Monet rikkaat maat eivät pärjää Skandinavian maille, koska niissä kansalaiset ovat eriarvoisia. Monet tällaisten valtioiden hyvin toimeentulevat ihmiset tuntevat ympäristön hyvin vakaaksi, kun taas monet muut – varsinkin köyhät – tuntevat ympäristön epäoikeudenmukaisuuden ja haurauden.

Onko sellainen kulttuuri, joka on sisäistänyt säännöt osaksi hallintokulttuuria vähemmän innovatiivinen kuin sellainen kulttuuri, joka on vähemmän säädelty? Tämä on vaikea kysymys. Yhdysvaltojen tapainen maa on saanut valtavasti menestyksiä ainakin näennäisesti suurilla vapausasteilla.

Amerikan malli näyttää osin toimivan niin, että lähtökohtaisesti vapauksia sallitaan runsaasti, mutta väärinkäytösten ilmetessä reagoidaan hyvin voimakkaasti ja käynnistetään jyrkkä sääntely (vrt. finanssikriisi ja sen seuraukset). Skandinaviassa toimitaan tasapainoisemmin, eräällä tavalla ennaltaehkäisevästi: säätelyllä pyritään estämään jo ennalta ylilyönnit.

Aina tässä ei ole onnistuttu, kuten 1990-luvun lama ja sitä edeltänyt sääntelyn vapauttaminen osoittivat.

Aiemmin voitiin sanoa, että hyvinvointiyhteiskunta varmistaa, että suuri osa kansakunnan elävästä voimasta osallistuu (luovaan) työhön. Viime vuosina tämä ajattelu on yhä useammin voitu kyseenalaistaa. Onko vika itse järjestelmässä vai sen nivelkohdissa globaaliin ympäristöön?

On väittelyn aihe, kumpi lähestymistapa – amerikkalainen vain skandinaavinen - tuo paremmat tulokset. Skandinaavinen säätely-yhteiskunta tuottaa tasaisemman tulokset, yhdysvaltalainen ehkä terävämmän kärjen.

Inttämällä voisi sanoa, että teoriassa on mahdollista, että itsesäätely estää meitä tuomasta parastamme (parhaita ideoita) esille, koska byrokratia ei kannusta meitä olemaan innovatiivisia. Luulenpa kuitenkin, että pahimpia luovuuden tappajia ovat kanssaihmiset, jotka sanovat ”tuo on jo keksitty” tai ”ei mitään uutta auringon alla” tai ”ajanhukkaa, ei tuosta ole hyötyä”.

Sääntöihin kyllästyneille on kyllä jonkin verran annettava periksi. Sääntöjä luomalla yhteiskunnan valvova silmä (eduskunta, virkamieskunta) ei ehkä huomaa suuren tunnollisuuden vallassa tehtyjen sääntöjen päällekkäisyyttä tai turhuutta, jotka taas kuluttajat - tavalliset ihmiset - näkevät asianosaisina ja asiantuntijoina. Mutta tällöin ei todellakaan voi olla kysymys sääntöjen poikki ja pinoon -lahtauksesta, vaan erittelevästä tarveanalyysistä.

Tarvitaan siis laki-, asetus- ja sääntökokonaisuuksien ”oikolukua”.

::::::::::::::::::::::::

Tietenkin useimmat tarkoittavat sääntöjen purulla tarpeettomien sääntöjen purkua. Itse asiassa usein tarkoitetaan väljempiä sääntöjä, ei sääntöjen purkua. Jos siis aiemmin on saanut rakentaa enintään 10 m2 varaston ilman rakennuslupaa niin muuttuneessa ”sääntövapaassa” tilanteessa saa rakentaa 20 m2 varaston pelkällä ilmoitusmenettelyllä.

Kysymys on myös siitä, kenen vapaudesta puhutaan. Sotessa on tarkoitus luoda potilaalle mahdollisuus valita vapaasti hoitava yksikkö. Ne jotka ovat perehtyneet elävän elämän realiteetteihin sanovat, että kysymys on tosiasiassa hoitavan yksikön vapaudesta valita asiakas. Tästä on olemassa versio, jossa on mukana vaikeuskerroin: sääntöihin (säädökset, lait, asetukset) pannaan mustaa valkoisella, että potilas valitsee. Pitäisi riittää. Ehkei kuitenkaan, sillä tilanne saattaa johtaa vähitellen siihen, että hoitava yksikkömme hoitaa terveitä potilaita ja ”joku toinen” todella sairaat.

Kymmenen prosenttia väestöstä kuluttaa 74 prosenttia soterahoista. On äärimmäisen tärkeää kenellä se vapaus OIKEASTI on. Kysymys ei välttämättä ole lähtötilanteesta, jossa asiat näyttävät sujuvan suunnitellusti. Ihmisen mielikuvitus on kuitenkin loputon ja kustannuksia tullaan tyrkkimään itseltä pois jatkuvasti. Pelko on, että julkinen sektori joutuu hoitamaan ”sairaat” potilaat ja suuryritykset pelaavat itselleen ”terveet” potilaat.

Kaiken keskellä on käsite ”valinnanvapaus”, jota kukaan ei vastusta. Osmo Soininvaara kirjoittaa tuoreessa Lääkärilehdessä, että ” (soten) valinnanvapauden taloudellisissa pelisäännöissä on niin pahoja puutteita, että koko uudistuksesta on tulossa taloudellinen katastrofi. Valtiovarainministeriö tulee pitämään huolen siitä, että menot eivät kasva, joten taloudellinen katastrofi muuttuu rahan loppuessa hoidolliseksi kurjuudeksi.”

Jouduttaisiin siis tilanteeseen, jossa ”terveitä ylihoidetaan ja sairaita alihoidetaan”. Pahasti sanottu. Onko lopulta kysymys siitä, miten todella sairaat käyttävät ”vapauttaan” ja siitä minkälainen markkinointikoneisto yksityisillä yhtiöillä on tietyntyyppisten potilaiden saamiseksi omiin kirjoihin?

Vapauteen näyttää kuuluvan hallinnollinen yhtiöittämispakko, joka koskee julkista sektoria, jotta se olisi ”samalla viivalla” kuin yksityiset kilpailijat. Kilpailijoina on pieniä palveluntarjoajia ja suuria usein ulkomaalaisomisteisia jättiyhtiöitä, joiden pelivara bisneksessä on paljon suurempi kuin kotimaisilla yksityisillä tai julkisilla toimijoilla. Sekä vasemmalla että oikealla on tervettä epäilyä, että kokeneet yksityiset suurpelurit pääsevät dominoimaan terveysmarkkinoita.

Onneksi meillä on vapaus reagoida liberaalissa demokratiassa ennaltaehkäisevästi epäkohtiin.

perjantai 24. maaliskuuta 2017

Miten menetimme asioiden hallinnan ja kaappaamme sen takaisin?

