sunnuntai 17. maaliskuuta 2024

Suomen talouden valoisa tulevaisuus

 


 Otsake on mietitysti muotoiltu. Erimieltäkin saa olla. Se on syntynyt ”vastavirtaan” ajattelun pohjalta, onhan Suomen talouden kehitykselle luettu mitä synkimpiä madonlukuja. Positiivista uskoa luo T&Y-lehden numeron 1/2024 artikkeleiden ja esseiden kirjoittajat  (mm. Jaakko Kiander, Juho Saari, Mika Maliranta…). Onko kysymys toiveajattelusta? Niin voisi kuvitella, mutta oikeaa tukevaa maata kasvun pönkäksi on löydettävissä, kun raaputetaan vähän synkkyyden kattamaa pintaa syvemmältä.

Historioitsija Juha Siltala arvioi aikoinaan suomalaisen keskiluokan synnyn tapahtuneen aikavälillä 1966-1990. Ajoitus on paikallaan: kun kansanrintamahallitus muodostettiin vuonna 1966, aikakauden ilmapiiri oli suopea köyhyyden poistamiselle ja ihmisten nostamiseksi keskiluokkaan suhteellisesta niukkuudesta. Lainsäädännöllisesti edettiin odotettuun suuntaan. Siteet aiempaan maailmaan haluttiin katkaista ja ryhtyä toimiin elintason ja elämänlaadun kohottamiseksi. Muistan itsekin, kun 1960-luvun lopulla - asioiden edelle kiirehtien -  julistettiin komeasti, että nyt elintaso on riittävän korkealla tasolla, on aika kiinnittää huomiota elämänlaatuun.

Keskiluokan nousun kautta kesti 1990-luvun lamaan saakka. Sitten tuli romahdus, joka asetti yhteiskunnalle uudet haasteet. Kuitenkin laman jälkeinen vuosien 1994-2007 (ei seitsemän, vaan 14 lihavaa vuotta!) bkt:n kasvu keskimäärin vajaalla neljällä prosentilla näytti Nokian ynnä muiden siivittämänä nostavan Suomen korkeimpaan kategoriaan kansakuntien talouskilpailussa. Ja sitten finanssikriisin jälkeen iski talouten syvä anemia, jossa kasvu on ollut kiven takana. Nousu lakkasi lähes tyystin finanssikriisin ja nykypäivän välisellä 15-vuotisjaksolla. Ensimmäinen mieleen tuleva ajatus: miten osasimmekin missata hyvän vaurauden kasvun ”korjaavalla” liikkeellä, että emme vain luulisi itsestämme liikoja. Mutta onko asia ihan näin? Yritän löytää kehityksestä jotain uutta näkökulmaa talouden  asiantuntijoiden avulla.

Suomalaisten yritysten työn tuottavuus  kävi parhaiden kilpailijoiden tasolla 1995-2008 vain 10 prosentin päässä Ruotsista ja Tanskasta vain revähtääkseen muutamassa vuodessa  kaksinkertaiseksi  ja senkin yli. Mika Maliranta nostaa yrityssektorin tuottavuusvajoaman ”kaiken pahan aluksi ja juureksi” ohi heikentyneiden taloussuhteiden, kokonaisveroasteen alenemisen ja huonosti harkittujen menopäätösten.

Mitkä ovat edellytykset elpymiseen ja uuteen nousuun. Perusfundamentit ovat ennallaan: suomalaiset pk-yritykset investoivat jopa enemmän kuin Ruotsin ja Tanskan vastaavat yritykset. Tulokset näkyvät hitaasti kansantalouden  tasolla varsinkin, kun on kyseessä ovat pienet ja keskisuuret yritykset.

Yritysten osaamistaidot ovat kilpailukykyiset. Mika Malirannan mukaan suomalaisten yritysten digitalisaatioindeksi (Eurostat) on korkealla tasolla tekoälyn käyttöönottoa myöten. Toivottavasti tässä ei ole kysymys vain siitä, että Suomi on hyvä teoriassa, mutta ei saa ulosmitattua käytännössä tuloksia.  Suurissa yrityksissä on panostettu kiitettävästi perustutkimukseen. Maliranta on optimistinen koskien vaikutuksia koko kansantaloudessa.

Julkisen talouden velkasuhteen korostaminen on joskus aiemminkin ollut kovasti esillä, mutta talous on osoittanut kykyä selviytyä haasteista kerta toisensa jälkeen. Moni toivoo, että leikkausinnolla ei syödä orastavia kasvun edellytyksiä. Talouden haasteita ei ole syytä vähätellä, mutta monen mielestä ongelma ei ole kestävyysvaje vaan tulevaisuususkon vaje, siis synkistely.

:::::::::::::::::::::::::::::::::::

T&Y-lehden numerossa 1/2024, artikkelissa ”Kaikesta huolimatta kohtuullinen 2000-luku” Kevan toimitusjohtaja Jaakko Kiander avartaa käsitystämme talouden pitkän aikavälin taloussuunnittelusta ja strategioista. Kianderin lähtökohta on sama kuin minulla edellä eli kuva taloudesta on mielikuvissamme synkkä. Kiander kiepauttaa talouden hyrrää pitkällä aikavälillä sellaiseen asentoon, että kuva paranee! Perusasetelma on siis, että talouden kasvu vuoden 2009 jälkeen aina tähän päivään saakka on ollut vaatimatonta. Julkisen talouden kuva tulevaisuudessa on myös erittäin haastava.

Tällaisten tarkastelukulmien ongelma on se, että valitaan tietoisesti ne ajanjaksot tarkastelun kohteeksi, jotka tukevat omaa usein tarkoitushakuista lopputulosta. Niinpä vuodet 2009-2023 ovat olleet keskimäärin heikon tai olemattoman kasvun vuosia. Tosiasia on kuitenkin, että talouden vaihtelut ovat olleet suuria viime vuosikymmenellä.  Erityisen huonoja kasvun vuosia olivat vuodet 2009 ja 2020 (ja kohtalaisen  hyviä vuosia 2010-11). Nyt tullaan asian ytimeen. Jos lähtökohdaksi otetaan kokonaistuotannon taso vuonna  2000, niin vuosien 2000-2023 keskimääräinen talouskasvu  Suomessa ei ollut sen huonompi tai parempi kuin euroalueen maissa keskimäärin. Selitys on tietenkin se, että aikaväli 2000-2008 kuuluu noihin alussa mainittuihin ”lihaviin” (Nokia-)vuosiin 1994-2007 (tässähän joutuu turvautumaan miltei raamatullisiin ilmaisuihin). Kysymys tällaisissa tarkasteluissa  on siitä, mitkä vuodet valitaan mukaan  ja siitä kuinka paljon ”epäsymmetrisiä  häiriöitä” sisältyy tarkasteluvuosiin.

Lopulta kysymys on siitä, mikä tarkastelutapa on lopputuloksen kannalta järkevin. Hallitus asettaessaan tarkasteluun 15 laihaa vuotta ”2008-2023 haluaa osoittaa, että vertailu muihin EU-maihin antaa Suomen tilasta ankean kuvan. Kiander taas haluaa osoittaa, että paras arvio saadaan riittävän pitkällä tarkasteluvälillä, jolloin epäsymmetriset häiriöt/myönteiset signaalit osittain tai kokonaan kumoavat toisensa  ja päästään lähemmäksi arkitodellisuutta.

Kysymys on myös hermojen pitävyydestä,  lähdetäänkö säästöjen ja leikkausten tielle vai suositaanko pitkän aikavälin (riski)sijoittamista tulevaisuuteen. Julkisen talouden kunto näyttää muodostuvan ratkaisevaksi tekijäksi arvioitaessa Suomen selviytymistä (jollei sitten maailmanrauha järky) tulevista haasteista. Tässä kirjoituksessa on keskitytty bkt:n kehityksen seurantaan ylätasolla jättäen sen eri komponentit vähemmälle tarkastelulle.

keskiviikko 13. maaliskuuta 2024

Historialla on monta loppua

 


 Yle Areenassa on nähtävissä dokumenttisarja ”Hullu vuosi 1991”, jonka tarkoitus on valaista, mitä tapahtui Neuvostoliiton hajotessa ja muuttuessa Venäjäksi ja minkälainen tulevaisuus odotti EU-Suomea. Vaikeuskerrointa nykypäivään lisää vielä Suomen liittyminen Natoon, joka ei ollut tiedossa vielä vuoden 2021 syyskesällä, jolta ajalta dokumenttisarja on. Mielestäni dokumentti on oiva lähihistorian kertaus ja varsin osuva (menneen) tulevaisuuden analyysi. Täydennän kuvaa omilla mietteilläni tähän aikaan ja lähitulevaisuuteen liittyen.

Käsittelen vain neliosaisen sarjan osaa numero 2, ”Minne menet Venäjä?  Tapio Nurmisen johtamassa  keskustelussa mukana olivat Liisa Jaakonsaari, Tuomas Forsberg, Mikko Hautala ja Sini-Kukka Saari, kaikki nykyhistorian erinomaisia tuntijoita.

Asiantuntijavieras Jaakko Iloniemi avaa keskustelutilaisuuden  toteamalla, että emme tienneet 1990-luvulla, miksi Venäjä muotoutuu, emmekä vieläkään varmuudella tiedä. Samaa voidaan sanoa tälläkin hetkellä (vuonna 2024),  meillä on vain arvailuja. Se ei ole estänyt lukemattomia asiantuntijoita tai harrastelijoita  esittämästä enemmän tai vähemmän osuvia arvauksia siitä, mitä tästä kaikesta seuraa.

Käyn tässä blogissa läpi esitettyjä arvioita ”Historian loppu” -skenaarioiden näkökulmasta. Liisa Jaakonsaari näki 1990-luvulla odotukset Venäjästä  positiivisina, voisi puhua ylioptimismisina. Moni ajatteli, että Venäjästä muodostuisi jopa liberaalin demokratian tyyppinen valtio, jolla olisi nykyvaltion suhteet ympäröivään maailmaan. Ajateltiin, että Venäjäkin voisi jakaa Euroopan Unionin arvot.

Sini-Kukka Saari: vallitsi euforinen tilanne, jossa mikä tahansa oli mahdollista. Yhtä vaikuttava oli transitioteoria, jonka mukaan kaikissa maissa tapahtuu demokratisoitumiskehitys suurin piirtein samojen vaiheiden kautta. Venäjä oli yksi tähän kehitykseen osallistuneista. Näinhän ei käynyt Venäjällä ja taka-askelia on otettu monissa  kehittyneissäkin maissa.

Tuomas Forsberg näki suomalaisten asiantuntijoiden nähneen Venäjän kehityksen realistisesti. Yleinen kanta oli, että emme voi tietää, mitä tapahtuu ja epävarmuuden katsottiin pikemminkin lisääntyneen/lisääntyvän  ajan kuluessa. Pitkässä juoksussa Venäjän katsottiin kuitenkin etenevän kohti markkinataloutta venäläisin erityispiirtein.

Mikko Hautala: Venäjän markkinatalousviritelmät ovat epäonnistuneet kerta toisensa jälkeen. Konkreettisesti markkinatalouden kannattajien tappio kävi ilmi duumanvaaleissa 1993. Samaan aikaan lännessä vallitsi kuitenkin toiveikas hypetys. Suomessa oli ehkä realistisin näkemys tilanteesta: katsotaan, mitä siellä tapahtuu.

