lauantai 22. huhtikuuta 2017

Sata vuotta demokratiaa - kansanvallan uhkien pikakurssi

”On lämmin kesäpäivä. Olen Hietaniemen hautausmaalla poikani kanssa. Kuljeskelemme hitaasti haudalta toiselle. Pysähdymme joillekin merkkimiesten hautamuistomerkeille pidemmäksi aikaa. Pohdin omaa suhdettani näihin suurmiehiin ja mietin, mitä hautamuistomerkeillä haluttiin viestittää jälkipolville. Äkkiä edessä on Heikki Ritavuoren hauta. Se on upea kokonaisuus. Muistilokeroista tunkeutuu esille peloton sisäministeri, joka taisteli yhdessä K.J. Ståhlbergin kanssa edustuksellisen demokratian puolesta diktatuuripyrkimyksiä vastaan. Juuri Ritavuori oli se henkilö, joka ratkaisevasti vaikutti tasavaltaisen hallitusmuodon läpimenoon eduskunnassa vuonna 1919.” Se oli itsenäisen Suomen ensimmäinen perustuslaki.

Näin kirjoitin muutama vuosi sitten blogikirjoituksessani.

Jos Suomessa tunnettaisiin käsite ”kansakunnan perustajaisät” (vrt. Yhdysvallat), kuuluisivat edellä mainitut kiistatta tähän harvalukuiseen henkilögalleriaan. Ritavuori on ainoa suomalainen itsenäisyyden ajan valtiomies, joka on menettänyt henkensä murhaajan luodeista kansanvallan puolesta taistellessaan.

::::::::::::::::::::::

Tietenkin Suomen kansanvallan historialla on pidemmät juuret. Laskisin vuoden 1789 yhdistys- ja vakuuskirjan yhdeksi kansanvallan peruspilareista, koska se mahdollisti aiempaa paljon suuremman talonpoikien maanomistusoikeuden, vaikka muutoin 1772 ja 1789 hallitusmuodot olivat yksinvaltaa vahvistavia.

Vaikka ruotsinvallan voimassa säilyneet hallitusmuodot toimivat Venäjän keisarin itsevaltaisen hallitsemisen tukena, muhi suomalainen demokratia keisarivallan suotuisina ajanjaksoina.

Yhtä nimeä ei voi unohtaa kansanvallan kehityskaaressa. Snellmanin laaja sivistysaate piti sisällään kansallishengen, vapauden, opillisen sivistyksen ja ihmisyyden. Valittu tie johti kansanvallan siementen kylvämiseen ja lopulta itsenäisyyteen valmiin kansakunnan syntymiseen. Samaan suuntaan vaikutti oman rahayksikön markan käyttöönotto vuonna 1860 ja voimakas talouden viriäminen 1800-luvun jälkipuoliskolla.

Irtiotto Venäjästä tapahtui samaan aikaan, kun Venäjä itse kiristi otettaan Suomesta. Venäjä sortotoimet edesauttoivat itsenäistymispyrkimyksissä.

Yleinen ja yhtäläinen äänioikeus ensimmäisenä Euroopassa betonoi tien kohti kansanvaltaa.

Kansalaissodan myrskyjen jälkeen kuningasvallan, diktatuurin ja kansanvallan puolesta puhujat taistelivat keskenään, kenen on kansakunta. Taistelu päättyi tasavaltalaisten ståhlbergilaisten voittoon.

Juuri itsenäistyneen Suomen demokratian uhkina leijuivat ns. aktivistit Mannerheimin (kuuluisa ”Andersson”) bulvaaneina. Mannerheim olisi halunnut diktaattorina hallita Suomea. Hän ei kuitenkaan varovaisena miehenä itse antautunut vaaraan, vaan halusi aktivistien suorittaa likaisen työn. Ritavuoren veto katkaisi siivet tällaisilta pyrkimyksiltä. Vielä vuonna 1921 samat tahot yrittivät saada Mannerheimin valtaan epäonnistuen jälleen. Kolmannen kerran Mannerheimin taustajoukot toimivat Mäntsälän kapinan aikaan samoissa puuhissa.

Mäntsälän kapinan aikainen liikehdintä oli seurausta paljolti paitsi halusta ratkaista lopullisesti suhde suomalaisiin vasemmistolaisiin, niin myös eurooppalaisen autoritäärisen ja diktatorisen yhteiskunnallisen muotivirtauksen toteuttamisesta Suomessa. Vaikka kansanvaltaan kohdistunut vaara oli todellinen, jää kuva, että kapinan suunnittelijat (vai pitäisikö sanoa improvisoijat) joutuivat ymmälle kykenemättömyyttään (ei niinkään reippaan alkoholinkäytön vuoksi), kun demokraattiset voimat eivät alistuneet painostuksen alla. Demokratia oli ehtinyt juurtua niin, että itä- ja keskieurooppalainen kansanvallan vastaisen kehityksen toteutuminen Suomessa estyi.

Seuraava vakava vaara demokratiaa uhkasi vuonna 1941, kun sodan paineiden keskellä tapahtui – ei tosin mitenkään yllättäen - kansanvallan supistuminen. Muutama johtohenkilö käytti ylintä valtaa monien muiden puolesta. Eric Hobsbawm toteaa ”Äärimmäisyyksien ajassa”, että Suomi kuului noin kymmenen silloin voimassa olleen demokratian joukkoon, tosin varauksin.

Sodan jälkeen ns. vaaran vuosina demokratia oli jälleen vaarassa, mutta olen omaksunut kannan, jonka mukaan Stalin oli tyytyväinen sodan lopputulokseen eikä hänellä ollut tarvetta alistaa Suomea. Tähän vaikutti ehkä kaksi syytä: ensinnäkin hän kunnioitti etupiirijakoa, joka oli sovittu lännen kanssa ja toiseksi hänelle riitti, että YYA-sopimuksen kautta Neuvostoliitolla oli riittävä ote Suomesta. Kommunistien tuli itsenäisesti päästä valtaan, Neuvostoliiton aggressiivisen tuen varaan heidän ei pitänyt laskea. Minulla on myös käsitys, että kommunisteja vastaan taistellessaan sosiaalidemokraatit ovat jättäneet jälkipolville kuvan paisutellusta kommunismivaarasta noina vuosina.

Uudet vaaran vuodet 1970-luvun alussa ovat vielä spekulatiivisemmat. Huhuja kyllä oli, että Suomen käsitettiin olevan vallankumouksellisessa tilassa ja suurlähettiläs Aleksei Beljakov eli tässä odotuksessa (samoin kuin hieman myöhemmin Vladimir Stepanov). Olen joskus rohkeasti esittänyt väitteen, että KGB torjui innokkaiden maanmiestensä vallankumoukselliset pyrkimykset. Venäjän tiedustelupalvelulla oli vankka käsitys suomalaisen demokratian juurtumisesta eikä hyviä suhteita kannattanut pilata riskioperaatioilla. Suomalaiset taistolaiset (sekä nuoret että vanhat) olivat vielä vaatimattomampi vaara kansanvallalle. Demokratian kaventuminen 1970-luvulla liittyy osittain Neuvostoliiton ideologisen otteen kiristymiseen, mutta toisaalta myös kotimaisten poliittisten ym. voimien haluun saada (suomettunutta) etua vallitsevasta tilanteesta.

Vuoden 1973 poikkeuslaki edusti demokratian alennusmyyntiä: ilman varsinaista kriisiä tai sodanuhkaa kavennettiin ankaralla painostuksella kansanvaltaiset toimijat eli poliittiset puolueet alistumaan Kekkosen jatkokauden kannalle. Sanon tämän näin, vaikka varauksiakin on syytä jättää. Ahti Karjalainen ei olisi ollut vakaa valinta presidentiksi, jos Kekkonen olisi ennakkopuheidensa mukaisesti siirtynyt eläkkeelle vuonna 1974. Myöskään Karjalaisen valinta ei olisi ollut varmaa, koska vaalikampanja jäi näkemättä.