HS:ssä oli toimittaja Anna-Sofia Bernerin pitkä haastattelu historioitsija Juha Siltalasta (”Keskiluokka hakee turvapaikkaa”, 19.3.2017). Aiheena oli Siltalan uusin kirja ”Keskiluokan, nousu, lasku ja pelot”. En käsittele aihetta yksityiskohtaisesti, vaan vain yhdestä näkökulmasta nimittäin käsitteen ”Take back control” -pohjalta. Ajatuksena on, että (nyky)historiassa on tapahtunut asioiden hallinnan luisuminen ”koneistoille” tai ”poliitikoille” tai jollekin ”etäiselle yhteiskunnalliselle toimijalle”, joka tapauksessa pois tavallisen kansalaisen ulottuvilta.

Kontrollinäkökulma on oivallinen. Ei tarvitse kuin vilkaista käytävää keskustelua niin havaitsee, kuinka vallitseva väite ”kansalaisten otteen menettäminen on”. Kysymys on demokratian toteutumisesta tai pikemminkin toteutumatta jäämisestä. Haastattelussa ei juurikaan pohdita sitä, mitä tapahtuu sen jälkeen, kun poliitikko on luvannut otteen takaisin kansalaiselle. Miten palauttaminen tapahtuu? Miten annettu lupaus täytetään?

Siltala lienee kaikkea muuta kuin Trump-fani, mutta hän rakentaa mielenkiintoisen näkymän sanoessaan haastattelussa, että ”Donald Trump on etevästi onnistunut muuttamaan kannattajansa uhriutumisen toiminnaksi. Hän on taitava tunnejohtaja”. Epäilemättä. Kannattajat ovat todenneet joutuneensa menneinä vuosina jonkin vihamielisen eliitin tai Washingtonin hallinnon välikappaleeksi, ja nyt he odottavat vapauttavan messiaan ilmestymistä. Ja kas, hän on täällä tänään. Trump on jo vaalilupaustensa toteuttamisvaiheessa. Nyt on enää yksi ongelma – ja se on iso – mitä lupauksia hän on täyttämässä ja miten?

Siltalaa ei voi moittia, sillä tarkalleen ottaen hän ei puhu toiminnan tuloksista mitään. Hän vain toteaa fiksusti, että ”uhriutuminen on muutettu toiminnaksi”. Aggressiivista aktiivisuutta Trumpin puolesta ilmeneekin aivan uudella tasolla. Kun katsoo mielenilmauksia, ei jää epäilyä sankareista ja konnista. Goebbelsilaisilla menetelmillä Trump saa huutokuorot puolelleen: ”Clinton lukkojen taakse”. Presidenttiin pettyneiden määrä kuitenkin kasvaa samaan aikaan: presidentin suosio on pudonnut.

Ennen kuin menen arvioimaan sitä, miten kontrollivajetta koskevaan huutoon vastataan, on syytä käydä läpi, miten kansalaiset yli rajojen ovat joutuneet samojen haasteiden eteen.

Siltala arvioi suomalaisen keskiluokan synnyn tapahtuneen aikavälillä 1966-1990. Ajoitus on paikallaan: kun kansanrintamahallitus muodostettiin vuonna 1966, aikakauden ilmapiiri oli suopea köyhyyden poistamiselle ja ihmisten nostamiseksi keskiluokkaan suhteellisesta niukkuudesta. Lainsäädännöllisesti edettiin odotettuun suuntaan. Siteet aiempaan maailmaan haluttiin katkaista ja ryhtyä toimiin elintason ja elämänlaadun kohottamiseksi.

Tätä kautta kesti 1990-luvun lamaan saakka. Sitten tuli romahdus, joka asetti yhteiskunnalle uudet haasteet. Kuitenkin vuosien 1994-2007 (ei seitsemän, vaan 14 lihavaa vuotta!) bkt:n kasvu keskimäärin vajaalla neljällä prosentilla näytti Nokian ynnä muiden siivittämänä nostavan Suomen jälleen korkeimpaan kategoriaan kansakuntien talouskilpailussa. Ja sitten finanssikriisin jälkeen iski talouden syvä anemia, jossa kasvu on ollut kiven takana (muistettakoon kuitenkin vuosien 2010-2011 lähes kolmen prosentin kasvu kumpanakin vuonna).

Tämä kertaus muodostakoon taustan Siltalan piirtämälle kuvalle keskiluokan kohtaloista. Vähitellen vuosikymmenien vaihtuessa – oletetusti – ihmisten oma päätäntävalta on kaventunut ja valta on siirtynyt ”eliiteille” tai ”poliitikoille”. Räikein tämä polarisoituminen – kansa vs. eliitti - on Yhdysvalloissa. Kuilu on niin leveä, että se on osin uskomaton. Trumpin kaltainen ihminen ei tippaakaan lievitä eripuraa, vaan päinvastoin lausunnoillaan laventaa kuilua. Kaiken lisäksi hän tekee sen täysin ristiriitaisesti laukomalla milloin minkäkinlaisia twitter-mielipiteitä.

On syntynyt erilaisia tapoja ratkaista länsimaiden kohtaamat talouden ongelmat. Saksassa on luotu matalapalkkaisten luokka – onpahan ainakin jotain työtä jollakin palkalla. HS:n haastattelun mukaan Saksassa joka viides työntekijä ansaitsee alle 10 euroa tunnilta. Samaan aikaan keskimääräiset ansiot ovat nousseet. On nähtävissä, että tämä kehitys ei voi jatkua kovin kauaa. Myös Suomessa vuosien 1966-1990 jälkeinen kehitys on kääntänyt tulokehityksen päinvastaiseksi: tuloerot ovat alkaneet laajentua.

Pidän aika kiistanalaisena Siltalan käsitystä, että USA:ssa tapahtunut keskiluokan heikkeneminen ei johdu teknologisesta kehityksestä, vaan ”työntekijöiden poliittisesta tinkimisvoimasta”. Tämä on mielenkiintoinen väite, sillä väitteenä minä sitä pidän. Ilman muuta teknologinen kehitys on vaikuttanut ja ennusteiden mukaan vaikuttaa vielä tulevaisuudessa huomattavan dramaattisella tavalla työpaikkoihin. Mutta totta toinen puoli: Yhdysvaltain ammattiyhdistysliikkeen heikko asema on johtanut tilanteeseen, jossa joukkovoiman avulla tapahtuvaa palkkataistelua ei juuri ole. Sitä ei edes ymmärretä kaivata, ehkä sen takia, että se haiskahtaa sosialismilta. Tosin USA:ssa presidentinvaalien aikaan tehty nuorisotutkimus – johon Siltalan haastattelussakin viitataan – kertoo, että kolmasosa nuorista kannattaa sosialismia (todennäköisesti ruotsalaistyyppistä sosiaalidemokratiaa). Kun raha ei kierrä entiseen malliin normaalityön kautta hyvinvoinniksi, osa pyrkii kattamaan vajeen lisäämällä työtä. Yhdysvalloissa tämä kehityskulku on ollut voimassa jo kymmeniä vuosia. Pääomien liikkuminen yli rajojen on kaventanut paljolti kansallisvaltiopohjalta toimivien työntekijöiden liikkumavaraa.

