lauantai 24. kesäkuuta 2017

Muistoja skannaamassa

Kaikki alkoi oikeastaan siitä, kun oli tarkoitus pitkästä aikaa katsella vanhoja dioja. Diat, diaprojektori ja valkokangas löytyivät helposti, tosin kaiken mahdollisen tavaran takaa. Sitten tuli ongelma. Diaheittimestä oli palanut lamppu. Yritin selvittää alan messuilta, mistä vanhan heittimen lamppuja oikein saa. Joitakin osviittoja selvisi, mistä lamppua kannattaa etsiä. Sitten heräsi ajatus, että diathan voisi skannata. Samalla voisi skannata muunkin kertyneen filmimateriaalin.

Tuumasta toimeen, hankittiin skanneri. Siinä näytti olevan kehykset väripositiivifilmille (dioille), värinegatiiveille ja mustavalkonegatiiveille. Skannauskehykset löytyivät myös isoille negatiiviko’oille. Kaikkia tarvittiin, koska olin harrastanut mustavalkokuvien tekemistä toimiessani työtehtävissä Lapinlahdella. Paikallisen valokuvauskerhon pimiössä tuli tehtyä useita satoja mustavalkokuvia.

Oma lukunsa ovat sitten äidin vanhalla keskikoon filmiä käyttäneellä kaksisilmäisellä Yashicalla otetut kuvat, joiden suurikokoiset negat olivat onneksi suurimmaksi osaksi säilyneet. Kamera hankittiin kuusikymmentäluvun vaihteessa . Itse kuvat olivat säilyneet vain hieman haalistuneina. Tunnearvoja mitataan kuitenkin eri periaatteella... Hämmentävää on katsoa, kuinka vanhalla kameralla otetut kuvat isoille negoille ovat ikään kuin kontrastisempia kuin paljon myöhemmin kinofilmille kuvatut. Iso negatiivi on iso negatiivi!

Urakka alkaa olla päätöksessä: 1500 diaa on skannattu ja niiden ohella satoja väri- ja mustavalkokuvia on luettu kuvatiedostoksi ja sijoitettu jonkinmoiseen tiedostorakenteeseen. Onneksi positiiveihin ja negoihin oli pantu vuosiluvut ja paikat, joissa kuvia oli otettu. Kiitokset tästä kuuluvat yksinomaan vaimolle. Nyt on mukava katsella aikaan ja paikkaa sidottuja kuvia isosta telkkarista. Minulla on ollut monta valokuvausintohimoa: makrokuvaus, valokuvien tekeminen pimiössä, vanhojen valokuvien kuvaaminen uudelleen... Viime mainittua harrastin, kun halusin siirtää muistoja sukupolvelta toiselle. Hankin aikoinaan Canonin 200 millisen makro-objektiivin ja kuvasin sen avulla vanhoja jo vähän rypistyneitä ja osin repaleisiakin mustavalkokuvia. Ja ihme tapahtui: kuvat ikään kuin ”suoristuivat” melkein rikkumattomiksi uudelleen kuvattaessa. Totta kai kuvan yleislaatu hieman kärsi, mutta ne tunnearvot….. Vanhimmat kuvat ovat 1930-luvulta, jotka sain perintönä isoisältäni mutkan kautta. Tuli mieleen, että valokuvamuistojen keräämisen voisi yhdistää sukututkimusharrastukseeni niin kuin varmaan moni on tehnytkin…..

Monet muistot palautuvat mieleen vaikkapa laskettelureissuilta tai kävelyretkiltä Kuolimon jäälle kevättalven auringossa tai isovanhempien tilan heinäpellolta tai appiukon tilalla traktorin purkamisesta. Silti kymmenet valokuvausalbumit jäävät odottamaan aikoja parempia. Ehkä niitä ei tule koskaan skannattua. Miksi ne skannattaisiin? Ainoa peruste on ehkä sittenkin tilasäästö. Tietysti on loputon pohdinta kuinka kauan värit säilyvät kuvissa…..

Me varttuneet alamme olla siinä iässä, että kuvien esittämät henkilöt pitäisi nimetä, heidän taustaansa pitäisi valaista ja kiinnittää heidät meidän kaikkien elinkaareen.

Ehkä joku aikanaan saa jotain irti näistä kuvista. Arkistointi tietokoneelle oikeaoppisesti takaa hyödyn tuleville polville.

torstai 22. kesäkuuta 2017

Liberaalin maailmanjärjestyksen loppu?

