perjantai 26. elokuuta 2016

Blokkipolitiikka Suomeen?

Erkki Tuomioja esitti, että punavihreä oppositio laatisi yhteisen vaaliohjelman, joka olisi alku blokkipolitiikalle Suomessa. Hän ei siis tarkoittanut kahden valtapuolueen järjestelmää, joka edellyttäisi koko vaalijärjestelmän muutosta. Silti en lämpene ajatukselle.

Ajattelu poikkeaa radikaalisti Suomessa noudatetusta poliittisesta käytännöstä ja se on ollut Tuomiojan tarkoituskin. Meillä on luotu käsitys, että sotkut hallitustyöskentelyssä johtuvat siitä, että meillä on liian paljon puolueita hallituksessa (tai oppositiossa). Tätä moninaisuutta voitaisiin kaventaa puolueiden välisillä yhteisillä vaaliohjelmilla ja/tai blokkipolitiikalla.

Tosiasiassa liberaali demokratia on melkoisessa kriisissä millä tahansa vaihtoehdolla. Parissa kolmessakymmenessä maassa on siirrytty demokratiasta autoritääriseen järjestelmään ja päinvastaiseen suuntaan vain muutamassa valtiossa. Demokraattinen järjestelmä on jatkossakin haasteiden edessä.

Sen jälkeen, kun populistipuolueet tulivat politiikan markkinoille Euroopassa tilanne poliittisessa kentässä on mutkistunut. Vakiintuneet puolueet eivät halua yhteisiä ohjelmia populistien kanssa. Muun muassa Ranskassa, Ruotsissa, Englannissa ja Saksassa on otettu radikaaleja kantoja populisteja vastaan. On vaikeaa muodostaa kahta blokkia, jos inhottu populistipuolue jää irralliseksi osaksi kenttää.

Pitäisikö meillä Suomessa olla 1+1+1 ratkaisu eli porvariblokki, vihervasemmistoblokki ja populistit Ruotsin mallin mukaan? Tuskin. Meillä asia on ratkaistu siten, että työväenpuolue perussuomalaiset on ilmoittautunut porvaripuolueeksi.

Näen nyt, että politiikassa vaikuttaa ainakin kaksi merkittävää toisilleen vastakkaista voimaa. Ensinnäkin suuri hajautuminen, jossa mielipiteitä ja liittoutumia on joka lähtöön. Olemassa olevat puolueetkin ovat jakautuneet fraktioihin, jotka yrittävät pinnistellä esiin, kuten esim. kokoomuksen puheenjohtajakamppailussa kävi ilmi.

Toinen valtavirta politiikassa on polarisoituminen. Se on hämmentävä ilmiö, joka on toki vaikuttanut taustalla aiemminkin ja vaihdellut vuosien ja vuosikymmenien saatossa, mutta on nyt juuri voimissaan. Paras esimerkki tästä on Yhdysvallat, jossa fraktio A (teekutsulaiset ja heidän hengenheimolaisensa) pakottavat B:n eli republikaanien maltilliset omalle jyrkälle kannalleen C:tä eli demokraatteja vastaan, ei asiasyistä vaan periaatesyistä. Asiaan kuuluu, että C:stä on irronnut D eli sandersilaiset, jotka edustavat puoluekentän vasemmistoa. Tämän rakenteen päällä touhuaa E eli Donald Trump -niminen liikemies, joka nyppii idean sieltä, toisen täältä (oikealta ja vasemmalta) ja muuttaa mielipidekombinaatiota aina silloin tällöin.

Polarisaation ihmeellinen piirre on, että kun se lähtöasetelmiltaan on poliittista kenttää jyrkästi jakava, niin käytännön politiikassa se saattaa vetää lokaan molemmat pääkilpailijatahot. Olen yrittänyt valottaa tätä ongelmaa siten, että kun republikaanit torpedoivat kaikki demokraattien merkittävät lakialoitteet, niin kansa ei lausu tuomiota pelkästään republikaaneille, vaan samaan viemäriin vedetään myös demokraatit. Polarisaatio vetää puoleensa magneetin tavoin eripuraisia osapuolia. Vallitsee ”balanssikultti” eli kahdesta pahasta on vaikea valita, koska molemmat tulkitaan pahoiksi, ”yhtä syyllisiksi”. Tällä jaolla ei ole tietenkään mitään tekemistä todellisuuden kanssa.

Monin tavoin poliittista kenttää pilkkova ristiriita on polarisaation sisälle muodostunut rakenne. Tahdolla sitä on vaikea murtaa. Suuri osa äänestäjistä ottaa polarisaatiorakenteen annettuna tosiasiana ja kohdistaa poliittisen inhonsa jaottelematta koko poliittiseen kenttään Polarisaatio vaikuttaa siis kahteen suuntaan samanaikaisesti se sulattaa paradoksaalisesti koko poliittisen kentän yhdeksi vastenmieliseksi mössöksi ja toisaalta hajottaa sen fraktioiksi, jotka ovat toisiaan vastaan, mutta samalla negatiivisesti riippuvaisia toisistaan.

Pitääkö siis väkisellä luoda suuria poliittisia kokonaisuuksia (blokkeja), jos ne eivät istu nykypäivään? Ihanteellisuus on hyvästä, mutta pragmaattisesti ajatellen pahasta.

Jos ajatellaan, että liberaalissa demokratiassa on kolme päävaihtoehtoa (kaksipuoluejärjestelmä, monipuoluejärjestelmä blokkivaihtoehdolla ja kolmantena monipuoluejärjestelmä aina kullakin kertaa hallituskokoonpanosta neuvotellen), niin on vaikeaa sanoa, mikä olisi toimivin ratkaisu. Tilanne vaihtelee vaalijärjestelmästä ja poliittisesta kulttuurista riippuen.

Tuomiojan ehdotus on piristävä, mutta en useistakaan syistä usko sen toteutumiseen. Uskookohan esittäjä itsekään? Ensinnäkin sdp:n oikeistosiipi ei halua yhteistyöhön vasemmistoliiton kanssa, vaan porvarien kanssa (joko keskustan tai kokoomuksen).

Vihreät ovat voimansa tunnossa rakentamassa vihreää dynastiaa, johon repeilisi pieni osa kokoomusta ja sdp:tä kaukana siintävänä päämääränä pääministeripuolue vihreät. Tähän ei kuulu liittoutuminen muiden kanssa, vaan oman itsenäisyyden korostaminen ja höllä yhteistyö nykyopposition kanssa. Toimitaan pikemminkin rinnan samaan suuntaan kuin yhteistyössä muiden kanssa.

Porvaripuolella perussuomaiset haluavat olla milloin työväenpuolue milloin porvaripuolue aina sen mukaan, mikä taktisesti tulee kysymykseen. Perussuomalaisia on vaikeaa sijoittaa mihinkään kombinaatioon. Sen on taivuttava melko monelle mutkalle ja luovuttava äärimielipiteistään, muutoin se ei pärjää hallituksessa. Puoluetta pitää pystyssä Soinin persoona. Meillä perussuomalaiset ovat populismin toinen aalto vennamolaisten jälkeen. Aika näyttää, josko perussuomalaisten normaaliparlamentarisoituessa meille kasvaa uusi kolmannen sukupolven populistipuolue vähän Tanskan malliin.

Tuomiojan ajatuksena on politiikan muutos siten, että vihervasemmistolainen kombinaatio voimallaan saa mannerlaatat liikkeelle ja politiikan muutoksen aikaiseksi. On vaikeaa uskoa, että vihervasemmisto kasvaa niin suureksi, että se pystyy kampeamaan porvarit pois vallasta. Pikemminkin sdp kasvattamalla omaa osuutta äänistä tunkee väkisin hallitukseen, todennäköisesti punamultapohjalta. Nyt on nimittäin selvä tilaus sille.