Keskiluokan menetettyä asemiaan Siltala näkee, että korvausta yritetään saada aikaan ihmistä lähellä olevilla motivoitumiskeinoilla, joista hän mainitsee esimerkkinä ”puolukkaämpärin täyttämisen!”. Tiedän tunteen, kun olen lukemattomina kesinä harrastanut puolukanpoimintaa, mutta olen kyllä tehnyt sen ilman ahdistuksen tunnetta. Mutta totta toinen puoli: mitä muuta blogin kirjoittaminen eläkkeellä on kuin merkityksen ja onnistumisen kokemista – juuri sitä ämpärin täyttöä!

:::::::::::::::::::

Timo Soinin lupaus on sukua Trumpin lupaukselle sillä erotuksella, että Soinilla on ollut tilaisuus toteuttaa aikomuksiaan hallituksessa. Smpläinen unohdetun kansan merkityksen palauttaminen on ollut vähintäänkin taustalla luomassa tulevaisuuden odotuksia. Väittämäni kuuluu, että hengennostatus, mikä kuuluu vaalipropagandaan ison veden molemmin puolin, on vain hämärä haiku reaalisista mahdollisuuksista muuttaa tapahtumien kulkua. Mihinkään kohtalouskoiseen determinismiin ei kannata sortua; vaikutusmahdollisuuksia on, mutta ne pitää asettaa realistisiin kehyksiin.

Kun ihmiset ovat menettäneet otteensa isojen asioiden hallinnasta, astuvat peliin populistit, jotka selittävät tapahtuneet väärinkohteluna, joka on kohdistunut tavalliseen kansalaiseen. Tämä on omiaan herättämään joidenkin kansalaisryhmien katkeruutta ja epäluottamusta päättäjiin. Samaan aikaan elinkeinoelämän ja hallituksen päätöksentekijät uhkaavat kansalaisia kilpailukyvyn menetyksellä, jos etujen leikkauksiin ei suostuta. Ei ihme, että oikeutetun kontrollin tunne asioihin häviää.

Keskiluokka on tapahtuneen yksilöllistymiskehityksen myötä menettänyt voimaansa. Vaurastuminen on merkittävin syy yksilöllistymiskehitykseen. Samalla on menetetty joukkovoiman käytön edut. Lapsiperheet yrittävät näistä lähtökohdista – ”laajan portfolion ” avulla löytää selviytymiskeinot yksilöllistyvässä maailmassa.

Yllättäen Siltala näkee koulutuksen merkityksen suorastaan vähäisenä: sen avulla keskiluokka ei säästy irtisanomilta. Entä jos ilman koulutusta tilanne on vielä huonompi?

Olen Siltalan kanssa samaa mieltä ihmisten turvallisuushakuisuuden lisääntymisestä. Tutkimuksissa käytetään turvallisuushakuisuuden synonyymina sanaa ”käpertyä”. En näkisi asiaa näin lohduttomana. On kahdenlaista turvallisuushakuisuutta: 1) populistien tarjoamaa aggressiivista ulkoisen tai sisäisen vihollisen uhkaan perustuvaa turvallisuushakuisuutta ja 2) hyvinvointiyhteiskunnan elementtejä kehittävää modernia turvallisuushakuisuutta. Viime mainittua pidän terveenä puolustusmekanismina nyky-yhteiskunnassa, vaikka ykkösvaihtoehtona turvallisuushakuisuudelle onkin pidettävä työtä ja työpaikkaa.

Siltala määrittää edellä kuvatun tapahtumakehikon aikaraamiksi 25 vuotta kestäneen uusliberalismin kauden. Sen aikana tapahtui Suomen 1990-luvun alun lama ja myös finanssikriisi. En yhdy kyllä väitteeseen, että aivan kuten 1990-luvun laman aikaan, velat ulkoistettiin yhteiskunnan maksettavaksi (kuten tapahtuikin), niin nyt finanssikriisin seurauksena tapahtuu sama. Mielestäni nyt ei ole kysymys toimijoiden ylivelkaantumisesta vaan kansakunnan laaja-alaisesta aneemisuuden tilasta, jossa selviytymisen keinovalikoimaan ei kuulu devalvaatio, siispä on turvauduttu sisäiseen devalvaatioon.

Onko selkeimmin kansalaisten kontrollin menetyksestä saarnanneella Donald Trumpilla lääkkeet hallinnan uudelleen ottamiseen? Pahoin pelkään, ettei ole: hän on tiedollisesti Yhdysvaltain historian heikoimmin varustautunut presidentti. Se käy ilmi miltei päivittäin. Presidentti ei tiedä, miten asiat ovat. Pieni esimerkki: Trump vaati Saksaa maksamaan Nato-velkansa takaisin Yhdysvalloille! Ei ole mitään kertynyttä velkaa. Kontrollin palatusta koskevien lupausten kannalta tämä on juuri pahin skenaario: miten voi täyttää kansalaisille annetut lupaukset, jos ne on annettu tietämättömänä asioiden realiteeteista.

Seurauksena on kansalaisten pettymys: kontrollia ei palauteta tällä tavoin. Kysymys on mielikuvasta, joka halutaan synnyttää äänestäjässä: olemme puolellasi kasvottomia byrokraatteja ja kieroutuneita poliitikkoja vastaan. Kukaan ei varmaan kyseenalaista kansalaisen oikeutta saada kontrolloida paremmin itseään koskevia päätöksiä, mutta asiaa sekoittaa populistien halu lyödä epäluotettava leima – usein aiheetta -esimerkiksi virkamiehiin tai kilpaileviin poliitikoihin.

keskiviikko 22. maaliskuuta 2017

Yleissivistyksen kujanjuoksu

”Clinton lukkojen taakse, Clinton lukkojen taakse”, huutaa väkijoukko ja vastavalittu presidentti kommentoi takaisin: ”Älkää olko hulluja, vaalit ovat ohi, me voitimme ne”. Moraalisesta näkökulmasta tämä tarkoittaa, että niin kauan, kun tilanne on auki (vaalit ovat meneillään) saa valehdella ja muunnella totuutta niin paljon kuin kerkeää, mutta kun vaalit ovat ohi kaikki soopan puhuminen voidaan lopettaa. Yhdellä poikkeuksella: presidentti saa jatkaa kampanjaansa valetwitter-uutisilla ryyditettynä niin kauan kuin haluaa. On pakko, sillä ärtynyt ja herkkähipiäinen viestittely saa hänet lankeamaan aina uusiin ongelmiin, joita hän joutuu korjaamaan uusilla twitter-viesteillä, joita hän joutuu korjaamaan……

Trumpilla on kaksi keinoa pärjätä julkisuudessa. Ensimmäinen on avata peli jollakin väitteellä, vaikkapa että Hillary Clinton on pistettävä vankilaan ”väärinkäytöksistään”, jota sitten väkijoukko toistaa hurmoksessa. Se, joka ensimmäisenä hallitsee ilmatilaa saa etulyöntiaseman. Kannattajat eivät välitä vastaväitteistä, vaan toistavat messiaansa ”totuutta”, vaikka syytteelle ei löydy mitään perusteita.