Foreign Affairs -lehdessä (touko-kesäkuu 2017) John Ikenberryn artikkelissa ”The Plot Against American Foreign Policy” (alaotsake: Can the Liberal Order Survive?) käsitellään Yhdysvaltain ulkopolitiikan muutosta Donald Trumpin kaudella. Samalla asetetaan kyseenalaiseksi liberaalin maailmanjärjestyksen jatkuminen. Olemmeko siis todistamassa USA-johtoisen liberaalin järjestyksen loppua?

Ikenberryn näkökulma on vahvasti amerikkalainen, mutta on sillä toki yleistettävää merkitystä, koska Yhdysvaltain painoarvo maailmanjärjestyksen määrittäjänä on ollut niin vahva.

Olen useamman kerran käsitellyt Venäjän kilpailevaa ”world orderia”. Tosin venäläinen ja amerikkalainen näkemys vain sivuavat toisiaan, niin erilainen lähestymiskulma niillä on. Sen verran voidaan todeta, että Yhdysvaltain mahdollisesti vetäytyessä muut vanhan kaavan mukaan täyttävät tyhjiön. Keskityn tässä amerikkalaiseen itsetilitykseen Foreign Affairsin artikkelin avulla.

Kylmän sodan aikana oli selkeä kuva vihamielisistä voimista jotka uhkasivat Yhdysvaltoja. Yhdysvaltain saavuttama asema etupiiritaistelussa oli vaikuttava. Yhdessä Länsi-Euroopan maiden kanssa Yhdysvallat muodosti yhteisrintaman 70 vuoden ajan. Nyt maailman mahtavin valtio on ruvennut itse sabotoimaan saavutuksiaan, toteaa Ikenberry. Suurin uhka näyttää tulevan Valkoisen talon Oval Officesta! Osa Trumpin tavoitteista ja pyrkimyksistä ei toteudu, mutta aikeet ovat nähtävissä.

Kirjoittaja kummeksuu tapahtunutta – niin kuin hän sanoo - maailmanhistoriallista muutosta: Yhdysvallat itse asettaa itselleen vetäytymistavoitteita solmimistaan sopimuksista. Aiemmin suurvallat joutuivat vetäytymään pakon edessä saavutuksistaan.

Trumpin vetäytyminen maailmalaajuisesti ulottuu kauppaan, aiemmin sovittujen yhteenliittymien purkamisiin, ympäristönsuojelua kskevien sopimusten rajoittamiseen, kidutusten vastaisuudesta vetäytymiseen ja ihmisoikeuksista kiinnipitämisen heikentämiseen….. USA on ollut liberaalin maailmanjärjestyksen takaaja, nyt se on vetäytymässä velvoitteistaan. Kun aiemmat presidentit varjelivat sopimuksia, Trump kuvailee niitä sanoilla ”Horrible Deals”.

Yhdysvallat keskeisessä maailmanjärjestyksessä unohdetaan tietenkin amerikkalaisen ”tukikohtaimperialismin” (Yhdysvalloilla oli vielä 1960-luvulla yli 1000 sotilastukikohtaa ympäri maailmaa ja vieläkin noin 700) kova vastustus. Varsinkin kuusikymmentäluvulla amerikkalainen imperialismi oli ankaran kritiikin kohteena. Mutta siihen aikaan Yhdysvalloissa katsottiin, että maailmalaajuinen hegemonian tavoittelu oli luonnollinen tavoite Yhdysvalloille: se halusi itse määrätä status quon. Yksinvaltaa sillä ei kuitenkaan ollut. Seurauksena oli kylmän sodan varustelukilpailu kaksinapaisine maailmoineen.

Donald Trump voi johtaa Yhdysvallat luopumaan USA-johtoisen liberaalin world orderin takaajan tehtävistä. Tähän liittyen Trump on monin tavoin pyrkinyt poikkeamaan aiemmasta USA:n (liberaalista) politiikasta mm. kannattamalla brexitiä ja tukemalla oikean laidan diktatuureja. Trump on myös moittinut liittolaisiaan, koska nämä eivät ole ”maksaneet velkojaan”.

On syytä huomioida erikoinen tilanne Yhdysvaltain johdossa, kun presidentti ja avustajat edustavat usein eri kantaa asioista. Tilanne voi muuttua vielä world orderinkin suhteen, sillä nyt nähdäkseni on jo tapahtunut liukumista kohti vanhoja puolue-establishmentin periaatteita. Eikä vähiten juuri sen takia, että presidentin avustajat ovat aktivoituneet ja hioneet räikeimpiä särmiä pois presidentin poliittisesta linjasta – jos sitä nyt linjaksi voi sanoa.