::::::::::::::::::::::::

Kansanvallan teemaa ja kehitystä voidaan käsitellä myös laajempina ajanjaksoina. Esimerkiksi 1920- ja 1930-luvun hauraat demokratiapyrinnöt kaatuivat monissa maissa ja Suomikin oli vaaravyöhykkeessä. Kuitenkin suomalainen demokratia kesti, mikä on laskettava pitkän historiallisen kehityksen tuomaksi vahvuuden osoitukseksi. Toisen maailmansodan aiheuttamien poikkeusolojen jälkeen kansanvaltainen järjestelmä eli kukoistuskauttaan kymmeniä vuosia edellä esitetyin poikkeuksin. Järjestelmää koeteltiin sekä ulkoa- että sisältäpäin, mutta kaikesta on selvittiin.

En laske vuoden 1956 yleislakkoa demokratian uhaksi (pikemminkin se oli demokratian koetinkivi), toisaalta vuoden 1958 yöpakkasia tai vuoden 1961 noottikriisiä ei voida sivuuttaa olankohautuksella. Viime mainitut kavensivat kansanvallan ihanteita, sillä minun tulkinnoissani kysymys oli presidentin aseman vakauttamisesta (1958) ja uudelleen valinnan varmistamisesta (1961). Jotkut ovat valmiit kaatamaan kansanvallan tappioksi ammattiyhdistysliikkeen tai laajemmin työmarkkinoiden vahvan asemaan. Lainsäädäntöä on kieltämättä ”luotu” työmarkkinajärjestöjen keskinäisillä sopimuksilla, joissa valtio on ollut sovun takaajana. Eduskunta on ollut pakotettu toimimaan myötävaikuttajana. Tämä on johtanut ärtyneeseen reaktioon, koska demokratian ihanteita on rikottu. Tätä ei voida kieltää, mutta lieventävänä asianhaarana ammattiyhdistysliikkeen suuri kattavuus toisaalta menee päällekkäin demokraattisten elimien kanssa.

Maailmalla vallitsee nyt trendi, jossa autoritäärisen hallinnon jalansijan laajeneminen on uhka demokratialle. Pakolaisongelma, maahanmuutto yleensä ja globaalisti toimiva talous ovat saaneet syvät virrat liikkeelle ja ahdistaneet perinteiset kansallisvaltioon perustuvat demokratiat uuteen tilanteeseen, jossa elintason nousu ja yleensä talouden liikkumatila on vähentynyt. Kaikki tämä on ajanut uudenlaisten ratkaisujen etsimiseen hallinnossa. Valitettavasti näyttää käyvän niin, että monissa maissa on valittu yksi ikivanha keino eli autoritäärinen hallinto, jonka nimiin vannotaan.

Kansainvälinen terrori on johtanut paitsi kyberhyökkäyksiin niin myös palkolaisvirtojen ohjailuun, joka on vahingoittanut maiden suhteita ja luonut jännitteitä valtioiden sisälle. Terrorismin vastatoimet, kuten kansalaisten valvonta ja tietoturvan tehostamistoimenpiteet ovat epätoivottavine sivuvaikutuksineen vahingoittaneet myös kansanvaltaisten yhteiskuntien toimintaa. Konkreettisesti kysymys on esimerkiksi suopon ja puolustusvoiminen tiedusteluvaltuuksien laajentamisesta, jolla sinänsä on kansallista turvallisuutta lisäävä tarkoitusperä. Kukapa haluaisi olla vastentahtoisesti informaatiovaikuttamisen kohteena.

Demokratian ytimessä on äänestysaktiivisuuden mahdollisimman korkea taso (ei kuitenkaan 99 prosenttia, mikä kertoo hiukan toisenlaisesta yhteiskuntamallista). Monissa maissa äänestysprosentti on pudonnut kiusallisen alas. Meillä Suomessa eduskuntavaalien äänestysprosentti on painunut alle 70 ja kunnallisvaaleissa alle 60 prosentin. Europarlamentin vaalit koetaan vielä etäisempänä. Paras äänestysaktiivisuus saavutetaan odotetusti presidentinvaaleissa.

Tietynlainen välinpitämättömyys on levinnyt laajalle länsimaihin. Ei koeta, että äänestämällä voidaan vaikuttaa. Tässä ollaan kansanvallan kriisiytymisrajalla. Monissa tapauksissa juuri turhautuminen vaikutusmahdollisuuksien puutteeseen on johtanut populistisiin ilmiöihin. Siitä on vain askel autoritäärisiin hallintoihin.

torstai 20. huhtikuuta 2017

Vihervasemmisto nyt

Erkki Tuomioja blogissaan: ”Tänään kaikki puolueet ovat enemmän liikeyrityksiä kuin kansanliikkeitä”. Ja hän jatkaa: ”Liikeyrityksinä niiden tavoitteena on vaaleissa markkinaosuutensa maksimointi eikä keinoilla ole niin väliä. Kohderyhmiä analysoidaan ja lähestytään kuin markkinasegmenttejä pohtien, mikä parhaiten vetoaisi kulloiseenkin kohteeseen ja välttäen sellaisia tunnuksia ja asioita, jotka voisivat herättää joissain muissa kielteisiä reaktioita.”

Ymmärrettävää. Aiemmin kansanliikkeiden tavoitteilla oli sosiaalinen tilaus. Aatteiden kysynnän sijasta olemme siirtyneet aatteiden ja ajatusrihkaman tarjonnan markkinoille.

Otan seuraavassa tehtäväkseni pohtia politiikkaa vielä kerran – kerta kiellon päälle – vasemmistoliberaalin kansanliikkeen näkökulmasta. Vieläkö sillä on aitoa imua? Huomaan, että pakostakin joudun sekoittamaan mukaan markkinaosuustaistelua. Ovatko vihreät porvareita vai vasemmistolaisia? Kysymys voidaan sivuuttaa – ja usein sivuutetaankin – toteamuksella, että vasemmisto-oikeisto -akseli on vanhentunut ja joutaa pois käytöstä. Oma tulkintani on, että useimmissa vihreiden kannattajissa on vahvasti vasemmistosävyjä. Kun cityvihreydestä pudottaa pois muotivihreyden jää jäljelle vasemmistoliitto, joka on murtautumassa ulos tehdasteollisuuden painolastista. Erilaisissa arvomittauksissa sekä vihreät että vasemmistoliitto sijoittuvat viherliberaaleihin. Molemmat ovat suvakkeja, ja mm. maahanmuuttomyönteisiä. Vasemmistoliiton kohdalla – näkemälläni ja tulkitsemallani arvokartalla - avautuu näkymä näennäiseen paradoksiin, viherliberaaliuteen ja vanhoillisvasemmistolaisuuteen! Vasemmistoliitossa siis yhtyvät vanha hyvinvointiyhteiskunnan perinne ja urbaani viherkulttuuri.

Kulttuurimarxilaisuus on käsite, jota Timo Soini käyttänyt haukkumasana vasemmistosta ja nimenomaan kulttuurivasemmistolaisista. Vastakohta perussuomalaisiin on ilmeinen: työläisten ei tarvitse enää näytellä vasemmistolaista, kun he persujen kautta voivat ilmoittautua työläiskonservatiivien joukkoihin. He kopioivat tiedostaen tai tietämättään amerikkalaisten työläisten liberaali-inhon. Persujen porvarillistuneen johdon takana - siis kentällä - on kuitenkin isohko määrä vanhoillisvasemmistolaisia. He ovat niitä, jotka viime vuosina ovat irtaantuneet vanhasta vasemmistosta. Heistä tosin osa on palannut ”kotiin” vanhaan puolueeseensa.

Jos persujen johdolla on taipumusta konservatismiin, niin eikö kenttäväen vanhollisvasemmistolaiset muokkaa suuntaa jatkossa vasemmalle, jos yleensä halutaan pitää puolue kartalla? Hallituksen leikkaukset ovat osuneet kipeästi vanhoillisvasemmistolaisiin persujen kannattajiin. Saattaa olla niin, että peruskannattajat jakautuvat kahtia, niihin (vähemmistöön), jotka haluavat viedä puoluetta oikealle ja terästää uudelleen maahanmuuttokriittistä linjaa ja niihin (enemmistöön), jotka haluavat ylläpitää pienen ihmisen hyvinvointiyhteiskuntateemaa. Tältä jakautuneelta pohjalta ei ole paluuta suureksi jälleen.