Toinen on vastaiskutaktiikka: Trumpin neuvonantajakuntaa syytetään kampanjan aikaisista yhteyksistä venäläisiin, jossa on selvästikin perää, koska osa avustajista on joutunut syrjään (yhteydenpidon laatuun en ota kantaa, FBI tutkii). Vastaiskuna Trump käynnistää hyökkäyksen Barack Obamaa vastaan salakuuntelusta. Presidenttiin kohdistuvat epäilyt lojaalisuudesta käännetään kilpailevan puolueen johtavaa edustajaa vastaan.

Jokainen, joka on vähänkin perillä Obamasta voi sanoa, että syytöksissä ei ole mitään järkeä. Tästä huolimatta näitä kahta asiaa, Venäjä-yhteyssyytöksiä ja salakuuntelusyytöksiä viedään rinnan eteenpäin ”tasapuolisesti”. Tämä on täydellinen esimerkki ”tasapuolisuussyndroomasta”, jota olen pitänyt esillä, ja joka on Trumpin hätäpäisen reagoinnin ytimessä.

:::::::::::::::

Ketkä olivat ne tahot, jotka äänestivät Trumpia? Harhaanjohdettujen joukko oli suuri. Vaalien on sanottu ratkenneen ns. ruostevyöhykkeen äänestäjien siirtymään demokraateista republikaaneihin. Niinhän siinä kävi. Vanhat teollisuustyöntekijät turhautuivat mitään tapahtumattomuuteen ja protestoivat äänestämällä Trumpia (ei ehkä niinkään republikaaneja). Tosiasiassa juuri republikaanit olivat estämässä esimerkiksi Obaman kaudella niiden uudistusten tekemisen, jotka olisivat hyödyttäneet ruostevyöhykkeen ihmisiä. Esimerkiksi Obaman infrarahoitusesitystä kohdeltiin kaltoin kongressissa.

Demokraatit mielletään niiden ihmisten puolueeksi, jotka tavanomaisista tai vaatimattomista lähtökohdista yrittävät parantaa elintasoaan (joukossa on toki myötätuntoisesti pienituloisiin suhtautuvia vaurastuneita kansalaisia). Samaan aikaan republikaanit ovat vastustaneet hyvinvointiluonteisia menoja (”isoa valtiota”) kannattajakuntansa tarpeista riippumatta. Republikaaneissa on nimittäin myös pienituloisia, mutta heille on tärkeintä umpikonservatiiviset arvot (liitovaltion sosiaaliohjelmat edustavat sosialismia!). Kun sitten demokraattien kannattamia, mutta republikaanien vastustamia kaikkia pienituloisia suosivia hyvinvointiohjelmia leikataan tai kaadetaan tai muuten vahingoitetaan syytetään epäonnistumisesta demokraatteja.

Teollisuusvyöhykkeen työläiset, ”Trumpin demokraatit”, joihin viittaa myös Laura Saarikoski ”Merkintöjä”-palstalla HS:ssä 21.3.2017, käänsivät presidentinvaalit Trumpin hyväksi, mutta erittäin niukasti. Muutama kymmenen tuhatta ääntä ratkaisivat koko vaalin Trumpille tietyissä ruostevyöhykkeen osavaltioissa, vaikka Clinton sai koko maassa yhteensä laskien 2,9 miljoonaa ääntä enemmän kuin valittu presidentti.

Saarikosken lyhyen selvityksen mukaan republikaanipuolueen vanhat kannattajat pysyivät Trumpin takana, samoin ne, jotka edustivat muutoin konservatiivisia arvoja. Myös vauraat ja rikkaat pysyivät ilmeisen hyvin republikaaniehdokkaan kannalla itse ehdokkaaseen kohdistuneista protestoinneistaan huolimatta. Lisäksi Trump sai nationalistien ja rasistien äänet.

Hillary Clinton tuntui kokeneen oikeusmurhan. Sekä kotimaiset että ulkomaiset trollitehtaat syöttivät julkisuuteen Clintonin vastaisia iskulauseita, syytöksiä keksityistä rikoksista (joihin trumpilaiset mielellään uskoivat), leimasivat Clintonin eliitin juoksutytöksi kiinnittämättä huomiota hänen pienituloisia suosiviin vaaliohjelmiinsa ja paisuttelivat täysin kohtuuttomasti Clintonin puhelimen käytön huolimattomuuksia. Monille horjuville äänestäjille liikaa oli myös Clintonin suurella rahalla rahoitettu vaalikampanja (mikä on tavanomaista USA:ssa). Oman puolueen vasemmistolaisen Bernie Sandersin kolehtiperusteinen vaalikampanja sekin toimi Clintonia vastaan. Monille Sanders oli aidompi ehdokas kuin Clinton, vaikka kohderyhmä muutoin oli sama. Clinton rikkoi naisena monia lasikattoja, mutta yllätyksellisesti niitä riitti yksi toisensa perään.

FBI:n johtaja James Comey kaivoi esiin Clintonin huolimattoman (mutta ei rikollisen) puhelimen käytön hiukan ennen vaaleja, vaikka asia oli jo moneen kertaan käsitelty. Todennäköisesti tämä operaatio ratkaisi vaalin. Clintonin kohtelusta suuttunut nobelisti Paul Krugman päättää tätä asiaa käsittelevät New York Timesin kolumninsa aina sanoihin ”Thanks Comey!”).

Donald Trumpin kannattajissa on väkeä joka lähtöön, kuten Laura Saarikoskikin toteaa. Kaikkia on mahdoton palvella. On tehtävä valintoja . Mitä pidemmälle vaaleista on ajallisesti loitonnuttu sitä konservatiivisemmaksi Trump on käynyt. Jo se, että hän ympäröi itsensä miljonääreillä tai miljardööreillä, on selkeä valinta: Trumpin ideologia on hyvin pitkälle johdettu näiden ihmisten ajatusmaailmasta.

Kun Trumpin keskeinen lupaus oli ”ottaa asiat takaisin kansan omiin käsiin” Washingtonin eliitiltä, vaikuttaa siltä, että se on ensimmäinen uhri vaalivalheiden alttarilla. ”Trumpin eliiteillä” on odotettuakin vahvempi ote hänen päätöksiinsä.

Osa alkuperäisistä trumpilaisista on alkanut vetää kannatustaan presidentiltä, tosin kilpailijoiden kannalta aivan liian myöhään.

::::::::::::::::::::

Hesarissa 21.3. 2017 oli mainio lähetystöneuvos Petri Hakkaraisen kirjoitus valistuksesta. Olen kokenut viime aikojen vaalit monissa maissa yleissivistyksen kärsimäksi tappioksi. Siispä poimin tähän loppuun pari lainausta Hakkaraisen kolumnista ”Demokratia elää valistuksesta”: Immanuel Kant kirjoitti: ”uskalla tietää”, jonka Hakkarainen päivittää muotoon ”uskalla tunnustaa tietämättömyytesi”. Hakkarainen viittaa Dunning-Kruger-vaikutuksena tunnettuun ilmiöön, jonka mukaan ”mitä vähemmän osaat, sitä herkemmin yliarvioit kykysi siinä”. Todelliset asiantuntijat taas aliarvioivat osaamisensa.