Toistaiseksi Trump on pääosin saanut pidettyä isolationalistisen pakkomielteensä. Yhdysvallat ei halua olla osa maailmaa entisen tapaan, vaan kokee osan ympäröivästä maailmasta kavahdettavana pahana. Pax Americana on ohi? Tässä on paradigman muutos 1950-luvn vaihteeseen verrattuna, kun omien muistikuvieni mukaan Paul Nitzen johtama komitea vuoden 1950 raportissa kertoi selkeästi, että Yhdysvalloilla oli resursseja paitsi elintasonsa nopeaan laajentamiseen, niin myös erittäin vahvaan sotilaalliseen läsnäoloon kaikkialla maailmassa.

Liberaaleja arvoja koskien on tapahtunut kaksi selvää muutosta aiheeseen liittyen: ensinäkin Trump on alusta lähtien kyseenalaistanut liberaalit arvot ja hyökännyt liberaalia lehdistöä, perustuslakia ja tuomareita vastaan ja toiseksi myös liberaali demokratia on heikentynyt, osittain finanssikriisin seurauksena, osittain, autoritäärisyyden voimistumisen takia, joka sekin juontaa juurensa 10 vuoden takaisesta taloudellisesta katastrofista.

On syytä huomioida, että globaali epävakaus on horjuttanut USA-johtoista world orderia ilman Trumpiakin. Näyttää siltä, että vakaimmat vanhan järjestyksen tulipilarit ovat Shinzo Abe ja Angela Merkel. Trump ei ajattele liittolaisia yhteisenä voimavarana, kuten edeltäjänsä vaan osin painolastina USA:lle. Ajoittain on jopa näyttänyt, että kauppasota on tulossa aiemman yhteistyön tilalle.

Kaikki toisen maailmansodan jälkeen syntyneet sopimukset ovat - varauksin - vahvistaneet demokratiaa. Olemmeko nyt siirtyneet vaiheeseen, jossa demokratiaa kansojen välisen keskinäisen solidaarisuuden heikkouden takia haurastutetaan?

tiistai 20. kesäkuuta 2017

Poliittisen draaman tylsä juoni

Edustuksellinen demokratia on Suomessa ollut melkoisessa pyörityksessä viime aikaisten tapahtumien johdosta. Ollaan oltu huolestuneita suomalaisen demokratian puolesta. Ja mikäpä siinä, kansanvallan toteutumisesta kannattaa aina kantaa huolta. Viittaan tässä tietenkin tapahtumiin perussuomalaisten puheenjohtajavaihdoksen ympärillä.

Mitä tulee nykyisen tilanteen syntymekanismiin, niin haluan siitä muutamalla merkinnällä tuoda esille ajatukseni. Ongelmallinen tilanne syntyi jo oikeastaan silloin, kun perussuomalaiset päättivät mennä mukaan nykyiseen hallitukseen vuonna 2015. Sitä ennen puolue oli ominaislaatunsa mukaisesti oppositiohenkinen, jota se ohjelmansa puolestakin luontevimmin edusti.

Miksi hallitukseen mentiin? Siksi, että Timo Soini pani merkille asian, joka on tietenkin itsestään selvyys: oppositiosta käsin on vaikea osallistua päätöksentekoon. Sillä hetkellä realisoituivat monen pahat odotukset. Sipiläkin ”kuulusteli” Soinia todellisen yhteisen tahdon varmistamiseksi.

Se maahanmuuttovastainen porukka, joka oli alun perinkin ollut mukana perussuomalaisissa ei ole lähtenyt sieltä mihinkään. Olemme vuosien varrella panneet merkille erittäin aggressiivisen käytöksen useiden perussuomalisten taholta. Kysymys on ollut jopa käräjäoikeustapauksista ja tuomioiden jakamisesta.