Venäjällä yritettiin uudistaa sekä taloudellista että poliittista järjestelmää. Koska taloudelliset uudistukset epäonnistuivat, vastaavasti kävi myös niistä johdetuille poliittisille uudistuksille. Luulo, että Venäjän talouden loputtomilta näyttävät resurssit pelastavat maan, osoittautui vääräksi.

Venäjän rasitteena on, että menneisyyden hallinta on jäänyt tekemättä. Historian vino käsittely  varmistaa sen, että nykyaikakin kärsii totuuden vajeista ja vääristelystä.

Punaisena lankana Venäjän ongelmien läpi kulkee aidon demokratian puute, joka heijastuu kaikille elämänalueille.

Venäjän  armeija oli yksi 1990-luvun sekavuuden kauden suurimmista menettäjistä. Jos hypätään nykyaikaan voidaan kuitenkin hämmentyneenä todeta, että armeija kuitenkin  sinnittelee osin vanhan kaluston kanssa,  menestyen joten kuten Ukrainan sodassa – tosin suuria tappioita kärsien.

Yhdeksänkymmentäluvun talouden sekasorrossa Venäjä ei yksinkertaisesti pystynyt osallistumaan vanhojen etujensa sotilaalliseen valvontaan, kuten aiemmin. Tämä tuli selväksi mm. entisen Jugoslavian alueen sodissa. Yhdysvallat oli suvereeni vallanpitäjä Venäjän intressien yli. Samaan aikaan monissa  Länsi-Euroopan maissa  sotilasmenot ajettiin alas kansainvälisen jännityksen ja vastakkainasettelun lieventymisen seurauksena.

Keskustelijat olivat yhtä mieltä siitä, että Putinin tavoitteena on Neuvostoliiton palauttaminen. Hän on todennut, että hajoaminen  oli 1900-luvun suurin geopoliittinen katastrofi. Vaikka Venäjä rypisi missä tahansa ongelmissa, se ei halua luopua suurvaltastatuksesta.

Yle Areenan keskusteluissa ei viitattu Putinin Münchenin kongressissa (2007) pitämään puheeseen, jossa Putin vielä nöyrästi vetosi länsimaihin hänen ajamansa tasapainon  palauttamiseksi. Tässä kohtaa hän veti tueksi BRICKS-maat ja syytti Yhdysvaltoja  siitä, ettei se huomioinut voimatasapainon muutoksia maailmanpolitiikassa. Näin kirjoitin blogissani vuonna 2022: ”Münchenin turvallisuuskonferenssilla vuonna 2007 on ikävä kaiku Venäjän nykyisen ekspansion käynnistäjänä.  Tärkeämpi asia unohtui: kävi niin, että Putin tuolloin viimeisen kerran varoitti tulevasta idän ja lännen välisestä konfliktista. Vuonna 2007 ei tajuttu, miten pitkälle Venäjä oli valmis menemään”.

Kaikkein tärkeimmät valtiot Putinin ekspansiossa ovat Ukraina ja Valko-Venäjä. Hänen ajatteluunsa ei kerta kaikkiaan sovi, että ko. valtiot ovat itsenäisiä.

Liisa Jaakonsaari toi esille Euroopan maiden provokatiivisen lähestymistavan Venäjää kohtaan Ukrainan kysymyksessä. Ei voi välttyä ajatukselta , että ne halusivat osoittaa Venäjälle kaapin paikan. Tilaisuus teki varkaan. EU:n kiinnostus Venäjää kohtaan laantui kuitenkin vuosien kuluessa  ja samalla menetettiin mahdollisuus vuoropuheluun. 

Putinin kaudella Venäjä on omaksunut ajattelutavan, jossa puskurivaltiot (ns. etupiiri) ovat valtiollisen rakenteen oleellinen osa länttä vastaan. Lännessä periaate on, että  kukin maa saa itse valita yhteistyökumppaninsa, kun taas Venäjä pyrkii painostamalla tai pakolla liittämään puolustuksensa osaksi itsenäisistä valtioista muodostuvan suojavyöhykkeen. Tässä on oleellinen ristiriita Venäjän ja lännen välillä. Baltian maille ja Suomelle lännessä vahvistettu liberaalidemokraattinen järjestelmä on ehdottoman tärkeä jo näiden maiden itsenäisenä säilymisen vuoksi. Venäjä ei – osin heikkoutensa takia – pystynyt vastustamaan Itä-Euroopan kansandemokratioiden liittymistä EU:hun ja Natoon, mutta Neuvostoliiton entisten osavaltioiden osalta Venäjän asenne muuttui oleellisesti tiukemmaksi.

Venäjällä on pysyvä pelko Ukrainan ja muiden entisen Neuvostoliiton alueiden liukumisesta länteen.  Venäjän ekspansiivinen propagandapuhe sekoittui sen todellisiin intresseihin Neuvostoliiton entisiä osavaltioita kohtaan. Niiden asemasta se ei halunnut tinkiä tuumaakaan. Tästä voidaan vetää suorat johtopäätökset Ukrainan sotaan. Yksi merkittävä sivujuonne tapahtui, kun lännessä ei uskottu Venäjän menevän ekspansiossaan niin pitkälle kuin se sitten meni. Sama toistui 2022 helmikuussa, kun Venäjä jälleen lännen yllättäen teki intervention Ukrainaan.

Miten ongelma ratkaistaan? Siinäpä kysymys. Todennäköisesti vain aika pystyy hoitamaan tämän yhä pahemmin laajamittaiselta sodalta haiskahtavan problematiikan.

:::::::::::::::::::::::::::

Venäjän yläluokka ei innostu demokratiasta jo siitä yksinkertaisesta syystä, että se on menettäjä tasa-arvoistamisen käynnistyessä. Muu väestö taas on flegmaattista, eikä kanna kovin suurta huolta – suhteellisen pientä liberaalia aktivistijoukkoa lukuun ottamatta – Venäjän autoritatiivisesta hallinnosta.

Demokratiasta ja Venäjästä puhuttaessa ei voida sivuuttaa muun maailman demokratioissa parhaillaan tapahtunutta/tapahtuvaa kansanvallan murenemista. Riittääkö liberaalien demokratioiden kiinnostus enää kantamaan huolta Venäjän demokratiamurheista? Mikko Hautalan mielipide on selvä: hän ei jäisi ”henkeään pidätellen” odottamaan  demokratian läpimurtoa Venäjällä. Sitä ei minunkaan mielestä tapahdu näkyvissä olevassa tulevaisuudessa.

Kaikki edellä kuvattu on suurvaltapolitiikan erittelyä. Keskustelun juontaja esitti teesin: olisiko Yhdysvaltain ja Kiinan ja Yhdysvaltain Venäjän suhteiden oltava paremmat kuin Venäjän ja Kiinan suhteet keskenään (alun perin ilmeisesti Mikko Hautalan aivoitus)? Ongelma on, että tämä ei toteudu nykytilanteessa.

Mikko Hautala nosti esille mielenkiintoisen lisäelementin suurvaltojen kilpailun laannuttamiseksi. Hän puhuu kybertasapainosta, kuten on puhuttu kauhun tasapainosta ydinaseissa. Kybersota on yksinkertaisesti liian kallista siihen osallistuville valtioille, jotta siihen kannattaisi ryhtyä. Tässä saattaa olla  ajatuksen siemen säädellä kyberriskiä.

Erityissuhde  vai tavallissuhde? Suomalaisilla on taipumus ajatella, että meillä on erityissuhde Venäjään. Ajatus on,  että tästä rakentuu jotain hyvää suomalaisille. Joissakin tapauksissa näin onkin, mutta Mikko Hautala on sitä mieltä, että erityissuhteen (suomettuminen!) käydessä rasitteeksi suomalaiset toivovat pikemminkin ”tavallissuhdetta”.

Keskustelijoilla oli selvästi odotuksia Venäjä-suhteiden kehittymisen puolesta, mutta nyt olemme nähneet, että suhteet ovat nollassa Ukrainan sodan takia. Parempinakin aikoina epäiltiin, että Venäjä ei ymmärrä EU:ta. Se haluaisi keskustella mieluiten kansallisvaltiopohjalta. Ehkä Venäjä ei haluakaan  yhteisöä keskustelukumppaniksi, koska kansallisvaltioiden kanssa asioiminen on Venäjän kannalta helpompaa: ”Kuka on EU?”.

Lopuksi  Yle Areenan keskustelussa keskityttiin Venäjään uhkatekijänä. Sellaiseksihan se on muodostunut molemminpuolisen varustelun ja Venäjän aggressiivisen käytöksen johdosta. Kun Suomi liittyi Natoon, tilanne muuttui yhteistyön kannalta dramaattisesti huonompaan suuntaan. Kaikki keskustelijat olivat samaa mieltä: Venäjän kanssa pitää olla varuillaan. Olisi mielenkiintoista kuitenkin tietää, mitkä kannat keskustelijoilla on nyt Venäjä-yhteistyön mahdollisuuksiin, kun Suomi liittyi Natoon  ja Venäjä tuntuu yhä kompromettoidummalta.

Yhteisesti ei uskottu suhteiden parantumiseen Putinin jälkeen. Sen sijaan Venäjällä on kasapäin Putinin jälkeisiä ongelmia hoidettavanaan. Tämänkin blogikirjoituksen käsittelemässä ajanjaksossa on historia ehtinyt loppua monta kertaa.

Vielä olisin toivonut  yhtä keskustelunaihetta: onko mitään mahdollisuutta luoda edellytykset kompromissille Ukrainan ja Venäjä välillä esimerkiksi maa-alueista käytävän keskustelun pohjalta (oletus: suljetaan keskustelun piiristä ulos sana ”EI”)?

 

 

sunnuntai 10. maaliskuuta 2024

Venäjä-suhteet – onko historia nyt loppunut?

 


 Presidentti Niinistö aloitti tehtävässään vuonna 2012. Paljon on sen jälkeen  tapahtunut sellaista, joka on vavisuttanut maailmanrauhaa. Useimmat asiantuntijat eivät osanneet arvioida tulevaa, joka lännessä on nyttemmin nähty kansainvälisten suhteiden epävakauden alkuna, mutta Venäjällä historian vääryyksien korjaamisena. Lähestyn aihetta Helsingin Sanomien pääkirjoituksen kautta omaa kritiikkiä unohtamatta: ”Niinistön kohdalle osui ikävä Venäjä” 3.3.2024.

Itselläni – tähän liittyen - on mielessä eräs TV- dokumentti, joka oli tehty 2000-luvun alussa (tarkempi aika on hävinnyt muistista). Siinä pohdittiin tulevaa Venäjän kehitystä, josta oli nähtävissä selviä muutoksen merkkejä jo tuohon aikaan. Paikalla oli venäläinen ”Putin kuiskaaja”, joka  totesi,  että tämä vaihe, jossa Venäjä ei enää hyväksy tapahtunutta  maailmanpolitiikan sivuraiteelle joutumista,  peruuttamattomasti lähestyy. Mutta samaan hengenvetoon hän totesi, että Venäjän aseman palauttaminen entiseen suuruuteen kestää kauan, kauan aikaa. Oli siis selvästi odotettavissa jotakin tukevaisuudessa tapahtuvaa, joka liippaisi koko ympäröivää maailmaa. Muistan hätkähtäneeni. Tässä siis oli  jotain pitkän aikavälin suunnittelua takana, jotain sellaista, joka vielä järisyttäisi maailmaa, mutta jota ei haluttu vielä tuolloin  tarkentaa. Sitten muut ajankohtaisemmat asiat vyöryivät noiden tapahtumien yli. Mutta, mutta …. aina kun Venäjällä  tapahtui  jotain poikkeavaa,  palautui mieleeni tuon asioiden taustoja selvästi tuntevan ennustajan pahaenteiset puheet.