Se että esimerkiksi Yhdysvalloissa Trumpin valinnan ja Englannissa Brexitin jälkeen sanomalehtien tilaukset ovat dramaattisesti kääntyneet nousuun, osoittaa, että suuri joukko ihmisiä on ymmärtänyt, että kysymys on sananvapaudesta, lehdistönvapaudesta ja demokratian puolesta taistelusta.

tiistai 21. maaliskuuta 2017

Populismi taitekohdassa?

”Puhun niin kuin tunnen” -rehellisyys. Kuka muistaa vielä tämän Yhdysvaltain presidentinvaalikampanjan aikuisen iskulauseen, jolla yritettiin pönkittää populistista ajattelua, jossa ikään kuin intuitiivisesti omassa päässä syntynyt ajatus – ilman vertailua faktoihin – oli se oikea totuus, tie ja elämä. Oltiin kyllästytty liberaaliin faktatietävyyteen.

Edellä esitetty tuli mieleen, kun olen seurannut populismin takkuilua viime aikoina. On ehkä sittenkin voimistumassa relevantti ajatus pyrkimisestä objektiiviseen totuuteen ja subjektiivinen ”musta tuntuu” väistyy sivummalle. Ei viime mainittu silti kuole pois eikä sen pidäkään poistua, sillä omat tunteet ja tunnot ovat osa maailman ja yhteiskunnan näkemistä – mutta vain osa. Saatan hyvinkin olla liian aikaisin liikkeellä, mutta juuri nyt näyttää siltä, että pahimmat populismin aatokset asetetaan laajalti kyseenalaisiksi. Yhdysvaltain maahanmuuttokiellon takkuilu, republikaanien terveydenhuoltouudistuksen kompurointi, Itävallan presidentinvaalien ja Hollannin vaalien tulokset – otetaan nyt vaikka nämä esimerkiksi – ovat johtamassa ajatuksia suuntaan, jossa pragmatismi ja konkretia ovat saamassa niskalenkin ideologisesta, oikeistosävytteisestä populismista.

Liberaalin demokratian - johon luen liberaalin oikeiston ja vihervasemmiston sekä suuren osan keskustaa - ja autoritäärisen populismin välinen taistelu toki jatkuu ja saattaa joiltakin osin tiukentuakin, mutta taitekohta on lähellä. Ihmiset ovat kyllästyneet levottomuuden levittämiseen kansalaisten keskuudessa. Kun demokraattiset voimat pystyvät vakauttamaan taloudellis-yhteiskunnallisen tilanteen voidaan keskittyä vaikeasti ennakoitavan tulevaisuuden rakentamiseen.

Populistinen taikauskoinen maailmanparannus on luonteenomaisimmillaan Yhdysvaltain republikaanien keskuudessa, jossa puolueen ollessa oppositiossa asetuttiin kaikkea uudistustyötä vastaan (Clinton, Obama), ja kun sitten päästiin valtaan (George Bush nuorempi ) aiheutettiin äärimmäisen ideologisoidulla poliittisella ohjelmalla suuri onnettomuus talouteen, kuten tapahtui, kun synnytettiin finanssikriisi.

On selvää, että Donald Trump jatkaa luonteensa mukaisesti äärimmäisen itsepintaisesti pakkomielteitään, mutta tämän kirjoituksen teeman mukaisesti on nähtävissä, että republikaanien oppositiovoimat molemmilla reunoilla pistävät kapuloita rattaisiin presidentin järjettömimpien oikkujen edessä. Trumpin hänen edeltäjäänsä kohdistuva vainoharhainen salakuuntelusyyttely saa jo absurdeja mittasuhteita.

Republikaanien on järkiinnyttävä, jos he aikovat säilyttää asemansa välivaaleissa vajaan kahden vuoden kuluttua. Johtuuko populistien kannatus vain keinotekoisesti luoduista syistä, joiden taustalla on yleinen pahoinvointi ja tyytymättömyys elämään? Useimmissa tapauksissa – muttei aina - syy lienee halutun tulotason ja todellisen vaurauden välisessä erossa. Tästä syyllistetään maahanmuuttajia, vaikka todellisuudessa tuloerojen kasvu ei ole juurikaan yhteydessä maahanmuuttoon. Syyt eivät tosin ole helposti havaittavissa. Miten esimerkiksi on mahdollista, että vauraassa Hollannissa näin suuri osa ihmisistä on maahanmuuttovastaisia? Kauppalehden Kaija Ahtela artikkelissaan (”Mikä Hollantia riivaa?”) 15.3.2017 arvioi syyksi hollantilaisten työmarkkina-aseman: maassa on perinteisesti ollut erittäin paljon osaansa tyytymättömiä osa-aikaisia työntekijöitä, joilla on syynsä vierastyövoiman arvosteluun.

:::::::::::::

Suomeen saapui toissa vuonna 32 000 turvapaikanhakijaa, viime vuonna enää 5600. Kielteisen päätöksen noista 5600 hakijasta sai 51 prosenttia. Suomella on kotouttamisen haaste, mutta muutoin maahanmuuton ongelma on saatu hallintaan, ellei mitään yllättävää tapahdu. Tähän rinnalle on syytä ottaa tosiasiatieto, että Suomen väkiluku kasvoi viime vuonna vain 15 000 hengellä, ja vain maahanmuuton ansioista. Luonnollinen väestönkasvu ei riitä pitämään kansakuntaa elinvoimaisena. Tarvitsemme työvoimaa ulkomailta, vaikka juuri nyt työttömien määrän ollessa huomattava asia ei tunnu ajankohtaiselta. Sitä se kuitenkin on, jos haluamme parantaa elintasoamme.

Liitetäänpä tuo edellä esitetty populistisen maahanmuuton vastaisen ajattelun yhteyteen. Odotettavissa on, että maahanmuuttokielteisyyden sytykkeet vähenevät ja samalla populistinen politiikka menettää käyttövoimaansa. Ja juuri kun Jussi Halla-aho on pääsemässä vauhtiin! Toki tarvitaan myös Ranskan ja Saksan ”oikea” vaalitulos. Seuraavaksi on odotettavissa populististen ryhmien sisäinen välienselvittely. Veikkaisin, että radikaalit irtautuvat maltillisista ja poliittinen voima heikkenee populistien fraktioiden kaikissa osissa.

Hyvää tässä kehityksessä on ollut maahanmuuttovastaisten tahojen asettamat haasteet perinteisille puolueille. Niiden on tarvinnut etsiä politiikalleen uusia perusteita pysyäkseen vallassa.

sunnuntai 19. maaliskuuta 2017

Chuck Berry ja rock and rollin kulttuurihistoria

Viesti saapui. Rock and rollin ikoni Chuck Berry on nukkunut pois 90 vuoden iässä.