Vanhassa vasemmistossa on paljon pettyneitä tai turhautuneita, kun vanha maailma on kadonnut alta ja hyvinvointi uhkaa heikentyä ja on jo saattanut heikentyä. Tämä joukko muodostaa liikkuvien äänestäjien ison ryhmän, joka etsii poliittista kotiaan. Juuri nämä ihmiset eivät tahdo löytää sopiva ehdokasta vaaleissa ja siksi jäävät kotiin.

Polarisaation voimistuminen hyvin ja huonosti pärjäävien välillä on sotkenut poliittisia ja arvoasetelmia entisestään. Ymmällä olijoiden määrä on lisääntynyt.

Tässä ollaan Tuomiojan viestin ytimessä: mihin tarvitaan kansanliikettä, jos äänestäminen kaiken kaikkiaan tuntuu vaikealta (pakkopullalta!) tai siihen suhtaudutaan välinpitämättömästi.

On liioiteltua sanoa, että vihreät on uusi sosiaalidemokraattinen puolue, mutta kyllä he uusvasemmiston kriteerit täyttävät. Tämä ryhmä on itsevarma ja tietää, mitä tahtoo realismin ja utopian välillä. Juuri nyt kaikissa puolueissa vihertää ja vihreät itse ovat napanneet tästä suurimman hyödyn.

Mitä tästä jää sosiaalidemokraateille? Konservatiivinen hyvinvointiyhteiskunnan puolustaminen? Todennäköisesti sdp:hen jää myös pienituloisten – passiivisesti äänestävien – ryhmä, joka suhtautuu skeptisesti yhteiskunnalliseen uudistustyöhön – ja monesti aivan perustellusti. Uudistuminen – perustuessaan leikkauksiin - ei palvele ainakaan lyhyellä aikavälillä pienituloisten ryhmiä. Sosiaalidemokraateissa on myös osa sivistyneistöä, mutta varsinaista ”vaurastuneiden myötätuntoa” ei ainakaan vielä voida laajemmin nähdä. Selvää on, että virkamieskunnan ja sivistyneistön terävä kärki ei enää ole sdp:n hallussa sillä tavalla kuin esimerkiksi 1970-luvulla.

Hesarin puolueiden kannatuksen muutosta kuvaavat kartat 11.4.2017 kertovat aika hätkähdyttävää kieltä: kokoomus on menettänyt kannatustaan erityisesti rintamaiden ulkopuolella. Punainen - kannatuksen menetystä kuvaava väri - on yhtenäisinä lämpäreinä etelästä pohjoiseen, ja vain joissakin suuremmissa asutuskeskuksissa näkyy kannatuksen kasvua osoittavaa vihreää väriä, mutta takaiskuja tuli niissäkin: Turku, Tampere, Espoo, Vantaa, Oulu, Kuopio, Lahti, Joensuu….. Vastaavasti keskusta ja demarit jäivät jakamaan äänestyspottia Kymenlaaksosta Pohjois-Karjalaan ulottuvalle kartan osalle. Keskusta on kärsinyt menetyksiä myös laajoilla alueilla Lapissa, jossa sdp on pitänyt asemiaan. Kartoilta löytyy vahvistus laajamittaiselle polarisaatioilmiölle: pohjoinen tyhjenee ja portinvartijoiksi ovat jääneet osin keskusta ja sdp sekä vähemmässä määrin vihreät.

Vanhat suuret teollisuuskaupungit eivät ole sdp:n ydinaluetta enää: suurissa kaupungeissa tuli – Tampere poikkeuksena – takaiskuja, Helsingissä pahiten. Pori – Rauma – Uusikaupunki -linja sekä Lohja-Salo -linja toki luovat sdp:lle toivoa. Muualla löytyy myös joitakin sdp:n kannatuskeskittymiä: Lahti, Kouvola, Kotka, Lappeenranta, Mikkeli, Joensuu.

Mediassa on korostettu sdp:n tappiota, mutta oikeampaa on sanoa, että sen odotettu voitto jäi saavuttamatta. Vastaavasti kokoomuksen ykkösasema – se oli oikeasti vaalitappio – perustui suurelta osin Jan Vapaavuoren loistavaan äänisaaliiseen.

Sdp on korostanut aina yleissivistyksen ja koulutuksen tärkeyttä. Yleisellä tasolla tämä otetaan suopeasti ja mielihyvin vastaan, mutta tosiasia lienee, että näinä aikoina kysymys on hokemasta, joka valitettavan usein kuulostaa ontolta. Sivistyksen rapautuminen tai ainakin sen polarisoituminen ohjaa koulutettujen ääniä oikealle ja vihreille, ja ovat siten pois vanhan sivistyspuolueen sdp:n kannatuksesta.

Vanha totuus – jonka entisenä koulutusalan ammattilaisena allekirjoitan – on, että ne, jotka ovat jo aiemmin kouluttaneet itseään, kouluttautuvat edelleen ja silloin hyötyvät ne puolueet, jotka saavat äänensä pitkälle koulutetuilta ihmisiltä. Vihreät menestyivät juuri tästä syystä: koulutetut äänestäjät kävivät uurnilla ahkerasti.

Mitkä ovat avainsanat (tuomiojalaisittain markkinaviesti!), kun ajatellaan tulevaisuuden politiikassa menestymistä? Listasin seuraavat:

-nuoret, nuorekkuus.

-vihreys, urbaani liberaalius.

-karkulaisten (nukkuvat, toisiin puolueisiin siirtyneet ja siellä pettyneet) kotiinpaluuväylän tasoittaminen.

-turvallisuushakuisuus – ihmisten uskoa tulevaan on horjutettu.

-konkreettiset ihmistä koskettavat aloitteet – nyt tavoitteet ovat liian abstrakteja ja kaikille poliittisille suunnille samanlaiset.

Suuret puolueet kärsivät kuntavaaleissa takaiskuja riippumatta siitä olivatko hallituksessa vai oppositiossa. Puoluekenttä jatkoi jakaantumista entistä pienempiin osiin, joka saattaa jatkossa näyttäytyä vaikeutena muodostaa hallituksia.

tiistai 18. huhtikuuta 2017

Keskusteluja historian kanssa (3): Venäjä venäläisille vai Suomi suomalaisille?

Tämä blogikirjoitus käsittelee Risto Volasen kirjaa ”Suomen synty” ja on sen kolmas ja viimeinen osa. Tässä kirjoituksessa käsitellään autonomian aikaa 1880-luvulta lähtien.

Aleksanteri II:n murha vuonna 1881 kiristi kontrollia Venäjän sisällä. Heijastusvaikutukset ulottuivat Suomeen vähitellen useiden vuosien – osin lähes 10 vuoden - viiveellä.

Mutta sitä ennen 1860-luvulta 1880-luvun lopulle suomalais-venäläiset suhteet elivät loistokauttaan. Lähes kaikilla elämänalueilla tapahtui nopeaa edistymistä. Monet antavat tuon ajan taloudelliselle menestykselle paljon suuremman arvon – myös itsenäistymisen kannalta - kuin Volanen. Samaan aikaan ensimmäinen suomalainen sukupolvi nousi ruotsalaisten rinnalle jaettaessa merkittäviä asemia yhteiskunnassa. Aleksanteri III näytti jatkavan edeltäjänsä hyväksyntäpolitiikkaa.

Muutos tapahtui viimeistään vuoden 1889 lopulla. Aleksanteri III heitti yhtäkkiä kysymyksen, jolla oli kauaskantoinen merkitys: ”koskevatko nämä (Suomea koskevat ja juuri silloin esillä olleet) esittelynootit osaa Venäjän valtakunnasta vai ulkomaan valtiota?” Äänessä oli närkästystä. Aleksanteri ihmetteli sarkastisesti oliko Venäjä osa Suomea vai päinvastoin. Pian tullit, postilaitoksen asema ja monet muut toiminnot joutuivat muutoksen kouriin. Siirryttiin hyväksyntäpolitikasta venäläistämispolitiikkaan.

