torstai 25. toukokuuta 2017

Postmodernin kyökkifilosofin mietteitä

Aluksi katkelma kirjoituksesta, jolla arvioin Timo Vihavaisen teosta ”Barbarian paluu”:

”Niin, vanha degeneroitunut Eurooppa, mitä sille voidaan tehdä? Kirjansa nimessä konservatismin apostoli Vihavainen luo lohduttoman kuvan Euroopan kyvystä selviytyä. Ja Eurooppa itse on luonut ahdinkonsa. Pari sataa vuotta jatkuneen liberalismin voittokulun haastajaksi on kohonnut ”primitiivinen mielettömyys” (sanottakoon vaikkapa uskonnollinen fanatismi). Mitä tekee länsimaiden älymystö haasteen edessä? Vihavaisen mielestä taipuu postmodernin suhteellistamisen kannattajaksi. Menneestä totuudentavoittelusta, joka ilmeni edistysajatteluna on luovuttu. On henkisesti velttoiltaessa hyväksytty `raakuus, fanaattisuus, irrationalismi, sivistymättömyys ja hillittömyys´, luullen, että kaiken ymmärtäminen on edistyksellistä!”

Siinä se tuli, paha sana postmoderni, millä voidaan selittää melkein kaikki se, mitä ei ymmärretä.

Tietenkään länsimainen ihminen ei hyväksy raakuutta ja hillittömyyttä, mutta Vihavainen selittää, että hyväksymällä - pakolaisen statuksella - aggressiiviset maahanmuuttajat, hyväksymme välillisesti potentiaalisen terrorismin.

Sytykkeenä tälle blogikirjoitukselle toimii Jussi Ahlrothin lauantaiessee ”Kuka tappoi totuuden? (HS, 20.5.2017). Viittaan Ahlrothin kirjoitukseen harvakseltaan. Tarkoitus on lähinnä selkeyttää omia ajatuksia koskien modernia ja postmodernia.

Käsitän postmodernin filosofian perinteisesti ja rajallisesti ”suurten kertomusten” pirstoutumisen oppina. Moderneja suuria kertomuksia edustavat vaikkapa kristinusko, sosialismi, liberalismi, kapitalismi jne. Kun suuret kertomukset eivät enää selittäneet maailmaa loogisesti, vaan osoittautuivat liian staattisiksi ja ehdottomiksi, kehitettiin tilalle postmodernit jatkuvasti muuttuvat suhteet.

Nyt yhä enemmän näyttää siltä, että muoti-ilmaisut, kuten ”totuuden jälkeinen aikakausi” (Post truth era) ja vaihtoehtoinen totuus johdetaan postmodernismista, mikä osoittaa halua laajentaa alkuperäistä postmoderni-käsitettä nykypäivän politiikan yleisselitykseksi. Tämä tietenkin luo varjon koko postmodernin filosofian ylle. Sillä ei pitäisi selittää pessimismiä, mitä tunnemme nykyajan ennustamattomuutta kohtaan.

Yksinkertainen ja hieman naiivi esimerkki: lukemattomin valokuvin voidaan osoittaa todeksi, että Donald Trumpin virkaanastujaisissa oli vähemmän väkeä kuin Barack Obaman virkaanastujaisissa. Tämä on fakta. Vaihtoehtoinen totuus näki asiat toisin, mutta luotettava selitysmalli on, että Trump ei voitonhimossaan pystynyt myöntämään tosiasioita ja syyllistyi patologiseen valehteluun (uskoi omiin valheisiinsa).

Virkaanastujaisesimerkillä ei ole yhteyttä postmoderniin, mutta sitäkin merkittävämpi yhteys totuuden vääristelyyn. Tämän kirjoituksen ensimmäisen kappaleen Vihavais-arviossa on nimenomaan perinteinen modernin määritelmä lähtökohtana (so. Vihavaisen mainitsema ”edistys” on modernin ilmenemismuoto). Tekstinpätkä selittää edistysuskoisen professorin turhautumisen siihen, että ”moderni” vaihtuu loputtomiin postmoderneihin fanatismin selityksiin - ja mikä pahinta - vielä haluun ymmärtää niitä. Itse asiassa Vihavaisen tekstissä tulee esille kaksi ”modernia”, (1) edistysusko ja (2) konservatiivinen tahto palata tuohon modernin kulta-aikaan.

Olen itse joutunut pohtimaan modernin ja postmodernin suhdetta, kun arvioin George Bushin ristiretkeä vuonna 2003 Zaddam Husseinia, al-Qaidaa ja (olemattomia) joukkotuhoaseita vastaan. Bush lähetti joukkoja Irakiin viemään demokratiaa, tuhoamaan joukkotuhoaseet, syrjäyttämään Zaddam Husseinin ja varjelemaan Yhdysvaltain öljyintressejä. Se oli ”modernin” ristiretki ”pahan valtakuntaa” vastaan. Oma ja monien muiden selitys on, että isis, pakolaisongelma, ja monet muut ahdingot olivat seurausta Bushin ”modernin” puolustamisesta tai oikeammin hyökkäyksestä Irakin kimppuun modernin julistamiseksi voittajaksi.

Postmoderni totuus (monimutkainen vyyhti syy-seuraussuhteita) murskasi alleen kaikki modernin selitykset: ”meidän pojat selvittää asiat ja tulevat sitten pois”. Seurauksena on ollut kaaos, joka jatkuu ja jatkuu…..

Relativismi (”kaiken suhteellistaminen”) selittää, että tosiasioita ei ole, vaan on pelkästään tulkintoja. En siis pidä tätä lainkaan postmodernina omien määrityksieni mukaan. Totuuden määrittelyssä vannon vahvasti faktoihin, vaikka myönnänkin tehtävän haasteellisuuden. Melkein kaikki voidaan kiistää, jos niin asennoidutaan. Yhteisesti hyväksytyt faktat ovat kuitenkin lähtökohta kaikelle järkevälle toiminnalle.

Yksinkertainen esimerkki: lukemattomin valokuvin voidaan todistaa, että Donald Trumpin virkaanastujaisissa oli vähemmän väkeä kuin Barack Obaman virkaanastujaisissa. Tämä on fakta. Trumpin neuvonantajan Kellyanne Conwayn lanseeraama vaihtoehtoinen totuus näki asiat toisin , mutta tosiasia on, että Trump ei voitonhimossaan pystynyt myöntämään ikäviksi kokemiaan tosiasioita ja syyllistyi patologiseen valehteluun (uskoi omiin valheisiinsa).

Vasta myöhemmin pystytään määrittämään tarkemmin, mikä osuus Donald Trumpin epätasapainoisella ja omintakeisella persoonalla on ollut tähän faktasekoiluun. Trumpismin syvintä olemusta pohditaan vielä pitkään. Kahden totuuden – ”faktatotuuden” ja ”minusta tuntuu” -totuuksille ei saa alistua , mutta sen pohtiminen on aiheellista, mikä saa ihmiset ahdistumaan ja etsimään vaihtoehtoisia vastauksia ja totuuksia.

Yksi selitysmalli on, että eliitin/asiantuntijoiden/vanhan vallan edustajien faktoihin ollaan kyllästytty. He edustavat ylemmyydentuntoisia menestyjiä. Asiantuntijoiden totuus – varsinkin jos se pystytään todistamaan oikeaksi – vain lisää vihastusta asiantuntijaeliitin totuuksia kohtaan.

Ahlroth on oikeassa todetessaan, että meidän on vaikea uskoa tosiasioita, jotka ovat ”oman maailmankuvamme kanssa ristiriidassa”. Juuri sivistystehtävä (Kipling: ”valkoisen miehen taakka”) tai demokratian vienti ovat monille kehittyvien maiden edustajille osoitus länsimaisesta ylemmyydentunteesta. Lännessä ne koetaan hyväntahtoiseksi tueksi ja ihmetellään, kun vastaanotto on kriittinen.

Vladimir Putin – niin vaikeaa, kun meidän on häntä hyväksyä - panee meidät miettimään omaa liberaaliuttamme. Putin sanoo meidän tuhoavan vapauksillamme länsimaisen perintömme. Putinille moderni on syvää uskonnollisuutta, auktoriteettiuskoa ja vahvaa puolustustahtoa. Putinin moderni on Venäjä-keskeisen hegemonian tavoittelua. Postmoderni moniarvoisuus on hänen kannaltaan tuhoisaa.

Juuri hegemonian käsite on yksi tapa lähestyä moderni-postmoderni -teemaa. Puhutaan vihervasemmistolaisesta hegemoniasta tai kulttuurimarxilaisuudesta (joka on tietenkin haukkumasana), Hegemonian tai hegemonistin katsotaan anastavan totuuden omiin tarkoituksiinsa ja auta armias, jos ja kun vallankäytön kohteet huomaavat sen. Seurauksena on ollut nykymuotoisen populismin kehittyminen , joka asettaa kyseenalaiseksi elitistisen kuvan totuudesta. Sitä vahvempi on vastareaktio mitä enemmän vallankäytön kohteet tuntevat itseään käytettävän hyväksi.

Vastaavasti änkyräpopulismi vie asiat toiseen äärimmäisyyteen kieltäen kaiken, mitä hegemonisteiksi käsitetyt sanovat – myös selvät faktat. Juuri tästä syntyy vaihtoehtoinen totuus, jossa ei välttämättä ole mitään järkeä. Miksikään postmoderniksi vaihtoehdoksi siitä ei ole.