Chuck Berry on osa amerikkalaista kulttuurihistoriaa. Mitä olisi Amerikka (so. USA) ilman populaarikulttuuria ja ilman rock and rollia? Voimme väheksyä tätä kulttuuria monista eri lähtökohdista. Eihän alun perin ollut oikeastaan mitään rock and roll -kulttuuria. Sen sijaan oli pahimmillaan - vanhoillisten amerikkalaisten mielestä – ”kommunistien salajuoni amerikkalaisen nuorison aivojen pehmittämiseksi”. Rock and roll on tyypillinen esimerkki alakulttuurista, joka aikojen saatossa nousee pinnalle kulttuurin syväksi (!) valtavirraksi. Alkuperäinen vähättely katoaa ja ”suostutaan” siihen, että annetaan musiikin viedä. Sijoitin muuten blogini hakemistossa tämän kirjoituksen kategoriaan ”Yhteiskunta ja politiikka”.

Muutamien vuosikymmenien aikana ja kuluessa rock and rollista musiikkityyliseuraajineen on tullut koko maailman musiikkia. Ja kuitenkin sen kultakausi oli varsin lyhyt, oikeastaan vain vuodet 1956-59. Rock and rollin menestyskausi voidaan aloittaa esimerkiksi Bill Haleyn ”Rock Around the Clockista” tai Elvis Presleyn ensimmäisestä suuresta hitistä ”Heartbreak Hotelista” (Melody Makerin toimittajan aikalaiskommentti: jos tämä on musiikkia, niin minä luovutan!).

Minä aloitan rock and rollin kulttuurihistorian Chuck Berryn ”Maybellenesta” (1955). Se taitaa olla samalla kaikkien aikojen ensimmäinen rap-kappale! Kuunnelkaapa! Se on myös sanoituksensa osalta uraa uurtava: Chuck yrittää saada tyttönsä Cadillac Coupe DeVillen kiinni V8 Fordillaan, lopulta - vaihtelevien tilanteiden jälkeen - onnistuen. Mutta ihmettely jää: ”Maybellene, why can´t you be true”. Laulu on tuon ajan kappaleista poiketen tiheärytminen TARINA ytimessä tyttö, poika ja amerikanraudat.

Oma rock and roll -kauteni on siitä merkittävä, että sitä ei ollut! Tulin mukaan kuvioihin vuonna 1965, kun Beatlesit julkaisivat joissakin maissa (heillä oli siihen varaa) version Chuck Berryn ”Rock and Roll Musicista”. Se nousi ykköshitiksi Suomessa. Se oli rock and rollin toinen (!) tuleminen Suomessa.

Vaikka meillä on filmimateriaalia käytössä rock and rollin ”villeistä 1950-luvun vuosista” Suomessa, porukka, joka fanitti rock and rollia oli hyvin pieni. Ei tarvitse kuin katsoa 1950-luvun Mitä Missä Milloin -kirjojen levymyyntitilastoja, kun havaitsee, ettei rock and roll ollut hääppöinen ilmiö Härmässä. Ensimmäinen tuleminen oli siis varsin heiveröinen, toinen tuleminen näkyi englantilaisten pop-yhtyeiden myötä 1960-luvulla ja varsinainen läpimurto (!) tapahtui Rauli Badding Somerjoen myötä 1970-luvun alussa. Että se siitä ajan seuraamisesta Suomessa!

Baddingin kappale ”Mä jäin kii” (Elvis Presleyn kappale, Hectorin sanoitus) on niin aidon tuntuinen, että joku sanoi, että sen kuultuaan voisi luulla, että rock and roll on keksitty Suomessa. Voisin olla samaa mieltä.

No, en ollut mikään rock and rollin ystävä. Se oli ”vanhahtavaa” musiikkia 1960-luvulla, poissa muodista. Sille suorastaan hymähdeltiin. Täytyi oikein verestää terminologiaa ja lainasin kirjastosta Pekka Gronowin ja Seppo Bruunin ”Pop-musiikin vuosisata” -kirjan vuodelta 1968 (olen sen aikoinani ostanut uutena, mutta kadottanut sittemmin, kuten niin monta muutakin hyvää kirjaa). Ja aivan oikein: ”Pop-musiikin vuosisadassa” viitataan rock and rolliin nimellä ”rock”, ei siis nykykäytössä olevalla yleisnimikkeellä ”rock”, jota vasta tuolloin oltiin ottamassa käyttöön, ja jolla tarkoitettiin suurin piirtein samaa asiaa kuin 1960-luvulla käsitteellä pop-musiikki (mitä nyt Itä-Euroopassa käytettiin nimitystä beat-musiikki). Voi tämän tehdä vieläkin vaikeammaksi, mutta en viitsi kiusata enempää.

Chuck Berryn levymyyntimenestys oli erinomainen (top-ten tasoa), mutta ensimmäinen ykköshitti tuli vasta vuonna 1972 (My Ding-a-Ling). Muutoinkin Berryn maine perustuu hittikauden ”jälkimaineeseen”. Hänellä oli hittejä, mutta ne kasvoivat suuriksi vasta hänen pitkän elämänsä myötä ja aikana.

Hänen elämänsä ei ollut riippuvainen päivän hiteistä. Aivan ratkaiseva osuus Berryn menestyksestä muodostui konserteista, jossa hänen huumorilla ryyditetty esiintymisensä kiehtoi. Hänellä oli ikään kuin viesti: ”älkää ottako niin vakavasti”. Duckwalk oli taattu bravuuri lähes koko uran ajan.

Berryn ansioihin kuuluu, että hän kirjoitti itse lähestulkoon kaikki hittinsä, mikä ei ollut tavanomaista 1950-luvulla eikä myöhemminkään.

Roll Over Beethovenissa hän kertoo iskevän tarinan kaverista, joka toivoo disc jockeyn soittavan toivekappaleensa. Harvoin jos koskaan on rockia ylistetty niin mahtipontisesti: ”Roll Over Beethoven and tell Tchaikovsky the news”.

Johnny B. Goodessa hän kertoo kaverista, jolla on rytmi veressään: ”he could play guitar just like a ringing a bell”, vaikka luku- ja kirjoitustaidon osalta asiat ovat vähän niin ja näin.

Chuck Berryn musiikissa yhtyvät kaikki herkkähipiäisten turmelevaksi kokemat asiat. Hän kirjoitti seksistä, johon hän yhdytti huumorin sekä levyillään että varsinkin konserteissaan.

Chuck Berryn ura jatkui menestyksekkäänä vuoteen 1959, jolloin tuli julki seksisuhde 14-vuotiaaseen tyttöön. Aiheutui oikeudenkäynti- ja vankilakierre, jota kesti vuoteen 1963 (josta vain osa vankilassa). Maineelle tämä tapahtumasarja ei tehnyt hyvää, heikompi kaveri olisi hävinnyt tuntemattomuuteen, mutta ei Berry. Ennen vankilaan joutumista hän ehti levyttää kappaleen ”Come On”, josta Rolling Stones teki ensimmäisen singlensä. Juuri brittibändien sekä Berryn että muiden amerikkalaisten rock and roll- ja rhythm and blues -muusikoiden ihailu nosti Berryn uudelleen valokeilaan.