Samaan aikaan Suomen puoluekentässä tapahtui jako, joka heijasti muutosta Venäjä-suhteissa. Muodostui nuorsuomalainen ja vanhasuomalainen puolue (perustuslailliset ja myöntyväisemmät).

Mikä aiheutti käänteen? On esitetty erilaisia näkemyksiä: Tuomo Polvisen mukaan taustalla oli muuttunut turvallisuuspoliittinen tilanne, Pertti Luntisen mukaan panslavismin vaikutus ja Osmo Jussilan mukaan vastareaktio sille, että Suomi oli alkanut pitää itseään valtiona. Ehkäpä kaikilla näillä oli osuutensa asiassa. Toisaalta voisi ajatella, että kauanpa Venäjä sieti separaatiopolitiikkaa. Epäilemättä pitkään jatkunut suotuisa ilmapiiri johti molemmin puolin hyvään lopputulokseen, mutta ideologiset ja poliittiset syyt (ehkä myös geopolitiikka) muuttivat asetelman päälaelleen.

Lähes koko 1800-luvun jatkunut liittoutumisten vaihteleva ketjutus suurvaltojen välillä oli yhtenä syynä suhteiden heikentymiseen. Jännitteet olivat toistuvia. Aina kansainvälisten kriisien/konfliktien kohdatessa Suomen ja Venäjän suhteisiin aiheutui säröjä, jotka kuitenkin tilanteen rauhoittuessa korjautuivat.

Asenteet kovenivat vähitellen. Venäläisten joukkojen määrä kaksinkertaistettiin Suomessa. Jälleen kerran Suomessa käynnistyi keskustelu lojaalisuudesta - tai sen tarpeettomuudesta - joka tietenkin kaikui venäläisten korviin ja aiheutti vastareaktion. Pietarissa vaadittiin jopa Suomen miehittämistä uudelleen!

Risto Volasen mukaan venäläistämispyrkimyksillä oli pidempi kehittymisaika kuin 1880-luvun loppupuolelta käynnistynyt historia, vaikka jännitteiden konkretisoituminen tapahtuikin lyhyen ajan sisällä: ”syntyi Suomen itsenäistymiskehityksen ja Pietarin turvallisuuden välinen ongelma”.

Suomen sisäisessä ilmapiirissä tapahtui muutos, kun Juhani Aho, Arvid Järnefelt, Jean Sibelius, Pekka Halonen, Eino Leino ja koko Päivälehden ympärille kokoontunut joukko radikaaleja suomenmielisiä kietoutui taisteluun kansallisen identiteetin puolesta. Aikakausi oli suuren suomalaisuuden aikaa.

::::::::::::::::

Koko Wienin kongressin varaan rakentunut valtarakennelma sortui 1900-luvun vaihteessa suurvaltojen liittoutuessa yhä uudelleen ja yhä uusin kombinaatioin. Rakentui toistaan riippuvaisten suurvaltojen verkosto, joka odotti räjähdysherkkänä ketjureaktiota.

Bismarckin luoma mahtava Saksa muuttui Wilhelm II:n syrjäyttäessä Bismarckin riskejä ottavaksi laajentumishaluiseksi keskukseksi. Liittokuntien hajottamisen ja vahvistamisen politiikka tuli kaikkien tavoitteeksi.

Heikoksi tuomittu Nikolai II tuli tähän ympäristöön Venäjän keisariksi vuonna 1894. Nikolailla oli vahvatahtoisia neuvonantajia, kuten Sergei Witte ja Pjotr Stolypin eikä Nikolaikaan ollut niin saamaton kuin hänestä on sanottu. Monien toistensa kanssa ristiriidassa olleiden voimakenttien paineessa Nikolailla oli kuitenkin heikot selviytymismahdollisuudet. Kotimaiset vaikeudet ja sota Japania vastaan rapauttivat Nikolain valtaa.

Heijastusvaikutukset näkyivät Suomessa.

Sortokaudet (asevelvollisuuslaki, kielimanifesti, paino- ja kokoontumisvapauden rajoitteet, karkotukset……) ja suomalaisten vastatoimet vuorottelivat. Jos ei Suomessa oltu aina yksimielisiä, miten jyrkkiin toimiin tuli ryhtyä, niin samaa voidaan sanoa Venäjästä: mielipiteet jakautuivat Suomen asemaan tukahduttavasta suhtautumisesta myötäkarvaan silittämiseen.

Venäjän heikkous salli eduskuntauudistuksen vuonna 1906, joka oli äärimmäisen tärkeä askel kohti demokratisoituvaa Suomea. Volanen totea aivan oikein, että ensimmäiset eduskuntavaalit vuonna 1907 avasivat näkymän koko Suomen henkiseen ja materiaaliseen tilaan. Maattomia oli 43 prosenttia maatalousväestöstä. Esimerkiksi maastamuutto Yhdysvaltoihin oli ennen itsenäistymistä 350 000 henkeä eli yli 10 prosenttia väestöstä.

Ensimmäisissä vaaleissa vanha säätyvaltiopäivien voimasuhdejakauma osoittautui dramaattisen vinoksi. Uudet voimasuhteet muotoutuivat seuraavanlaisiksi: sosialidemokraatit saivat 80 paikkaa, Suomalainen puolue 59 paikkaa ja Nuorsumalainen puolue 26 paikkaa.

:::::::::::::::::::::::::

Volanen erittelee suurvaltojen politiikan (erityisesti Saksan ja Venäjän politiikan) jäsentyneesti: Saksan Wilhelm II:n Weltpolitik muistutti Napoleonin ajattelua Tilsitin aikoihin. Hän pyrki omankin tulkintani mukaan ”dominanssin avulla rauhaan”, eräänlaiseen Napoleonin ylivoimaan, viimekätisenä päämääränä saada aikaan ”saksalainen rauha”, jossa Englanti olisi lyöty ja Saksa ja Venäjä jakaisivat vallan.

Saksan suuruudenhullu (vrt. Napoleon) politiikka oli räikeästi vallanhimoinen eikä tarvinnut kauaa odottaa, kun Venäjä ja varovainen Englanti löysivät Saksan vastavoimana toisensa. Ranska täydensi pian liittouman. Vastaavasti Saksa vahvistui Itävallan ja Italian kanssa liittoutumalla. Ensimmäisen maailmansodan alkuasetelma alkoi hahmottua.

Lähestyttäessä maailmanpaloa Venäjä jatkoi yhtenäistämistoimia (toinen sortokausi) Suomessa. Sortotoimenpiteet pikemminkin vahvistivat Suomessa itsenäisyystahtoa. Venäjä korotti panoksia: joukkojen määrä Suomessa nousi maailmansodan aikaan korkeimmillaan 100 000 mieheen.

Ensimmäinen maailmansota syttyi milteipä odotetusti Balkanilla. Suurvallat toimivat sitoutumistensa mukaisesti, jolloin ketjureaktio synnytti sodan lähes automaattisesti.

Tässä ei ole tarkoitus käydä läpi sen enempää ensimmäisen maailmansodan kuin kansalaissodankaan vaiheita, vaan keskittyä seuraamuksiin. Toteanpa kuitenkin, että kirjoittajan poliittinen tausta tulee esille sisällissodan tapahtumien tulkitsemisena korostetusti Santeri Alkion näkökulmien kautta.

Monien vaiheiden jälkeen 17.7.1919 Mannerheim vahvisti parlamentaarisen demokratian mukaisen hallitusmuodon. Risto Volanen vetää kaaren Carl Erik Mannerheimista hänen pojanpojan poikaansa Carl Gustaf Emil Mannerheimiin. Edellinen oli – kuten tämän kolmiosaisen blogikirjoituksen ensimmäisessä osassa kerrottiin - syksyn 1808 lähetyskunnan johdossa, joka käynnisti varhaisen itsenäistymiskehityksen Aleksanteri I:n suostumuksella, ja jälkimmäinen saattoi kehityskaaren loppuun – tosin henkilökohtaisen tappion kärsineenä. Mannerheim oli tavoitellut itsevaltaista asemaa ja lopullinen tappio tuli presidentinvaaleissa 25.5.1919, kun eduskunta äänesti Ståhlbergin presidentiksi - Mannerheimin tappioksi - tasavaltalaisten äänin 143 – 50.