Populismi on monimutkaisten asioiden yksinkertaistamista. Postmoderni pyrkii valaisemaan ongelmien moniulotteisuuden. Ratkaisujen löytäminen haasteisiin on ongelmanratkaisun ytimessä. Tässä postmodernismilla on sosiaalinen tilaus.

Paljon puhutaan nykyisin ”tarinan” lanseeraamisesta politiikan välineeksi. Sillä pyritään lähestymään kansalaisia suoraan eli pyritään käyttämään populistien itsensä käyttämiä keinoja. ”Tarinakaan” ei ole postmoderni. Sillä ei pyritä luomaan uutta vanhaa pirstomalla, vaan pikemminkin sen avulla viekoitellaan hyväksymään ”vanha moderni”, sanokamme vaikkapa hyvinvointiyhteiskunnan periaatteet tai ympäristötietoisuus.

Postmoderni on hyvä työkalu ympärillämme tapahtuvan ymmärtämiseen. Ahlroth puhuu tiedostamattoman näkyväksi saamisesta, mikä on postmodernin yksi päätehtävistä. Postmoderni voidaan nähdä modernin rapautuvan maailman tekemiseksi ymmärrettäväksi. Harvoin jokin osa vanhasta maailmasta sortuu kuitenkin täysin olemattomiin. Vanhan raunioille syntyy uutta.

Postmoderni voidaan siis nähdä toisaalta maailman pahuuden tai hyvyyden ymmärtäjänä, jolloin vaihtoehtojen esille tuominen usein koetaan ”kaiken suhteellistamisena” tai se voidaan nähdä pyrkimykseksi selittää monimutkaista maailmaa ilman, että sorrutaan loputtomaan vaihtoehtojen ymmärtämiseen.

maanantai 22. toukokuuta 2017

Jääkiekon MM 2017: kootut jälkiviisaudet

Seurasin jääkiekon MM-kisoja yleisellä tasolla. Loppua kohden vanha rakkaus elpyi ja innostus lisääntyi. Seuraavassa arvioin Suomen joukkueen otteita historiaperspektiivistä ja vähän tulevaisuudenkin näkökulmasta.

Nykyaikaisen jääkiekon esimerkkijoukkueena on pidetty NHL:n Pittsburgh Penguinseja. Myös World Cupissa 2016 Amerikan 23-vuotiaiden joukkue oli nyky- ja tulevaisuuden jääkiekon airut.

Kysymys on yhdistelmästä, jossa pelaajan henkilökohtainen taito yhdistyy luistelunopeuteen – ja mikä tärkeintä – pelinopeuteen. Se tarkoittaa käytännössä nähdäkseni sitä, että keskialueen, puolustusalueen ja hyökkäysalueen käyttö on totaalista. Peli on niin nopea, ettei ryhmittymistä ehditä tehdä (eikä kannata tehdä), vaan peli siirtyy sekunneissa näiden pelialueiden välillä. Peli pitää pystyä kääntämään salamannopeasti puolustuksesta hyökkäykseen ja päinvastoin.

Parhaiten suomalaisista modernin kiekkoilun idean on oppinut Sebastian Aho. Hän on tyypillisesti pelaaja, jonka rinnalla kaverien peli paranee ja vastaavasti Ahon rinnalle pitäisi löytää ketjukaverit, jotka Aho ansaitsee ja jotka pystyvät hyödyntämään hänen aivoituksiaan.

Suomen peli oli vuoden 2017 MM-kisoissa ”vanhanaikaista”. Puhutaan viivelähdöistä painottaen siis taktista pelinäkemystä, jonka mukaan kerätään viisikko jopa oman maalin taakse ja käynnistetään hyökkäys. Tämä Jukka Jalosen aikaan omaksuttu kuvio herätti kanadalaisissa MM-kisojen aikaan suurta ihmetystä. Ehkä enemmän kuitenkin kysymys on siitä, että joukkueen osaamisen taso ratkaisee pelitavan. Suomi ei pysty pelaamaan samalla tavalla vinhavauhtista kiekkoilua kuin Ruotsi, Kanada ja Venäjä parhaimmillaan. Liian usein vastustaja kovalla karvauksellaan naulasi suomalaiset omaan päätyyn. Muista maista esimerkiksi Sveitsi on varsin hyvin omaksunut modernin jääkiekon taidot.

Yksi kysymys jää kuitenkin ratkaisematta: pronssipelin viimeisessä erässä Suomi unohti kaikki hienoudet ja painoi apinaraivolla päälle ja kas, vastustajan peli sekosi lähes tyystin. Tämän pelityylin harjoittaminen edellyttää kovaa itseluottamusta ja – se on sanottava – henkilökohtaista taitoa.

Silmiinpistävää kärkimaiden osalta oli, että Suomelta puuttui suhteessa ehkä eniten huippupelaajia (= olemme muita enemmän riippuvaisia harvoista huipuistamme). Toisaalta Ruotsilla on Nashville Predatorsissa, Ottawa Senatorsissa ja Pittsburgh Penguinsissa huima määrä lahjakkaita pelaajia, jotka eivät päässeet kisoihin NHL:n playoffs-ottelujen takia.

Toki Suomeltakin oli samasta syystä poissa Sami Vatanen, Olli Määttä ja varsinkin Pekka Rinne, joka olisi huikea vahvistus nykymaajoukkueelle.

On oltu hieman kateellisia ruotsalaisille, jotka saivat NHL-miehet liikkeelle päinvastoin kuin Suomi, joka veti osin vesiperän. Lohdutukseksi voin sanoa, että yleensä se on ollut päinvastoin: Ruotsilla on ollut kieltäytymisiä ja Suomi on saanut parhaat liikkeelle. Miksi juuri nyt kävi näin, sitä en tiedä.

On väitetty hyvin ohkaisin perustein, että ei pidetty valmentajasta tai pelityylistä. Voihan tietysti olla, että kun joukkue ei näyttänyt voittajajoukkueelta ennen kisoja, niin siihen liittyminen oli vähemmän motivoivaa. Toisaalta ymmärrän Patrik Lainetta, jolle viime kausi oli varsinaista hevosenleikkiä lukuisine turnauksineen.

:::::::::::::::::::

Suomen maajoukkueella on sukupolviongelma. Meillä on huippupelaajia, jotka ovat ohittaneet lakipisteensä (Valtteri Filppula, Jussi Jokinen, Jori Lehterä). Ei pidä käsittää väärin: kaikki ovat edelleen huippuja, mutta nuoruutta hekään eivät saa takaisin. Parhaimmillaan tilanne voisi olla se, että joukkue kostuu runkopelaajista (Mikael Granlund, Mikko Koivu, Sami Vatanen, Aleksander Barkov, Pekka Rinne (+ muut huippumaalivahdit), mahdollisesti Markus Granlund ja muutama muu), ja sitten läpimurron tehneistä nuorista kuten Patrik Laine, Sebastian Aho, Mikko Rantanen, Rasmus Ristolainen ja Olli Määttä.

Tyrkyllä huipulle nuorista ovat Julius Honka, Kristian Vesalainen, Vili Saarijärvi, Olli Juolevi, Kasperi Kapanen, Aleksi Saarela, Julius Nättinen ja monet muut. Kysymys on kuitenkin vuosista, vaikka osa pelaajista kypsyy hämmästyttävän nopeasti (vrt. Aho, Rantanen). Tärkeää näyttää olevan pääsy amerikkalaisiin juniorisarjoihin eikä farmissa kehittymistä kannata väheksyä. Siellä opitaan NHL:n tavoille.

Maajoukkueen kannalta on tärkeää, että harvoista huipuistamme pidetään kiinni. Floppeihin ja pahoihin loukkaantumisiin ei juuri ole varaa. Jesse Puljujärvi on tärkeä testi arvioitaessa nuorten lahjakkuuksien kanssa onnistumista. Kiltti ja hyvätapainen ”Pulju” tarvitsee hyvät neuvonantajat lunastaakseen häneen asetetut lupaukset.

Nuorten pelaajien onnistunut ymppääminen muutamalla vanhemmalla pelaajalla vahvistettuun runkoon on suomalaisen huippujääkiekon osalta avainkysymys. Runkopelaajiksi on tyrkyllä useita pelaajia aiemmin mainitsemieni lisäksi. Tärkeää on aivan huipun tuntumassa olevien pelaajien jatkokehitys, ajatellaan vaikka San Josen Joonas Donskoita, Montrealin Artturi Lehkosta, Carolinan Teuvo Teräväistä, Minnesotan Erik Haulaa tai Winnipegin Joel Armiaa.

Laskujeni mukaan NHL:ssä pelasi kuluvalla kaudella ainakin ajoittain tusinan verran suomalaisia maalivahteja, joka on käsittämätön määrä. Juuri maalivahdit ovat olleet menestyksen tae meikäläisessä jääkiekossa.

Tarvitaan kaikkia, koska nimiluetteloista huolimatta huipulle ei sittenkään ole tunkua. Nuorten MM-kisat ovat luvanneet paljon. Menestys on ollut ilmiömäinen. Tuhannen taalan kysymys on, jatkuuko huippunuorten kehittyminen. Muissa lajeissa on ollut nähtävissä, että välttämättä edistyminen ei konkretisoidu lineaarisesti.