:::::::::::::::::::::::::

Suomen ja Venäjän välillä oli 2000-luvulla vallalla vanha käytäntö, jossa valtionpäämiehet tapasivat toisiaan epäsäännöllisen säännöllisesti keskustelemalla maiden välisten suhteiden kehityksestä. Se aika, joka joskus vallitsi, ja jossa jokaisella sanalla valtiovierailun loppukommunikeassa oli jokin merkitys, oli toki ohi.

Vielä kylmän sodan jälkeisten kansainvälisten tapahtumien turbulenssin käynnistyessä Suomen ja Venäjän valtionpäämiehet jatkoivat tapaamisia suhteiden keskeytymättömyyden nimissä. Tavoitteena Suomen puolelta oli vakauden  säilyttäminen (”aktiivinen vakauspolitiikka”) maiden välillä, ikään kuin olisi haluttu pysäyttää maailma, koska mitään dramaattista ei oletettu tapahtuvan.

Presidentti noudatti vanhaa suhteiden ylläpitolinjaa, vaikka monitahoisempi keskustelu muutoin oli viriämässä. Tätä Niinistön linjaa monet pitivät oireena suomettumisen jatkumisesta, vaikka varsinaiset suomettumisen ajat olivat kaukana takanapäin. Tietynlainen turhautunut ärtymys kuitenkin vallitsi ja voitti alaa. Myös valtakunnan korkein johto tietenkin reagoi tapahtuneeseen: tarvittiin muutoksia.

Kuitenkin presidentti piti ulkopolitiikan ohjat käsissään ja se saattoi merkitä joidenkin pitämistä ulkopoliittisen syvätiedon ulkopuolella vähän Kekkosen aikoja mukaillen. Media kritisoi suhteiden hoidon turhana pidettyä salamyhkäisyyttä.

Presidentti Niinistö koki presidenttikausillaan Venäjän muutoksen täydessä laajuudessaan. Niinistö säilytti kuitenkin tietyn varovaisuuden ja odotti selkeämpää näyttöä Venäjän tarkoitusperistä. Se saatiin, kun Venäjä hyökkäsi Ukrainan kimppuun.  Niinistö viestitti:  Nyt on naamiot riisuttu, ja vain sodan kasvot näkyvät”.   

Korkeimman vallan vaihtumisen saumakohta Suomessa helmi-maaliskuun vaihteessa 2024 vapautti Niinistön antamaan tunnustusta niille, jotka olivat jo kauan ennen virallista h-hetkeä halunneet Suomen liittyvän Natoon. Niinistö sanoi heidän edustaneen ”arvokasta ajattelua”.

Hesari toteaa pääkirjoituksessaan 3.3.2024 presidentin linjanneen, että Nato-päätös ei ollut mahdollinen ennen vuotta 2022 lisäten sitten sarkastisesti, että ”eipä varmaan, jos presidenttikin vastusti”. Tämä sivallus on HS:n linjan mukainen, onhan se kannattanut Natoon liittymistä jo vuodesta 2006 saakka.  Sitten HS toteaa linjaansa jatkaen: ”… ja onneksi (Natoon) myös päästiin”. Ja edelleen: ”Lopputulos oli Suomen kannalta hyvä, mutta Niinistön linjan viisauden arvioivat aikanaan historioitsijat”. Niin he arvioivat tietenkin myös Hesarin linjan. Hesarin argumentit viittaavat tunnettuun tosiasiaan, että se oli tyytymätön ja turhautunut Nato-hidasteluun. Omalta puoleltani olin (ja olen) valmis hyväksymään Niinistön epävarmuuden ja epäilyjen kautta kovassa paineessa syntyneen hitaan päätöksenteon. Olisi päätöstä voitu vieläkin venyttää. Presidentti tavallaan vahvisti valtionpäämiehen kokonaisvastuun sivuuttaen kiirehtijät.

Olen pohtinut omaa kantaani monissa kirjoituksissani ja suhtaudun kriittisesti niihin, jotka ovat pitäneet Nato-myönteistä linjaa itsestään selvänä. Tulee tunne, että näille ihmisille fukujamalainen  historian loppu vähintäänkin häämöttää vahvasti, so. ulkopolitiikan päälinjat on nyt hyväksytty näkyvissä olevan tulevaisuuden ajaksi.

Venäjän suhteita pitää nyt ajatella vuoden nolla (2022) näkökulmasta. Keskeinen ajatus on, kuinka hyvin asettuminen Nato-maiden joukkoon palvelee Suomen turvallisuutta verrattuna siihen näkymään, joka olisi avautunut Naton ulkopuolelle  jäämisestä. Suomen kansan enemmistö liputti liittymisen   puolesta, joten siltä osin asia on selvä.

Asioiden monimutkaisuudesta kertoo, että Natoon liityttiin suurelta osin sen takia, että turvataan Suomen 1300 kilometriä pitkä itäraja sotilaalliselta uhalta, mutta nyt saattaa käydä niin, että  välitön uhka onkin tulossa turvapaikkaa hakevien siviilien kansainvaelluksen muodossa.

:::::::::::::::::::::::::::::

Presidentin vaihdoksen yhteydessä pidettiin puheet, jotka kertoivat jotain kahden  valtionpäämiehen ajattelusta. Uutena miehenä Stubb korosti kompromissien ja empatian tarvetta sekä uhkaavaa  kahtiajakautumisen ongelmaa. Nämä tulevaisuuden huomiot ansaitsevat tietenkin huutomerkin peräänsä.

Yhtenä Suomen politiikan johtotähtenä on ollut ulkopoliittinen jatkuvuus. Nyt on tapahtunut muutaman vuoden aikajänteellä paradigman muutos liittoutumattomuudesta liittoutuneeksi. Ja sitähän tässäkin kirjoituksessa puidaan. Pitäisi mielestäni oikeasti ymmärtää, mitä on tapahtunut geopoliittisesti: olemme  vaihtaneet asemaamme radikaalisti, jonka itäinen naapuri asettaa kyseenalaiseksi määräämättömäksi ajaksi. Kysymys on paljolti siitä, olisiko sittenkin hyvä pyrkiä säilyttämään jokin pidemmän aikavälin jatkuvuuden punainen lanka.

Eero Heinäluoma painotti Demarissa vastikään kahden presidentin välistä  elämänkatsomuksellista erilaisuutta  ja kokemuksen määrää. En voi välttyä ajatukselta, että Stubbin puheisiin liittyvä sapelinkalistelu ja militarismihenkisyys hämmentävät. Stubbin käyttämät ilmaisut ”Nato-presidentti” ja ”Nato-Suomi”  ovat niminä hätävarjelun liioittelua. Jää nähtäväksi hälvenevätkö nämä haukkamaiset  sloganit ajan kanssa? 

Alexander  Stubb nosti vaalikampanjassaan esille käsitteen ”arvopohjainen realismi” (joka on tuliainen ison veden takaa), jolla tarkoitetaan oman arvopohjan lujuuden puolustamista, mutta samalla toisin  käyttäytyvän valtion jonkinasteista ymmärtämistä. Eroa voisi selventää kuvaamalla liberaalidemokratiaa omaksuttuna arvopohjana ja autoritaarisia valtioita realiteettina. Vaatii lujahermoista ja pelotonta realismia suhtautua olemassa olevana tosiasiana tahoon, joka ei piittaa vähäisimmässäkään määrin  liberaalidemokraattisista periaatteista.

Toteamalla, ettei ottaisi Vladimir Putinilta onnittelupuhelua vastaan  presidentiksi valinnan johdosta, Stubb paljasti oman ajattelutapansa ja samalla vahvan  sitoutumisen lännettymiseen. Eiköhän tässä jäänyt  jotain uupumaan tavoitellusta realismista? Niinistön ja Stubbin suuri ero on, että Stubb  on nopea käänteissään, kun taas Niinistöstä jää kuva perusteellisesti harkitsevasta valtionpäämiehestä, joka välttelee  virheitä. Stubbin ongelmaksi saattaa muodostua kiivaan menon keskellä  vauhtisokeus.

::::::::::::::::::::::::::::::

Ovatko Venäjän ja Suomen suhteet nyt tässä? Eivät varmasti ole. Historia ei ole loppunut. Emme voi tietää, mistä globaalin ympäristön sijainnista löydämme itsemme neljännesvuosisadan päästä, ehkä emme edes neljän vuoden päästä. Nyt näyttää siltä, että sodan kynnyksen ylittäminen ei tuota moraalista ahdistusta.

Nykyisin miltei kilpaillaan siitä, kuka saa kiinnitettyä eniten sotaisaa huomiota osakseen. Ja toisaalta unohtuu, että Naton piti pelkällä ominaispainollaan olla yksi rauhan takaajista, mutta tähän asti päällimmäisenä on ollut taustalla muhiva kansainvälinen jännittyneisyys. Vääjäämättömältä näyttää, että nyt kuljetaan  kohti sotaa, niin mielipuoliselta kuin se kuulostaakin.   

Niin hulluksi maailma ei voi tulla” (että suursota syttyy) sanoi Väinö Tanner ennen talvisotaa. Otan riskin ja sanon nyt kaiken uhallakin samalla tavalla kuin Tanner.

tiistai 5. maaliskuuta 2024

Piileskeleekö yövartijavaltio nurkan takana?

 


On arvioitu, että populistiset puolueet jatkavat läpimurtoaan Euroopan vaalisumassa 2024. Samalla on nähtävissä, että populistit integroituvat kiinteämmin olemassa olevaan puoluekenttään (esim. Italia, Ruotsi, Suomi, Hollanti) ja pääsevät entistä tehokkaammin vaikuttamaan hallituksen kautta tai muutoin noudatettavaan politiikkaan. Ääriajattelusta on jouduttu tinkimään, jos siitä on edes haluttu pitää kiinni, kun hallitusvastuu houkuttelee.  Populistisissa ja ääriryhmissä on siis ajateltu vakauttaa puolueen asema luopumalla kaikkein radikaaleimmista tavoitteista, mutta samalla yhteiskunta kokee jäljelle jäävien muutosvoimien vaikutuksen, joita seuraavassa yritän eritellä.

 Osassa maita, joissa radikaalioikeisto on tavoittelemassa valtaanpääsyä, kiivas vastakkainasettelu jatkuu (esim. USA). Yhdysvaltain pikkuhiljaa käynnistyviä presidentinvaaleja seuratessa on tullut jälleen mieleen, kuinka vaikeata on hallita demokraattista järjestelmää. En tietenkään väitä, että hallitseminen autoritäärisen järjestelmän avulla olisi helpompaa, päinvastoin. Mutta kirjoitetaan nyt liberaalin demokratian ongelmista, kun ollaan järjestelmän sisällä.

Juuri nyt tuntuu, että hyvinvointiyhteiskunnan ”parasta ennen”-päiväys meni jo. Se ei ole mennyt kertalaakista, vaan hiljaa hivuttaen. Siitä on kuitenkin tarpeeksi jäljellä, jotta hyvinvointiyhteiskunnan nimi voidaan toistaiseksi säilyttää. Eikä muutos toteudu suoraviivaisesti, koska vanhalla hyvinvointiyhteiskunnalla on puolustajansa – useat vanhat, perinteiset puolueet.