Tuomioja katsoo, että ”itseriittoisten puolueiden” aika on ohi. Hän on myös valmis antaman periksi kompromissipohjalta: yhteinen hallitusohjelmarunko tai vaaliohjelma ei ole välttämätön edellytys yhteistyölle, vähempikin riittää. Mutta kuinka lähelle silloin tullaan nykyistä käytäntöä?

Tuomiojan ehdotukseen sisältyy siis suuri ajatus muutoksesta. Hän on aina rakentanut uraansa tällaisille momenteille. Ne jakavat mielipiteitä, mutta eivät jätä kylmäksi.

keskiviikko 24. elokuuta 2016

Parannetaanko työllisyyttä väärillä keinoilla?

Foreign Affairs -lehdessä (heinä-elokuu 2016) oli mielenkiintoinen artikkeli, ”The Truth About American Unemployment”, amerikkalaisten käsityksestä työttömyydestä nimenomaan työllisyysasteen näkökulmasta. Kirjoittaja Jason Furman on todella paneutunut asiaan. Kirjoituksessa on muutamia yllättäviä näkökulmia, jotka panevat miettimään olemmeko me Suomessa tekemässä järkeviä päätöksiä työllisyyttä koskien.

On tietenkin rohkeaa siirtää amerikkalainen kokemus Suomeen, mutta toisaalta ajattelen, että Yhdysvalloissa ollaan monissa asioissa edellä meitä, ja on täysin mahdollista, että USA:n tilanne kuvaa haasteita Suomessa nyt ja lähitulevaisuudessa. Kuten tunnettua työllisyysaste on Suomessa tätä nykyä noin 68,5 prosenttia ja hallituksen tavoite on 72 prosenttia, jonka toteutumista monet aiheesta epäilevät. Ruotsi työllisyysaste on 75,5 prosenttia. Myös Tanskassa ja Saksassa päästään korkeisiin lukuihin. Mutta Yhdysvalloissa, jota monet pitävät varsinaisena työyhteiskuntana ollaan vain 62 prosentissa. Tämä siitä huolimatta, että työttömyys on vain noin viiden prosentin luokkaa. Mitä ne amerikkalaiset oikein tekevät?

Furmanin kirjoituksen kovaa ydintä on sen asian toteaminen, että työllisyysaste on pudonnut tasaisesti vuodesta 1953 lähtien, jolloin parhaassa työiässä (25-54 vuotiaat) olevien miesten osalta työllisyysaste oli kunnioitettavat 97 prosenttia. Sieltä on tultu alas nykyiseen 88 prosenttiin. Naisten osalta pudotus on ollut vastaavasti 77 prosentista 74 prosenttiin. Lohdullista tulosta selittää varmaankin naisten invaasio työmarkkinoille viimeisten vuosikymmenien aikana. Joka tapauksessa luvut paljastavat, että kysymys ei ole mistään aivan viime aikaisesta ilmiöstä.

Sitten syiden pohdintaan.

Osa parhaassa työiässä olevista on vaurauden yhteiskunnassa voinut vetäytyä työmarkkinoilta. Heillä on ollut mahdollisuus valita työssä olon ja valitsemansa muun tekemisen välillä.

Tuorein työmarkkinoilta vetäytymisen trendi alkoi vuonna 2008 käynnistyneen taantuman aikoihin. Tuolloin vanhimmat baby boomersit (suuret ikäluokat) olivat 62 vuoden iässä. Kovin pitkälle tämä selitysmalli ei kuitenkaan johda: lähellä eläkeikää olevien ikääntyvien työntekijöiden vetäytyminen työmarkkinoilta ei selitä työllisyysasteen laskua, eikä sitä selitä myöskään edellä mainittu parhaassa työiässä olevien työllisyysasteen lasku.

Alhainen työttömyyslukema ei sisällä niitä, jotka jäivät taantumassa vapaaehtoisesti pois työmarkkinoilta. Tällä on merkitystä, mutta tämäkään ei ole ratkaiseva selitys työpaikkaomavaisuuden laskulle.

Eniten työmarkkinoilta on pudonnut vähän koulutettuja miehiä. Enintään high schoolin käyneiden osalta työllisyysaste on pudonnut vuoden 1964 97 prosentista vuoden 2015 83 prosenttiin. Vaikutus työllisyysasteeseen on tuntuva.

Työelämän ulkopuolelle jääneiden määrää selittävät seuraavat seikat:

1) Työkyvyttömyysvakuutuksella olevat.

2) Miesten runsas pois jääminen työmarkkinoilta opiskelujen, perheen hoidon (tasa-arvoistuminen!) ym. takia.

3) Liittovaltion tuella toimeentulevat, joita ei kiinnosta töihin paluu.

Näiden kaikkien vaikutus ei ole kuitenkaan ratkaiseva johtuen alhaisesta sosiaaliturvasta.

Hämmentävää on, että joustavien palkkojen maassa voisi olettaa alhaisen työssä käyvien määrän johtavan/johtaneen palkkojen nousuun, mutta päinvastoin vähän koulutettujen suhteellinen palkka on pudonnut muihin palkansaajaryhmiin verrattuna huomattavan paljon. Supply-side -selitykset eivät tepsi tässä yhteydessä.

Merkittävästi työllisyysasteeseen vaikuttaviksi syiksi Furman laskee seuraavat sekat: ensinnäkin teollisuustyön romahdusmaisen väheneminen (miljoonia työpaikkoja on menetetty eikä uusia ole tullut tilalle), toisena hän mainitsee teknologiapohjaisen osaamisen työpaikkojen muutoksen (skill-biased technological change), jossa työpaikkoja on säilynyt tai lisääntynyt valikoiden ja kolmantena vankilaan joutuneiden suuren määrän (todella Yhdysvalloille ominainen selitys!). Furman ei juurikaan analysoi syvällisemmin globalisaation vaikutusta töistä poisjääntiin. Toisaalta työttömyyden alhainen määrä USA:ssa estää liioittelemasta halpatyömaiden osuutta, sanoo Donald Trump mitä tahansa.

Hämmentävää on, että parhaassa työiässä (25-54 vuotiaat) olevien työssäkäyvien määrä on laskenut Yhdysvalloissa jyrkimmin OECD-maista.

Furman ottaa vertailumaaksi Ranskan, jonka avulla hän yrittää löytää viisasten kiven työllisyysasteen alhaisuudelle. Johtopäätös näyttäisi löytyvän Ranskan työsuhdeturvasta, jonka piirissä on 90 prosenttia työtätekevistä, kun Yhdysvalloissa vastaava prosentti on 12! Furman nostaa siis syyksi amerikkalaiset joustavat työsuhteet (hire and fire on helppoa). Toisaalta, eipä Ranskakaan pääse juhlimaan työllisyysastetilastoissa, sen lukema on vain viitisen prosenttia korkeampi kuin Yhdysvaltojen. Ranskan lukua heikentää työttömyyden korkeahko taso. Vertailumaiksi sopisivat paremmin Pohjoismaat.

Minimipalkka on Ranskassa 50 prosenttia korkeampi kuin Yhdysvalloissa. Jos siis Ranska on näin joustamaton, niin eikö Yhdysvaltain pitäisi juhlia työllisyysastetilastoissa?

Furman asettaa kiperän kysymyksen, kun hän luettelee joitakin faktoja: USA:ssa on OECD-maiden alhaisin työmarkkinasäätely ja kolmanneksi alhaisin minimipalkkataso. Eikö tämän pitäisi johtaa parempaan työllisyysasteeseen? USA on kuitenkin työllisyysasteessa OECD:n alhaisimmalla tasolla yhdessä Kreikan, Italian, Portugalin ja Espanjan kanssa, jotka sitä paitsi kärsivät korkeasta työttömyydestä. Furman syyttää liittovaltion puuttuvaa panosta: USA käyttää vain 0,1 prosenttia BKT:stä aktiiviseen työmarkkinapolitiikkaan.