Miksi ongelma, joka on ollut syvällä perussuomalaisessa mielenmaisemassa aikojen alusta lähtien nyt puhkesi täyteen eliksiiriin? Siksi, että Timo Soini massiivisella poliittisella ominaispainollaan piti ryhmän – tosin nipin napin – kurissa. Kun puolue on nyt jakaantunut, ovat monet kysyneet, mikä aiheutti sen, että perussuomalaisten kova maahanmuuttovastainen ydin syrjäytyi päätöksenteosta (= hallitusvastuusta), olihan se aiemmin samassa hallituksessa kuin puolueesta irtaantuneet maltillisemmat tahot. Vastaus kuuluu: ei tapahtunut tietenkään mitään mystistä! Ainoa, mikä tapahtui oli, että puheenjohtajataistelun yhteydessä alkuperäiset maahanmuuttaja- ja EU-kielteiset tahot kokivat voimansa tunnossa dramaattisen hengen nostatuksen. Soinin väistyessä sopivasti tieltä pois, pääsi patoutunut tahtotila julki. Se oli aina ennenkin - vuosien varrella - purkautunut yksittäisten kansanedustajien mielenilmausten kautta, mutta nyt se teki massiivisen läpimurron.

Tämä oli se osa perussuomalaisia, jonka kanssa kokoomus ja keskusta eivät alun perinkään tehneet vaikeaksi osoittautunutta diiliä. Perussuomalaisten yhteistyöhalu ja -kyky oli Soinin varassa, ja kun se hapertu Soinin luopumisen seurauksena, paljas ääriaines tavoitteineen pääsi ääneen.

Ihmisarvojen kunnioituksen puutteesta ja suorastaan rasismista syytetty joukko muodostui puolueelle rasitteeksi. Tietenkin tässä on taustalla historiasta tuttu ilmiö: suhteellisen maltillisen johdan takana ärhäkkä ääriaines hioo kynsiään päästäkseen (vihdoin) sanomaan, mitä ajattelee. Samaan aikaan johto yrittää hallitukseen päästäkseen vakuuttaa olevansa paavillisempi kuin paavi itse - mahdoton yhtälö.

Oleellista tässä tapahtumaketjussa on sen raudanluja logiikka. Ensin marssitettiin joidenkin masinoimana ääriainesten ryntäys persujen kokoukseen ja sitten seurauksena - hetken tuumaustauon jälkeen - irtautui 20 maltillista maahanmuutto- ja EU-kriittistä edustajaa omaksi ryhmäkseen. Tapahtuma oli poikkeuksellinen, mutta ei ennenkuulumaton. Puhutaan kaappauksesta, jota sanaa en käyttäisi. Nyt vain radikaali aines sai äänensä kuuluville paremmin kuin kertaakaan viimeisen parin vuoden aikana.

En puutu tässä tarkemmin masinoinnin tarkoituksellisen järjestämisen onnistumiseen. Masinointia toki tapahtui, mutta ratkaisiko se vaalin tuloksen, on eri asia. Mitään oikeudellisesti sopimatonta ei ole osoitettu käsimerkkikiistasta huolimatta tapahtuneen. Puheenjohtajavaalin äänten jakauma oli hämmästyttävän selvä 900 vs. 600.

Kokonaan eri asia on, olisiko maan hallitus pitänyt kaataa. Ilmeisesti monet ovat olleet tällä kannalla. Oikeusoppineet eivät ole sitä kuitenkaan pitäneet välttämättömänä. Osa protestoijista olisi halunnut uudet vaalit, osa olisi halunnut uudet hallitusneuvottelut ja osa olisi halunnut koko perussuomalaisten ryhmän hallitukseen. Tässä onkin tämän prosessin kinkkisin kohta. Tähän palaan vielä.

Kokonaisuutena tapahtumien kulku sisälsi suuren yleisön hyvin tuntemia vaiheita, mutta aukkopaikkojakin oli. Kaikkein kiusallisinta, joskaan ei odottamatonta, mielestäni on, että tapahtumien aukkopaikat on pyritty täyttämään erilaisilla salaliittoteorioilla. Tapahtumien kulku suorastaan huutaa erilaisia ”on sovittu” -tarinoita ja pisimmälle viedyissä vaihtoehdoissa ”suuri näkymätön käsi” ohjasi koko prosessia. Nettikirjoittajat rakastavat inhota kuviteltuja tavallisen kansan huijaustapoja. Erityisesti vähäinen koulutus näyttää ohjaavan epäilyyn, että taas ”ne” salaavat jotain.

Oma kantani - riskilläkin - on, että tapahtumien kulku oli looginen eikä sisällä mystisiä kohtia. Vähitellen paljastuu erinäisten ihmisten käymiä spekulatiivisia keskusteluja, miten asiat olisi pitänyt hoitaa, mutta tässä ollaan kaukana siitä, että olisi tehty sopimuksia toimijoiden kanssa.