Selvimmin muuttunut tilanne näkyy julkisten palvelujen vaikeutuneena saatavuutena. Osa ihmisistä on kypsynyt palvelujen karsimiseen ja vaihtanut palveluntarjoajan yksityiseen. Tullaan monimutkaiseen yhtälöön, jossa julkisen ja yksityisen palvelun hinnoittelu/kustannustenjako vaikuttaa herkkään tulonjakoaparaattiin.

Muutos vanhasta tutusta uuteen tuntemattomaan on haasteellinen. Ihmiset tuntevat, ettei nykyinen liberaali demokratia vastaa heidän tarpeitaan. On kuitenkin kyseenalaista pystyvätkö autoritaariset, populistiset tai radikaalit ryhmät ottamaan niukkuuden haasteen vastaan tosiasiallisesti. Populismi on välivaiheen ilmiö, joka tuskin pystyy tarjoamaan pysyviä elementtejä elämisen ja toimeentulon uusiksi osa-alueiksi. Pidemmässä juoksussa moderni voisi muodostua kahdesta toisiaan vastaan kulkevasta trendistä. Toinen on valtion ohjausvaikutuksen lisääminen silloin, kun  on kysymys esimerkiksi energia-  ilmasto- tai muista suurista asioista  ja toinen trendi muodostuu ihmisten/yksilöiden kyvystä ottaa haltuun sellaisia palveluja, jotka olivat yhteiskunnan hoidettavana aiemmin. Ihmisillä saattaa olla taipumus jättää välillisen demokratian toteutus kasvottomalle virkavallalle ja oma osallistuminen hiipuu ohueksi. Demokratia ei kehity, sitä vain ylläpidetään.

Mietintämyssyssä on ollut Suomen puolueiden kannatusmuutosten merkitys tilanteessa, jossa ”uusi” populistinen/radikaali puolue tunkeutuu suurten puolueiden joukkoon. Tarkoitan tässä tietenkin perussuomalaisia ja muita oikeistoradikaaleiksi muuttuneita puolueita. Jälkimmäisestä esimerkkinä on Yhdysvaltain republikaaninen puolue: vanha puolue (tai huomattava osa siitä) muutti luonnettaan, kun omaksui ”Movement Conservatismin” (Reagan, Goldwater, Trump…) radikaalit periaatteet.

Myös perussuomalaisilla yksi lähtökohta menestykselle on ideologinen tai pikemminkin ideologiset muutokset vanhan ideologian sisällä. Perussuomalaiset on muuttunut populistisesta konservatiivisesta puolueesta (työväenpuolue ilman ideologiaa) radikaaliksi oikeistopuolueeksi, joka on ajanut oikealta  kokoomuksen ohi. Kaikkia perussuomalaisista johdettavia puoluekentän muutoksia on toistaiseksi vaikea hahmottaa.

Kaivoin esille erään vanhan blogikirjoituksen (”Amerikkalainen unelma ja painajainen” 4.11. 2016), jossa oli yksi kappale, jossa mielestäni tavoitetaan Suomessakin tapahtuneen muutoksen ydin: ”Ideologisista syistä ……… köyhät miehet ja naiset vastustavat (itseään hyödyttävää) sosiaaliturvaa ja antavat äänensä republikaaneille, jotka ovat olleet ”isoa valtiota” (siis kattavaa sosiaaliturvaa) vastaan ja ovat keventäneet suurituloisten verotusta. Hämmentävää tässä on, että pienituloiset republikaanien kannattajat äänestivät omaa etuaan vastaan. He haluavat olla ”kunnollisia” eivätkä halua valtiolta mitään, mutta eivät halua muidenkaan saavan.”

Perussuomalaiset ovat tavoittaneet jotain oleellista oikeistoradikaalista republikaanisen puolueen ajattelusta. Meillä polarisoitumiskehitys (köyhyyteen putoaminen, rikkaiden eriytyminen) ei ole niin pitkällä kuin Yhdysvalloissa, joten sitä ei kannattane erikseen painottaa. Mutta omillaan toimeentuloa korostavat arvokysymykset nousevat arvoon arvaamattomaan ”kaikki pidetään mukana” -ideologian ohi.

::::::::::::::::::::::::::  

Olen joskus spekuloinut, kuinka helppoa tai vaikeaa on liittyminen ”uuteen ” puolueeseen vanhan puolueaparaatin  ohitse. Perussuomalaisiin ajautuu muissa puolueissa tavalla tai toisella pakit saaneita, mutta on paljon niitäkin, joita vanhat puolueet eivät viehätä. Tätä polkua pitkin perussuomalaiset ovat saaneet lahjakkaita (nuoria) poliitikkoja riveihinsä enemmän kuin ehkä muutoin olisi ollut mahdollista. Tietenkin ajan myötä - joka nyt on jo nähtävissä -  perussuomalaiset muuttuu osaksi vakiintunutta puoluekenttää, jolloin samankaltaistava vaikutus rupeaa puremaan ja uutuudenviehätys poistuu.

Perussuomalaisia sitoo hallitukseen velanhoito ja talouden niukkuuden vaateet. Suostuminen niukkuuden talouteen on vallannut pikkuhiljaa koko perussuomalaisten eduskuntaryhmän. Talouden tiukkuudesta on  tullut mantra, jonka nimiin vannotaan aktiivisesti, onpa siitä tullut jollakin tapaa kunnia-asia.

On omaksuttu kanta, jonka mukaan hyvinvointiyhteiskunnan palveluja on paisutettu liikaa. Valtiovarainministeri Riikka Purran kovaa retoriikkaa on alettu tavallaan ihailla kannattajien keskuudessa. Elinkeinoministeri Wille Rydmanin asettuminen Purran perälaudaksi on pitänyt epäilijätkin rivissä. Kovalla linjalla on erottauduttu jopa muutoin samanhenkisestä kokoomuksesta. Kannatuksen nousu siivittää haavetta jatkuvasta puolueen nousukierteestä.

Toisaalta kansalaisiin kohdistuvia leikkauksia ja säästöjä ei ole vielä toteutettu, joten on odotettavissa, että vasta siinä vaiheessa ärtymys purkaantuu, kun niukkuus näkyy omalla tilillä.

Presidentinvaalit niin tärkeät kuin ne olivatkin, eivät ole himmentäneet vasta kolmanneksi niissä sijoittuneen Jussi Halla-ahon gloriaa, joka henkilönä on yksi puolueen suosion salaisuuksista. Myös itärajan sulku on satanut sisäministeri Mari Rantasen kautta puolueen laariin.  Eurovaaleissa kesäkuussa 2024 odotetaan puolueen menestyksen jatkuvan.

Radikaalilla oikeistolla on nyt tilaisuus ja paikka iskeä, koska meneillään on varsinainen vaalien suma ympäri maailmaa.

Erilaisilla yhteiskunnilla on erilaisia tapoja (ja osaamista) sulauttaa populistisia (tai vastaavia) näkemyksiä itseensä. Suomalainen yhteiskunta on ehkä sulauttavimpien joukossa: Veikko Vennamon ja Timo Soinin populistit, kansandemokraatit 1940- ja 1970-luvulla, äärioikeisto 1930-luvulla ovat kaikki esimerkkejä siitä, että eristäminen ei välttämättä ole tuloksellisin linja. Populistiset liikkeet voi syleillä vaarattomiksi. Tässä on liberaalidemokraattisen mallin suuri voima.

Suurin vaara, minkä liberaalidemokratia voi aiheuttaa itselleen on mielestäni ylemmyydentunne, nöyryyden puuttuminen. Kymmenien vuosien näytöt ovat tuudittaneet ajatukseen, että liberaalidemokratia on lyömätön järjestelmä. Jos näin koetaan, niin silloin kannattaa palauttaa mieleen liberaalidemokratian oma taistelujen tie onnistujaksi.

Perussuomalaiset ovat integroituneet osaksi suomalaista poliittista päätöksentekokoneistoa usean yrityksen jälkeen. Sekä perussuomalaiset että poliittinen järjestelmä ovat muuttuneet. On tapahtunut  sopeutuminen vallitsevaan tilanteeseen.  Jää nähtäväksi, miten kehitys kehittyy. Kokemus on opettanut, että ihmiset haluavat pidemmällä aikajänteellä niukkuuden sijasta kokea vaurastumista.

 

perjantai 1. maaliskuuta 2024

Niinistön perintö

 


 Monilla tahoilla tullaan kysymään seuraavien kuukausien aikana, mikä on presidentti Niinistön perintö seuraajalleen ja Suomelle. En yritäkään vetää kovin pitkälle meneviä johtopäätöksiä näin varhaisessa vaiheessa. Lähteetkin puuttuvat. Kokonaisuuden hahmottamiseen käytettävissä oleva aikaperspektiivi on liian lyhyt. Mutta kyllä jotain aivan oleellista  voidaan koota tämänhetkiseen yhteenvetoon. Presidentin tehtävien mukaisesti kiinnitän huomiota erityisesti ulkopolitiikkaan.

Mitään dramaattisia muutoksia presidentin valtaoikeuksiin ei Niinistön kaudella ole tehty. Ns.lautaskiistakin poistui (v. 2012) sopivasti ennen Niinistön presidenttikausia. Valtaoikeudet on saatettu asiallisesti ottaen nykymuotoon aikapäiviä sitten. Eri asia on, että kansalaiset eräiden mielipidetiedustelujen mukaan haluaisivat laajentaa presidentin valtaa. Sama ilmiö on havaittavissa eräissä muissakin maissa. Se on kuitenkin toisen kirjoituksen aihe.

Niinistöllä oli tosiasiallista valtaa vähemmän kuin kellään edeltäjällä, mutta kansansuosio on vaikuttanut päinvastaiseen suuntaan. Presidentistä ehkä haluttaisiin tehdä kansakunnan isähahmo, joka tarvittaessa ojentaisi riiteleviä poliitikkoja. Niinistö on tähän löytänyt käsittääkseni sopivan kompromissin: hän on omalla työllään kasvattanut omaa arvovaltaansa ilman, että valtaoikeuksia on muutettu. 

Sauli Niinistö herätti Suomen presidenttinä poikkeuksellisen paljon huomiota myös kansainvälisesti johtuen pääosin Natoon liittymisestä, mutta myös kainostelemattomalla esilläolollaan, vaikkei mikään tarkoitushakuinen julkisuudentavoittelija ollutkaan. Hän otti vastaan arvostetun kansainvälisen toimijan roolin, joka hänelle tarjottiin. Mentiin asiat edellä eteenpäin.

Seuraaja Alexander Stubb on erinomainen Niinistön työn jatkaja  loistavine esiintymis- ja kielitaitoineen. Entä mitä Stubbissa on ”enemmän” kuin Niinistössä? No, ehkä maailmankansalaisuutta! Uusimmat ajattelevat niin, että Niinistön seuraaja on täyttänyt odotukset, kun hän toimii edeltäjänsä tavoin.

Alexander  Stubb nosti vaalikampanjassaan esille käsitteen ”arvopohjainen realismi”, jolla tarkoitetaan oman arvopohjan lujuuden puolustamista, mutta samalla toisin  käyttäytyvän valtion ymmärtämistä, vaikkei sitä välttämättä hyväksyisikään. Ihan näin rakentavaa kuvaa en ole saanut Stubbista, mutta seurataan tilanteiden kehittymistä. Robert McNamara sanoi aikoinaan - kaiken koettuaan - että "asetu vihollisesi asemaan".