Kysymys kuuluu, miksi suuremmalla työmarkkinajoustavuudella joudutaan tyytymään hyvin alhaiseen työllisyysasteeseen? Meillä Suomessa suositellaan tietyillä tahoilla nimenomaan joustavampaa työmarkkinapolitiikkaa, jotta ihmiset saataisiin töihin. Samalla valtion otetta tiukennetaan tukien jakamisessa.

On mielenkiintoista, että Barack Obama pyrkii parantamaan työpaikkaomavaraisuutta osin päinvastaisilla (osin samoilla) toimilla, kuin mitä meillä monet asiantuntijat neuvovat ja mihin Suomen hallitus pyrkii. Hän haluaa tukea alityöllistettyjä, pidentää työttömyysvakuutusajan kestoa, alhaisia palkkoja liitovaltion subventiolla, huonosti koulutettuja panostuksella koulutukseen, matalapalkkaisia veroratkaisuilla ja tuloeroja pienentämällä sekä köyhiä minimipalkkojen nostamisella ja vankien työllistymistä vankilatuomioita lyhentämällä.

Edellä olevasta voi päätellä ainakin sen, että meillä Suomessakin on vahvana työllisyysasteen alenemistrendi samaan aikaan, kun valtiovallan toimenpiteillä sitä yritetään nostaa. Dynaamisten työllisyyttä nostavien keinojen avulla pitäisi sekä kumota aleneva trendi että saada vielä prosentit nousuun.

Ottamatta lopullista kantaa meillä asetettuihin työelämän joustavoittamiskeinoihin, on syytä pitää mielessä, että maailman joustavimpien työsuhteiden Yhdysvalloissa työllisyysaste on hämmästyttävän alhainen. Samaan aikaan joustavuus on omalta osaltaan aiheuttanut valtavat tuloerot ilman, että on saavutettu työhön sitoutumisen asteessa merkittäviä edistysaskelia. Joustavoittaminen voi toimia työllisyysastetta nostavasti, mutta entä jos se toimii myös alaspäin?

maanantai 22. elokuuta 2016

”Miksi vihaan kuusikymmentälukua?”

En tarkoita otsakkeella itseäni, vaan kysymys on tuon nimisestä BBC:n dokumentista (”Why I Hate The Sixties?”) vuodelta 2004, jonka katsomisen Youtube mahdollistaa tänäkin päivänä. Se on mielenkiintoinen antiteesi omalle ajattelulleni, sillä itselleni vuosikymmen oli suuren odotuksen vuosikymmen. Mutta kyllä yhtymäkohtia dokumentin sanoman kanssa löytyy, joita niitäkin yritän valaista.

Dokumentti käsittelee Englannin olosuhteita, mutta on sovellettavissa osin myös Suomeen.

Englannissa kontrasti erityisesti Swinging Londonin ja tavallisen ihmisen arkitodellisuuden välillä oli ammottavan suuri. Suomessa arkirealistiset Naapurilähiö, Rintamäkeläiset ja Me Tammelat -sarjafilmit tuovat tuon ajan elämänpiirit tämänkin päivän katsojalle tututuksi.

Se elintaso, joka luotiin 1960-luvulla ja 1970-luvulla juontaa juurensa 1920- ja 1930-luvuilla syntyneiden työlle. Nämä ihmiset tulivat työikään 1950- ja 1960-luvulla. Ei heidän elämänsä ollut Carnaby Streetiä, eikä ollut minunkaan sukupolveni osalta kuin vähäisessä määrin. Pikemminkin elämä oli useiden kotitalouksien osalta otsansa hiessä raatamista, jotta oma sukupolveni (suuret ikäluokat ja välittömästi niiden jälkeiset ikäluokat) saisivat hyvät eväät vaurastumiselle. Työehtojen osalta taisteltiin ja saavutettiin kohtuullinen taso. Ja mikä oli elintasoportaita edetessä, kun syntyi vaurautta, jota jakaa (ei se tosin sellaiselta tuntunut tuohon aikaan). Vielä on mainittava koulutusekspansio, joka oli mahtavimmillaan 1950-luvun lopulta (oppikoulubuumi) 1960-luvun lopulle tultaessa (yliopistobuumi).

Tänä päivänä suhteellinen vauraus on saavutettu etu, jonka poisottamisesta vähäisessäkin määrin käynnistettään torjuntataistelu. Vasemmistolaiselle elintasotaistelulle ei löydy – ainakaan näennäisesti – entistä sijaa ja siksi vasemmistosuuntautuneet ovat ymmällä: miksi porvarina ollessa pitäisi kantaa vasemmistolaisia tunnuksia? Tilanne kuitenkin elää koko ajan: meillä on syntynyt runsaasti uusköyhiä ja keskiluokasta tipahtaneita, jotka yhteisen potin jakamisessa ovat jääneet jalkoihin. Siinäpä uuden taistelun paikka, josta merkit näkyvät sekä meillä että muissa länsimaissa.

::::::::::::::::::::

”Kaiken piti olla 1960-luvulla paremmin, mutta itse asiassa kaikki oli huonommin!” Näin pamauttaa yksi dokumentissa haastatelluista älyköistä, ehkä kuitenkin tahallaan liioitellen. ”Kuusikymmentäluvulla valitsimme väärän tulevaisuuden” sanoo toinen haastatelluista – yhtä lailla liioitellen.

Carnaby Street oli ikään kuin ostoskadun näyteikkuna, joka kuitenkin oli tavallisen ihmisen arjen ulkopuolella. Ja itse asiassa, kun itse vierailin kadulla kauan sitten, oli ensimmäinen mieleen juolahtanut kysymys: missä se on? Kaikki hypetys oli kadonnut. Muistot kultaavat menneisyyden: Seekersien syvällisesti pinnallisessa ”Georgy Girlissä” on ihanasti kuvattu tuon ajan ajattelua, ei se sen syvällisempää ollut.

Kun tultiin ulos pieneltä Lontoon alueelta, jolla svengasi, ”nothing swung”, kuten eräs haastateltava sanoo (tietenkin liioitellen). Kuusikymmentäluvun alku oli hyvin paljon viisikymmentäluvun kaltaista. TV oli mustavalkoinen ja niin oli ihmisten elämäkin. Eikä siitä ollut kauan, kun Harold Macmillan yritti nostattaa vaali-intoa iskulauseella ”Teillä ei ole koskaan mennyt näin hyvin!” Propaganda on propagandaa, mutta pian muutos oikeasti parempaan oli ovella.

Siirryttiin ”hedonismin aikaan”: uusi vuosikymmen oli – väitetysti - nautintojen täyttämä. Tätä symboloi Profumo-skandaali, jossa hallituksen ministeri sotkeentui puhelintytön kautta kansainväliseen vakoilusalaliittoon. Sitä ennen eliitin syrjähypyt olivat eliitin sisäisiä syrjähyppyjä, joista vaiettiin. Nyt niistä tuli kansanhuvia nauraa räkättävien TV-ohjelmien kautta. Mikään ei ollut pyhää.

Erään haastateltavan mukaan Profumo-skandaali oli ”merkki”, alkupamaus. Nyt sai tavallinen kansa haureuden uuden mittarin! Sitten tuli Harold Wilson, joka kuusikymmentäluvun puoliväliä lähestyttäessä julisti uutta teknologian ja ajattelun vallankumousta. Muutos oli nyt ilmeisempi kuin koskaan, vanha Englanti työnnettäisiin syrjään! Harvoin on odotus ollut korkeammalla tasolla. Mutta jälleen törmättiin vanhan Englannin kulttuuriin ja tapoihin. Muutos oli monen vaikeuskertoimen takana ja lopulta tuloksena oli talouden taantuma ja turhautuminen.

Samaan aikaan käynnistyi nuorisovallankumous. Dokumentti kärjisti haastateltavan suulla, että tärkeämpää oli olla jotain vastaan, kun jonkun puolesta.