::::::::::::::::::::

Suomen itsenäistymisen historian lähtökohtia voidaan hakea Ranskan suuren vallankumouksen mullistuksista. Turun realistit Tengström, Rehbinder ja Mannerheim ovat nyt löytäneet paikkansa historiassa kansakunnan aseman määrittäjinä. Yhtä tärkeä on Aleksanteri I:n strategia, jolla hän sai suomalaiset hyväksymään asemansa. Tämä keskinäinen yhteisymmärrys oli Suomen suojana ulkopuolisia valloitusyrityksiä vastaan 1800-luvulla, ja vaikka rannikoillamme oli pariin otteeseen vihamielisiä voimia ei maihinnousun vaaraa näyttänyt olevan. Myöskään monien ruotsalaisten revansistiset haaveet eivät olleet lähelläkään toteutumista. Kaikkiaan voitaneen sanoa, etteivät ulkopuoliset suurvaltatahot halunneet pelastaa Suomea venäläisten kynsistä, vaan itsekkäästi ajaa omia etujaan.

Volanen poimii Suomen autonomian ajan tätihetkiksi Snellmanin sivistysliikkeen, Aleksanteri II:n aikaisen seesteisen poliittisen, mutta kulttuurisesti ja taloudellisesti kiihkeästi kehittyvän ympäristön, Suomen 1900-luvun vaihteen kansallisen nousun ja samanaikaisen Venäjän kiristyvän otteen ja lopulta sisällissodan repimän itsenäistymisen ja demokraattisen järjestelmän - tasavaltaisen hallitusmuodon - läpimurron.

Volanen näkee 1800-luvun viimeisten vuosikymmenien ja viime aikojen jännitteisen tilanteen välillä yhtymäkohtia. Niihin palattaneen, kun Volanen kirjoittaa jatko-osan teokselleen.

sunnuntai 16. huhtikuuta 2017

Keskusteluja historian kanssa (2): Suomen kansallinen herääminen autonomian suojissa

Ohessa tarkastelen Suomen 1800-luvun poliittista historiaa Risto Volasen kirjan ”Suomen synty” -pohjalta. Tämä on kirja-arvioinnin toinen osa ja käsittelee vuoden 1815 jälkeistä aikaa.

Kartta sisältyy Volasen kirjaan.

Kun Napoleonin sodat olivat ohi vuonna 1815, päättivät sotien voittajavaltiot palauttaa sukudynastiat valtaan, Solmittiin Pyhä allianssi ja lyötiin lukkoon valtioiden rajat enemmän tai vähemmän kaavamaisesti. Tavoitteena oli palauttaa ennen vuotta 1789 vallinnut tilanne.

On sanottu, että Wienin kongressi takasi pysyvähkön rauhan Eurooppaan 100 vuodeksi. Osin väitteelle löytyy perusteet, mutta rauha ei ollut rikkumaton. Oli selvää, että Wienissä oli sovittu Euroopan pysäyttämisestä. Ennallaan säilyttämisen kääntöpuoli oli taantumuksen voimistuminen.

Eurooppa koettiin epävakaaksi, joka häiritsi Aleksanteri I:n, Klemens von Metternichin ja muiden Wienin kongressin sankareiden rauhaa. Kuvaava on Metternichin muistio Aleksanterin kanssa tapaamisesta, jossa valtionpäämiesten velvollisuudeksi nähtiin ”vastustaa keskiluokkaa, joka kateellisesti ja röyhkeästi pyrkii poliittiseen valtaan”. Keskiluokan ärhentely oli luonnollinen seuraus sen vaikutusvallan kasvusta, vapauden tuulista Euroopassa ja osin nationalismin noususta. Kun levottomuuksia ilmeni kaikkialla Euroopassa, taantumuksen apukeinoksi löydettiin uskonnolliset periaatteet (”Pyhä allianssi”), jotka olivat erityisesti Aleksanterin sydäntä lähellä.

Suomessa suhtauduttiin helpotuksella Napoleonin suistumiseen vallasta, mutta maan hallinnon järjestäminen rauhan kannalle viivästyi johtuen Aleksanteri I:n kiireellisemmiksi kokemista asioista. Itse asiassa keisarin olemus ja sisin koki syvällisen muutoksen: hän omaksui uskonnollisia kantoja ja mahdollisesti koki omantunnon tuskia isänsä murhan johdosta, jonka taustalla hän itsekin vaikutti. Kun tarkastelee keisarin ohjelmaa, kuvaa se henkistä levottomuutta. Hän irrottautui Venäjän suurista ongelmista ja käytti aikaansa ”reissaamiseen” ympäri Eurooppaa. Kuitenkin vuoteen 1822 mennessä Suomen asiat olivat edenneet niin, että hallinto vakiintui.

Suomi oli 1800-luvulla Venäjän puskurivaltio länteen päin ilman todellista vaaraa joutua miehittäjän uhkaamaksi. Suomen vertailukohteena voidaan pitää Puolaa, jonka kanssa tiet erkanivat: puolalaiset ärtyivät tiukasta Venäjän liekanarusta eikä Aleksanteri I alun perinkään luottanut puolalaisten uskollisuuteen. Suomi sopeutui asemaansa ja sai vastineeksi Venäjältä suurehkon liikkumavaran.

Euroopan vapauden tuulet heijastuivat toki Suomeenkin. Erityisesti yliopistojen kautta protestit Euroopan järjestystä vastaan välittyivät Suomeen. Seurasi lehtien lopettamisia.

Epäselvä vallanvaihto Venäjällä vuonna 1825 johti pinnan alla kuplineen ja venäläisten upseerien (dekabristit) masinoiman kapinan puhkeamiseen, jonka uusi keisari Nikolai I tukahdutti voimakeinoin. Upseerit olivat saaneet tartunnan Euroopan vapauksista Napoleonin jälkeisen Ranskan miehityshallinnon aikana.

Ranskan vuoden 1830 vallankumouksen ja sitä seuranneen Puolan ensimmäisen kapinan jälkeen Venäjä omaksui strategian, jossa uusien aatteiden leviäminen Suomeen torjuttiin.

Snellman ja Topelius tajusivat, miten ”itsevaltaisen venäläisen kolossin” kanssa oli mahdollista tulla toimeen. Jo 1830 luvulla oli aluillaan Suomi sivistyshankkeena -aihio, jonka ajateltiin leviävän pikku hiljaa myös äiti-Venäjän takapajuiseen maaperään.

Osa Wienin kongressin pyhistä periaatteista purkautui vuosikymmenien kuluessa. Yksi näistä oli kuningasvallan kaatuminen ja Ranskan julistautuminen tasavallaksi vuoden 1848 vallankumouksen yhteydessä. Kokeilu tosin jäi lyhytaikaiseksi, sillä jo vuonna 1852 Ranska oli keisarikunta.

Tuon ajan oleellinen muutos oli, että nousevan keskiluokan rinnalle ja ohi kohosi työväenluokka, jonka kapinoinnista vuoden 1848 kumous alkoi. Suomessa Euroopan hullu vuosi ei johtanut merkittäviin levottomuuksiin päinvastoin kuin Unkarissa ja Puolassa. Kumouksen aallot levisivät myös läntisen Euroopan suurkaupunkeihin.

Suomi valitsi toisen tien. Snellmanin laaja sivistysaate piti sisällään kansallishengen, vapauden, opillisen sivistyksen ja ihmisyyden. Valittu tie johti lopulta toimimiseen itsenäisenä kansakuntana. Tosin vielä 1800-luvun puolessa välissä liian itsenäinen ajattelu johti Venäjän vastatoimiin: Snellmanin Saima-lehti lakkautettiin vuonna 1846. Kipinä kuitenkin jäi. Risto Volanen toteaa sattuvasti, että ”Suomea oli alettu rakentamaan ylhäältä päin”.