Draaman juoni oli siis käsitykseni mukaan varsin tylsä. Ymmärrän toki hyvin niitä, jotka ovat ihmetelleet, miksi ei hajotettu Sipilän ensimmäistä hallitusta pystytetty toista. Näin olisi säästytty suurimmaksi osaksi jälkipuheilta.

Hallitus (lue: kokoomus ja keskusta) ei kuitenkaan halunnut ottaa riskiä, koska sote-uudistus olisi voinut jauhautua hajalle uuden hallituksen muodostamisen pyörteissä. Tämä perustelu ei tietenkään riitä niille, jotka arvioivat kliinisesti demokratiaprosessia. En pysty sanomaan, kuinka suuri virhe tehtiin, kun hallitus ei jättänyt eroanomusta.

sunnuntai 18. kesäkuuta 2017

Mies, joka pelastaa politiikan

Viime aikoina politiikan vastaisuus on nostanut huipulle parikin uutta kasvoa, joiden nimiin monet vannovat. Tällaisia ovat Justin Trudeau ja Emmanuel Macron. Aion tässä kirjoituksessa arvioida tuoreen Ranskan presidentin, 39-vuotiaan Macronin merkitystä. Onko hän uusi tulevaisuuden poliittinen toivo vai onko hän jälleen yksi niistä, jotka tuottavat hetken kuluttua pettymyksen?

Entinen investointipankkiiri ja sosialistien ministeri on tarkan harkinnan jälkeen asemoinut itsensä lähelle poliittista keskustaa. Sosialistien jäsenyydestä hän luopui elokuussa 2015. Macronin puolue on voittanut juuri parlamenttivaalit, joten menestys on ollut häikäisevä.

Macronin linjaa voidaan yrittää määritellä hieman tarkemmin. Häntä on sanottu sosiaaliliberaaliksi, kun taas joidenkin mukaan hän on sosiaalidemokraatti. Viime mainittu tuo mieleen työväenpuolueiden kolmannen linjan, jota ovat edustaneet Bill Clinton, Tony Blair ja Gerhard Schröder. Kaiken kaikkiaan Macronin on kuitenkin pidetty keskustalaisena, jossa on liberaaleja ja vaaleanpunaisia painotuksia. Julkisuudessa hän korostanut ”ei vasenta, eikä oikeistolaista” linjaa.

Jotkut ovat kovasti pyrkineet löytämään itsensä poliittisesti Macronin kautta. Tämä pitää paikkansa sekä vasemmiston että porvarien kohdalla. On muodikasta olla irti perinteisistä poliittisista puolueista kuitenkaan luopumatta poliittisesta pääomasta. On tämä vaikeata ja hienopiirteistä näissä määrityskysymyksissä!

Macron on saanut osansa myös populistisyytöksistä, joskaan se tuskin on hänelle tunnusomaista enempää kuin poliitikoilla yleensä. Käytännön talouspolitiikassa hän edustaa julkisen talouden vajeiden alentamista kannattavaa linjaa.

Häneen on asetettu toiveita, että hän tarjoaisi liberaalidemokraattisen vaihtoehdon selkeästi oikeistolaisen ja vasemmistolaisen linjan väliin. Samalla on herätetty epäilyjä, että hän on taipuvainen päälinjan sisällä ”joihinkin” kannattajien kannalta epätoivottaviin ratkaisuihin.

Ongelmana tahtoo olla, että jos poliitikko saadaan määritettyä joillakin käsitteillä, hän saa helposti leiman, jota käytetään lyömäaseena. Tämä koskee myös Macronia. Siksi pragmaattisten ohjelmien pitäisi olla selkeitä, mutta poliittisen linjan yläkäsitteiden yleisluontoisempia, jotteivat vastustajat pääse niihin käsiksi.

Voima-lehden 5/2017 artikkelissa ”Euroopan vaalikevään megatrendit” Antti Ronkainen toteaa sosiaalidemokraattisen mallin kuolleeksi! Hän kysyy, ”mitä tulee sosiaalidemokraattisten puolueiden tilalle? Kovinpa räväkästi Ronkainen lopettelee puolueita. Esimerkiksi Ruotsissa sosiaalidemokraatit ovat ylivoimainen ykkönen ja Suomessakin viimeisen gallupin mukaan kakkossijalla. Myös Saksassa demarit ovat vahvoja, vaikkeivat olekaan kristillisdemokraattien tasolla. Ronkainen ennakoi, että vihreät ovat seuraava demarit.