Suomalaisen jääkiekon jatkon kannalta näyttää siltä, että huippumaalivahteja ja hyökkääjäpelaajia on tarjolla, kun taas puolustajista on pulaa. Nykyaikaisessa jääkiekossa tarvitaan isoja, mutta silti nopeita ja teknisiä puolustajia. Hidas mutta kankea ei kuulu tähän päivään. Tältä osin täytyy uskoa, että nuorista lupaavista puolustajapelaajista nousevat tulevat huiput. Kuuluttaisin tässä strategista 3-5 vuotissuunnitelmaa, jossa sovitaan periaatteista, mietitään eteneminen ja sitoutetaan pelaajat maajoukkueessa yhdessä sovittuun (nopeaan) pelitapaan.

:::::::::::::::

Entä maiden välinen kilpailu, mitä on nähtävissä?

Vanhat, suurten takana tulleet ovat nostaneet tasoa (Sveitsi, Saksa). Niiden takana olleet Norja ja Tanska ovat myös nousussa. Paljolti kysymys on siitä, saavatko edellä mainitut maat pelaajiaan NHL:ään. Näkyvissä on keskieurooppalaisten pelaajien määrän lisääntyminen maailman ykkösliigassa. Saksan Leon Draisaitl on esimerkki nuoresta jo huipulla olevasta pelaajasta, joka saattaa vakiinnuttaa asemansa NHL:n pistepörssin kärkikymmenikössä. Ja uutta on tulossa: sveitsiläinen Nico Hischier on aivan 2017 Draft Prospect Rankingsin kärjessä.

Toisaalta vanhan Tsekkoslovakian molemmat osat ovat hieman taantuneet. Suomella on tämä taantumisvaara olemassa varsinkin tässä välitilassa, kun uudet nuoret tähtipelaajat eivät ole vielä aivan valmiita.

Mitä tapahtuu jääkiekon top 12:ssa tulevin vuosina. Raaka totuus on, että samat vanhat huiput ovat muutamien viime vuosikymmenien ajan pysyneet huipulla. Näitä ovat Kanada, USA, Venäjä, Ruotsi, Suomi, Tsekki ja varauksin Slovakia. Uudet kärkimaaehdokkaat ovat harvassa. Tyypillistä on ollut, että jotkut maat ovat pystyneet nousemaan tilapäisesti huipun tuntumaan, mutta eivät pysyvästi vakiinnuttamaan asemiaan. Jotain on kuitenkin tapahtumassa. Sveitsi on tunkeutumassa väkisin top-kuuteen ja ovella kolkuttelevat Saksa, Latvia, Norja ja Tanska. On vaikea sanoa, onko Ranskan menestys vain kotikisaperuja. Joka tapauksessa näyttöjä tarvitaan lisää. Näkemättä on suurten jalkapallomaiden ja Kiinan läpimurto. Suomen kannalta kilpailu on kiristymässä, mutta jääkiekkopelin kannalta tilanne on suotuisa.

sunnuntai 21. toukokuuta 2017

Timo Vihavainen: konservatismin omantunnon ääni ja menneen maailman tulkki/osa 2

Tämä Timo Vihavaisen kirjaa ”Barbarian paluu” (Otava, 2017) käsittelevän kirjoituksen toinen osa.

Olen ainakin yhdessä suhteessa Vihavaisen kannalla. Hänen konservatiivisuuteensa kuuluu sovitteleva (vaan ei suomettunut) suhtautuminen Venäjään. Sanoille antaa painoa toimiminen – nyt eläköityneenä - Venäjän tutkimuksen professorina. Vihavainen vierastaa Suomen ehdoin tahdoin tapahtuvaa mukanaoloa suurvaltojen eturistiriidoissa. Vihavainen: ”Suomen koetaan nyt olevan osapuoli suurvaltojen kiistoissa, jotka saattavat kärjistyä suorastaan sodaksi”. Ja edelleen: ”…. lehdet suorastaan kilpailevat siitä, kuka uskaltaa hurjemmin itäisestä naapurista lohkaista, kuten presidentti Niinistö sanoi”.

Vihavainen suhtautuu ironisesti Suomen haluun yrittää olla mukana aseilla uhoamisessa, jota meillä ns. laatulehdistö harjoittaa. Jos tämä on konservatismia, niin siinä minäkin olen mukana. Vihavaisen mukaan Suomella on kaksi suositeltavaa puolustuspoliittista periaatetta, defensiivisyys ja Venäjän provosoinnista pidättäytyminen.

Sitten on vielä kysymys EU:sta. Vihavainen on perinteisesti euro- ja EU-pessimisti. Hän korostaa erityisesti kulttuurista ja demografista rappiota. Demokratiavaje, pankkivastuut, pakolaiskysymys, periferian syrjiminen saavat kaikki kyytiä pessimistin kädestä. Eurooppaa vaivaa edistysuskoa kohdannut kriisi. Kaikki se, minkä varaan on laskettu optimistinen tulevaisuus on osoittautunut häilyväksi, epävakaaksi.

Pieni valtio (siis esimerkiksi kansallisvaltio Suomi) on kaunista, on Vihavaisen teesi. Kaikki suurvallat ovat romahtaneet ja niin tulee käymään myös Yhdysvalloille ja Euroopalle. Mutta mitä onkaan tapahtumassa? Nationalismi on kirosana länsimaissa, jopa rikollinen ideologia, joka tapauksessa epäsuosittua. Kieltämällä nationalismi päästään menneen maailman kummituksesta eroon! Yhteiseksi kodiksemme on tarjolla koko maapallo, Vihavainen ironisoi miltei loukkaantuneena. Kaikki kiehtovat (kansalliset) tarinat on uhrattu postmodernin kaiken suhteellistavalle alttarille.

Niin, vanha degeneroitunut Eurooppa, mitä sille voidaan tehdä? Kirjansa nimessä konservatismin apostoli Vihavainen luo lohduttoman kuvan Euroopan kyvystä selviytyä. Ja Eurooppa itse on luonut ahdinkonsa. Pari sataa vuotta jatkuneen liberalismin voittokulun haastajaksi on kohonnut ”primitiivinen mielettömyys” (sanottakoon vaikkapa uskonnollinen fanatismi). Mitä tekee länsimaiden älymystö haasteen edessä? Vihavaisen mielestä taipuu postmodernin suhteellistamisen kannattajaksi. Menneestä totuudentavoittelusta, joka ilmeni edistysajatteluna on luovuttu. On henkisesti velttoiltaessa hyväksytty ”raakuus, fanaattisuus, irrationalismi, sivistymättömyys ja hillittömyys”, luullen, että kaiken ymmärtäminen on edistyksellistä!

:::::::::::::::::::::::::

Entä tulevaisuus konkreettisesti? Vihavainen kantaa huolta ”liikakansoituksen sijoittamisesta Suomeen”. Jyrki Katainen: ”maamme tarvitsee lähivuosina 1,8 miljoonaa maahanmuuttajaa”. Ongelmaksi Vihavainen kokee poliittisen korrektiuden, joka merkitsee, että asioista ei saa käyttää niiden ”oikeita nimiä”.

Suomen tuleva koostumus erilaisista väestöryhmistä saa Vihavaisen epäilemään, että olemme hyppäämässä suureen tuntemattomaan. Hän viittaa monien ennusteiden paikkansapitämättömyyteen, niiden arvausluonteeseen. Emme siis kirjoittajan mielestä tiedä, mihin

olemme esim. maahanmuuttopolitiikassamme menossa, vaikka kuvittelemme niin.

Yksi avainkäsitteistä on suvaitsevaisuus, jonka nimiin nyt vielä vannotaan, mutta ajat voivat muuttua. Moni valtio on jo hylännyt suvaitsevaisuuden.

Vihavainen mainitsee vaatimattoman ylpeänä oman ennustuksensa vuoden 1987 ”Suomen historian pikkujättiläisessä”, jossa hän arvioi, että ”nykyinen aikakausi on vertaansa vailla”. Vihavainen puhuu kultakaudesta, jonka veroista ei ole ollut eikä kenties ole tuleva”. Monen muunkin mielestä ihmisten hyvinvointi oli tuolloin huipussaan, mutta eipä siitä kauan nautittu. Eri asia on jatkuuko nykyinen anemia vihalaismaisen pettymyksen viitoittamana vai koemmeko jälleen yllätyksen, jossa nousemme suosta. Merkit ovat ilmassa.

Vihavainen asettaa kasvun välttämättömyyden kyseenalaiseksi ja valitsee esimerkiksi Japanin, joka on pärjännyt kohtuuhyvin, vaikka entisellä kasvuihmeellä talous on pysyvän tuntuisesti stagnaatiossa. Agendaansa liittyen Vihavainen muistuttaa, että Japani on tullut toimeen ilman ulkomaista työvoimaa, pakolaisista puhumattakaan.

Epäilenpä, että kasvu ei pysähdy, vaan käynnistyy jälleen jonkin teknologisen murroksen (tekoäly, robotisaatio, automaatio….) seurauksena - ja niin käy nytkin.

::::::::::::::::::::::::::

Konservatiiviälykkönä Vihavainen alkaa olla käsite. Onko Vihavainen konservatismin dinosaurus? Ei mielestäni, hänen konservatisminsa on elävää. Modernin ihmisen turhautuminen heijastuu hänestä, kun varsinkin Eurooppa on luopunut menneisyyden hyvistä periaatteista ja omaksunut uusia vähemmän hyviä. Hän on vakuuttunut, että olemme menneen perinnön hukattuamme menettäneet jotakin kallisarvoista.

Tunnen itsessäni tämän saman tunteen, kun huomaan ihmisten käsittelevän historiaa, nykyisyyttä ja tulevaisuutta ohuesti. Eri asia on sitten, että Vihavaisessa yhdistyy yhteiskunnallinen, kulttuurinen konservatismi ja monissa suhteissa änkyräajattelija fundamentaalisine maahanmuuttokritiikkeineen ja kulttuuripessimismeineen. Ei näitä pidä ainakaan määritelmällisesti kytkeä toisiinsa itsestään selvästi yhteenkuuluvina.