Chuck Berry joutui lain kanssa tekemisiin myöhempinäkin vuosina, milloin olivat syynä maksamattomat verot tai sitten sopimaton käytös. Kaiken kaikkiaan menestyvän miehen uran alta paljastuu tavallisen huoleton veikko, joka ei ollut kovin käytännöllinen.

Musiikissa hän toisti 1960-luvulla ja myöhemmin itseään, mutta kun keksii jujun, ei tarvitse ”uusiutua” koko ajan. Konserteissa hän oli vaikea ja diivamainen pannen ehtoja, joita konsertinjärjestäjät kauhistelivat. Berryn ego kasvoi monikertaiseksi häneen muusikon uraansa verraten, mutta hän oli kyllin suuri, että ura kesti kaikki kolhut. Chuck Berryn aika kuluikin maailmaa kiertäen vanhoille päiville saakka. Suomessa hän vieraili viimeksi vuonna 2013 epäonnistuen perusteellisesti. Kitaransoitto ei sujunut enää lähes 90 vuotta vanhalta muusikolta.

Lopuksi tähän vielä rock and rollin virstanpylväät eli Chuck Berryn anti populaarimusiikin kulttuurihistorialle: Maybellene (1955, Billboard Hot 100 nro 5), Roll Over Beethoven (1956), Rock And Roll Music (1957), Sweet Little Sixteen (1958, Billboard Hot 100 nro 2 USA:ssa, Berryn ainoa top twenty -hitti Englannissa 1950-luvulla), Johnny B. Goode (1958). Näidenkin jälkeen tuli hittejä, joista manittakoon ”No Particular Place to Go”, ”You Never Can Tell” ja ”Nadine” sekä edellä mainittu ”My Ding-a-Ling” (1972). Mutta nuo 1950-luvun teokset ovat ikimuistettavia ja jäävät musiikin historiaan ikuisiksi ajoiksi: Roll Over Beethoven!

Berryn sävellyksistä on tehty lukemattomia eri versioita. Esimerkiksi Beach Boys suoritti läpimurron tekemällä uudelleen kappaleen ”Sweet Little Sixteen” nimellä ”Surfin´ U.S.A.”.

Chuck Berry jätti musiikillisen ja kulttuurisen perinnön, jota on mahdoton hahmottaa: se muodostui showmanshipistä, monien jäljittelemästä virtuoosimaisesta kitarasaundista sekä laulujen sanoituksista ja sävellyksistä. Berry ihan oikeasti kavensi rotujen välisiä aitoja hyppimällä niiden yli ja kaatamalla niitä puhtaasti ansioillaan. Hän on korkealla erilaisilla ”kaikkien aikojen paras” -listoilla. Hän soitti musiikkia, jonka piti olla käyttömusiikkia, jos sitäkään, mutta joka ei koskaan kuole.

John Lennon sen sanoi: jos rock and rollille pitäisi keksiä uusi nimi, ”se voisi olla Chuck Berry”.

perjantai 17. maaliskuuta 2017

Keskusteluja historian kanssa: eurooppalaisen rauhan syntysijoilla

Historian kulkua on helppoa - helppoa ja helppoa - arvioida jälkikäteen. On havaitsevinaan tiettyjä säännönmukaisuuksia, jossa historia toistuu kaavanmukaisesti. Ehkä hivenen realistisempi haaste on tarkastella historiaa jonkin henkilön, vaikkapa valtiomiehen uran ja elämän kautta: tapahtumat saavat lihaa ja verta ympärilleen.

Kanava-lehdessä 2/2017 oli mielenkiintoinen Ilkka Nordbergin kirjoitus ”Konrad Adenauer ja Hitlerin pitkä varjo”. Käytän sitä soveltuvin osin oheisen kirjoituksen pohjana.

Miksi Adenauer (s. 1876 ,k. 1967, liittokanslerina 1949-1963) on tärkeä. Tietenkin pääasiassa siksi, että hän oli erittäin merkittävä länsisaksalainen valtiomies. Mutta myös sen takia, että hän oli silta sodan ajasta liberaaliin demokratiaan ja edelleen kuolemansa jälkeen yhdyslenkkinä nykyiseen nationalismitrendiin.

Muistan hänet nuoruuteni jäyhänä, miltei kivettyneenä ”Der Altena”, joka vaikutti graniittiin hakattuna hahmona länsimaiden politiikassa.

Der Altesta voidaan johtaa ajatukset taaksepäin sellaiseen eurooppalaiseen yhteenliittymän tarpeeseen, jolla voitiin torjua sodat perinteisten sotaosapuolien välillä (kuten Saksan ja Ranskan välillä). Adenauerin merkittävyys perustuu juuri siihen, että hän vieroksui niin voimakkaasti nationalismin tunnuksin esiintyneitä tahoja. Natsi-Saksa oli tietenkin ylivertainen esimerkki nationalismin herättämistä kauhukuvista.

Tämän päivän räikeänä ilmenevään nationalismiin ja sen vastustukseen voidaan projisoida yhteys Adenauerin kautta. Weimarin tasavallan ja natsi-Saksan synnyn aikaan hän oli jo johtava poliittinen hahmo, johon Hitlerkin kiinnitti huomiota, mutta hylkäsi tämän käyttökelvottomana omiin tarkoituksiinsa. Adenauer oli alusta lähtien oppositiossa natseja vastaan.

Natsi-Saksan lyhytnäköinen brutaalisuus sen lähinaapureita kohtaan on yksi avain nationalismin menestykseen Saksassa, mutta myös muualla sen lähialueella – tartunta levisi laajalle. Usein lähtökohtana on ollut fiktiivinen menneisyys (vrt. Saksan tuhatvuotinen valtakunta).

Adenauer oli nähnyt Weimarin tasavallan epäonnistumisen ja sen, että Hitler pääsi valtaan, ei väkivalloin, vaan vaalien kautta. Demokratiassa on sisäänrakennettuna tietynlainen hauraus: se menestyy, jos kansanvalta tuo menestyksen eväitä kansalaisille. Kansalaiset unohtavat demokratian hyvät puolet, jos konkreettiset teot eivät hyödytä heitä.

Nordberg sivuuttaa Ludwig Erhardin roolin Länsi-saksan talousihmeen isänä. Hän oli kuitenkin erittäin tärkeä osatekijä liberaalin demokratian sodanjälkeisessä voittokulussa, eräänlainen rokote kansallismielisyyttä vastaan.

Adenauer käsitti 1950-luvulla asian niin, että Saksa voi menestyä vain yhteisen Euroopan kautta. Erityisen tärkeää oli luoda pitävät suhteet Ranskaan. Valta ja vastuu kietoutuivat toisiinsa vastaansanomattomalla tavalla Euroopan pelastamiseksi ensimmäisen ja toisen maailmansodan kaltaisilta hävityksiltä.