Sosiaalidemokraattisen turmion tienä Ronkainen pitää juuri ”kolmatta tietä” tai ”blairilaisuutta”. Näiden suuntausten kautta demarit ovat Ronkaisen mukaan vaivihkaa omaksuneet oikeistoliberaaleja käsityksiä talouskurineen ja leikkauksineen: politiikan fokus hänen mukaansa siirtynyt yhteiskunnallisen kehityksen ohjailusta ”yksilöiden kannustimien ohjailuun”.

Kun Ronkainen maalaa nykydemarien linjana valtion irtisanoutumisen tulonjako- ja työttömyyskysymyksistä, hän sortuu vähintäänkin liioitteluun. Ainakin Suomen osalta.

Käy selväksi, että Ronkainen on huolestunut vihreistä, siis että he seuraavat demareiden jalanjälkiä blairilaisella linjalla. Mutta vielä vaarallisempana kehitystrendinä hän pitää macronilaisuutta eli Ronkaisen mukaan ”äärikeskustalaisuutta”. Emmanuel Macronin politiikka tarkoittaa käytännössä leikkauksia ja rakenteellisia uudistuksia eli Ronkaisen mukaan työntekijöiden neuvotteluvoiman heikentämistä, sosiaaliturvan heikentämistä ja tarjonnan taloustieteen voimistamista.

Macron on tämän ajattelun mukaan valtapoliitikko, joka soveltaa kolmatta linjaa Ranskalaisiin olosuhteisiin sekä hakee tiivistyvää – puolustuspoliittista – integraatiota EU:hun. Politiikan keskeisenä sisältönä on siirtyminen rakenteista yksilöihin eli äänestäjien ”fiiliksien” tunnistamiseen. Tunteiden tunnistaminen on tämän politiikan keskiössä. Tässä lienee perää, sillä niin monet tahot ovat korostaneet yhteyden saamista äänestäjään tunnetasolla.

Edellä on jo käynyt ilmi yksi tämän päivän politiikan tunnusomaista piirteistä, nimittäin lähes kaikkien puolueiden pyrky keskustaan, josta käsin sitten yritetään erottua muista, joka on jo ajatuksellisesti hiukan omituinen lähtökohta harjoittaa politiikkaa. Tämä pätee myös macronilaisuuteen.

Politiikan sisältöasiat tahtovat unohtua, kun markkinaosuustaistelu riehuu valtoimenaan. Erkki Tuomioja totesi taannoin blogissaan: ”Tänään kaikki puolueet ovat enemmän liikeyrityksiä kuin kansanliikkeitä”. Ja hän jatkaa: ”Liikeyrityksinä niiden tavoitteena on vaaleissa markkinaosuutensa maksimointi eikä keinoilla ole niin väliä. Kohderyhmiä analysoidaan ja lähestytään kuin markkinasegmenttejä pohtien, mikä parhaiten vetoaisi kulloiseenkin kohteeseen ja välttäen sellaisia tunnuksia ja asioita, jotka voisivat herättää joissain muissa kielteisiä reaktioita.”

Macron on oivaltanut Tuomiojan (!) ajatuksen perin pohjin: En Marche -liike on markkinointikoneisto eikä puolue. Juuri nyt Macron markkinatutkimuksen perusteella on arvioinut poliittisen kysynnän kohdistuvan Macronin kattaukseen. On meneillään hypetysvaihe: En Marche on politiikan iPhone! Meillä Suomessa perustuslaillisten perilliset yrittävät kopioida ulkokohtaisesti Macronin markkinavision, vaikka aatteellinen ero on räikeä.

Macronissa on jotain Tony Blairille hyvin ominaista….. Ronkaisen mukaan, kun Margaret Thatcherilta kysyttiin hänen suurinta poliittista saavutustaan vastaus kuului: Tony Blair! Kapitalisti Thatcher siinä pani merkille, että punainen väri Blairissa oli haalistunut olemattomiin hänen luomansa ”uuden Britannian” myötä.