Spengleriläinen kulttuurin rappio on ominta Vihavaista. siihen kuuluvat megalomania, kaiken arviointi rahassa, kvantiteetin herruus ja kvaliteetin hiipuminen, vanhan yhteisön hajoaminen, suurkaupunkilainen juurettomuus, värillisten rotujen vapautuminen….

Tiivistäisin Vihavaisen konservatismin seuraavaan kappaleeseen:

Vihavainen myöntää, että monien nuorten ”tekninen sivistys” on huikean paljon pidemmällä kuin 100 tai 150 vuotta sitten eläneillä lapsilla. 1800-luvun puolessa välissä alkoi ponnistelu, jonka seurauksena maailmamme, koko olemisemme on sivistetty valmiiksi. Samalla kuin varkain kulttuurin sisällöiksi ovat tulleet roskaviihde, seksi, porno, äärikaupallinen sankarikultti, uskonnottomuus ja ”epäjumalien” palvonta…. Mitä on jäljellä puolentoistasadan vuoden sivistystyöstä? Sen irvikuva! Missä on sydämen sivistys? Tehtiin siis valtava työ, että päästiin pois barbariasta ja nyt sinne hakeudutaan takaisin omaehtoisesti!

Tätä kaikkea on ”paluu barbariaan”, aitoa huolta, ahdistusta, äkkivääriä kärjistyksiä ja hivenen kirjan myyntiponnisteluja.

perjantai 19. toukokuuta 2017

Timo Vihavainen: konservatismin omantunnon ääni ja menneen maailman tulkki/osa 1

Timo Vihavainen on konservatiivisen ajattelun johtavia hahmoja Suomessa. Entisen pitkän kirjarimpsun jatkeeksi hän on kirjoittanut uusimpansa, ”Barbarian paluu. Euroopan auringon laskiessa” (Otava, 2017). Kirja koostuu väljästi toisiinsa liittyvistä esseistä, jotka peilaavat kirjan teemaa joskus hyvinkin etäisesti….

Näyttää siltä, että Vihavaisen tuomio maailmanmenolle vain synkentyy…. mutta katsotaanpa.

Pessimismi ja menneisyyden kaipuu ovat monen muunkin kirjoittajan erittelyn kohteena: Tuoreessa Niin & näin -lehdessä (1/2017) päätoimittaja Jaakko Belt viittaa pääkirjoituksessaan nykyajan yhteen suurimmista sosiologeista, vastikään edesmenneeseen Zygmunt Baumaniin, joka viimeisessä kirjassaan, postuumisti julkaistussa ”Retrotopiassa” (2017) analysoi nykyihmisen ahdistusta ja kaipuuta menneisyyden parempaan maailmaan.

Belt toteaa seuraavasti:

”Baumanin analyysissa menneisyyden mielikuvituksellinen kaipuu kiteytyy teoksen otsikko- ja avainkäsitteeseen ’retrotopia’. Tulevaisuuteen suuntautuneen utopian sijaan retrotopioissa haaveelliset näyt kohdistetaan `kadotettuihin, varastettuihin tai hylättyihin menneisyyksiin, jotka eivät vielä ole kuolleet´. Näin hahmoteltu menneisyys voi olla hämärän peitossa, valikoivasti muisteltu ja unohdettu tai pitkälti sepitettä…..”

Bauman siis näkee menneisyyteen paluussa paitsi nostalgiaa niin myös pakoreaktion nykyisyydestä ja valikoivan tavan nostaa esille mieluisia muistoja.

Olen parissakin kirjoituksessani käsitellyt nykyajan ihmisen pessimismiä. Tutkimusten mukaan haastatellut näkevät – kehittyneissä maissa – voittopuolisesti tulevaisuuden oleellisesti synkempänä kuin nykyisyyden tai menneisyyden. Tähän pessimismin kaikkivoipaisuuteen Vihavainen yhtyy kirjansa loppuyhteenvedossa: ”Viime vuosisadan lopulla kehitys näyttää …. kulminoituneen ja antaneen tilaa aivan uudelle arvomaailmalle. Vanhat ajatukset totuudesta, hyvyydestä ja kauneudesta on suurieleisesti syrjäytetty ja niiden tilalle ovat tulleet postmodernismi ja nihilismi, eräänlainen hyväksytty kulttuurin entropia, jossa arvot ja korkeat pyrinnöt ovat menettäneet merkityksensä. Edistyksestä ei enää puhuta, vaan pahetta ja irstautta juhlitaan ja tuetaan huippusaavutuksena.”

Mutta onko tämä ilmiö vain välittömään nykyaikaan liitettävä ajankuva? Palataanpa 1960-luvun alkuun ja palautetaan mieliin, mitä Dwight D. Eisenhower sanoi silloisesta muotitanssista twististä: "I have no objection to the Twist as such. But it does represent some kind of change in our standards. What has happened to our concepts of beauty and decency and morality?" Miltei täsmälleen samoin sanoin Vihavainen arvostelee ”nykyajan” turmeltuneisuutta! Olemmeko taas sortuneet vain moittimaan aikaa, jota elämme? Aika kultaa menneisyyden?

Äärimmäinen sallivuus on siis kohdannut vastarintaa. Mutta odottaako muutos nurkan takana?

Vihavainen näkee erikseen mainiten muslimimaailman edustavan muutosta, jonka seurauksena siirrytään ”äärimäisestä sallivuudesta kieltojen , käskyjen ja hierarkioiden maailmaan”. Näin Vihavainen tulee maahanmuuton teemaan, jota eräät vihervasemmiston kannattajatkin ovat alkaneet pohtia aiempaa eritellymmin.

Vihavainen näkee lännen edustaman rationalismin joutuneen haastetuksi ”syntysijoillaan” (mm. islamistisen) fanatismin edessä. Vihavainen ottaa esimerkiksi Detroitin autokaupungin, jolla on takana loistava tulevaisuus. Nyt kaupungin ”korjaaminen toimivaksi lienee mahdotonta”. Itse käytin esimerkkinä muutama blogikirjoitus sitten vertailuparia Magnitogorsk (Venäjä) - Gary (Länsi-Virginia, USA), joiden taantuminen on ollut nähtävissä kymmenien vuosien ajan.

Miten kuvaisin Vihavaisen konservatismia? Vihavainen ihailee valistushenkisiä kansan ystäviä 1800-luvulta lähtien. Ajatustensa selkeyttämiseksi hän piirtää konservatismin rajat lukijalle. Häntä ensinnäkin ärsyttää Runebergin ja Topeliuksen edustaman suomalaisuusliikkeen ihannoima, yhtenäiseksi kuvittelema ”kansa”. Tämä ajattelu kohtasi sokin, kun koitti vuosi 1918! Samoin ärtymys kohdistuu nykyälymystöön, joka on Vihavaisen mukaan jo valmiiksi opetellut halveksimaan kansaa.

Ketkä sitten edustavat Vihavaisen konservatiivisia ihanteita? Kirjoittajan seulan läpäisevät Snellman ja Agathon Meurman. Viime mainittu on Vihavaiselle konservatiivisen sivistysmiehen perikuva. Tietenkin Meurman oli suomenmielinen (mutta alun perin ruotsinkielinen), puhui montaa kieltä (kielinero), nöyrä ja kriittinen sekä muita että itseään kohtaan. Juuri kovan luokan sivistystahdon ja suomenmielisyyden sisältyminen samaan persoonaan symboloi Vihavaisen ihannetta. Meurman on tämän ajattelun ilmentymä. Meurmanin konservatismi suhtautui vieroksuen naisasialiikkeeseen ja halveksi pappien kaksinaismoralistista viinan keittämistä. Hän oli myös virsikirjamiehiä ”ajaen ulos perkeleitä”.

Entä nyt?

Vihavaisen yksi murheen aihe on 15 vuotta vanhemman kirjallisuusaineiston poistaminen kirjastoista (toki netti pelastaa osittain). Vihavainen tuntuu vieroksuvan kovasti populaaria himphamppua, johon hän sisällyttää aiheistoa varsin väljällä rajauksella. Ihaninta on divarista löydetty vanha helmi (vaikkapa Meurmanin muistelmien kaltainen löytö).

Vihavainen vieroksuu pinnallisuutta asenteellisuuteen saakka. Hän ei muun muassa ymmärrä populaarikulttuurin syvällistä pinnallisuutta. Esimerkiksi pari Beatleseista kertovaa kolumnia paljastavat periaatteellisen konservatiivin, joka ei paljoa piittaa yhtyeen kiistämättömästä historiallisesta merkityksestä. Ehkä hän näkee itsensä Agathon Meurmanin työn jatkajana kliinisen sivistämisajatuksen kivikkoisella polulla.

Vihavainen toteaa, että taantumukselliset tahtovat historian saatossa jäädä jalkoihin. Hän näyttää olevan varma, että hänen konservatisminsa on objektiivisesti katsottuna irti taantumuksellisuudesta. Hänen konservatisminsa edustaa ihanteellisella tavalla perinteen ylläpitoa. Sanoisin, että rajanveto taantumuksen ja konservatismin välillä on usein veteen piirretty viiva. Se on pohtijansa päässä.