Adenauer visioi mm. yhteisen eurooppalaisen armeijan. Monessa suhteessa – mm. jyrkässä kommunismin vastaisuudessaan – Adenauer oli ”kylmän sodan sotilas”. Adenauer oli luja Hallsteinin opin kannattaja: vain liittotasavalta saattoi edustaa Saksaa. Adenauerin suosio heikkeni uran loppupuolella kun uudet tuulet alkoivat puhaltaa Neuvostoliitto-suhteissa. Jäyhänä valtiomiehenä Adenauerin edustama kansanvaltainen patriotismi ei enää toiminut uudistuvassa Saksassa: oli aika siirtyä uuteen aikakauteen.

::::::::::::::::::::::::

Nyt ovat uudet gurut astuneet kehiin angloamerikkalaisessa maailmassa ja mitä näenkään: taikauskoa, auvoisia aikoja autoritääriselle hallinnolle, lopun ennustamista….. Aika tarvitsee tällaista sykliorientoitunutta ajattelua, jotta omalle (nationalistiselle) ajattelulle löytyisi argumentointi. Juuri tallaista maailmaa ennustaa Saska Saarikoski esille nostama ja Steven Bannonin raamatuksi mainittu ”The Fourth Turning – An American Prophecy” (William Strauss, Neil Howe), jossa yritetään luoda kaava tulevaisuuden ennustamiseen: sota ja tuho – nousu (vahvojen arvojen aika) – herääminen (kyseenalaistaminen) – hajoaminen – (arvojen ja auktoriteettien romahtaminen) – kriisi…. Näin syntyy loputtomasti jatkuva sykli, joka vangitsee meidät otteeseensa. Kysymys on vanhasta väittämästä eli väistämättömän kohtalonuskon toteutumisesta. Täytyy sanoa, että suhtaudun näihin tarkkoihin aikarajoihin ja kaavassa pitäytyviin ennusmerkkeihin yhtä skeptisesti kuin loputtomiin salaliittoteorioihin.

Teoriassa voidaan sanoa, että ennuste joissakin tapauksissa on itseään toteuttava skenaario, koska joku tai jotkut alkavat uskoa säännönmukaiseen kehityskulkuun.

En sinänsä epäile, etteikö jotkin ajattelutavat ja kehityskulut toistuisi, mutta sitä, missä muodossa ja millä aikataululla muutokset ja käännekohdat tapahtuvat on turhaa ennustella. Historia on täynnä imperiumien tuhoja: niillä on syntyvaiheet, nousu ja tuho, mutta mitään kaavaa en pysty kehittämään näille maailmanlopun ennusteille.

Umpikonservatiivisen Konrad Adenauerin vastasyklinen ajattelu on paljon lähempänä minua (vaikken muuten edustakaan hänen ideologiaansa), koska siinä ei tavoitella kuuta taivaalta, vaan reaalipoliitikko luo ihmiselle käytännönläheisen kehikon, jossa aiheutamme ihannetapauksessa mahdollisimman vähän haittaa toisillemme ja silti pystymme etenemään sanokamme tieteellisessä maailmankatsomuksessa.

Irrotan kuvitteellisesti ”Fourth Turningistä” palasen. Se on SUUREN MUUTOKSEN vastaisku Wienin kongressissa (1815) luodulle jähmeälle pyhään kuningasvaltaan perustuneelle sanelumaailmalle, joka ei kestänyt ajan muutosta. Ajan muutos? Kyllä itse pidän varteenotettavana historiallisena totena, että 1900-luvun alkuvuosian löi läpi ensimmäinen globalisaation kausi. Siitä johtuen tai siitä riippumatta murtautui läpi nationalismin raju trendi ensimmäisen maailmansodan koittaessa. Itse asiassa nationalismin vyöryn keskeytti hetkellinen demokratian puuska (1920-luku) joissakin länsimaissa, joka kääntyi nationalistiseksi katastrofiksi toisessa maailmansodassa, kun heiveröinen kansanvalta ei kestänyt nationalistisen vyöryn painetta. Juuri tähän saumakohtaan ajoittui Konrad Adenauerin elämä: hänen uransa julkisissa tehtävissä käynnistyi kansanvallan ”harjoitteluvaiheena” Weimarin tasavallan aikana, mutta hän ei taipunut nationalistisen vaiheen välikappaleeksi, vaan säilytti konservatiivisen, kansanvaltaisen ajattelunsa.

Mitä tekemistä tällä kyökkifilosofin ajatuskululla on Fourth Turningin kanssa? Ei kai mitään. Olen vain irrottanut historiasta palasen, jonka avulla toivon pystyväni käsittelemään historiaa joltisenkin realistisesti sortumatta maailmoja syleilevien ennusteiden maalailuun. Sitä paitsi 1800-1900-luvun nationalismin synnylle on toisenkinlaisia selityksiä. Nordberg sivuuttaa kansallisvaltioiden nousun ja maailmankaupan vastustamisen nationalismin synnyn syinä ja korostaa 1800-luvun romantiikan merkitystä: se tarjosi puitteet menneen nostalgisoinnille vainoharhaisuuteen saakka. Tämä ajattelu sisältänee osatotuuden, onhan nykyisenkin nationalistisen liikkeen yhtenä taustavoimana menneen suuruuden tunteenomainen haikailu.

:::::::::::::::::::

Olenko puolueellinen? Tietenkin: asetun liberaalin demokratian puolelle kaavamaista nationalismia ja populistista autoritäärisyyttä vastaan. Elämänkokemus on taustalla vaikuttava tekijä. Oma maailman tapahtuvia seuraava elämäni ajoittuu ”Adenauerin historiassa” hänen viimeisiin vallassaolon vuosiinsa, 1960-luvun vaihteeseen.

Saarikoski mainitsee ohimennen ”Fourth Turningissä” esiintyvän edistysuskon pilkkaamisen. Kuvittelen saaneeni tartunnan edistysuskosta. Juuri sitä vastaan taantumus (populistinen asioiden yksinkertaistaminen ja auktoriteettiusko) taistelee.

Nationalismi naamioidaan isänmaallisuudeksi. Siitä on tullut myyräntyötä tekevä trendi liberaalin demokratian sisälle. Mikä on vaihtoehto edistysuskolle, kysyy Saarikoski. Sitä peräänkuulutan minäkin. Ei voi olla niin, että heittäydytään vastarintaan tai kokonaan tapahtuvan/tapahtuneen ulkopuolelle pelkästään sen takia, että ei pystytä omaksumaan muuttuvan maailman ilmiöitä.

Edistysuskon ja autoritäärinen populismin aiheuttama polarisaatio luo juuri Adenauerin korostaman jakolinjan Eurooppaan, ei kuitenkaan niinkään valtioiden välille vaan niiden sisälle. Tästä kahtiajaosta on vaikeaa päästä eroon: aina on häviäjiä, joko rauhan häviäjiä tai sitten modernisaation häviäjiä. Konfliktihakuisuudella yritetään sitten korjata asiaa.

Ehkä saksalainen ratkaisu, jossa Ludwig Erhard edusti talousosaamista ja Adenauer konservatiivista, demokraattista rauhaa rakentavaa kivijalkaa toimi eurooppalaisen demokratian perustana täydennettynä heitä seuranneen Willy Brandtin idän ja lännen sovun rakentamisen mallilla.