Mikä presidentti Niinistöstä jäi mieleen päällimmäisenä? Monet ovat valmiit nostamaan esille hänen kaksi klassista sanontaansa. Ne molemmat liittyvät aivan oleellisesti jännittyneeseen kansainväliseen tilanteeseen:  ”Kyllä kasakka vie, mikä irti on” ja ”Nyt on naamiot riisuttu, ja vain sodan kasvot näkyvät” Kasakkavertauksella hän tarkoitti, että vaeltavat kasakkalaumat (Venäjä) ottavat matkan varrella haltuunsa sen, mikä otettavissa on. Kasakkamentaliteettiin ei sisälly strategisia eikä edes taktisia olettamuksia ja lopullisia päämääriä. Kasakan halu saavuttaa menestystä syntyy tilanteista, jotka eteen aukeavat. Sodat olivat kasakan elämän keskeinen sisältö. Vertauskuva symboloinee Vladimir Putinin ”maailmanjärjestystä”, joka ei ole ollut valmis alun perin, vaan joka on kehittynyt viime vuosien kuluessa. Yksi pettämätön lähtökohta on kuitenkin ollut Neuvostoliiton mureneminen, josta muodostui Putinin ja hänen avustajiensa päässä 1900-luvun suurin geopoliittinen katastrofi.

Kasakkavertauksessa paljonsellaista, mikä on tunnusomaista venäläisille ja venäläisyydelle. Ehkä tärkein viesti Niinistön sanomana oli, että kasakoiden (Venäjän) kanssa pitää olla hereillä. Pitää yrittää lukea, mitä he seuraavaksi aikovat. Muutoin toiminta jää arvoitukseksi. Kasakkavertaukseen sisältyykin  ajatus Venäjän arvaamattomuudesta, joka vastustajien tulee ottaa huomioon strategioissaan. Putinilla näyttää myös olevan kyky luoda itsestään kuva, että hänellä on tilanne hallussaan riippumatta siitä, mikä on todellisuus.

Naamioiden riisumisella Niinistö viestitti, että kaikki se, mikä oli arvailujen valossa Venäjän käytöksessä, paljastui sen hyökättyä Ukrainan kimppuun. Vasta sitten suurvaltasota oli mahdollinen.  Ja toden totta, helmikuuhun 2022 saakka Venäjän toimet vaikuttivat propagandalta, jossa päämäärät olivat auki. Tämän sanon siitä huolimatta, että Krimin niemimaan valtaaminen tapahtui jo 2014. Pian julistettiin, että ”Venäjä on rajaton”.

:::::::::::::::::::::::::::

Niinistö oli jo rivipoliitikkona sitä mieltä, että Natoon on liityttävä. Kuitenkin olen monta kertaa tuonut esille, että presidenttinä Natoon liittyminen oli Niinistölle vaikea kysymys. Hänellä oli ja on valtionpäämiehen vastuu kaikista niistä seuraamuksista, joita päätöksestä seuraa. Kun ei tiedä varmasti, oli syytä olla tekemättä lopullista päätöstä. Niinistö oli siis viimeisten joukossa, joka antoi liittymiselle periksi.

Aina niin yksioikoisen suoraviivainen Jussi  Niinistö näyttää  asettaneen presidentin Nato-puntaroinnin kyseenalaiseksi. Hänen mielestään se oli ilmeisesti jahkailua. Jussi Niinistö lukee tapahtunutta ikään kuin historia olisi jo loppunut.

Olen vieläkin sitä mieltä,  että presidentin Nato-päätös oli ankaran mutta aiheellisen itsetutkiskelun tulosta. Sieltä täältä alkoi kuulua mutinaa, että miksi selvää päätöstä ei ole jo tehty. Presidentin oli annettava periksi, koska ylivoimainen enemmistö päättäjistä ja kansasta oli vihreän napin painamisen kannalla. Olen  hyvin  pitkälle presidentin kanssa samaa mieltä siitä, että pohdiskelulle löytyy perusteet ja olisi  löytynyt myös siinä tapauksessa, jos harkintaa olisi jatkettu pidempään. Mutta tapahtumien vyörylle presidenttikään ei mahtanut mitään.

Kukaan ei tiedä, miten Venäjä tulee kestämään. Ensimmäisessä maailmansodassa se romahti totaalisesti ja toisessa se kuului suuriin voittajiin -  omista ansioistaan. Siinä on vaihteluväli!  Erityisesti kiinnittäisin  huomiota venäläisten tyytymiseen vähään sekasorron keskellä.  

:::::::::::::::::

Jotenkin luonteenomaista Niinistölle on pidättäytyminen suurieleisistä sanoista. Hän on tässä puheissaan mahtipontisen Emmanuel Macronin vastakohta. Niinistön mielestä asioita on hoidettava hienovaraisesti.

Realisti hän on selvästikin: Ukrainassa on tapahtunut odotuksiin nähden kaksi käännettä sotatapahtumissa,  joista jälkimmäinen ei lupaa hyvää meille, kuten Niinistökin on todennut.

Alexander Stubbin ja Sauli Niinistön välille on auennut näkymä, jossa päämäärät ovat vastakkaisia monessa suhteessa. Mitä maailmanpolitiikkaan tulee, Stubb on korostetusti lännettynyt. Jää vaikutelma ikään kuin rasittava suomettuminen on nyt kumottava menneitä syntejä hyvittävällä lännettymisellä.  Ei kai ulkopolitiikka ole nollasummapeliä? Varovaisen ja vanhahtavan Niinistön rinnalla nopea ja spontaani Stubb koetaan rohkeana kannattamiensa  asioiden esille tuojana. Mutta puhuuko hän suulla suuremmalla?

::::::::::::::::::::::::

Itärajan turvallisuudesta Niinistö on huolissaan, mutta varuillaan oleva, eikä vaiheessa olevasta tapahtumasarjasta halua vetää mitään johtopäätöksiä. Rajaturvallisuudesta päättäminen on monitahoinen ja päätöksentekoa rasittava yhtälö. Sille on ominaista, että toinen osapuoli tietoisesti järjestää syitä konfliktiin, joka hybridiuhkineen voi poikia isommankin revohkan. Itärajan turvallisuus on ensi sijassa hallituksen asia, mutta aivan varmasti löytyy myös uuden presidentin työpöydältä. Uuden presidentin ensimmäinen koettelemus voi olla lumien sulamisvesien myötä tuleva pakolaistulva itärajalla, jonka venäläiset ovat organisoineet.

Presidentin itsenäisestä päätöksenteosta Niinistö piti tiukasti kiinni joutuen vain harvoin reviirikiistoihin. Niinistö noudatti toimivaltuuksien tarkkaa rajanvetoa sisä- ja ulkopolitiikan välillä. Suurempaa kiistaa näistäkään ei esiintynyt, vaikka arvatenkin ajoittainen ärtyminen nousi pintaan.

Kaiken kaikkiaan Niinistö oli reaalipoliitikko, joka ymmärsi varhain, että jokainen kansakunta - juhlapuheista viisveisaten  -  ajattelee ensi sijassa omaa turvallisuuttaan. Historiaan Niinistö pääsee jo Nato-päätöksen seurauksena. Muutoinkin hän asettui eturintaman kansainvälisestikin tavaten kaikki huippupoliitikot Putinia myöten. Vanha pidättyvä ujostelu kansainvälissä yhteyksissä loisti poissaolollaan.

Luulenpa, että useimmat arvioivat Niinistön  vahvuudeksi hänen presidentillisen olemuksensa. Kohtuullisen hyvä kielitaito ja asiahallinta täydentävät kuvaa.

Presidentin toimintaa arvostelevat ovat nähneet hänen olleen liian ymmärtäväinen suhtautumisessa Venäjään. Hänen nähtiin toimineen liian kauan ”Putinin kuiskaajana”. Lähinnä finessi – mutta kuvaava sellainen - oli se,  että Niinistö olisi ottanut Putinin onnittelupuhelinsoiton vastaan vaalien jälkeen,  jos olisi ollut nähtävissä jotain etenemistä lännen ja idän välisissä suhteissa,  päinvastoin kuin Alexander Stubb, joka ei nähnyt mitään syytä ottaa puhelua vastaan. Ero on siinä, että Niinistö ei asettanut periaatteellisia esteitä  yhteydenpidolle, joita taas Stubb tuntuu pystyttävän.

Olemmeko nyt presidentin vaihtuessa vedenjakajalla jännitteisessä maailmassa? Liioittelematta sanoisin, että vastaus on kyllä. Sauli Niinistö edusti sukupolvea, jossa suurvaltojen välillä vallitsivat tyydyttävät suhteet. Niinistö toimi linjassa tämän käytännön kanssa erimielisyyksiä tasoitellen . Uudessa tilanteessa jännitys uhkaa purkautua konflikteiksi ja avoimeksi suurvaltojen väliseksi sodaksi. Minkä roolin Stubb ottaa? Onko hän ”kylmän sodan sotilas” – niin kuin nyt näyttää - vai paneeko hän itsensä likoon rauhanomaisen kehityksen puolesta?

 

 

maanantai 26. helmikuuta 2024

Alexander Stubb: arvot ja realismi vai arvot ja idealismi johtotähtinä?

 

 

Minkä roolin uusi presidentti ottaa johtaessaan Suomen tasavaltaa? Vaalikeskusteluissa pohdittiin  presidenttiehdokkaiden eroja toisiinsa nähden. Erityisesti on verrattu kahta loppusuoralle päässyttä ehdokasta, Alexander Stubbia ja Pekka Haavistoa. Minusta selvin ero herrojen välillä on suhtautumisessa rauhaan. Haavisto korostuu rauhantekijänä, mutta Stubbin rooli on ambivalentti tai peräti militaristinen. Totta kai hänkin puhui rauhasta (varsinkin vaalikamppailun jälkeen), mutta sodan ja asevarustelun käsitteiden kautta.

Stubbin ajattelua kuvaan yhden hänen antamansa haastattelun avulla. Kysymys on Lauri Nurmen  haastattelusta Iltalehdessä 29.11.2023. Miksi kaivan esille vanhan haastattelun? Siksi, että siinä on kootusti Stubbin puolustusvoimien tehtävää ja presidentin roolia koskevat mielipiteet hätkähdyttävän selvästi ilmaistuna.

Lauri Nurmen haastattelu alkaa koko kyselytuokion luonnetta koskevalla lausahduksella: Tasavallan presidentti on puolustusvoimien ylipäällikkö.

Stubb esittää haastattelussa mm. tunnetun tavoitteensa 5000 sotilaan ammattireservistä. Se muodostaisi valmiusprikaatin, jota voitaisiin käyttää sekä omien rajojen puolustamiseen että Nato-operaatioissa. Prikaati olisi ”hetivalmis” palvelukseen, kun kutsu tulee. Suomen itärajan turvaksikin prikaati kiirehtisi.

Miksi juuri tämä haastattelu on niin tärkeä? Siksi, että näen tuossa sananvaihdossa pelkistetymmillään  stubbilaista asevarustelua ja puolustuspolitiikkaa koskevan ajattelun. Tietenkään hän ei kuulostanut yhtä sotaisalta läpi koko presidentinvaalikampanjan. Palaan presidentin rooleihin myöhemmin tässä kirjoituksessa.