:::::::::::::::::

Sitten tullaan maahanmuuttopolitiikkaan (= hallitsemattomaan maahantunkeutumiseen). Vihavainen on elementissään. Ei puhettakaan siitä että maahanmuuttoa voitaisiin perustella työvoiman tarpeella tai yritysperustannan historialla (Finlayson, Fazer). Vihavainen nimeää ”Hakkaraisen ongelmaksi” skandaalin, jonka sai aikaan perussuomalainen kansanedustaja Teuvo Hakkarainen puhuessaan neekeriukoista, joiden ei tarvitse sanoa rajalla kuin yksi sana, ”turvapaikka”, niin puomit avautuvat. Maasta poistaminen ei taas onnistu millään. Tässä sitä ollaan: kansanedustaja möläyttää suustaan jotain ja tohtori Vihavainen älyllistää ongelman. Ratkaisevaa on tämä n-sana, se tehoaa mediassa. Sitä tohtorimme käyttää estottomasti.

Sen toki Vihavainen myöntää, että maahanmuuttoa tarvitaan (mutta ei ”maahantunkeutumista”). Maahanmuuton kielteisten piirteiden lisäksi osansa saavat homot, feminismi ja vapaa seksi. Taitavana kirjoittajana Vihavainen osaa iskeä sopiviin kohtiin, jotka paljastavat käytännön mädännäisyyden: nuorten naisten seksin ostot arabimiehiltä Helsingin rautatieasemalla.

Vihavainen vertaa lehdistön nöyrtymistä maahanmuuttopoliittisissa kysymyksissä pahimpiin suomettuneisuuden päiviin: sallivaa maahanmuuttopolitiikkaa kannatetaan lähes yhdensuuntaisesti läpi koko lehdistön.

Jatko-osa kirja-arvioinnista ilmestyy tuota pikaa.

keskiviikko 17. toukokuuta 2017

Vladimir Putin ranskalaisittain tulkittuna

Ylestä tuli Vladimir Putinia käsittelevä ranskalainen Jean-Michel Carren dokumentti 11.5.2017: ”Ulkolinja: Putinin Venäjä, maailmanmahti” (2016). Ranskalaisilla on aina tapa käsitellä aihettaan ”ranskalaisesti”, niin nytkin.

Hesarin Timo Peltonen arvioi dokumentin kovalla kädellä sanoen suoraan, ettei tämänkaltainen epätasapuolinen (liian Putin-myönteinen) tapa käsitellä valtionpäämiestä sovellu Yleen. On kaksi tapaa suhtautua dokumenttiin: toinen on länsieurooppalaisesta objektiivisuuden ihanteesta kiinni pitäminen ja toinen on käsittää dokumentti maailmanpolitiikan näkemisenä Putinin näkökulmasta. Peltonen on katsonut dokumenttia ensin mainitusta näkövinkkelistä ja johtopäätös voi olla juuri Peltosen näkemä: räikeää Putin-propagandaa. Itse näin dokumentin enemmänkin yrityksenä eritellä Putinin maailmankäsitystä hänen itsensä näkökulmasta.

Peltosta ärsyttää kriittisten vastakommenttien puuttuminen, mennään eteenpäin Putinin ehdoin. Näkemys on mielestäni yksipuolinen. Ei pidä aliarvioida katsojaa. Uskon, että ainakin maailmanpolitiikkaa tarkemmin seuraavat sijoittavat tällaisen dokumnettinäkemyksen omaan kokemusmaailmaansa ja näkevät sen falskien kohtien läpi. Mitä jää jäljelle? No, ainakin palanen nykymaailman arviota, jossa on hivenen Marine Le Peniä, hivenen ranskalaista kyynisyyttä suurvaltapolitiikasta, hivenen nationalismin ymmärtämistä Venäjän näkövinkkelistä. Epäilemättä Ranskan viime vaaleja voittaneet eurooppalaishenkiset tahot (ml. Macron) eivät myöskään allekirjoita merkittävää osaa dokumentissa esitetyistä ajatuksista, olkoot miten ”ranskalaisia” tahansa Dokumenttia katsottaessa on pidettävä koko ajan mielessä putinilainen totuuskäsite. Ja on myönnettävä, että kyllä kritiikkikin on pidetty mukana dokumentissa, vaikkei sitä erikseen korosteta. Kaiken kaikkiaan tällaisen ”näkemyksellisen” dokumentin katsominen on haaste, joka panee reagoimaan siinä esitettyihin teemoihin.

Dokumentti alkaa venäläisille tärkeästä voitonpäivän paraatista, jossa kunnioitetaan Stalinin ”suuren isänmaallisen sodan” uhreja ja muistoa, ja jolla viitoitetaan koko dokumentin sisältöä: viesti kuuluu: Venäjä on suurvalta ja se on hyväksyttävä sellaisena. Tässäkin on kaksi näkemystä, joita haluaisin korostaa. Ensinnäkin suurvalta-aseman rakentaminen on osa systemaattista työtä saada Venäjän ääni kuuluville päätettäessä maailmanpolitiikan asioista, ja toiseksi: on tahoja, jotka näkevät voimannäytöt konkreettisina toimenpiteinä venäläisen elinpiirin aggressiiviseksi laajentamiseksi. Viime mainitut ovat venäläisyyden haukkoja. Olen itse nähnyt ensimmäisen vaihtoehdon relevanttina, ja se heijastaa näkemyksiäni myös tästä dokumentista.

Dokumentin henkeen kuuluu, että annetaan ymmärtää venäläisten syvästi loukkaantuneen, kun Putinia ei pyydetty mukaan Auschwitzin vapauttamisen muistojuhlaan, ja kun länsimaalaisia vieraita ei saapunut kunnioittamaan 70. voitonpäivän paraatia ja Venäjän panosta toisen maailmansodan ratkaisuissa. Ja kuitenkin Putin oli läsnä Normandian maihinnousun vastaavissa juhlallisuuksissa. Mutta tässä on tietenkin takana Ukrainan avoin haava….

Selväksi tulee, että Yhdysvaltain (väitetty) halu muodostaa yksinapainen maailma on Venäjää ärsyttävä asia. Asiaa korostaa Venäjän kokema vähättely sen saavutusten johdosta: Putin haluaa painottaa, että Venäjä ratkaisi toisen maailmansodan. ”Fasistit” on todellinen kirosana: 27 miljoonaa venäläistä menehtyi sodassa. Dokumentissa haastatellut ranskalaiset historioitsijat selvästi tuntevat tiettyä sielujen sympatiaa venäläisiä kohtaan heidän kärsimystensä johdosta. Jakaako natsi-Saksan molempia maita koskenut miehitys yhteistä traagista perintöä?

Dokumentin asiantuntijoiksi valituilla ranskalaisilla on halu asettua Venäjän asemaan ja vaikka he sivuuttavatkin venäläisten ihmisoikeus- ja sananvapausloukkaukset ohuesti, heidän näkökulmassaan on perusteltuja pointteja, jotka yleensä lännessä sivuutetaan.

Päästyään presidentiksi toistamiseen vuonna 2012 Putinia kuvaillaan autoritäärisemmäksi, konservatiivisemmaksi ja sotaisammaksi kuin ensimmäisellä kerralla. Totta. Samoin itsevarmuus oli kasvanut. Sille oli Venäjällä sosiaalinen tilaus.

Mielenkiintoinen näkemys on, että Putin 2000-luvun alussa lähestyi - dokumentin mukaan - aidosti Eurooppaa ja Yhdysvaltoja suhteiden parantamiseksi, mutta pettyi ja lanseerasi uuden suurvaltaoppinsa, joka tulkittiin lännessä imperialistiseksi. Venäjä on ryhtynyt kokoamaan liittolaisia oman näkemyksenä saamiseksi paremmin esille. Siihen kuuluvat BRICS-maiden aseman korostaminen, entiset neuvostotasavallat ja kahdenväliset suhteet Venäjä-Kiina ja Venäjä-Intia. Vastakaiku tavallisen venäläisten taholta on huomionarvoista: tuki kansalaisilta on silmiinpistävän aitoa ja laajaa. Länsimaisen näkemyksen mukaan tässä kiusallisen paljon sapelinkalistelua. Mutta ehkä asia on niin, että emme huomaa läntistä, meidän kulttuurimme ehtoihin kuuluvaa sapelinkalistelua.

Joka tapauksessa Venäjä näkee itsensä tulevan noteeratuksi ”itäisessä” seurassa. Se ei tunne itseään aliarvioitavan. Samalla on käynnistynyt taistelu moninapaisen maailman johtoasemasta. Aseman ottajia on useampikin, mutta intressit käyvät ristiin. Suurvallat hakeutuvat erilaisiin valtakombinaatioihin. Tässä pelissä Venäjä haluaa avainroolin.

Sitten tullaan oleelliseen asiaan. Venäjä ei halua, että Eurooppa tuputtaa sille liberalismiaan ja demokratiaansa. Ja sama pätee muihinkin maihin: demokratia ei Venäjän ajattelun mukaan ole vientitavaraa. Putin kokee monissa länsimaissa tapahtuneen moraalisten arvojen liudentumisen huonona suuntana. Hän vierastaa kansallisten perinteiden hukkaamista ja näkee – ehkä aivan oikein – monien maiden kääntäneen ”liian liberaalin ajattelun” takaisin perinteisten arvojen kannalle. Toki itse en allekirjoita liiallista liberalismia. Konservatismia hän pitää vastalääkkeenä kaaokselle ja ajautumiselle ”alkukantaiseen tilaan”. Ja Putin lisää: ”Ette ota huomioon omaa kansaanne”.