Mutta oliko nuorisovallankumous vain pintaa: lyhyet hameet naisilla, pitkä tukka miehillä? Pop-artisteista ja -taitelijoista tuli ajan merkkihenkilöitä. Dokumentissa otetaan esille Andy Warhol pop-maailman tyhjän kuoren edustajana. Kun Warhol teki tunnetuilla töillään (joita itsekin kävin innostuneena katsomassa New Yorkin MoMAssa) läpimurron oli jatkuva kuolemaan saakka jatkunut menestys taattu. Dokumentissa ironisoidaan Warholin arkitaidetta toteamalla, että kuollessaan hänen omaisuutensa oli 500 miljoonan dollarin suuruinen, ja kun kodin sisustus paljastui, löytyi sieltä arvostettujen mestarien töitä – ei tietoakaan Campbellin papupurkeista. Arjen taitelija rakasti ikuisia mestariteoksia.

Alakulttuurista tehtiin yhtä tärkeää kuin pääkulttuurista. Taide demokratisoitiin: ”kaikki oli yhtä arvokasta kuin mikä tahansa muu”, kuten eräs haastateltava sanoo. Postmoderni ajattelu löi läpi kuusikymmentäluvulla.

Aika oli kapitalismin vastainen, mutta kapitalismi ympäröi kaiken, jopa vallankumoukselliset, kuten Che Guevaran, jonka kasvokuva on yksi kaikkien aikojen tunnetuimmista muotokuvista.

Kaftaanit ja bonzot hävisivät samalla tavalla kuin muukin muoti. Kuusikymmentäluvulla ne olivat osa nuorisomuodin suurta aikaa. Tuo vuosikymmen oli konsumerismin ja mainosten (”osta tänään, maksa huomenna”) massiivisen läpimurron vuosikymmen. Yksi osa kuluttamista oli loputon optimismi: odotettiin aikojen vain paranevan.

Edistys vai helvetti? Näin rohkea kysymys sisältyy dokumentissa ajan arkkitehtuurin ja tuolloiseen vanhan purkamisen kritiikkiin. Syntyivät betonikolossit, joita kuvataan häijyimmillä mahdollisilla sanoilla. Kai se on uskottava, että jotain meni pieleen: ”hävettävää”, toteavat useat haastateltavat. Vanhan särkemistä verrattiin Luftwaffen aiheuttamiin tuhoihin sodan aikana. Autoliikenne edellä tapahtunut infran kehitys ja edistys täydensi tuhon. Rautateitä pidettiin lähinnä vanhanaikaisina, kaikki voimavarat piti uhrata henkilöautoliikenteen alttarille.

Kuusikymmentäluku oli suvaitsevaisuuden läpimurtovuosikymmen, mutta se sisälsi samalla rotusorron ryöpsähtämisen kaikkien nähtäville. Erityisesti länsi-intialaiset joutuivat sorron kohteeksi. Työpaikkojen menettämistä pelättiin, kuten nykysisinkin. Ehkä on niin, että yhteiskunnallinen kehitys toimi siten, että edistyksellinen suvaitsevaisuuden teesi käsitti sisään rakennettuna rasistisen vastateesin.

Entä sitten musiikkifestivaalit jotka löivät läpi juuri tuolla vuosikymmenellä. Dokumentti kysyy, eivätkö ne olleet rahasampoja järjestäjille pikemmin kuin peace and love tai power to the people -tilaisuuksia. Vastakulttuuri olikin siis osa tilaisuuksien kaupallistamista ovelien liikemiesten johdatuksella.

Ajan uuden kokemisen vimma johti huumausaineiden kokeiluun Timothy Learyn kannustamana. Monet jäivät lopullisesti koukkuun. Psykedelinen tajunnan laajentaminen LSD:n avulla oli sen ajan muoti-ilmiö. Jimi Hendrix ja Janis Joplin olivat esimerkkejä rock-tähdistä, jotka saivat maksaa alle kolmekymppisinä hengellään huumehouruisesta elämästä.

Kuusikymmentäluvun seksuaalinen vapautuminen johtui yhden asian, ehkäisypillerin, ”a pill” läpimurrosta. Seksuaalinen vapautuminen toimi katalysaattorina myös ei toivottujen raskauksien räjähdysmäiselle kasvulle, väittävät dokumentin tekijät. Seurauksena oli valtava määrä laittomia abortteja.

::::::::::::::::::::::::::

Dokumentti on mielestäni tendenssimäinen, asenteellisesti konservatiivinen, mutta on hyvä käydä joskus vilkaisemassa myös ideologisen muurin toisella puolella, mitä siellä ajatellaan. Se mikä dokumentin tekijöiltä unohtuu on, että revoluutio syntyy yleensä yhteiskunnallisen kehityksen paikallaan pysymisestä. Juuri näin oli laita myös 1960-luvun edistyksen ja kehityksen edellä. Kun aikansa pidätellään kehityksen purkautumista, tapahtuu se lopulta ryöpsähdyksenomaisesti.

Englanti vapautui sodan rasituksista hitaasti (velka Yhdysvalloille, Saksan pommitukset ym.). Vasta oikeastaan 50-luvun lopulta ja 60-luvun alusta lähtien edellytykset voimakkaalle elpymiselle olivat mahdollisia. Kuusikymmentäluvun kuluessa tapahtui nuorisoikäluokkien läpimurto, joka käytännössä ilmeni voimaantumisen tunteena samaan aikaan, kun suuri osa väestöstä ajatteli entiseen malliin. On selvää, että uusiin ajatuksiin liittyi hallitsemattomuutta. Mutta henkisesti kaikkein tärkeimpänä piirteenä pidän tuon kiihkeän ajan optimistista ODOTUSTA.

Olen myös eri mieltä dokumentin koostajien kanssa aikakauden liberalisoinnin vaikutuksista. Rapatessa roiskuu, mutta pääosin optimistisen odotuksen vuosikymmen oli kulttuuriltaan, tieteen edistysaskeleiltaan ja yhteiskunnallisen uudistumisen osalta vaikuttava. Positiiviset vaikutukset ovat selkeästi myönteisemmät kuin kielteiset vaikutukset, mitä niitäkin kieltämättä esiintyi.

Kun dokumentin tekijät myöntävät, että vuosikymmen oli kuin olikin muutoksen vuosikymmen, ei kahta sanaa, niin he kompromettoivat ajatuksen saman tien toteamalla, että muutos tapahtui huonompaan suuntaan. Kuusikymmentäluku oli dokumentin väitteen mukaan nuoruuden ja edistyksen suuren illuusion vuosikymmen, joka kääntyi vuosikymmenen lopulla disilluusioksi. Omalta osaltani korostan, että vuosikymmen ei ehkä poikennut dramaattisesti muista vuosikymmenistä, mutta ajanjakso oli suuren tulevaisuuteen kohdistuneen odotuksen vuosikymmen, ja ihminenhän on sitä, mitä hän odottaa.

Selitykseni eivät taida kelvata BBC:lle, joka kieli poskessa täydentää tuomion vuosikymmenelle seuraavin ”argumentein”: Dokumentin mukaan nimittäin on vain kaksi asiaa, jotka kuusikymmentäluvusta saattaisivat edustaa vuosikymmenen yleisesti hyväksyttyä kovaa ydintä: Englannin voittama jalkapallon maailmanmestaruus vuonna 1966 ja pop-musiikin vallitseva asema beatleseineen. Heti perään esitetään Oxfordin yliopiston tutkimus, joka osoittaa, että Englannin Länsi-Saksaa vastaan ampuma ratkaiseva, ylärimasta kimmonnut maali(laukaus), ei ylittänyt maaliviivaa! Englanti ei ollut mestaruuden arvoinen.

Lopulta kumotaan viimeinenkin myytti: rock-musiikin suosion ylitti listoilla pisimpään pysynyt Engelbert Humperdinckin perinteinen balladi ”Release Me”!

sunnuntai 21. elokuuta 2016

Englannista olympiaoppia?