Snellmanin ajatukset ja filosofia kävivät ristiin toisen merkkimiehen ajatusten kanssa. Lars Gabriel von Haartman halusi padota suomalaisuutta, integroida Suomen tiiviimmin Venäjään ja keskittyä talouden edistämiseen. Viime mainitussa hän onnistuikin ja teollistuminen eteni ripeästi. Volanen: Haartmanin tavoitteena oli poliittinen taantumus ja taloudellinen edistys.

Taantumuksen arvot kävivät ristiin tuolloisten vapaamielisten virtausten kanssa. Valistusliberalismi , romantiikka ja kansallisuusaate olivat tuon ajan johtotähtiä sikäli, kun pääsivät murtautumaan taantumuksen läpi.

Varsinkin Ruotsissa vallitsi 1800-luvun puolessa välissä revanssihenki; oli vaikeaa sulattaa Suomen lähes puoli vuosataa takaperin tapahtunutta menettämistä ja varsinkin Suomen selviytymistä ”puoli-itsenäisenä” valtiona. Suomi oli tyytyväinen ”Suomen emansipaatioon” eli kansalliseen vallanottoon, josta vastasi Suomessa syksyllä 1808 pystytetty ja Pietariin lähetetty lähetyskunta (tarkemmin edellisessä blogikirjoituksessa). Ruotsalaismallinen mellakointiin johtanut revansistinen henki ei sopinut suomalaisille varovaisille kansallishengen nostattajille, kuten Runebergille.

Runeberg puolestaan oikoi runoudessaan Suomen sodan tapahtumia. Hän unohti ”Turun realistien”, Mannerheimin ja kumppanien ratkaisevan roolin. He eivät yksinkertaisesti sopineet 1800-luvun puolenvälin kansallishenkiseen innoitukseen. Vasta nyt heidän merkityksensä voidaan nähdä.

Topeliuksen mukaan kuninkaallinen lojaalisuus korvattiin keisarillisella lojaalisuudella. Tuon ajan Venäjää ymmärtävät suomenmieliset saivat osakseen vähän samansuuntaista arvostelua kuin myöhemmän ajan suomettuneiksi syytetyt.

Suomen johtavien hahmojen valitsema tie eli varovainen kansallismielinen linja ei sekään ollut riskitön, sillä se johti Venäjän taholta laajoihin sensuuritoimenpiteisiin vuonna 1850. Kun Krimin sodan (1853-56) aiheuttama kriisi oli ohi helpottivat olot myös Suomessa.

Krimin sota heijastui vahvasti myös Itämerelle (Oolannin sota, Viapori…..). Ranska ja Englanti houkuttelivat Ruotsia mukaan Venäjän vastaiseen rintamaan. Ruotsin kuningas Oskar I ilmaisi jossain vaiheessa kiinnostuksensa Suomen takaisinvaltaukseen, mutta konkreettisiin toimenpiteisiin ei ryhdytty.

Nikolai I kuoli sodan aikana ja hänen poikansa Aleksanteri II joutui päättämää epäonnisen sodan.

Aleksanteri II:n suuri uudistus oli maaorjuuden lakkauttaminen, jolla ei ollut tietenkään mitään vaikutusta Suomeen, jossa maanomistusolot oli – tuolloiset realiteetit huomioiden - ratkaistu pitkälle jo Ruotsin vallan aikana.

perjantai 14. huhtikuuta 2017

Kevään ja kevättalven pihalintuja

Olen harrastellut pikkulintujen kuvausta vuosia, välillä innokkaammin välillä laiskemmin. Tänä keväänä/kevättalvella lintuja on ollut runsaasti johtuneeko aikaisesta, pitkästä keväästä. Linnut ovat tarvinneet apuruokintaa ja tulleet mielellään lintulaudalle. Jotkut syövät taas mieluummin maasta.

Tunnistaminen on oma haasteensa. Tässä on minun tulkintani pihan lintukirjosta. Linnut on kuvattu ikkunan läpi, joten terävyydestä on joidenkin kuvien osalta tingitty.

Tikli on asettunut pihavieraaksi.

Tikli lintulaudalla.

Punarinta on vakiovieras.

Mustarastas

Peippouros

Peipponaaras (etualalla mustarastas).

Hömötiainen

Hömötiainen

Viherpeippo (naaras)

Sinitiainen

Vihervarpunen

Sepelkyyhkystä on tullut pihalintu

Talitiainen

Käpytikka

Räkättirastas

Punatulkkukoiras

Punatulkkunaaras

Tilhi

Arka närhikin vierailee pihalla harvakseltaan.

Närhi

Töyhtötiainen

torstai 13. huhtikuuta 2017

Keskusteluja historian kanssa (1): matkakertomus itsenäisen Suomen syntyyn

Tohtori Risto Volanen on kirjoittanut laajan Suomen itsenäistymiseen johtaneen ”matkakertomuksen” 130 vuoden ajalta vuodesta 1789 eli Ranskan suuresta vallankumouksesta vuoteen 1919 eli Suomen itsenäisen tasavallan hallitusmuodon vahvistamiseen ja ensimmäisen tasavallan presidentin valitsemiseen saakka. Teoksen nimi on ”Suomen synty ja kuohuva Eurooppa” (Otava, 2017).

Volasen tavoite on sijoittaa Suomi käsiteltävän ajanjakson suureen eurooppalaiseen kehykseen, jonka muodostavat alkupään osalta Ranskan suuri vallankumous, Napoleonin sodat ja Tilsitin sopimus 1807. Viime mainittu johti Suomen miehittämiseen 1808-1809. Toki tapahtumien juuret johtavat kauemmas historiaan, Westfalenin rauhaan 1648 ja Ruotsin suurvalta- aseman hiipumiseen suuren pohjan sodan (1700-1721) seurauksena.

Suomen kohtaloita varjosti Ruotsiin kohdistunut uhka kolmelta taholta Venäjältä, Tanskasta ja Preussista. Oikeastaan koko 1700-luku oli taantuvan suurvalta-Ruotsin aikaa. Lopulta Ruotsi menetti Suomen ja Pommerin.

Ruotsin asema kulminoitui Kustaa III:n yritykseen vielä kerran nostaa Ruotsi merkittävään asemaan Itämeren alueella 1700-luvun lopulla. Turhaan, kuten tiedämme. Nouseva suurvalta, Venäjä oli liian kova vastus köyhälle Ruotsille. Ja jatkoa seurasi: vaikka Suomen sodassa saavutettiinkin yksittäisiä voittoja, itse sota hävittiin.

Vallankumouksellinen Ranska oli Venäjän lisäksi toinen Suomen vaiheisiin ratkaisevasti vaikuttanut valtio: Ranskan vaatimus liittää Ruotsi Englantia vastaan suunnattuun mannermaasulkemukseen 1800-luvun alussa johti Suomen käyttämiseen vaihtorahana ja irrottamiseen Ruotsin yhteydestä.

Napoleonin aiheuttama paine ajoi Euroopan pieniä ja suuria valtoja vaihteleviin liittosopimuksiin. Hiipuva Ruotsi oli monen tulen välissä: kuningas Kustaa IV Aadolf (kuninkaana 1792-1809) tukeutui Englantiin ja hänen lähimmät aateliset neuvonantajansa Ranskaan. Venäjä oli suuren osan aikakaudesta yhteinen vihollinen. Epätasapainoisesta kuninkaasta on annettu kuva yksioikoisena Napoleonin vihaajana, mutta Volanen monipuolistaa arviota historian kulusta. Kauppapolitiikka ja monet muut aspektit olivat vaikuttamassa taustalla.

Lopulta kysymys oli siitä, kuka sai olla oletetun voittajan puolella. Kuninkaan neuvonantajat löivät vetoa Ranskan puolesta, kuningas oli eri mieltä ja panosti Englantiin. Kävi, kuten monesti käy eli oletettu voittaja, Ranska kärsi monien vaiheiden jälkeen murskaavan tappion ja altavastaajan ollut Englanti nousi lopulliseksi voittajaksi yhdessä Venäjän kanssa. Siinä vaiheessa kuningas oli jo menettänyt pelin.