Venäläisen konservatismin ja läntisen liberalismin ristiriita on yksi nykyisen konfliktin perimmäisiä syitä. Putin pitää liberalismia ”kansan vastaisena” ajatteluna. Ylikansallisuus on kirosana. Ei ole ihme, että Marine Le Pen löytää sielujen sympatiaa Putinin taholta.

Dokumentissa myönnetään Putinin tuki populismille Euroopan hajottamiseksi ja etäännyttämiseksi Yhdysvalloista. Ukraina nähdään idän ja lännen kilpailun kohteena. Venäläisittäin Euroopan Unioni tuli Ukrainassa iholle, Venäjän etupiiriin, ja lännen kanta oli, että Venäjä ei antanut ukrainalaisten päättää omasta tulevaisuudestaan lännen yhteydessä. Dokumenttiin on valittu näkökulma, jossa EU:lla oli suuri vastuu Ukrainan tilanteen kärjistymisestä. Läntinen liberalismi ikään kuin asetettiin oletukseksi Ukrainassa, jota ei pidä asettaa kyseenalaiseksi. Samalla edettiin varomattomasti ymmärtämättä, että Ukraina on vanhaa Venäjän sydänaluetta. Venäjällä Ukraina nähtiin lännen vallankaappauksen kohteena. Putin ilmeisesti katsoi, että itse Venäjäkin oli akuutissa vaarassa.

Noam Chomsky vertaa dokumentissa Ukrainan lännettymistä kuviteltuun Meksikon liittymiseen Varsovan liitoon 1980-luvulla, pyrkien osoittamaan, että Yhdysvallat eteni Venäjän iholle röyhkeästi haluten Ukrainan Natoon. USA ei olisi sallinut latinalaisen Amerikan maan liittoutumista Venäjän kanssa, kuten ei hyväksynyt elävässä elämässä Kuubassakaan.

Lännessä on myös toisenlainen näkemys Venäjän pyrkimyksistä, jossa Ukrainan asemaa ei kannata arvioida historian tai vallitsevan yhteiskunnallisen tilanteen valossa, vaan Venäjän imperialismin kohteena, sen ensimmäisenä uhrina.

Krimin valloitus nähdään dokumentissa sen strategisen merkityksen valossa (Sevastopol, öljy). Väestöstä 90 prosenttia on venäjänkielisiä. Krimin miehitys lopullisesti iski railon Venäjän ja lännen välille. Järjestettiin kansanäänestys, jonka mukaan 96 prosenttia äänestäjistä halusi Venäjän yhteyteen. Dokumentissa asia käsitellään faktana ilman moraliteetteja, joka tietysti ärsyttää aiheellisesti meitä länsimaalaisia. Krimin miehityksen aikaan Venäjä ja Putin olivat sotaisimmillaan. Länsi vastasi talouspakotteilla. Mutta dokumentissa painotetaan Euroopan riippuvuutta Venäjästä (kaasu, öljy).

Putin on sitonut valtansa ortodoksiseen uskontoon. Kirkko on kommunismin jälkeen palautettu täyteen loistoonsa. Ortodoksisuus on Venäjän valtion perusta. Kommunismin häviö voidaan nähdä yhdeltä osin ateismin häviönä perinteiselle uskonnolliselle yhteiskunnalle.

Islam on tärkeä uskonto Venäjällä ja Putin ei suinkaan vieroksu sitä. Monikulttuurisuudella hän pyrkii torjumaan radikaalin islamismin. Tuki Syyrian autoritääriselle al-Assadille perustuu putinismin mukaan kansallisvaltion oikeuteen määrätä rajojensa sisällä hallinnon muodon sekä uskonnollisen ääriradikalismin torjumiseen. Toki se on myös sotilaallinen astinlauta Lähi-Itään. Arabikevään kaltaisten ilmiöiden hyväksyminen ei tietenkään kuulu lainkaan Putinin agendalle.

Putinin autoritäärisyyttä arvostellaan kovin sanoin dokumentissa ja ihmetellään opposition vastaisten toimien rajuutta Venäjällä, onhan Putinin valta joka tapauksessa kiveen hakattu. ”Mielestäni hänellä on sairas pelko epäjärjestystä kohtaan”, toteaa Ranskan entinen ulkoministeri. Putin ei tiedä, miten pitäisi johtaa 2000-luvun yhteiskuntaa ja niinpä hän ottaa asiat varman päälle kuri ja järjestys -pohjalta. ”Siinä mielessä hän on menneen maailman mies”, toteaa yksi historioitsijoista.

Poliittisesta oppositiosta todetaan alistuneesti, että sitä ei suuremmassa mittakaavassa ole. Kilpailevat tahot murskataan heti alkuvaiheessa. Sananvapautta ei nähdä samalla tavalla merkittävänä periaatekysymyksenä kuin lännessä. Sille annetaan arvo, mutta se ei ole prioriteetti venäläisten enemmistölle. Täydellinen vapaus koetaan uhkana. Ehkä sekasorto on historian monissa vaiheissa opettanut, että autoritäärinen tai diktatorinen valta on yhteiskuntarauhan tae.

Yhteenvedossa kysytään palaako Eurooppa ”realistiseen politiikkaan”, joka säilyttää omat arvonsa, mutta joita ei tyrkytetä kaikkialle. Kuulostaa Putinilta. Tässä on monta aspektia. Toisaalta Euroopalla on halu ”viedä” hyväksi kokemaansa liberaalia demokratiaa, mutta toisaalta se herättää ärtymystä autoritäärisissä maissa ja niiden määrä on ollut kasvussa viime vuosina. Konfliktiherkkyys kasvaa, kun tämä perustavaa laatua oleva näkemysero jäytää suurvaltasuhteita.

Nyt on sitten politiikan markkinoilla Donald Trump, joka on yksi lenkki lisää häpeilemättömään tukeen autoritäärisille valtioille. Trumpilla eivät paljon moraliteetit paina. Käytännön eturistiriidat loitontavat kuitenkin Putinia ja Trumpia, joten sopu ei ihan heti ole näkyvissä, ehkei koskaan. Keskinäinen vihanpito palvelee sisäpolitiikkaa.

Dokumentti antaa etäistä tukea kyyniselle inhorealismille, jonka mukaan suurvalloilla on oikeus painaa peukalon jälkensä maailmanjärjestykseen ja muiden on alistuttava tähän. Väliin tuleva muuttuja on uusi kylmä sota, jota käydään monenkirjavammin kuin vanhaa.

Dokumentin kriittisimmissä osissa todettiin, että Putin uskoo omaan myyttiinsä ja on siksi vaarallinen maailmanrauhalle. ”Olemme voittajakansa”, hän sanoo. Venäjällä on paljon nationalismin elävöittämää väkeä, joka on valmis konkreettisesti ryhtymään toimiin suurvalta-aseman realisoimiseksi, mutta Putin ei ole seikkailija.

Dokumenttia katsoessa tulee tunne, että siinä tartutaan toiseen puoleen tosiasioista. Se toinen puoli perustuu enemmän tai vähemmän skeptiseen näkemykseen kaikesta siitä, mitä dokumentissa esitetty puolisko sisältää.

sunnuntai 14. toukokuuta 2017

Avustammeko Baltiaa?

Iltalehden Olli Ainola julkaisi taannoin artikkelin, jossa hän arvosteli eräiden johtavien ulkopolitiikan tuntijoiden erimielisyyttä Suomen ulkopoliittisesta linjasta. Keskiöön hän nosti Erkki Tuomiojan ja Sauli Niinistön, joihin hän fokusoi ulkopoliittisen eripuran. Tikun nokkaan Ainola oli nostanut väitetyn skisman Suomen halusta tai haluttomuudesta puolustaa Baltiaa. Ainola antaa ymmärtää, että Suomi on kertakaikkisessa liemessä, kun venäläiset haluavat yhtä ja amerikkalaiset toista ja Baltian maat kolmatta. Kaiken tämän takana näen tiettyjen henkilöiden turhautumisen, kun ei ilmoiteta selvästi, että puolustamme Baltiaa yhdessä Naton kanssa. Koko Ainolan perusteluketju perustuu tähän yhteen asiaan. Suomea yritetään siis ripustaa Natoon Baltian kautta.

Jos Suomen ulkopoliittiset päättäjät olisivat näin yksioikoisia, niin sitten asiat olisivat sekaisin. Eli ulkopolitiikka voi tosiasiassa olla riittävän selkeää, kun pidättäydytään yksityiskohtaisista kannanotoista. Meillä on tehty juuri useampikin selonteko (ulko- ja turvallisuuspolitiikka ym.), jossa Suomen kanta määritetään. Vaikka tilanne olisi kuinka ”dynaaminen” Itämeren alueella (mitä se ei ole), niin en hötkyilisi asian (muutosten) kanssa.

Ainoa taho, joka on panikoitunut on Ainola itse ja häntä puolustavat muut toimittajat. Varsinainen rätti päin naamaa oli, kun Niinistö ja Tuomioja laativat erikseen vastineet Ainolan kirjoitukseen. Tässä on nähtävissä toimittajien taholta prinsessanherkiä piirteitä toimittajan työn autonomiasta.

Seuraavassa käsittelen Pressiklubissa 12.5.2017 vierailleen Olli Ainolan mielipiteitä tarkemmin.