Brittien menestys Rio de Janeiron olympiakisoissa on ollut mahtava. Lontoon olympiakisat vuonna 2008 olivat ponnahduslauta kovimmalle huipulle, mutta menestystä on tullut pidemmällä aikavälillä. Britit sijoittuivat vielä vahvistamattomassa mitalitilastossa Riossa toiselle sijalle 67 mitalilla (27+23+17). Se jätti kauas taakseen itseensä rinnastettavat Saksan, Japanin ja Ranskan. Oheisen kirjoituksen pohjana on Kauppalehden Auli Valpolan kirjoittama analyysi ”Lottoraha toi brittimenestystä”.

Oleellista tässä tarkastelussa on nousu vuoden 1996 Atlantan olympiakisojen aallonpohjasta, joissa britit saivat yhden (1) kullan ja 15 mitalia yhteensä! Mitalitilastossa se oli 36. (Suomi 40.). Seuraavana vuonna perustettiin ”UK Sport”, jonka vastuulle siirrettiin olympialajien rahoitus. Onko tämä ratkaiseva syy menestykseen? Sanoisin, että se on monien muiden asioiden ohella erittäin tärkeä syy tulevaan mitalisateeseen.

Kolme neljäsosaa UK Sportin rahoituksesta on peräisin loton tuotoista. Jää kuva, että UK Sportin fokuksen suuntaaminen olympialajien tukemiseen on avainasia. Yksittäisiä lahjakkuuksia ei siis jätetä enää sinnittelemään omilla vahvuuksillaan, vaan annetaan taloudellista tukea lahjakkaimmille.

UK Sport seuraa eri lajien kehittymistä, pyrkii löytämään lahjakkuudet ja panostaa vahvuuksiin. Myös valmennukseen, tutkimukseen ja urheilumenetystä tukevaan tieteeseen panostetaan.

Sitten tullaan mielenkiintoiseen seikkaan, johon itsekin viittasin aiemassa Rion kisoja käsitelleessä kirjoituksessa: rahoja ei jaeta demokraattisesti urheilun eri osa-alueille (sama periaate on käytössä Tanskassa ja tuotti Riossa erinomaisen tuloksen). Ratkaisevaa tässä ajattelussa on tietenkin se, että kysymys on huippu-urheilusta eikä tasa-arvon toteuttamisesta eri lajien välillä. Englantilaisessa kilpailuyhteiskunnassa jyrkähkö jako menestyjiin ja häviäjiin on ilmeisesti helpompi hyväksyä kuin Suomessa, jossa on toteutettu tasapainoilemaan eri intressiryhmien välillä. Valikoivan järjestelmän arvostelua on esiintynyt toki myös Britanniassa.

Olisin taipuvainen pohtimaan brittimenetelmän käyttämistä Suomessa soveltuvin osin.

Mielenkiintoista on, että päätuen kohteena Britanniassa ovat soutu ja pyöräily. Tulokset ovat olleet loistavia: britit hallitsevat lajeja. Keskittyminen vahvuuksiin on kannattanut. Kaikkiaan brittiurheilijat saivat Sydneystä 28 mitalia, Pekingistä 47 mitalia ja Lontoosta ennätykselliset 65 mitalia - ja nyt tämä ennätys on rikottu!

Meillä on oma huippu-urheiluyksikkömme. Toistaiseksi näytöt ovat olleet vähäisiä. Ehkä ratkaiseva kysymys on se sama, mikä Britanniassakin: löytyykö resursseja tarpeeksi? Britanniassa vastaus lienee selvä: kyllä kannatti panostaa.

Rahako siis ratkaisee? Selvää on, että huippuihin panostettaessa tulee tarkastella lajikulttuuria, valmennustaitoja ja urheilijoiden peruslahjakkuutta. Tärkeää on myös kyky antaa näyttöjä isoissa kansainvälisisä kisoissa (ennen MM- ja olympiakisoja). Vain sillä tavoin voidaan varmistua urheilijan kovuudesta tiukimmassa paikassa. Nyt Riossa havaitun alisuoriutumisen syyt pitäisi analysoida ja pyrkiä korjaamaan virheet.

Tärkein viesti edellä esitetystä on varmaankin se, että brittien esimerkki osoittaa, että muutos on mahdollinen, jos toimeen tartutaan. Tavoitteeksi voitaisiin ottaa aluksi Ruotsin tason, noin 10 mitalia, saavuttaminen. En pidä sitä mitenkään ylimitoitettuna, jos taloudelliset ja henkiset resurssit saadaan riittävälle tasolla.

Samalla voitaisiin pohtia huippu-urheilun merkitystä yhteiskunnalle yleensäkin. Tarvitsemmeko urheilijoiden ja urheiluyleisömme kannustukseksi huippu-urheilun ”elähdyttävää” voimaa? Vai keskitymmekö hyvinvoinnin säilyttämiseen ja parantamiseen antaen niiden lajien nousta, jotka siihen pystyvät - omilla voimavaroillaan?

lauantai 20. elokuuta 2016

Presidentin ja Helsingin Sanomien ulkopoliittiset linjat

Helsingin Sanomat kirjoittaa (14.8.2016) ”Analyysissä”, että ”Suomi saa vastata hämmentyneisiin kysymyksiin, kun Venäjä käyttää presidentti Niinistön nimeä turvallisuuspolitiikassaan”. Hesari heittää näin varjon Niinistön aloitteen ylle, jossa tavoitteena on lentoliikenteen turvallisuuden lisääminen Itämeren yllä mm. kehottamalla kaikkia osapuolia käyttämään transpondereita lentojen aikana.

Tunnettu Nato-myötäilijä Kari Huhta on kirjoituksen takana. Hän jatkaa jo tutuksi käynyttä linjaansa, jossa kaikki muut kuin läntisen sotilasliiton maiden Venäjään liittyvät – turvallisuutta edistävät - poliittiset aloitteet leimataan tarkoitusperältään epäilyttäviksi.

Huomiota on kiinnittänyt myös Helsingin Sanomien uhraama palstatila kaikelle Venäjää koskevalle arvostelulle. Palstatila on silmiinpistävän suuri, jopa sivun tai aukeaman suuruisine juttuineen. Ei voi välttyä ajatukselta, että tarkoitushakuisesti yritetään vaikuttaa suomalaisten kantoihin, jotta Venäjä-epäluulot lisääntyisivät.

Ehkä minun on syytä valaista tässä kohtaa omaa suhtautumistani, ettei esittämästäni kritiikistä jää väärää kuvaa. Venäjän autoritäärinen hallinto, sen liberaalin demokratian vastaisuus, sen sananvapauden rajoittamiset ovat kaikki asioita, joita olen kritisoinut. En hyväksy Venäjän toimia Ukrainassa. En myöskään katso, että meidän tulisi ottaa mallia Venäjän käytöksestä missään oleellisissa asioissa. Se, mitä olen halunnut korostaa on kansainvälisen tilanteen monimutkaiset kytkennät, joissa propagandan avulla käydään jatkuvaa taustataistelua. Venäjän nimeäminen yksin syylliseksi kiristyvään kansainväliseen tilanteeseen on virheellinen arvio.

Siksi olen suhtautunut kriittisesti esimerkiksi Ukrainan tilanteesta esitettyihin yksipuolisiin arvioihin. Olen joissakin suhteissa kissingeriläis-brzezinskiläisellä reaalipoliittisella linjalla, vaikka toisaalta olenkin arvostellut molempia ”kylmän sodan sotilaiksi” (Cold War Warrrior) – ja aiheesta. Inhorealismi kansainvälisessä politiikassa tarkoittaa suuren ikkunan avoinna pitämistä erilaisille aloitteille, ja asettumista toisen osapuolen asemaan sen toimien ymmärtämiseksi, joka ei tarkoita samaa kuin hyväksyminen.

Kaiken kaikkiaan Venäjä-väylä on syytä pitää avoinna ja tarttua kaikkiin mahdollisuuksiin, joiden avulla kansainvälistä jännitystä voidaan lieventää. Olen useissa kirjoituksissa kannattanut Suomen aktiivista roolia näissä kysymyksissä.