Mikä oli Stubbin tarkoitus haastattelua antaessaan? Kertoa, että olemme valmiit  sotaan?  Vai oliko tarkoitus nostattaa suomalaisten itsetuntoa antamalla ymmärtää, että meille ei mahdeta tosi tilanteessa mitään, turha uhkailla. Vai olettiko hän keräävänsä haastattelusta viehättyneet kannattajansa  jalkojensa juureen.

Yritän vastata näihin haasteisiin haastattelua referoimalla ja sitä kommentoimalla.

Stubb liittää ammattireservin perustamisen tänä vuonna laadittavien turvallisuus- ja puolustuspoliittisten selontekojen yhteyteen.

Stubb kehittää tähänkin yhteyteen kolmen pointin sapluunan: presidentillä on kolme tärkeää tehtävää: ulkopolitiikan johtaminen, puolustusvoimien ylipäällikkyys ja arvojohtajuus. Stubb tarkentaa: presidentillä on suora sotilaskäskyvalta puolustusvoimain komentajaan. Korpraali siis komentaa neljän leijonan kenraalia. Joka tapauksessa ylipäällikkö hyväksyy kaikki tärkeimmät sotilaspoliittiset päätökset. Selväksi tuli, että Stubb korosti presidentille lankeavaa ylipäällikön roolia enemmän kuin muut ehdokkaat.

Ukrainan sotaan johtaneen hyökkäyksen seuraukset Stubb näkee laajoina ja ilmoittautuu käytännössä lännen rintamaan ilman ennakkoehtoja ja riippumatta siitä minkälaisin asein mahdollista suursotaa käydään.

Venäjä on Suomen ainoa mahdollinen vihollinen. Ja mikä on lähtökohta, johon pitää valmistautua? Se on:  Putin lähettää 150 000 miestä ”kuolemaan sotaan”. Stubb ripustautuu tässäkin kohtaa vastarinnan ilmentymänä 5000 miehen valmiusprikaatiin hyökkäyksen ”ensimmäisistä tunneista lähtien”!  Mitähän kenraalit tähän sanovat? Stubb rakentelee täyttä häkää strategisia kuvioita konfliktin varalle. Stubbin ajatus näyttää perustuvan siihen, että vihollisen puolustus on hyvin ohut, koska Venäjä tarvitsee joukkoja toisaalla: ”Meillä on siis tilanne hallinnassa”, lisää Stubb uskomattoman luottavaisesti. Mitähän kenraalit tähän sanovat?

Kulmakarvat hieman kohoavat, kun Stubb kehaisee reservin joukkojen määrän nousevan 900 000 mieheen ja naiseen ja sodanajan joukkojen kohoavan 280 000 sotilaan vahvuuteen. Pelkää huonoa onnea oli, että puolustusministeri Häkkänen meni toteamaan – havaittuaan joukkopaon reservistä - että pako on estettävä lainsäädäntöteitse, joka tietenkin  lisäsi  hakeutumista pois reservistä.   

Venäläiset tietenkin pääsivät nauramaan puolustusministerin kömmähdykselle, kun Suomalaiset olivat kaiken päälle korostaneet reservin kokoa ja näköä.

Motivoituneet naiset ja miehet eivät tietenkään pelkästään riitä, vaan sodassa tarvitaan kalustoa, aseita ja ammuksia. Stubb on syystäkin ylpeä, että Naton kahden prosentin sääntö toteutuu reilusti Suomen osalta,  mitä tulee puolustusmenojen suhteeseen bkt:stä (nyt 2,4  prosenttia). 

Ilmavoimien ylpeys F-35-hävittäjät on mahtava lisäys puolustus- ja hyökkäyskykyymme, ylistää Stubb. Ukrainan opetukset on hyödynnettävä täysimääräisesti drooneineen ja ydinsodan uhkatekijöineen. Täsmäohjukset, Euroopan suurin tykistö ja  Euroopan suurin panssarivaunukokoelma täydentävät kokonaiskuvan.

Puutteitakin on, kuten ammattihenkilökunnan ja reservin välinen suhde. Johtopäätös:  kantahenkilökunnasta on puute. Koulutus pitää priorisoida resurssoinnin ykköskohteeksi. Naisten vahvuuden asepalvelun suorittaneista tulee nousta.

Ulko- ja turvallisuuspoliittiset selonteot tulee valmistella viivytyksittä – nyt ensimmäistä kertaa ilman suomettuneisuuden varjoa, toteaa Stubb.

Stubb jatkaa haastattelua ehdotonta linjaansa noudattaen: ”Me olemme Nato”, ”Suomalainen varusmies on Nato-sotilas”. Näillä ilmaisuilla Stubb pyrkii sitomaan suomalaiset Natoon ja jatkamaan lännettymisen politiikkaa. Suomesta ja sen omasta puolustuksesta ei haluta enää ylläpitää keskustelua korostetusti. Vaikutelmaksi jää,  että Suomen on oltava valmis ottamaan vastaan kaikki Natolta liikenevä huomio.

Stubb jopa ilmoittautuu marssille sotaharjoituksiin ihan vaan ”esimerkinomaisesti”. Meillä on nyt todella innokas sotaan valmis presidentti. Etten sanoisi yli-innokas.

::::::::::::::::::::::::::::::::::

HS:n Saska Saarikoski on käsitellyt suomalaisten uhrivalmiutta kolumnissaan 15.2.2024. Viittaan seuraavassa useaan otteeseen hänen kirjoitukseensa, mutta jätän kommentoinnin itselleni.

Suomessa maanpuolustushenki on ollut korkealla tasolla. Kyselyissä enemmistö on sitä mieltä, että hyökkääjää vastaan on puolustauduttava asein, vaikka tulos olisi epävarma. Saksalaisten keskuudessa vastaavissa selvityksissä tulokset ovat olleet katastrofaalisia. Vain joka kymmenes on valmis puolustamaan maataan aseellisesti ja joka neljäs lähtisi maasta niin nopeasti kuin pääsee sodan uhatessa. Saksalaisilla näyttää edelleen olevan  raskas toisen maailmansodan painolasti kannettavanaan. Tästä merkit ovat näkyvissä vieläkin.

Yhdysvalloissa valmius tarttua aseisiin on nuorten keskuudessa romahtanut järisyttävällä tavalla. Sotatoimialueilla sotilaiden rekrytoiminen on vaikea prosessi. Niinpä liikekannallepanoa on vaikea julistaa Venäjällä ja Ukrainassa. Valtaapitävät pelkäävät seurauksia.

Laskelmoidaan, että jos sota uhkaa, ei ole välttämätöntä pyrkiä rekrytoimaan kaikkia voimavaroja reservistä. Jos reservi on kohtuullisen suuri, riittää, kun taisteluihin saadaan parhaat päältä. Tämä jo siitäkin syystä, että ikäluokasta vain 2/3 suorittaa varusmiespalvelun.

Ongelmana kyselyiden mukaan näyttää olevan se, että periaatteessa ollaan kyllä valmiit massiivisesti puolustamaan maata, mutta henkilökohtaiseen uhrivalmiuteen on valmius huomattavasti pienemmällä osuudella.

Pitkällä rauhan kaudella on ollut oma hintansa. Mutta onko huono asia, että ”rauhanrohkeutta” on vielä runsaasti jäljellä? Pikemminkin näyttää siltä, että lopulta ikään kuin kyllästytään rauhaan, kuten tapahtui ennen ensimmäistä maailmansotaa.

::::::::::::::::::::::::

Runsaasti on kiinnitetty huomiota siihen, että kokoomuksella on värisuora puolustuspolitiikassa, jota ei ole ollut sitten demarien suoran 1990-luvulla ja 2000-luvun alussa. Onko ilmiö haitallinen? Sitä on vaikea sanoa, riippuu, miten värisuoraa käytetään politiikassa hyödyksi. Vasta toteutus paljastaa todellisen tilanteen. Demokratian toimivuuden kannalta voisi olla parempi, että puolustuksella olisi poliittisesti leveämmät hartiat. Nato-päätöksen jälkeen on yhteistyökuvio saatava toteutumaan puolustusministerin, ulkoministerin ja presidentin kesken, jotka kaikki ovat tällä kertaa samasta puolueesta.

Ei ole itsestään selvää, että liittoutumalla sotilaallisesti hankitaan lisäpotentiaalia puolustukseen. Presidentti Niinistöllä oli käsittääkseni suuria vaikeuksia ottaa myönteinen kanta liittoutumiseen. Olen ymmärtänyt häntä hyvin pitkälle. Viime kädessä kysymys on eksistentiaalinen, kuka ottaa vastuun mahdollisesti syttyvästä sodasta ja sen lopputuloksesta? Mikä on sodan hinta nykyarsenaaleilla? Etätuhoaseet kylvävät kuolemaa siviilien joukoissa.

Värisuoran sisällä tuleva uusi presidentti on ottanut miltei sotahaukan roolin. Minun on vaikea ymmärtää tätä miltei euforista tilaa. Tässä mielessä Niinistö ja Stubb ovat henkisesti eri linjoilla.

Puolustustahto periaatteellisella tasolla Euroopassa ei ole staattisessa tilassa. Moni kysyy, mikä on Naton tulevaisuus. Naton viidennen artiklan toteuttamisvalmius on sekin kyseenalaistettu. Stubb viittaa vähän väliä liittoutumisen hedelmälliseen vaikutukseen, vaikkei pysty mitenkään varmistamaan etukäteen tulevaa valmiuskehitystä.

Epäilemättä Suomi pyrkii Natossakin lähelle sotilasliiton ytimiä. Suomi tarjoaa isännöintipalveluja Natolle tiettyihin toimintoihin ja eräitä esikuntapalveluja, mutta sillä ei ole toistaiseksi tarvetta Naton pysyviin taisteluosastoihin.

::::::::::::::::::::::::::::

Alexander  Stubb nosti vaalikampanjassaan esille käsitteen ”arvopohjainen realismi”, jolla tarkoitetaan oman arvopohjan lujuuden puolustamista, mutta samalla toisin  käyttäytyvän valtion ymmärtämistä,  vaikkei sitä välttämättä hyväksyisikään.

Eroa voisi selventää kuvaamalla liberaalidemokratiaa omaksuttuna arvopohjana ja vastaavasti  autoritaarisesti käyttäytyvää valtiota kuvattuna toisinajattelevana. Vaatii rohkeutta – epäluuloisen ympäristön keskellä – suhtautua ymmärryksellä tahoon, joka autoritaarisena käsitetään viholliseksi.

Yhtälöä ei ole helppoa toteuttaa ja useimpien kohdalla tasapaino ei onnistu, vaan jää ”kallelleen” jompaankumpaan suuntaan. Tunnustamalla, ettei ottaisi Vladimir Putinilta onnittelupuhelua vastaan  presidentiksi valinnan johdosta, Stubb paljasti oman ajattelutapansa ja samalla vahvan  sitoutumisen lännettymiseen.

Suomettumista ja lännettymistä ei voida rinnastaa toisiinsa, mutta suunnan kääntymistä kritiikittömästi länteen pitää voida tarkastella suurennuslasin läpi.

Useilla valtioilla ja valtioiden puolestapuhujilla on taipumusta käyttäytyä hybridimäisesti yrittämällä istua liian monella tuolilla samaan aikaan – kuten Donald Trump tekee - jolloin kysymys ei ole arvopohjaisesta realismista vaan lähinnä arvopohjaisesta idealismista ja jopa spekuloinnista. Ja spekulointi kohdistuu pahimmillaan omaan puolustusvalmiuteen.