Suomessa tapana ollut historian käsittely hyvin suppeassa ”rajanaapurihistoriallisessa” mielessä ei johda oikeisiin arviointeihin noiden aikojen tapahtumista. Suomen sodan tapahtumat olivat lopulta vääjäämättömän suurvaltapolitiikan tulosta, jossa häviäjänä oli Ruotsi. Ranskan, Englannin ja Venäjän triangelidraama ohjasi Euroopan tapahtumia.

Suomen valtaus ei ollut Aleksanteri I:lle mikään itsestäänselvyys. Napoleonin piti painostaa Venäjää toteuttamaan Tilsitissä sovittu etupiirijako. Lopulta kuitenkin edettiin Tilsitin mukaisesti. Aivan liian vähälle huomiolle on jäänyt Ranskan painostus etelästä käsin: Ruotsi oli miehitysuhan alla samaan aikaan, kun se joutui valmistautumaan sotaan Venäjää vastaan Suomesta.

Aleksanteri I:n ja Napoleonin ajattelussa oli liittolaissuhteesta huolimatta selviä eroavuuksia. ”Tilsit” merkitsi Napoleonille alkua suuruudenhulluille tavoitteille Aasiassa. Maailma piti jakaa Venäjän kanssa. Vaikka Aleksanteria houkutti jotkin Napoleonin visiot, hän piti jalat maassa: miten esimerkiksi Suomen valtauksen jälkeen piti menetellä? Ei voinut ajatella, että jokainen uusi valtauksen kohde sitoo suuren määrän sotajoukkoja, joita tarvitaan muualla. Tässä Volanen valottaa oivasti Aleksanteri I:n tunnettua strategiaa, jossa vallattua maata kohdellaan silkkihansikkain. Aleksanteri kehitti Suomeen tyköistuvan, myötäkarvaan silittävän strategian, jonka suomalaiset ottivat hyväksyvästi vastaan. Aleksanterin omin sanoin (osoitettuna Robert Henrik Rehbinderille): ”…minulla on vain yksi ajatus, yksi tavoite tehdä teidät onnellisiksi ja asettaa teidät asemaan, jossa ette koskaan tunne kaipaavanne sitä, mitä olette menettänyt”. Aleksanteri toteutti samaa strategiaa muuallakin, välillä paremmalla välillä huonommalla menestyksellä.

Liittolaiset Venäjä ja Ranska eivät luottaneet toisiinsa vaikka vakuuttelivat jatkuvasti keskinäistä uskollisuuttaan. Kun Napoleon halusi kurittaa Espanjaa sen osoittaman vastarintahalun takia, joutui Napoleon varmistamaan selustansa idässä: hintana oli Suomen lopullinen liittäminen osaksi Venäjää. Napoleon: ”Ostin Espanjan Suomella”.

Suomalaisten uskollisuudenvala ja nöyrät alamaisuudenosoitukset olivat silmiinpistävä reaktio uudessa tilanteessa. Volanen nostaa sopeutumista tukevat ”Turun realistit” arvoon arvaamattomaan. Heitä olivat Jakob Tengström, Carl Erik Mannerheim ja Robert Henrik Rehbinder.

Suomen sota oli monessa suhteessa arvoituksellinen. Se ratkesi ”liian” helposti, Ruotsin vastarinta oli heikkoa, joskin varauksena täytyy muistaa, että emämaata uhkasi samaan aikaan miehitys toisaalla. Jos olisin taikauskoinen sanoisin, että Suomen kohtalo oli vääjäämätön: häviötä kohden ajelehdittiin ilman kokonaisvaltaista puolustustahtoa. Suomen irtauttamiseksi Ruotsista oli sekä vetoa että työntöä. Vaikka sota vaati kymmeniä tuhansia uhreja, suurin osa menehtyneistä johtui taudeista ja huonoista olosuhteista, ei niinkään itse konkreettisista sotatapahtumista. Sotaa ei voida mitenkään verrata silmittömiin kostonpurkauksiin isonvihan tai pikkuvihan aikaan johtuen juuri Aleksanterin tavasta ratkaista Suomen kohtalo. Toisaalta Turun kolmikko yritti rauhoitella kansaa ja tasoitella siirtymistä kohti siviiliä. Tengström saavutti Aleksanterin luottamuksen ja suorat yhteydet keisariin.

Carl Erik Mannerheim (marsalkan isoisän isä) valittiin vuonna 1808 syksyllä Pietariin lähteneeseen lähetyskuntaan, vieläpä sen puheenjohtajaksi. Lähetyskunnan tehtävänä oli kertoa keisarille, mitä maan hyväksi ja hyvinvoinniksi voitiin tehdä. Se teki tehtävänsä.

Robert Henrik Rehbinder kuului myös tosiasiat hyväksyneisiin lähetyskuntalaisiin ja nousi myöhemmin keskeiseksi Suomen asioiden hoitajaksi.

Kysymys oli siitä, että monet tahot Suomessa olivat henkisesti kypsyneet eroon Ruotsista. Tarvittiin johtotähtiä, jotka johdattivat kansakunnan irtautumisprosessin läpi. Siihen tehtävään sopi hyvin Turun kolmikko.

Lähetyskunta tapasi keisarin viivästysten jälkeen vasta marras-joulukuun vaihteessa 1808. Se otti vallan edustaa Suomea. Tapaamisesta laadittuun muistioon Aleksanteri vaati merkittävän lisäyksen: ”…. kaikki minulle kuuluvat asiat esitellään suoraan (minulle)”, siis Pietarin ministeriöiden ohi. Osa lähetyskunnasta ei pitänyt kiistanalaisen ja riidanhaluisen Yrjö Maunu Sprengtportenin nimittämisestä Suomen kenraalikuvernööriksi. Sitä keisari tosin itsekin katui hetken päästä. Oleellista oli, että Aleksanteri halusi asioita hoidettavan ”Turun realistien” kautta.

Suomen hallinto haluttiin järjestää vanhan ruotsinvallan pohjalta (vuosien 1772 ja 1789 perustuslait). Asiasta oltiin montaa mieltä, mutta keisarin saapuminen Porvooseen 27.3.1809 allekirjoittamaan hallitsijavakuutuksen merkitsi perustuslakien vahvistamista. Risto Volanen: ”Lähetyskunta aloitti uuden autonomisen valtion poliittisen muodostamisen, ja ratkaiseva askel siihen suuntaan otettiin Porvoon maapäivillä.”

Turkulaiset olivat ”yhteistoimintamiehiä”, mutta eivät käsitteeseen liittyvässä kielteisessä mielessä. Venäjän suhteiden perusta luotiin Aleksanteri I:n aikana ja vankka pohja kesti aina vuosisadan lopulle saakka.

Risto Volasen teos nousee Suomen itsenäisyyteen johtaneista vaiheista kertovien kirjallisuuslähteiden perusteokseksi. Aion palata kirjan teemoihin seuraavissa kirjoituksissa.

tiistai 11. huhtikuuta 2017

Havaintoja vaaleista

Kunnallisvaalien tulos on analysoitu varmaan viimeistä männynkäpyä myöten. Yritän seuraavassa tuoda esille joitakin lähestymistapoja, joita ei ole tuotu kovin paljoa esille.

Näyttää siltä, että vaaleissa jaettavana oleva äänimäärä jakautuu yhä pienempiin osiin äänestäjien löytäessä puoluekartalta uusia (tai uusvanhoja) puolueita tai nousevia poliittisia trendejä.