Erona Helsingin Sanomiin on, että lehden mielestä Suomen pitäisi aina ja kaikkialla suhtautua asioihin lännen näkövinkkelistä – pitää jopa pyytää lupa länneltä esittää rauhaa rakentavia esityksiä. Jos kaavasta poiketaan syytetään omavaltaisuudesta, jolle löytyy vertailukohde ainoastaan Suomi-Neuvostoliitto -suhteiden aikoinaan tapahtuneesta vahtimisesta. Suomi on siis vahvasti lännettynyt, kun oma kantani on, että Suomen liikkumatila pitää säilyttää mahdollisimman vapaana. Parhaiten se tapahtuu sotilaallisen liittoutumattomuuden avulla. Suomen ei tarvitse todistaa kenellekään olevansa osa länttä. Tämä perusperiaate hyväksytään kaikkialla. Sitä ei tarvitse mustasukkaisesti vahtia.

Itselleni läheisiksi ulkopoliittisiksi ajattelijoiksi olen kokenut Erkki Tuomiojan, Heikki Talvitien , Pekka Visurin, Markku Kivisen, Markku Kangaspuron ja – presidentti Sauli Niinistön, vain joitakin mainitakseni. En voi olla kiinnittämättä huomiota siihen sisäiseen kamppailuun, jota Niinistö on varmasti aikoinaan käynyt puoluepoliitikko Niinistön ja ulkopoliittista vastuuta kantavan presidentti Niinistön välillä. Niinistön kannat ovat selkiytyneet ja hän ymmärtää täysin kantamansa vastuun suuruuden päinvastoin kuin Helsingin Sanomat, joka aatoserkkomaisesta sitoutumattomuudesta luovuttuaan on ruvennut ajamalla ajamaan Suomea Natoon.

Helsingin Sanomat yrittää luoda kuvan, jossa Niinistö ikään kuin ”saastuu”, kun hän asettaa itsensä alttiiksi Venäjän tulkinnoille. Miten naiivi ajatus. Tällainen hiusten halkominen ja ”raja railona aukeaa” -ajattelun korostaminen estää kaikenlaisten aloitteiden tekemisen. Niinistö ehdotuksellaan vaikuttaa Natoon halusipa se sitä tai ei.

Kuten edellä esitin, on Hesarin pääteemaksi nostettu nyt se, että Niinistö ei olisi varmistanut selustaansa tehdessään ehdotuksensa – ei Suomessa eikä kansainvälisesti. Ensinnäkään hänen ei tarvitse varmistaa selustaansa Helsingin Sanomien määrittämällä tavalla tehdessään aloitteitaan. Tämä on vain Hesarin päähänpinttymä, jolla se pyrkii liittämään Suomen elimelliseksi osaksi läntistä sotilasyhteistyötä. Nato-riippuvuudesta ei saa irrota millään tavalla!

Niinistö ei ole käyttänyt samaa taktiikkaa kuin ne, jotka kiinnittävät konkreettisin sopimuksin Suomen yhä läheisemmin läntiseen sotilasyhteistyöhön toteamalla, että ”tästähän on sovittu jo kauan sitten”, ei tätä tarvitse viedä eduskuntaan. Annetaan ymmärtää, että hölmöhän se on, joka kyselee itsestään selvien asioiden perään.

Niinistö viittaa useiden eri tahojen samansuuntaiseen aloitetoimintaan Itämeren lentoliikenteen turvallisuuden lisäämiseksi. Tässä ei todellakaan ole mitään uutta – paitsi Helsingin Sanomien mielestä, koska sille ei kerrottu etukäteen. Se on käynyt utelemassa läntisiltä ”asiantuntijoilta”, mitä ikävää sanottavaa niillä on Niinistön aloitteesta.

Paljon tärkeämpää kuin kysymys siitä, onko presidentti ”luvatta” tehnyt aloitteensa, on sen pohtiminen millaisen vahtimisen kohteeksi Suomen noudattama liittoutumattomuuspolitiikka on joutunut. Suomi saa "armeliaasti" noudattaa liittoutumattomuuspolitiikkaa, mutta tärkeää on, että sanaa ei pidä käyttää korostamalla sitä! Tämä alkaa muistuttaa vanhaa kunnon puolueettomuuskeskustelua, jossa Neuvostoliito yhteisesti sovitun liturgian mukaan totesi, että Suomi ”pyrkii” noudattamaan puolueettomuuspolitiikkaa, mutta venäläisten diplomaattien kanssa käydyissä keskusteluissa sanan käyttöä piti välttää - kuuluihan Suomi Neuvostoliiton etupiiriin.

torstai 18. elokuuta 2016

Kadonnutta menestystä etsimässä

Olympiakisojen menestys oli sitten vaatimaton sekä absoluuttisesti että suhteessa odotuksiin. Ehkä turhauttavinta oli odotusten osoittautuminen katteettomiksi. Tässä ei ole tarkoitus olla mitenkään syyttelevä, vaan pikemminkin syitä syviä etsiskelevä.

Käsittelen aihetta pääosin yleisurheilun näkökulmasta, mutta tarkastelu on soveltuvin osin kohdistettavissa myös muihin lajeihin.

Eräässä blogini kommenttipuheenvuorossa - puolessa välissä Rion kisoja - totesin vähän alakuloisesti seuraavasti: ”Eikö siinä ole jotain omituista, että suomalainen ei pääse edes pistesijoille käytävissä kisoissa? Aiemmista kisoista on rekisteröitävissä hyvän onnen mitalisteja, mutta nyt rikotaan todennäköisyyden rajoja siinä mielessä, että mikään ei tunnu onnistuvan . …. Itse urheilijoiden kannalta toivon onnistumista: eikö edes sellaista kuin työvoitto enää tunneta?”

Esitän esimerkin siitä, mitä tarkoitan alisuorittamisella. Keihäänheittäjä on heittänyt kesän aikana 56-60 metrin tuloksia ja kuuden parhaan voittotuloksen keskiarvo on 58 metriä. Samainen heittäjä on heittänyt edellisenä kesänä 63 metriä. ”Odotus” tarkoittaa monien mielestä sitä, että venymällä 63-64 metrin tulos on saavutettavissa . Tosiasiassa olympiakisojen paras heitto kantaa urheilijan jännittäessä 54 metriä, jonka jälkeen ihmetellään odotusten ja toteutuneen eroa, eli 10 metriä. Miltei säännöksi on muodostunut suoritustason putoaminen – harvaa poikkeusta lukuun ottamatta – ennen kisaa saavutetuista tuloksista. Oskari Mörön kaltaiset venyjät ovat sitten luku erikseen. Toiset kuten Minna Nikkanen ja Nooralotta Neziri tekivät kelposuoritukset, vaikkeivat päässeet tavoitteisiinsa.

Onko menestymättömyys pistettävä jännityksen piikkiin? Ovatko suomalaiset tavallista kovempia jännittäjiä? Epäilemättä osa urheilijoista kipsaa ratkaisevalla hetkellä. Ehkä kysymys on tietyn sisäisen rentouden puutteesta. Suomalaiset ovat urheiluhullua kansaa, joten menestysodotukset ovat kovia. Paine kasvaa usein sietämättömäksi. Tätä voisi verrata monien kansakuntien hysteeriseen jalkapalloinnostukseen: odotukset ovat hirvittävät.

Katsojan kannalta kokemuksen karttuminen on ainakin minun kohdallani merkinnyt ymmärryksen lisääntymistä urheilusuorituksiin. Hyvin usein tarttuu korvaan urheilijan hyväntuulisuuden ilmaukset, kun hän kehuu hienoa tunnelmaa ja kisapaikkakokemusta. Epäilemättä kisafiilis onkin monelle ylevä hetki. Totta kai kysymys on myös hyvän hengen nostatuksesta itse kilpailusuoritusta varten. Keihäänheiton olympiavoittaja Heli Rantanen tosin sanoi, että todellisin menestymismahdollisuuksin varustettu urheilija välttelee mediaa. Jotenkin ymmärrän häntä: kell onni on, se onnen kätkeköön.