Ainola vetosi Pressiklubissa siihen, että venäläinen korkea-arvoinen kenraali Gerasimov oli puuttunut Suomen valmiuteen toimia Naton varastona (Ainola sentään myönsi: ”propagandaahan se oli”) ja Naton johtava kenraali antoi ymmärtää, että Naton joukkoja on lisättävä Baltiassa. Ainolan mukaan Nato kysyy nyt ensin ystävällisesti ja sitten kovistellen, että onko Suomi mukana Baltian puolustamisessa ja aivan erityisesti minkätyyppisessä vaihtoehdossa se on mukana. Suomen pitäisi Ainolan mukaan vastata. Suomella on tämän mukaan hirveä paine tehdä ratkaisuja ja meillä Niinistö ja Tuomioja sen kun riitelevät.

Mielestäni ei pidä ryhtyä mihinkään lisätoimenpiteisiin, jonkun ulkomaisen korkea-arvoisen kenraalin yllyttämänä. Mielestäni muutenkin pitäisi lähteä poliittisen tahon kannoista. Niinistö ja Tuomioja tuskin haluavat ryhtyä selontekojen yli mihinkään isompiin muutoksiin eikä siihen ole aihettakaan.

Ainola teki Pressiklubissa pääasian lähteistään, joita joku on ehkä vaatinut julkaistavaksi. Siihen viittasi Ainolan hysteerisyyttä hipova ilmoitus, ettei hän luovuta lähteitään edes kuolleen ruumiinsa yli. Ainola olisi voinut sanoa, että vaikka ei ole vaadittu lähteiden paljastamista, niin silti en anna niitä julkisuuteen!

Kaiken taustalla näen joidenkin tahojen Nato-kiiman. Ollaan hirvittävän turhautuneita, kun viime aikoina ei ole tapahtunut mitään erityistä Nato-yhteistyön tiivistämiseksi. Johan tässä hermostuu! Voin kuvitella, että Ainolan lähteinä on Nato-mielisiä poliitikkoja tai muutoin asiaan vihkiytyneitä (joiden nimistä en ole kiinnostunut), jotka haluavat ”selkeitä vastauksia”.

Sankaritoimittaja Olli Ainola on paljastanut suuren ulkopoliittisen skisman. Se on: Tuomioja tekee myyräntyötä ja on saanut ulkopoliittisen valiokunnan ja eduskunnan puolelleen, että Suomi ei sitoudu puolustamaan Baltiaa ja Niinistö ei taas halua sitoa Suomea mihinkään, mutta ei myöskään mistään pois.

Toimittaja Johanna Korhonen sanoi Pressiklubissa yksioikoisesti, että kysymys on pelosta ei uskalleta sanoa, että Venäjä uhkaa meitä. Ulkopolitiikassa vallitsee kauhea kaaos. Kansalaiset ovat ymmällä ja varsinkin aina innokkaat toimittajat, jotka haluavat selviä päätöksiä pöytään.

Johanna Korhonen oli sitä mieltä, että ulkopolitiikan suuresta erimielisyyksien vyyhdestä pitäisi tehdä koko kansan asia. Hänen mukaansa meillä ei keskustella asioista. Meillä pelätään. Mitä tämä on? Netti ja muut aviisit ovat täynnä keskustelua. Toivottavasti myös asioihin perehtyminen on järkevällä tasolla.

Pressiklubissa toimittaja Ainola ja koko Ruben Stillerin rinki syytti Tuomiojaa ja Niinistöä paniikkireaktiosta, kun presidentti ja entinen ulkoministeri vastasivat Ainolan huutoon: ei tähän (Ainolan lehtijuttuun) pidä tällaista arsenaalia tuhlata ulkopoliittisen johdon taholta!

Minä taas en ymmärrä, mitä vikaa Niinistön ja Tuomiojan vastakirjoituksissa oli. Sen sijaan hämmästelen Pressiklubin jäsenten hämmästelyä Tuomiojan ja Niinistön reaktioista. Eivätkö ”isot herrat” saa vastata kipakasti ilman, että heidät tuomitaan seitsemänkymmentäluvun suomettumisen syövereihin. Niinistö ja Tuomioja vain oikaisivat Olli Ainolan vääränä pitämänsä väitteen. Tähän ei mielestäni sisälly mitään Kekkosen myllykirjeen tyyppisiä piirteitä.

Ainola tivaa, että Suomen pitää ilmaista kumppaneilleen ollaanko liittoutuneita vai puolueettomia. Minusta ei tarvitse reagoida mitenkään sen päälle, mitä nyt on ilmoitettu esim. selonteoissa.

Olli Ainolan ajatuksenjuoksu kiteytyi Pressiklubin loppupuolella. Hän ajatteli tyypillisen spekulatiivisesti ja provosoivasti kysyen, että halutaanko Neuvostoliiton aikainen Baltia vai nyky-baltia. Vastaus oli valmiina: jos halutaan säilyttää nyky-baltia, niin silloin meidän on sitouduttava Baltian puolustamiseen. Kysymys ei Ainolan mielestä ole Natosta tykkäämisestä tai Naton vieroksunnasta, vaan realiteeteista. Tämä ajattelu perustuu nähtävästi oletukseen, että Baltia on jatkuvassa ja akuutissa miehitysvaarassa.

Tähän Ainolan Baltia-ajatteluun sisältyy lukuisia jos-ehtoja, jotka hän asettaa rimpsuun ja vetää sitten johtopäätöksen, mihin toimiin meidän on ryhdyttävä, jotta olemme valmiita, kun hänen ketjupäätelmänsä toteutuu. Tämä muistuttaa jukkatarkkamaista spekulatiivista itseään toteuttavien asioiden ketjutusta.

Ainolan mielestä Suomella on liian paljon painopisteitä, on länsikumppanit, on itäyhteistyö ja on Niinistön tekemät Itämeren aloitteet. Niitä pitäisi karsia, jonka jälkeen yksi jää jäljelle ja se on puolustusyhteistyö Naton kanssa. Voiko tätä selvemmin sanoa?

Ainola on antautunut varustelukierteen ylläpitämisen asiamieheksi. Juuri Ainolan metodilla (jossa Suomi on yhtenä Baltia-pilarina) ollaan lisäämässä jännitteitä Itämerellä. Eikö kannattaisi keskittyä jännitteiden purkuun Itämeren alueella niin kuin käsitän ulkopoliittisen johdon tekevän?

Omalta osaltani asetan eduskunnassa turvallisuusasioissa saavutetun konsensuksen tällaisten spekulaatioiden edelle. Spekulaatioiden ainoa tarkoitus on ajaa Suomi Natoon.

::::::::::::::::::::

Nyt on nostettu esille se, mitä Donald Trump on mahdollisesti yrittänyt sopia ennen presidentiksi tuloaan esimerkiksi Baltian kohtalosta. Näistä ollaan tietävinään, että Trump on pyrkinyt Venäjän kanssa sopuun, jossa hintana on Krimin ”luovutus” Venäjälle ja mahdollisesti Nato-joukkojen vetäminen Baltiasta.

Tällaiset ajatukset mitä suurimmalla todennäköisyydellä tyrmätään (tai on tyrmätty) hänen omassa puolueessaan, demokraateista puhumattakaan. Jotain ehdittiin viritellä Venäjän kanssa pienessä piirissä ennen Trumpin presidentiksi tuloa. Liittymäkohtia asiassa löytyy irtisanottuihin tai epäsuosioon joutuneisiin henkilöihin. Nämä vaiheet liittyivät Trumpin suurelliseen poikki ja pinoon -suunnitelmaan suurvaltasuhteiden järjestelystä ilman, että niihin sisältyi realismia. Aikaa on kulunut ja Trumpin suunnitelmat monissa eri asioissa ovat kaatuneet tai vesittyneet.

Mikä on johtopäätös? Olen entistä vakuuttuneempi siitä, että Trumpin amatöörimäinen sekoilu ei saa muodostua Suomessa minkään ulkopoliittisen ajatuksen edes osittaiseksi punaiseksi langaksi. Todennäköisin vaihtoehto on, että suurvaltojen välillä tehdään realistinen arvio kansainvälisestä tilanteesta ja pyritään eteenpäin pitkän ja vaivalloisen tien kautta. Trumpkin on luopunut kansainvälisen yhteisön sairastuttavista yltiöpäisimmistä kahdenvälisistä diileistä.

lauantai 13. toukokuuta 2017

Mauno Koivisto – paradoksi isänmaan miehenä

Tämä ei ole muistokirjoitus eikä kursorinen elämäkerta. Tämä on enemmänkin muistelukirjoitus. Kysymys on tietenkin juuri edesmenneestä Mauno Koivistosta. Minulla on paljon muistikuvia Koivistosta niin kuin monella muullakin ikäluokkaani kuuluvalla. Ahkera historian pänttääminen on laajentanut näkymiä kohdehenkilöön. Keskityn ohessa kuitenkin muutamiin läheisiksi kokemiini sattumuksiin ja arvioihin.

Koivisto oli ainakin omasta näkökulmastani varsin etäinen hahmo 1960-luvulla. Silloin ei ollut tapana paljastaa sisintä eikä olla näkyvissä kaikenmaailman kissanristiäisissä. Koivisto oli jo silloin hieman arvoituksellinen. Sitten tuli kuuluisa ”Jatkoaika”, höyhenen kevyt Late Night Show, joka kuitenkin avasi näkymän tulevan presidentin sielunelämään.

Muistan hyvin tuon myöhäisillan ohjelman vuodelta 1968. Onneksi se on ainakin osittain nähtävissä youtubessa, josta voi kirkastaa hieman haalenneita muistikuvia. Studiossa olivat Koiviston lisäksi muun muassa Hannu Taanila, Lenita Airisto, Kirsti Wallasvaara ja Aarre Elo.