::::::::::::::::

Olen itse selityksen velkaa, sillä jokin aika sitten kirjoittamassani blogikirjoituksessa totesin seuraavasti: ”Entä mitä tapahtuu Ranskanmaalla? Vasemmisto ja oikeisto ovat kärsimässä tappion parlamenttivaaleissa. Mutta ei niitä voita populistitkaan. Kehiin on astunut uusi poliittinen puolue, Emmanuel Macronin ”Tasavalta liikkeelle”, joka liikkuu laajalla alueella poliittisen keskustan molemmin puolin. Vai pitääkö sanoa, että Macron toimii vanhan poliittisen kartan ulkopuolella? Kansalaiset ovat joka tapauksessa kyllästyneet vanhojen puolueiden kyvyttömyyteen ja haluavat uutta tilalle. Totta kai Emmanuel Macronin persoonalla on suuri vaikutus uuden liikkeen suosioon. Odotukset ovat korkealla. On tietenkin muistettava, että nyt ollaan vasta alussa: Macronillekin koittaa arki, jolloin veri vasta punnitaan.

Sitten esitin ronkaismaisen epäilyn:

”Silti mieleen hiipii epäily, että myötäilläänkö tässä työnantajien ja vanhan eliitin tarkoitusperiä. Jotkut – todennäköisimmin pienituloiset - jäävät taas nuolemaan näppejään? Onko Macron lopulta vain raa´an kapitalismin asialla? Mutta se on jo toinen juttu.”

Niin on, se on tämän blogikirjoituksen juttu. Minkä taakseen jättää sen edestään löytää! Vaikuttaa siltä, että Macronin ”epäpoliittisuus” toimii savuverhona hänen aikomuksilleen. Hän yrittää samaa, mitä vanhat puolueet ennen häntä, eli saada talouden kuntoon kuriohjelmalla. Hintana voi olla monien yhteiskunta- ja palkansaajaryhmien turhautuminen ja ainakin Ranskassa väen ryntääminen kaduille.

Onko tämä linja yhdistettävissä aatteettomaan blairismiin on sitten eri juttu. Olen arvioinut, että Suomessakin macronilainen liberaalidemokratia vasemmistosävytyksellä voisi tarjota lääkkeen nykyvasemmiston ähkyyn.

Kansalaisten odotukset ja finanssikriisistä alkanut talouden aneemisuus yhdistettynä globalisaatioon ja teknologian kehittymiseen ovat luoneet pettymysten kehän. Tavallisen kansan tavoitteet ovat osoittautuneet vaikeiksi toteuttaa ja siksi macronilaista ihmettä odotetaan kuin kuuta nousevaa.

Mutta onko hänestä tulevaisuuden suunnan viitoittajaksi?

perjantai 16. kesäkuuta 2017

Voiko kansaan luottaa?

Kirjoitin muutamia päiviä sitten blogikirjoituksen, jonka otsake oli ”Miksi yhteisten asioiden hoitaminen on niin vaikeaa?” Yhtä hyvin voitaisiin kysyä selviääkö demokratia ilmiselvistä muutoshaasteita vai joudutaanko turvautumaan autoritäärisempään hallintoon yhteiskunnan koossa pitämiseksi. Olen perinteisesti luottanut kansanvaltaisen järjestelmän kykyyn selvitä eteen tulleista haasteista. Jotkut muut ovat eri kannalla.

Otetaanpa tähän alkuun muutama esimerkki hyvin erilaisista kansanvaltaan liittyvistä haasteista.

Viime aikoina on voimistunut kanta jonka mukaan ”kansa” on syyllinen odottamattomiin ja virheellisenä pidettyihin ratkaisuihin. Arvostelun keskiössä ovat kansanäänestystyyppiset tilanteet, jossa kansalaisille annetaan mahdollisuus tehdä kyllä/ei päätöksiä. Ison-Britannian brexit oli tällainen ”demokratiakoe”, johon monet pettyivät. Kansalaisten enemmistö äänesti odotusten vastaisesti EU-eron puolesta. Ihmiset eivät osanneet päättää oikein, kuului väite!

Sitten järjestettiin parlamenttivaalit – jälleen vähän kansanäänestystyyppisesti - jossa piti varmistaa valitun brexit-linjan pitävyys ja suoda hallitukselle liikkumatilaa reilulla paikkamarginaalilla. Jälleen kansa yllätti ja äänestystulos oli hämmentävä: kansalaiset eivät antaneet ylivoimaista valtakirjaa konservatiiveille, jota nämä olivat toivoneet ja jonka takia vaalit järjestettiin. Konservatiivi joutuivat hakemaan kumppanuutta muista puolueista pystyäkseen hallitsemaan. Jälleen kansa petti! Mitä oikeammalle puoluekartalla mennään sitä epäilyttävämmäksi koetaan kansan kyky valita oikein. Kokonaisuudessaan Britannian tapahtumat ovat esimerkki toimivasta demokratiasta. Siihen kuuluvat yllätykset. Kansanvallan perustukset eivät ole järkkyneet.