Epäilen, että emme ole huomioineet  läheskään kaikkea sitä, mihin vastustaja tai vihollinen on valmis vaikkapa itärajalla. Neuvostoliittoon verrattuna Venäjän käytös on huomattavan ambivalenttia.

Mihin vihollinen on valmis? Kyberhyökkäyksiin, jotka vahingoittavat sitä enemmän vastapuolta, mitä kehittyneempi infrastruktuuri on,  ja mitä herkempi se on  teknisille häiriöille.

 

torstai 22. helmikuuta 2024

Jake Nyman – koko kansan disc jockey

 


 ”Jouluaattoilta 1963 ja isä oli kännissä”. Näin shokeeraavasti alkaa ”radiosta tutun” Jake Nymanin muistelmateos ”Monen vuoden jälkeen. Radiomiehen muistelmat” (Gummerus, 2023) Tuo ensimmäinen lause antaa vihiä, mitä kirjassa myöhemmin seuraa. Nymanin ura ja koko elämä näyttäytyy rosoiselta, mutta samalla sitä voi varauksin verrata ihan tavallisen jokamiehen elämänkokemuksiin.

Kirjan mottona on lainaus Bruce Springsteeniltä: ”Talk about a dream, try to make it real”. Se sopii monen nuoren miehen haaveilujen ilmaukseksi. Mutta Nymanin kohdalla se tuntuu koko elämänaikaiselta toiveelta. Mies etsii ja toivoo löytävänsä, mutta pettyy onnistumisten välissä.  Vai onko hän niin kuin vanha ja kaiken kokenut kullankaivaja John Hustonin elokuvassa ”Sierra Madren aarre”: etsiminen on kaikki, löytäminen ei mitään?

::::::::::::::::::::::::::

Jake Nyman viettää oman nuoruutensa elämänsuuntia etsien ja hapuillen ilman, että mikään vaikuttaa kovin todennäköiseltä. Hän pyrkii Ateneumiin ja pääsee. Keraamikkoa hänestä ei kuitenkaan tule, vaan erään sattuman kautta radiotoimittaja, joka sittemmin vaikutti populaarimusiikin kautta monen elämään paljon enemmän kuin ”vakava ” musiikki konsanaan.

Perehdyin  populaarimusiikkiin paljon perusteellisemmin kuin ikäluokassani useimmat muut. Kun monet kuuntelivat kappaleita sieltä täältä, tunnustan, että en ainoastaan kuunnellut vaan ”elin” useat kuuntelemistani kappaleista.

Jake Nymanin radiomiehen ura rakentui pikapikaa vuodesta 1973 eteenpäin: kesätoimittajuus, oma musiikkiohjelma ja verkostoituminen kollegojen kanssa  seurasivat toisiaan. Jake Nyman tunsi päässeensä heti huipulle ja antoi sen näkyä myös ulospäin. Yleisradio oli siitä mukava työpaikka, että ”työvälineitä” eli levyjä saattoi kuunnella myös opiskelumielessä, jota nuori toimittaja tarvitsikin.

Työn ohessa Nyman tapasi paljon ihmisiä, joista riittää kerrottavaksi anekdootteja. Sivuutan tässä kuitenkin nämä pääosin, vaikka ovatkin herkullisia välipaloja. Kuuluisan Reporadion Nyman sivuuttaa nopeasti todeten, että häneltä ei kysytty puolueen jäsenkirjaa. Nyman suhtautuu muutoinkin jäsenkirjajuttuihin ironisoiden niitä. Levy-yhtiö Love Records toimi vedenjakajana, koska sillä oli repertuaarissa sekä poliittisia että epäpoliittisia lauluja.

Nyman kertaa historiaa taaksepäin vuoteen 1963 ja sävelradion perustamiseen saakka. Se on kuitenkin toinen juttu, jossa Nyman itse ei ollut osallisena. Oleellista oli, että nuorten ohjelmiin palkattiin nuoria toimittajia, jolloin vanhat jazz-entusiastit joutuivat pikkuhiljaa väistymään.

Populaarimusiikki löi itsensä läpi Ylessä 1960-luvun puolessa välissä,  vaikka klassisen musiikin ystävät Joonas Kokkosen johdolla pistivät hanttiin. Kuuntelin itse noita uusia pop-ohjelmia, jotka olivat selvä laajennus sävelradion alkuaikojen ”Kahdeksan kärjessä” -tarjonnalle.

Nyman oli lähikosketuksissa moneen tunnettuun muusikkoon. Kovin nimi oli 1970-luvun alussa Hector, joka esitteli klassisiksi muodostuneita rockälppäreitään ensi Nymanille.  Nyman ja muut toimittajat joutuivat   syytetyiksi toimittaja-lauluntekijä Heikki Harman kaksoisroolista, mutta ei siitä mitään vakavampaa kehittynyt. Hectorin valtava menestys ei radiosoiton varassa toiminut.

Ylessä Nyman veti lukuisia ohjelmia, kuten Nuorten sävellahjaa, jopa Euroviisuja. Ruisrockin juontajuus lisättiin meriitteihin monien uusien pop-ohjelmien lisäksi. Osa oli kokeilua, osa muuten vain lyhytaikaisia. Uusia ohjelmia oli jopa niin paljon, että tulin kysyneeksi itseltäni eikö voisi olla kestoltaan pidempiä ohjelmia. Vastausta en tiedä vieläkään. Ja olihan meillä pidempikestoiset ”Nuorten sävellahja” ja ”Onnenpäivä”.

Epätyydyttävä vierailu TV:n puolella (”et hymyile tarpeeksi”) sai Nymanin vakuuttuneeksi, että hänen kannattaa pysyä radion puolella. Julkkis Nymanista kuitenkin kuoriutui TV:n ansiosta, Nyt hänet tunnisti kadulla ilmielävänä. Rocklehtien avustajaksikin Nyman ehti.

Kaiken työntouhun keskellä Jake Nyman purjehti avioliiton satamaan vuonna 1977.

Oma lukunsa olivat levyjen julkaisuun ja Ylen levyhankintoihin liittyvät oheissäpinät. On esitetty väitteitä, että toimittajat suosivat tiettyjä artisteja Amerikan malliin. Nyman kiistää moista tapahtuneen. Samoin hän kiistää levystöön hankittujen levyjen puolueellisen hankintatavan. Suurimmaksi ongelmaksi jäi juontajan kannalta uusien levyjen hidas ja byrokraattinen saapuminen  musiikkitoimittajan pöydälle. Populaarimusiikkia koskien kaiken  piti tapahtua nopeammin kuin kahdessa viikossa.

Kautta koko kirjan käy ilmi, että Nyman terävällä kielellään napautteli vastauksiaan muiden provosointeihin ja  teki usein myös itse avauksia älyttääkseen kollegojaan.  Radion kanavauudistus vuoden 1975 alussa poiki sekin muutaman piikin Nymanilta: uuden organisaation mukaiset kanavanimet synnyttivät seuraavat luonnehdinnat: Radio 2: ”Kommarikanava” ja Radio 1: ”Lahtarikanava”. Kun nimittelystä hikeennyttiin joillakin tahoilla, totesi Nyman, että huumorintajutonta ei kannata elvyttää.

Toimittajan työssä ja sen ulkopuolellakin Nyman tuntuu omaksuneen oppositiomiehen roolin työnantajaan ja joihinkin kollegoihinkin nähden. Harva uudistus radiotyössä osuu heti kohdalleen ja johto on lähes koko ajan Nymanin hampaissa. Luonteensa mahdolliset särmikkyydet ja ristiriitaisuudet hän kätki ohjelmiensa juontojen pehmeisiin äänensävyihin.

Soitettava musiikki on luonnollisesti kirjan sisältöä kauttaaltaan. Skismat olivat suuria ja musiikin raja-aidat samoin. Rocktoimittajia kohdeltiin muiden toimittajien taholta kuin alempaa kastia. He olivat ”rokkipoikia”. Onneksi nämä samat rokkipojat olivat  nostamassa rockin ja muun nuorisomusiikin arvostusta. Tänään ei ole temppu eikä mikään, jos sinfoniaorkesteri soittaa rockin klassikkoja. Juuri kukaan ei yritä erottua joukosta moittimalla kliseisesti rockia. Appiukkonikin oppi vanhoilla päivillään lausumaan oikein ohjelmanimen ”Roskia ja klassista”. Tajuavatkohan nykyihmiset, miten kovan työn populaarimusiikin edustajat – muusikot ja toimittajat - tekivät oman musiikkinsa puolesta ja kuinkahan moni sai musiikkikoulusta pohjan rockmusiikkiharrastukselle ja  ammattiosaamiselle. Nymanin, Heikki Harman, Arto Vilkon ja muiden veitikoiden työ jää historiaan.

Toista oli vielä 1960-luvulla. Harvoja toisinajattelun rohkaisevia poikkeuksia rockin varhaisvuosina edusti Erkki Salmenhaara, joka arvioi Beatlesin Sgt. Pepperin oikeudenmukaisesti mestariteokseksi. Myös Kai Chydenius ja Henrik Otto Donner ansaitsevat suitsutuksen taisteltuaan 1960-luvulla säveltäjämestari Joonas Kokkosen ylemmyydentunnetta vastaan.

Rock-musiikissa on oma ”tatsinsa”, se iskee syvälle ja saavuttaa parhaimmillaan sellaiset tajunnan virrat, ettei ole tottakaan. Kukaan ei sano Janis Joplinin ääntä kauniiksi, se on enemmänkin tunnetilan kuvausta, joka aukeaa vasta kuunnellessa vaikkapa laulua ”Cry Baby”.

Ei pidä tuntea mitään alemmuuskompleksia, kun HS:n Seppo Heikinheimo arvioi  – niin kuin hän kerran teki – Intro-lehdessä Janis Joplinin musiikkia seuraavasti: ”tämä on täytynyt tehdä narkoottisessa tilassa”. Voi olla, että olikin, mutta laulun tarinan ja sävelen voisi tulkita, kuten Nymanin kirjassa eräs opiskelija Jimi Hendrixin musiikista: sitä juttua, tarinaa ei voi nuotintaa, ”niinku fiilistä ei voi nuotintaa”.

:::::::::::::::::::::::::::::::::

Nymania kiinnosti myös kirjoittaminen ja aiheena oli tietenkin populaarimusiikki eri muodoissaan fiktio- ja historiapohjalta.  Uusia uria avaavia kirjoja alkoi ilmestyä tasaisena virtana.

Varsinainen tajunnanräjäyttäjä oli kuitenkin Ylen Rockradio. Vihdoinkin tarjonta nousi kysynnän tasolle. Lähetykset alkoivat vuonna 1980 Radio 2:n puolella. Toimittajina olivat Holle Holopainen, Heikki Harma ja Jake Nyman. Lähetykset tapahtuivat maanantaisin, keskiviikkoisin ja perjantaisin myöhäisiltapäivällä parin tunnin ajan.

Uusi aluevaltaus oli 10-osainen kuunnelmasarja ”Olipa kerran Beatles”, jonka Nyman ohjasi. itsekriittiseen tapaansa Nyman arvioi tuloksen olleen laadun osalta epätyydyttävä. Pian me kaikki kuulimme näytellyn sijasta Beatlesiin liittyvän reaalimaailman uutisen: John Lennon oli ammuttu kotiovellaan New Yorkissa.