Paineet ovat näkyneet tappioiden koittaessa pettymysten poikkeuksellisen voimakkaina purkautumisina. Urheilijat ovat ladanneet itseensä valtavia odotuksia ja muiden odotukset tulevat siihen päälle. Joukkueen kollektiivinen menestymättömyys on heijastunut yksittäisten urheilijoiden ahdistuksena tappion hetkellä.

Painija Petra Ollin ja nyrkkeilijä Mira Potkosen kohdalla tappiot olivat musertavia ainakin hetkellisesti. Harvoin suomalaiset urheilijat osoittavat tunteensa tappion hetkellä näin avoimesti kuin nämä kaksi. Molemmat olivat median valtavan etukäteishehkutuksen kohteina. Odotusten kontrasti odottamattomaan (?) lopputulokseen verrattuna oli valtava. TosiTV-sarjoista tutut tunteenpurkaukset ovat nyt tosiurheilun osa.

Ja kuitenkin Mira Potkonen voitti – siis voitti – pronssimitalin.

Mietin valmentajan ja urheilijan suhdetta erityisesti Petra Ollin ja Kirgisian Aisuluu Tynybekovan välisen ottelun yhteydessä. Kirgisialaisen taustajoukot kannustivat sekä ottelua ennen että tauolla aktiivisesti painijaansa kosketellen, kannustaen ja halaten urheilijaa. Ollin valmentaja Olli Raska piti etäisyyttä suojattiinsa ja antoi vähän vaikutelman ennen ottelua, että menehän siitä painimaan. Myös ottelun jälkeen valmentajasta jäi lähinnä tyly kuva.

Kyllä psykologisessa valmennuksessa on vielä työsarkaa.

Tappiot on kohdattu oikeastaan kahdella eri tavalla: toiset eivät ole millänsäkään, vaan kiittävät saadusta (ja suodusta) kokemuksesta ja kisojen upeasta tunnelmasta. Kaikkien kovimmin odotuksin kisoihin lähteneet ovat kokeneet tappiot ja putoamiset jatkosta lievästi sanottuna karvaasti.

Myös perinteet ovat painolastina. On jouduttu antamaan periksi siitä tasosta, joka aikaisempina olympiavuosina saavutettiin - vähän kerrallaan, mutta varmasti. Muutamissa viime kesäolympiakisoissa jo yhden mitalin saaminen on ollut valtavan työn takana. Silti odotukset ovat aina epärealistisen korkealla.

Monille kisoihin osallistuminen on jo iso asia ja kai se niin on, että entisen mitalisuman sijasta odotuksena monilla urheilijoilla onkin jo kisarajan saavuttaminen ja pääsy itse kisoihin. Tulosurheilussa lähtökohta on kuitenkin menestyminen itse kisassa, vaikkei mitaleille saakka niin ainakin pistesijan tai oman ennätyksen saavuttaminen.

Olen odottanut doping-kontrollin tiivistymisen seurauksena tulostason putoamista laaja-alaisesti. Tulostaso onkin pudonnut joiltakin osin, mutta ei läheskään kauttaaltaan. Moukarinheitto on esimerkiksi laji, johon doping-kontrolli on purrut ja epäilyttävät Valko-Venäjän menestykset ovat ainakin osittain karisseet. Samalla suomalaisille on avautunut piste- ja mitalisijamahdollisuuksia.

Doping-valvonnan terästäminen on siis lisännyt suomalaisten menestymismahdollisuuksia vain pieneltä osin.

Vakioselityksiä menestymättömyydelle ovat edellä esitettyjen lisäksi kiristyvä kilpailu, uusien maiden läpimurto urheilun eturintamaan ja ison rahan mahtava vaikutus ohi perinteisen urheiluhengen. Meillä tarvitaan huippu-urheilun siirtämistä nykyaikaan. Ongelmiin on pyritty myös reagoimaan. Suurella melulla perustettu huippu-urheiluyksikkö on ideana hyvä, mutta sisälsi heti alkuun epäilyn käytännön tulosten aikaansaamisesta. Tähän saakka tulos on ollut pettymys, mutta pitää olla malttia odottaa.

Tarvitaan valmennusapua ulkomailta, menoa ulkomaille kovimpiin mahdollisiin paikkoihin ja mahdollisesti panostuksia nykyistä valikoivammin potentiaalisiin menestyslajeihin. On lajeja, joissa muutostarpeet on oivallettu. Tällainen laji on esimerkiksi jääkiekko, jossa korjattiin valmennusohjelmia sekä panostettiin nykyajan haasteisiin vastaaviin pelaajatyyppeihin.

PS

Vielähän tähän sopii jokin ilonpilkahdus - kisat ovat kesken.

tiistai 16. elokuuta 2016

Tapahtui Moskovan olympiakisoissa vuonna 1980

Näin olympiakisojen ollessa meneillään sopinee kisamuistelu…..

Yksi Neuvostoliiton historian kohokohdista olivat vuoden 1980 olympiakisat. Niiden tarkoitus oli osoittaa, miten loistavasti JÄRJESTELMÄ toimii. Ja toimihan se. Mutta monet menettelyt, mitä tuolloin saatiin kokea olivat ja ovat häpeäksi olympialiikkeelle. Kysymys oli omien urheilijoiden häikäilemättömästä suosimisesta vastustajien kustannuksella.

Aion tässä käydä läpi omien muistikuvieni perusteella, mitä tapahtui kolmiloikkakilpailun aikana noissa kisoissa. Aluksi kuitenkin muutama viittaus eräisiin muihin huomiota herättäneisiin väärinkäytöksiin, joita kisoissa havaittiin. Keihäänheitossa neuvostoliittolaista voittajaa avustettiin aukomalla sopivasti stadionin portteja ilmavirtausten saamiseksi optimaaliseksi heittosuorituksen aikana. Tapahtui paljon muutakin, jossa epäilyt kohdistuivat esimerkiksi mittamiesten toimintaan. Ja olihan niitä muitakin, joihin en tässä kuitenkaan kajoa.

Kerron niin hyvin kuin pystyn kahden miehen, australialaisen Ian Campbellin ja brasilialaisen Joao Carlos de Oliveiran kokemista vääryyksistä kolmiloikan hyppypaikalla finaalissa. Oma muistikuvani Ian Campbellistä on niin puutteellinen, että joudun täydentämään kuvaa muista lähteistä.

Oliveiran tapauksen samasta kisasta muistan hyvin. Muistiin palautuvat nuo hämmentyneet ilmeet, jotka hän kohdisti kilpailupaikan toimitsijoihin. Hänelle selitettiin, että hypyt olivat joko yliastuttuja tai sitten jalka oli hyppysuorituksen aikana raapaissut hyppyalustaa kesken suorituksen. Loikkia olisi siis ollut kolmen sijasta neljä! Mieleeni on jäänyt kilpailun ”loppukohtaus”, kun Oliveira kätteli toimitsijoita kilpailun päätteeksi. Sitä suomalaiset selostajat pitivät reiluuden osoituksena kilpailijalta. Mutta kättelikö hän vilpittömästi vai mielenosoituksellisesti?

Yritän seuraavassa kuvata vaikutelmia tuosta kisasta, jotka monessa suhteessa todistavat, että kilpailusta haluttiin lopputulos, jossa isäntämaan edustajat ovat kärjessä.

Niin uskomattomalta kuin se tuntuukin, niin yhdeksän näiden kahden urheilijan 12 yhteenlasketusta (6 + 6 hyppyä) hypystä tuomittiin yliastutuiksi tai muuten hylätyiksi. Kulta- ja hopeamitalit jaettiin neuvostoliittolaisille hyppääjille Jaak Uudmäelle ja Viktor Sanejeville. Oliveira sai sentään pronssimitalin 17,22 metrin tuloksella.