Suurimmat muutostrendit puoluekartalla tarjoavat perussuomalaiset ja vihreät, jotka ovat syöneet kolmen valtapuolueen kannatusta. Niinpä tätä nykyä minkään puoleen on vaikeaa ylittää 20 prosentin rajaa vaaleissa tai kannatusmittauksissa. Nyt se onnistui yhdeltä puolueelta, kun esimerkiksi vuoden 1996 vaaleissa kolme suurta saivat ääniosuudet 21,6-24,5 %. Seuraavissa vaaleissa (v. 2000) yhtä tanakka ote jatkui: kolmelle kärkipuolueelle 20,8-23,8 %. kannatus Vuonna 2008 näkyivät muutosoireet, kun perussuomalaiset lisäsivät kannatustaan seitsemällä prosentilla. Vanhat puolueet taistelivat vielä prosenttiosuutena yli 20 prosentin: 20,1-23,5, mutta vuoden 2012 vaaleissa johtavien puolueiden pieneneminen jo näkyi: 18,7-21,9 (enää yksi puolue yli kahden kympin rajan).

Nyt käydyissä vaaleissa kokoomus pääsi ainoana niukasti yli 20 prosentin rajan.

Ensin perussuomalaiset rokottivat muita puolueita ja nyt persujen väistyessä vähän sivummalle vihreät ottivat heidän paikkansa. Samaan aikaan ”ryhmä muut” eli mikropuolueet (joista useimmat ovat vasemmistopuolueita) ja rkp, kristilliset ja vasemmistoliitto kasvattivat kannatusosuuttaan. Pirstoutunut puoluekenttä saattaa vaikeuttaa tulevien enemmistöön perustuvien hallituskoalitioiden muodostumista . Itse asiassa Jyrki Kataisen hallituksen toiminnassa vaikutti juuri tämä haaste.

:::::::::::::::::

Monet pitävät vasemmisto-oikeisto -jaottelua jo vanhanaikaisena. En ole ihan samaa mieltä. Arvopohjan tarkastelun ohella sillä on merkitystä. Laskin nyt vasemmiston ja oikeiston kannatusosuudet puolueryhmittäin seuraavasti: vasemmisto 40-43 prosenttia ja porvaristo 57-60 prosenttia. Jottei asia vaikuttaisi liian yksinkertaiselta, niin on laadittu myös muita jaotelmia: vanhoillisvasemmistolaisuus, viherliberaalius, talousoikeistolaisuus, kunta-aktiivisuus (tilastollinen analyysi Ylen aineistosta prof. Markku Niemivirta & co). Kullekin ulottuvuudelle on määritetty sisältö, joka tuo syventävän näkökulman pelkkään oikeisto-vasemmisto -akseliin ja yhdistää tähän myös arvoasetelmia.

Totta kai on muistettava, että suurin osa ihmisistä mieltää itsensä ulottuvuuksille keskustaoikeistolaisuus, keskustavasemmistolaisuus.

::::::::::::::::

Olen joissakin kirjoituksissa viitannut populistien (ääripopulistien, sillä kaikki poliittiset puolueet ovat jossain määrin populisteja) takaiskuihin tai takapakkeihin Euroopan poliittisella kartalla: Suomessa tämä trendi korostui johtuen persujen hallitusvastuusta. Suomen kaltaisessa liberaalissa demokratiassa on vaikeaa kuvitella, että populistipuolueen äänimäärä voisi nousta 20 prosenttiin. Persuilta se onnistui hetkeksi gallupeissa, mutta Suomessa vaalit ovat kuitenkin yleisvaalityyppiset ja muukalaisviha tai muukalaisvieraus ei kanna pitkälle. Odotin, että persut olisivat hyötyneet kuntavaaleissa Pietarin ja Tukholman tapahtumista, mutta ei.

::::::::::::::::::

Joissakin kirjoituksissa on viitattu näiden vaalien henkilökeskeisyyteen. On melko varmaa, että tämä suuntaus jatkuu, jos se nyt koskaan on poistunutkaan. Siispä Jan Vapaavuoren, Ville Niinistön ja Timo Soinin, Touko Perkon, Sanna Marinin ja Li Anderssonin kaltaisia poliitikkoja saattaa tulla yhä enemmän. Tämä ryhmä muodostaa poliitikkoryhmän, jossa hyvä supliikki yhtyy monipuoliseen asiaosaamiseen. Timo Soini kuuluu harvalukuiseen joukkoon, joka on toistuvasti pystynyt ”fressiytymään”, kunnes vihdoin tuli seinä vastaan.

Nykyisessä yksilökeskeisessä ajattelussa, jossa ihmiset valittavat, etteivät osaa äänestää puolueiden poliittisten tavoitteiden perusteella, nousevat muita selkeämmin profiloituvat henkilöhahmot tosi tärkeiksi vaaleissa. Harmi, jos politiikan suosion kasvu on kiinni painotetusti tästä asiasta. Äänestystulpan pitäisi avautua myös asiapohjalta ilman, että kansalaisen poliittiseen heräämiseen tarvitaan äänestyskohteena poikkeusyksilö.

:::::::::::::::

Politiikassa menestyäkseen tarvitaan myös trendikkyyttä. Se, miten se saavutetaan onkin hyvin vaikeasti hahmotettavissa. Nyt mielestäni löi läpi yhdistelmä, jonka osasina olivat ihmisten turvallisuushakuisuus, poliittinen kotiinpaluu (harharetkiltä), vihreys yli puoluerajojen ja nuorekas tuoreus, jolla vedottiin puoluekannasta ”riippumattomuuteen”. Totta, nyt on suosittua olla puoluepolitiikassa mukana ilman leimautumisen tunnetta tai sitten luomalla kuva, että kysymys ei ole vanhasta politikoinnista. Osin tästä syystä - siellä täällä - löivät läpi ”meidän kunnan puolesta” -puolueet tai -ryhmittymät. Osa puolueista/ehdokkaista pystyi yhdistämään ajattelun tuoreuden ja vanhan poliittisen liikkeen.

Näistä syistä demareilla, keskustalla ja osin myös kokoomuksella oli voitettavana painolastit ”vanhasta politiikasta”, josta ne selviytyivät eriasteisesti, joskin kaikki tappion kärsineinä. Kysymys oli lopulta hyvin pienistä asioista aivan kuin jääkiekko-ottelussa, jossa etukäteen laskien äärimmäisen tasaiset joukkueet kohtaavat. Menestyjillä asiat vain loksahtavat paikoilleen. Jälkikäteen voidaan kyllä keksiä mitä innovatiivisimpia selityksiä sille, mistä menestyminen kulloinkin johtui.

:::::::::::::::::

Onko näiden vaalien johdosta syytä olla huolestunut demokratian puolesta? Äänestysaktivisuuden osalta kyllä, mutta tuskin muuten. Kansanvaltainen edustuksellinen demokratia todisti jälleen todellisen toimivuutensa. Jos seuraava trendi on nuorten murtautuminen politiikkaan – niin kuin nyt voisi arvuutella - voisi politiikkaan syntyä aivan uusi draivi.

Seitsemän tuntia äänestyspaikkojen sulkeutumisen jälkeen olivat lasketut tulokset tiedossa, ja tätä sanottiin lieväksi epäonnistumiseksi!

Äänestysaktiivisuus nousi edellisten vaalien 58,3:sta nyt toteutuneeseen 58,8:aan. Epätyydyttävä kehitys pysähtyi ainakin toistaiseksi. On liian paljon ihmisiä, jotka ovat turhautuneita äänestämään. Yksi lääke voisi olla luopuminen silmiinpistävästä halusta löytää prikulleen minun mieleeni oleva ehdokas, joka korjaa kokemani epäoikeudenmukaisuudet. Minulla on tunne, että monet eivät hyväksy muuta henkilöä kuin sen, jonka oletetaan olevan täsmäohjattu tarpeisiini. Kokeilin huvikseni äänestyskonetta. Lopetin, kun huomasin koneen johdattelevan yksityiskohdissa aivan väärille poluille siihen verrattuna, mikä oli yleinen kantani.

Yksi ongelma on vaalien runsaus. Nyt on tulossa jälleen rypäs uusia vaaleja. Turtuminen voi olla seurauksena. Jatkossa on syytä miettiä vaalien yhdistämistä, jotta samalla vaivalla hoidetaan kaksi asiaa.

Jos ei muita perusteita löydy, niin äänestämällä kannatetaan kansanvaltaa, joka on arvo sinänsä.