Nyman kertoo kirjassaan avoimesti psyykkisistä ongelmistaan, kuten paniikkikohtauksistaan. Nyman myös analysoi tarkasti häntä hoitaneiden lääkärien taidot. Psykiatrit saavat kuulla ankaraa kritiikkiä osaamisestaan tai pikemminkin osaamattomuudestaan. Suorasukaiseen tyyliinsä hän katkaisee hoitosuhteita.  Jos psykiatrien  ammatillinen taso on Nymanin kuvailema,  niin silloin meidän pitäisi olla huolestuneita.

Rockradio osoittautui menestystuotteeksi tavoittaen parhaimmillaan 600 000 kuulijan rajan. Rockradiota myös arvosteltiin, mutta yllättäen kovin kritiikki tuli talon sisältä. Anneli Tempakka ja Maija Dahlgren, kaksi terhakkaa naistoimittajaa olivat ärtyneiden kuuntelijoiden kärkipäässä. Kritiikin sisältö koostui aikojen ja tapojen ihmettelystä. Rockradioetiketissä poikettiin siis vakiintuneista käytöstavoista. Tästä piittaamatta ohjelmat virtasivat tekijöidensä kautta meidän kuuntelijoiden iloksi. Rockradion ohjelmien nimet keksittiin elokuvista, äänilevyiltä tai kirjoista: näitä olivat mm. Kovan päivän ilta, Nousevan auringon talo, Kersantti Pippuri, Tähtisumua, Kadonneen levyn metsästäjät, Muistojen bulevardi….. Kirjassa on esimerkkejä otsikoiden lanseerauksesta läpi lukemattomien keskustelujen. Yksi tällainen oli ”Onnenpäivä”-nimen keksiminen vaikeimman kautta.  Ilmeisesti pohtiminen kannatti, sillä ohjelmasta tuli pitkäikäinen, kuten paljon kuuntelemastani ”Pop eilen – tänään” -muistelosta.

:::::::::::::::::::::

Nymanin ”Monen vuoden jälkeen”-kirja-arviota laatiessani yritin löytää avaimen kirjoittajan sielunmaisemaan. ”Löysin” sen luvusta 46 (sivut 184-186). Kysymys oli Ylen arkistossa säilytettävistä ns. kantanauhoista. Niille oli tallennettu hienoa musiikkia, jolle ei kuitenkaan löytynyt välitöntä kaupallista kysyntää. Kantanauhojen edelleentyöstäjät (Juha Tikka, Antero Jakoila…..) olivat kovan luokan ammattilaisia. Näitä nauhoja alettiin sovittaa tarkoituksena löytää markkinoita tai ainakin tuottaa yleisradion käyttöön hyvää musiikkia,  jos nyt ymmärsin, mistä tässä projektissa oli kysymys. Nymanilla oli oma merkittävä osuus tämän musiikin osa-alueen hyödyntämisessä.

Prosessi ja lopputulos? Nyman aloitteentekijänä vietiin asiaa eteenpäin. Tässä vaiheessa hyppään Nymanin omaan tekstiin: ”Tein ihan oikean ratkaisun (hakiessani tekijät projektiin ja käynnistämällä sen). Päivi Portaankorvan (sama artisti, joka tulkitsi ”Balladin”!) sanoittamat ja Anssi Tikanmäen säveltämät laulut, kuten ”Aamuyöllä” ja ”Joku elämä” olivat erinomaisia. Jostain syystä ne eivät radiossa silti suuremmin soineet. Jos olisin ilkeä ihminen, sanoisin tilanneeni paitsi sian säkissä , niin myös helmiä sioille, mutta enpäs sanokaan,  koska minähän olen pohjimmiltani säyseä ja kiltti luonne enkä juurikaan harrasta sarkasmia”. Sama itseironia ja ironisointi kulkee punaisena lankana läpi koko kirjan. Niinpä hän viittaa urheiluun lähinnä terrorin tuottajana (Hyvin tärkeä urheilu varasti Jake Nymanin ohjelma-aikaa tilaisuuden tullen), joka ylitti kirkkaasti ärsytyskynnyksen. Päivän piristykseksi hän saattoi myötätuntoisesti lohkaista mörkille keskustelukumppanille (Peter von Bagh), jolta pomot olivat vieneet arvokasta ohjelma-aikaa: ”Oletko aina noin hyvällä tuulella vai onko nyt vain tavallista parempi päivä?”

Jake Nyman on myös populaarimusiikin historioitsija ja ”tilastotieteilijä”. Sitä harvemmat tietävät, että hän liukui alalle tekemällä radio-ohjelma ”Onnenpäivästä” käsitteen. Oli liian tuhlailevaa käyttää ohjelmiin vaivalla hankittua tietoa ja taustatietoa vain radion kertakäyttöä varten. Siispä kirjaa kirjoittamaan. Nyman on paitsi sujuvasanainen, niin myös sujuvakynäinen. Tuotokset saivat kiittävän  vastanoton sekä arvostelijoilta että lukijoilta. Itsekin noita kirjoja lukeneena annan suuren arvon tehdylle työlle. Parhaillaankin hyllyssäni on lainassa Nymanin toimittama ”Suomi soi. Listakirja 4”.

Sitten tulivat paikallisradiot. Elettiin vuotta 1985. Ylessä hätkähdettiin, mutta ei jääty makaamaan tuleen. Niinpä tehtiin vastaiskuksi  haastatteluohjelma Helsingin yöstä. Ohjelma sopii legendaksi siitä, kuinka kaikki menee pieleen. Mutta lukekaa juttu itse kirjasta!

Puolustustaistelu alkoi Ylellä, vedottiin radio-ohjelmien laatuun, jonka piti kepittää paikallisradiot. Erityisesti vanha yleisradiomies, pääjohtaja Kiuru tuli yllätetyksi muutokseen valmistautumattomana. Ongelma oli siinä, että Ylen laatu ei pärjännyt henkiselle liikkuvuudelle ja paikallisuudelle. Varsinkin nuoret vaihtoivat herkästi kanavaa. Uusi pääjohtaja Reino Paasilinna ampui Ylen rivit suoriksi. Tehtiin kanavauudistus, jossa  mm. urheilulle ja kulttuurille saatiin omat kanavat ja nuorille omansa, Radiomafia. Viimeksi mainittu (nimi!) aiheutti myrskyn vesilasissa. No, sekin asettui aikanaan. Muutoin kanavauudistus sujui joustavasti ja Nyman sai oman työmaan hoitaakseen.

Myös yksityiselämän puolella tapahtui. Kun perhe kasvoi ja oli lopulta viisihenkinen tarvittiin uutta asuntoa, joka muuttui rivitalosta omakotitaloksi. Psyyke joutui koville lama-ajan asuntojenvaihtosählingissä ja paniikkihäiriöt pahenivat Muutakin seurasi, mistä tuonnempana lisää.

Muutto kauas Helsingistä, Hämeenlinnaan teki Nymanista paikallisen julkkiksen huonoine ja hyvine seuraamuksineen. Nyman ei kuitenkaan antautunut median ja muiden kyselijöiden vietäväksi vaan säilytti - jopa tylysti - itsenäisen linjansa.

Myös hittilistat joutuivat myllerrykseen monien asioiden vaikuttaessa tapahtumien kulkuun ristivetoisesti. Tässä taistossa Ylen Radiomafia osoittautui kilpailukykyisimmäksi. Sen listasta tuli virallinen lista vuoden 1994 alussa. Nymanin panos oli tässäkin uudistuksessa merkittävä.

;;;;;;;;;;;;;;;;;;;;;;;;;;;

Mikään helppo yhteistyökumppani Nyman ei ollut. Sen hän myöntää itsekin. Toisaalta osa työtovereista oli Nymanin ammattitaitoon verrattuna kevytsarjalaisia, osa heistä Nymanin esimiehinäkin, joten ajoittaisen hikeentymisen voi ymmärtää.

Jake Nyman toimi omassa työssään nykyaikaisena viihteen tuottaja-managerina, jonka tekoihin tässä arviossa on viitattu vain osittain. Tässä suhteessa hän jatkoi 1950-luvun radiolaisen, Olavi Paavolaisen pioneerityön perinteitä.

Suunnittelu- ja hallintotyössään Nyman vaikutti särmikkäältä ja pisteliäältä, mutta ohjelmajuontajana hän oli leppoisa, mutta jämäkkä. Nymanissa oli ripaus Peter von Baghia, joka esitteli elokuvia TV:ssä ja radiossa suurella entusiasmilla, mutta runttasi  alan toimijoita Filmihullussa.

”Monen vuoden jälkeen” sisältää  tarinoiden kertojan ansioiden ohessa aidosti hauskan anekdoottivalikoiman, jossa harjoitetaan nokkelaa huumoria Mark Twainin ym. pohjalta.

Arkinen radiotyö näyttäytyy lukijalle jännitteisenä, kun uudistuksista taitetaan peistä toimittajien kesken. Musiikkia tulee ja musiikkia menee, mutta kanava- ja ohjelmapaikkataistelu jatkuu Yleisradiossa,  se on varmaa….

::::::::::::::::::::::::::::

Kirjan viimeiset sivut päättyvät vähemmän onnellisten muistojen kertaamiseen. Avioero, uusi rakastuminen ja uuden elämänkumppanin äkillinen menehtyminen sekä ennen kaikkea kahden lapsen varhainen - odottamaton - kuolema  osoittavat, kuinka elämä voi olla joillekin epäreilua. Nyman kertoo, mitä tapahtui, mutta ei selittele tekemisiään - ja ottaa monista asioista syyn niskoilleen. Niin kai se on, että tämänkin kirjoittaja on joskus käyttänyt - kiireeseen vedoten - aikaa tunnevajaasti. Epäonnistumisen tunteet ja onnettomuudet jäävät kalvamaan mieltä, mutta surutyö on tehtävä ja on jaksettava odottaa parempia aikoja, vaikka muistot nousevat pintaan. Parempiakin päiviä on varmasti edessä päin.

 Nyman kyntää elämänvaiheitaan todella syvältä, eikä minulla ainakaan ole otsaa asettaa hänen tekstiään kyseenalaiseksi. Kirjan lopussa Nyman saattelee tytärtään Terhokotiin. Hän menetti  jo toisen lapsensa. Katkeruus ja viha eivät löydä purkautumisen väyläksi oloa helpottavaa syyllistä. Eikö hän olekin liian ankara itseään kohtaan?

Häviävän pieniltä tuntuvat kaiken jälkeen murheet, jotka joutuu kohtaamaan, kun juontaja menettää vanhan vakiohjelmansa kanavan, vanhan tutun kellonajan ja ohjelman kestoakin vielä supistetaan. Myös suosikkijuontaja Jake Nyman koki tämän.

Jake Nyman ansaitsee ylistyksen töistään. Tosin, kun kehuissa mentiin liian  pitkälle, hänen oli kiellettävä legenda-sanan käyttö nimensä yhteydessä – hänhän oli vain koko kansan discjockey!

Jake Nyman on palkittu Gramex-  ja tiedonjulkistamispalkinnoilla.

Kirjan viimeinen lause - jossa Nyman suhtautuu kyynisen nirsosti ”elämältä kaiken sain” -fraaseihin - sulkee sisäänsä tämän kirjan (ja blogikirjoituksen) avauslauseen ja kaiken tekstin sen jälkeen: ”Joo, kiitos vaan (elämälle), mutta vähempikin olisi riittänyt”.