Campbell aloitti jalkapalloilijana, mutta oman tahdonlujuutensa ansiosta sai valmentajat vakuuttuneiksi kolmiloikkaajan taidoistaan. Hän osoitti pian lahjakkuutensa tosi toimissa ja kirjoittautui opiskelijaksi amerikkalaiseen yliopistoon. Suotuisassa ympäristössä tämä oman tien kulkija nousi lajissa huipun tuntumaan vuosien 1977 ja 1978 aikana. Oli selvää, että Campbell ja hänen taustavoimansa ottivat tavoitteekseen Moskovan kisat ja menestyksen niissä. Hänelle annettiin tilaisuus valmentautua kisaan kokopäivätoimisesti ilman taloushuolia. Valmistautuessaan kisoihin Melbournessa hän hyppäsi huipputuloksen 17,30 ja miehen itsevarmuus kasvoi tuntuvasti. Vähän ennen kisoja Stuttgartissa hän voitti tukun huippuhyppääjiä hiukan alle 17 metrin vastatuulituloksella. Kisoihin oli aikaa kaksi viikkoa…….

Moskovassa Campbell avasi kisat karsinnan parhaalla hypyllä, 17,02.

Sitten alkoi painajasmainen loppukilpailu. Kafkamaisissa tunnelmissa sekä Oliveira että Campbell havaitsivat tulleensa tuomituksi virheistä, joita he eivät olleet tehneet. Muistettavin oli Campbellin neljäs hyppy, joka kantoi BBC:n kameran avulla tehtyjen päätelmien mukaan hiukan alle tai yli 17,60, kun voittaja Jaak Uudmäe hyppäsi parhaallaan 17,35. Campbellin useat muutkin hypyt olivat todennäköisesti voittajan hyppyä pidempiä.

Campbell tajusi heti hypänneensä neljännellään uuden olympiaennätyksen (olympiaennätys oli Viktor Sanejevin nimissä Meksikon kisoista tuloksella 17,39) ja hyppi riehakkaasti ympäriinsä. Sitten tullaan mystiseen hylkäysperusteeseen: toimitsijat näkivät hyppääjän jalan raapaisseen alustaa. Hyppyä ei mitattu. Campbell selitti lehtimiehille: ”Olen aina osoittanut hyvää urheiluhenkeä ja teen sen nytkin, mutta että väitetään, että olisin raapaissut alustaa on kaikkien aikojen hevonpaskaa” lisäten, että raapaisu sekoittaisi hypyn rytmin ja pilaisi sen.

Päinvastoin kuin Oliveira Campbell nosti jo hyppypaikalla metelin asiasta levitellen epätoivoisesti käsiään ja yrittäen selittää tuomareille, että hyppy oli oikein. Kaikki Campbellin väitteet sivuutettiin säälittävänä selittelynä. Myöhemmin asiaa seliteltiin kieliongelmana, mutta se ei tunnu uskottavalta. Campbell vetosi myös IAAF:ään – turhaan. Myöhemmin kävi ilmi, että kaikki IAAF:n virkailijat olivat järjestäjien kanssa tehdyn yhteisen sopimuksen perusteella pois hyppypaikalta.

Oliveira oli hyppypaikalla herrasmiesmäisempi, mutta oliko hän sitä väärässä paikassa?

Iso kysymys on kumpi voitti kisan, jos kisa olisi käyty rehellisesti: Oliveira vai Campbell, koska viralliset mittaukset puuttuvat. Campbell myöntää, että maailmanennätysmies Oliveiralla oli – yleisön epäreilusti viheltäessä suorituksen aikana - yksi jättihyppy, joka saattoi olla kisan pisin myös Campbellin pitkä hyppy huomioiden, mutta todisteet pyyhkiytyivät hyppypaikan hiekkaan. Tosiasiaksi jää, että kisan todelliset kulta- ja hopeamitalimiehet saivat tyytyä Oliveiran pronssiin.

Muistan kuinka venäläiset selittivät viheltelyään vastustajille ”jalkapallokulttuurilla, jossa vastustajalle vihelletään”. Sportsmanshipin puute näyttää vaivaavan myös brasseja meneillään olevissa kisoissa.

Myöhemmin tapahtumasta on keitetty salaliittoteoria, jossa tunnettu tossufirma olisi lahjonut kisakoneiston saadakseen oman tossumerkin (molemmilla venäläisillä oli Adidakset) voittajaksi. Liitettäneen loputtomien salaliittojen pohjattomaan mereen.

Campbellin ainoa mitattu hyppy kantoi 16,72, joka merkitsi viidettä sijaa kisassa.

Vuosien varrella Campbellin protestit ovat vaimentuneet, ja hän on jopa sanonut, että hänen nostamansa metakka oli virhe. Onko kysymys siitä, että yhtä ja ainutta elämää ei kannata pilata loputtomalla katkeruudella? Ehkä tämä on terveen psyyken merkki. Joka tapauksessa Campbell on sitä mieltä, että amerikkalaisen urheilijan ollessa kyseessä olisi käynnistetty kansainvälinen oikeusjuttu. Inhimilliseltä kannalta asia on musertava. Kun kaveri on yksitoistavuotiaassa lähtien asettanut tavoitteeksi olympiakisat, ei väärin perustein tapahtunutta mitalin menetystä voi korvata mikään. Campbell loukkaantui pian kisojen jälkeen, eikä hänellä ollut enää mahdollisuutta korjata vääryyttä seuraavissa kisoissa. Ura huippu-urheilijana oli ohi 25-vuotiaana.

Oliveiralle kävi paljon huonommin. Hän loukkaantui vuonna 1982 auto-onnettomuudessa, joka johti jalan amputointiin. Elämä päättyi alkoholismin tuhoamana vuonna 1999. Hän oli kunnostautunut yhtenä Etelä-Amerikan kaikkien aikojen loistavimmista yleisurheilijoista uransa briljantteina kohokohtina olympiakisojen kaksi pronssimitalia ja maailmanennätys kolmiloikassa, 17,89 (1975). Hän jatkoi urhoollisesti kaksinkertaisen olympiavoittajan Adhemar Ferreira da Silvan perintöä.

Kaikki on suhteellista: Joao Carlos de Oliveiraan verrattuna Ian Campbell oli oikeastaan onnekas, ja sen hän myöntää itsekin.

::::::::::::::::::::::

Suomalaiset eivät nostaneet riittävän selkeästi esille näyttöjä Moskovan monista epäreiluista tapahtumista. Todistaminen on tietenkin vaikeaa, mutta…. Tuntuu jotenkin murheelliselta, että ”ystävyys” korruptoi rehellisyyden.

Monet nettikirjoittajat ovat puuttuneet siihen, että nyt jälkeenpäin Arto Bryggare esimerkiksi on nostanut esille Moskovan kisojen monet epäselvyydet ja omituisuudet. Eikö olisi ollut rehellistä ottaa asioita puheeksi jo paikan päällä, kuten Campbell teki? Väärin ymmärretty hienotunteisuus on karhunpalvelus korrektiudelle.

Helpointa on nimetä edellä kuvattu – suomalaisten osalta – suomettuneisuudeksi. Ja sitähän se tietenkin olikin. Aivan kuin naapuri olisi halunnut sanoa, että ”teitä vieraita nyt vähän kohdellaan väärin, mutta ei tässä mitään henkilökohtaista ole, ja eikö meidän ystävyytemme kestä tämänkin koettelemuksen?”

Tänä päivänä vilpin tekeminen on vaikeampaa sentein ja sekunnein mitattavissa lajeissa, koska ultrahitaat hidastukset varmistavat tapahtuneen välittömästi suorituksen jälkeen ja hyvä näin. Onko vilppi siirtynyt muihin asioihin? Dopingiin? Ei ole tapahtunut mitään muutosta. Mistä tiedän moisen? No, koska Moskovan kisoissa - muistini mukaan - dopingtesteissä ei jäänyt kiinni yhtään urheilijaa!