Jotkut ovat sanoneet, että tuona iltana Koivistosta tuli vahva seuraajaehdokas Kekkoselle, jotkut ovat menneet arvioissaan vielä pidemmälle. On kummallista kuinka rikkinäiset sukat tai hiuskiehkurat täsmälleen oikeassa historiallisessa kontekstissa voivat kasvaa elämää suuremmiksi. Lenita Airisto on nähnyt itsensä presidentintekijänä omalla omintakeisella tyylillään. Tai sitten kaikki on vain kuvitelmaa.

Muistan itse tuon illan lähinnä siltä kannalta, että toivoin, että Kirsi Wallasvaara pärjää sanojen sinkoilussa. Suurten ikäluokkien voimannäyte oli meneillään. Hän edusti tuossa illassa nuorisoa, kaikkea muuta kuin valmiina esiintymään nuorison esitaistelijana. Hän yritti kuitenkin kiitettävästi. Oleellisempaa tämän tarinan kannalta oli, että olin hieman pettynyt Koiviston pragmatismiin. Hän suhtautui nuorison mielenilmauksiin – Kirsti Wallasvaara mukaan lukien - isällisesti ja huvittuneen fundeeraavasti, joskin muisti pistellä nuorten intoa parantaa maailma. Ei Kekkonen olisi näin tehnyt! Kekkonen olisi ottanut - opportunistisesti tai ei – nuorison hellään suojelukseensa.

Koiviston menestys syntyi tuona iltana paradoksista, kuten niin usein muulloinkin hänen urallaan. On kaksi vaihtoehtoa: hänen poliittisia vastustajiaan raivostuttanut ”pinnallinen” viehätysvoimansa syntyi luontaisesti tai sitten hän laskelmoi alusta pitäen tietäen, että hän vetää sekä naisia että miehiä puoleensa.

Miehille hän oli jäyhä, harvasanainen sodan kokenut mies, joka toimi vastaansanomattomana antiteesinä Kekkoselle, joka taas edusti varsinkin myöhemmässä katsannossa suomettuneisuutta, johon moni oli kyllästynyt, vaikka gallupeissa YYA sai 90 prosentin kannatuksen. YYA:ta kannatti Koivistokin, ei hän ollut mikään Neuvostoliiton vihaaja. Tässä on yksi paradoksi lisää. Kysymys oli vaistonvaraisesta yhteydestä – tajunnan virrasta - kansalaisten ja Koiviston välillä.

Koivisto ei ollut pinnalta katsottuna pelimies, ehkei se kuulunut lainkaan hänen luonteenlaatuunsa, mutta kun 1980-luvun vaihteessa käytiin historiallinen valtataistelu K-linjan (ja Kekkosen) ja Koiviston välillä, hän vastasi peliin vielä kovemmalla pelillä: Kekkonen: ”Koivisto se tässä pelimies vasta onkin”.

Koivisto ja Kekkonen olivat eriluontoisia ihmisiä. Kekkonen nopeasti, usein hätiköidenkin reagoiva, Koivisto taas pohdiskelija, ”jahkailija”, johon Kekkonen joskus tuskaantui, kun ei saanut selvää ajatuksenjuoksusta. Mutta ehkä tässä kaikessa oli kysymys vain kilpailuasetelmasta.

Koivisto oli valtataistelun keskellä yksinäisen tähden ratsastaja. Miten niin? Eikö hän ollut päinvastoin suunnattoman suosittu? Villakoiran ydin on, että tuohon aikaan johtavat poliitikot olivat establishmentin ympäröimiä. Karjalaisella oli oma hovinsa ja niin oli Kekkosellakin. Koivisto ei voinut luottaa Sorsaan, kilpailijaansa. Toki Koivistollakin oli oma hämmentävän laaja, yli puoluerajojen ulottuva kannattajakunta, jossa oli vaikutusvaltaisia henkilöitä. Oikean reunan Jori C. Ehrnrooth Neuvostoliitto-pelossaan ja ahdistuksessaan kannatti sosialisti Koivistoa presidentiksi.

Kun Koivisto äänestettiin ylivoimaisella tavalla presidentiksi, hän säilytti monet Kekkosen ajan rutiinit. Muistan, kun hän ilmoitti medialle, että nyt hän poistuu tiedotusvälineiden ulottuvilta, mikä herätti jo aikanaan median purnausta. Oli tapana, että presidentti määräsi itse, milloin hän on ”sopulien” ulottuvilla. Ei puhettakaan, että näin voisi tehdä tänään.

Sodassa Koivisto palveli legendaarisen Lauri Törnin iskuryhmässä. Hän ei varmaankaan ollut sodan suuri sankari, mutta tappeli siinä kuin muutkin, jos ei välillä paremminkin. Hän ei olisi Koivisto, jos ei olisi ollut varhainen Lauri Törnin myytin murtaja: Koivisto sanoi suoraan, että Lauri Törni oli johtajana varsin kapea-alainen. Törnin johtamisideologia perustui oman esimerkin voimalla esitettyyn käskyyn: lähdetään! Suorasukaisesti Koivisto arvioi, että miehet vähän pelkäsivät, että yltiöpäisen rohkea Törni saattaa heidät hengenvaaraan pelkällä uhkarohkeudellaan. Tervehenkistä koivistomaisuutta!

Koivisto ei ollut ideologian miehiä. Turun satamassa hän silti taisteli etujoukoissa kommunisteja vastaan ja oli osa asevelisosialistien kärkeä Unto Varjosen ja Väinö Leskisen kannoilla. Koivisto oli käsittääkseni tannerilainen pragmaatikko, joka omien sanojensa mukaan toimi bernsteinilaisella periaatteella: tärkeinä ei ole päämäärä vaan liike. Epäilemättä suunta oli hyvinvointiyhteiskunta, mutta ei kovin ideologisin painotuksin. Rahat piti laskea.

Koiviston suuri saavutus oli normaaliparlamentarismin lanseeraus Suomen oloihin. ”Vuosi ja hallitus” -rytmi särkyi tuolloin lopullisesti. Pidän muutosta dramaattisena. Lakkasi se tyyli, jolla presidentti - hiukan parodioiden – tunturin huipulle kiivettyään päätti lähteä Helsinkiin ja hajottaa hallituksen. Katkos vanhan kulttuurin ja uuden välillä on tavattoman selvä: Koiviston presidenttiyden alusta lähtien kaikki hallitukset (pienin miehistönvaihdoksin) ovat istuneet koko vaalikauden. Aivan viime aikoina on levottomuus politiikan markkinoilla nostanut esille pitkästä aikaa ennenaikaisten vaalien mahdollisuuden.

Sinipunahallitus oli monille tahoilla liikaa vuonna 1987. Keskustalle se oli varsinainen punainen vaate, jota piti periaatteessa vastustaa. Erityisesti TV-2 oli tuolloin sinipunajahdissa. Kysymys ei ole niinkään siitä, miten valta vaihtui (sillä valta oikeasti vaihtui tuolloin pois K-linjan näpeistä) vaan siitä, miten vahvasti poliittinen punamultakulttuuri oli juurtunut Suomen poliittiseen maaperään: koskaan et muuttua saa!

Koivisto kuuluu osana ketjuun Snellman, Ryti (ja monet muut: von Fieandt, Viinanen, Niinistö…) eli perinteisen austerity- eli niukkuuslinjan kannattajiin. Koivisto tuki myös kovan rahan politiikkaa. Yhdeksänkymmentäluvun lama oli osa tämän politiikan seurausta ja saanut osakseen kovaakin kritiikkiä. Koivistolla oli pitkään maine valtakunnan virallisena pessimistinä.

Olen aiemminkin kritisoinut tiettyjen kirjoittajien Koivisto-antipatioita. Erityisesti tämä kulminoituu Kekkonen-Koivisto -vastakkainasettelussa. Juhani Suomen kirjat ovat räikeä esimerkki antipatiakirjoittelusta, jossa jopa kirjojen kuvitus palvelee tarkoitustaan: saada kohdehenkilö näkymään mahdollisimman epäedullisessa valossa. Koiviston uraa voidaan ja sitä pitää kritisoida, mutta tarkoitushakuinen ilkeily on tuomittavaa.

Koiviston presidenttikausille ajoittui irtautuminen YYA-sopimuksesta sekä sitoutuminen länsiyhteistyöhön, jotka ovat isoja vedenjakajia koko maan historian näkövinkkelistä. Jälleen kerran voidaan todeta, että siirtymävaiheet sujuivat odotuksia paremmin. Koivisto on ollut varovainen paradigman muutosten kohdalla ja jotkut kärsimättömät ovat olleet tuskaantuneita tästä, mutta lopputulos ratkaisee.

Koivisto oli sodassa iskuryhmän jäsenenä tappaja, mutta sodan jälkeen rauha oli hänelle kaikki kaikessa, hän oli leppoisa myhäilijä, joka käytti taustalla isoa valtaa. Hän saattoi näyttää jahkailijalta, mutta oli – kuten Tarja Halonen sanoi – ”ajoittaja”. Hän oli kansanmies, mutta samalla älyllinen pohdiskelija. Hän oli ääneen ajattelussaan vaikeasti tulkittavissa, mutta tajusi monien pelien hengen paremmin kuin hänen poliittiset vastustajansa.

Koiviston elämä kesti lähes sen 100 vuotta, jonka ajan olemme olleet itsenäisiä. Luulenpa, että Koivisto oli tyytyväinen panokseensa – sanoakseni sen koivistolaisen maltillisesti.