Entä mitä tapahtuu Ranskanmaalla? Vasemmisto ja oikeisto ovat kärsimässä tappion (vaaliprosessi on keskeneräinen) parlamenttivaaleissa. Mutta ei niitä voita populistitkaan. Kehiin on astunut uusi poliittinen puolue, Emmanuel Macronin ”Tasavalta liikkeelle”, joka liikkuu laajalla alueella poliittisen keskustan molemmin puolin. Vai pitääkö sanoa, että Macron toimii vanhan poliittisen kartan ulkopuolella? Kansalaiset ovat joka tapauksessa kyllästyneet vanhojen puolueiden kyvyttömyyteen ja haluavat uutta tilalle. Totta kai Emmanuel Macronin persoonalla on suuri vaikutus uuden liikkeen suosioon. Odotukset ovat korkealla. On tietenkin muistettava, että nyt ollaan vasta alussa: Macronillekin koittaa arki, jolloin veri vasta punnitaan.

Macronin puolue tai kansanliike on poliittinen koe, jonka onnistuminen jää nähtäväksi. Tässä tarkastelen asiaa kirjoitukseni teeman eli demokratian toteutumisen näkökulmasta. Ja mikä on johtopäätös? Mielestäni mieltä ylentävä! Kansanvallan piirissä oli mahdollista sallia/toteuttaa tällainen poliittinen mullistus, että uusi poliittinen voima – olematta populistinen – on syönyt kannatusta sekä vasemmalta, oikealta että populisteilta. Demokratia on näyttänyt jälleen voimansa.

Silti mieleen hiipii epäily, että myötäilläänkö tässä työnantajien ja vanhan eliitin tarkoitusperiä. Jotkut – todennäköisimmin pienituloiset - jäävät taas nuolemaan näppejään? Onko Macron lopulta vain raa´an kapitalismin asialla? Mutta se on jo toinen juttu.

Meillä Suomessa on Jussi Halla-ahon Pyrrhoksen voiton jälkeen meneillään oma pienimutoinen demokratian kestokykykokeilu. Halla-aholaiset lähtevät haastamaan perinteisten puolueiden demokratia-ajattelua. Varapuheenjohtaja Laura Huhtasaari HS:n mukaan: ”Nyt perussuomalaiset siirtyy sille kartalle, jolta muutkin eurooppalaiset oikeistopopulistiset puolueet nousevat”. Näin mahtipontinen lausunto olisi edellyttänyt, että olisi oltu joltisenkin yksimielisiä tavoitteista. Näin ei ollut, kuten nyt tiedämme, vaan päinvastoin eri ryhmittymät eivät mahtuneet samaan puolueeseen.

Onko nyt vedettävä johtopäätös, että persujen ”yltiödemokraattinen” puheenjohtajan valintakokous päästi sisään saliin epädemokraattisia voimia, mikä johti katastrofaaliseen lopputulokseen? Vaikutelmalta ei voi välttyä.

Oliko Jyväskylän kokouksen jälkeisessä näytelmässä (uuden eduskuntaryhmän perustaminen) kysymys välillisen demokratian itsepuolustuksesta, joka astuu peliin, kun liikutaan vaarallisilla vesillä?

Meneillään on selittäjien markkinat. Tapahtuu ilmiö, jossa tietoaukot täytetään salaliittoteorioilla. Jälkiviisaus on parasta viisautta: tapahtumien kulku näyttää monien mielestä – jälkikäteen - niin selvältä, niin selvältä….

:::::::::::::::::::

Joka tapauksessa meillä on nyt pitkästä aikaa selkeästi oikeistolainen puolue, jolla on konservatiiviset arvot. Voisi sanoa, että jäljelle jääneet perussuomalaiset ovat tulkintani mukaan selvästi enemmän oikealla kuin vasemmistoliitto on vasemmalla.

Persujen arvosiirtymä näyttää päälle päin dramaattiselta, mutta on tietenkin vallinnut potentiaalisena puolueen sisällä jo pitkään pääsemättä täysimääräisesti esille. Tulppana on ollut Timo Soini! Demokratian kannalta ollaan nyt tilanteessa, jossa poliittinen järjestelmä joutuu varautumaan aggressiiviseen oppositiopolitiikkaan, joka taas merkinnee, että jatkossa persujen yhteistyökumppanit ovat vähissä.

Tainnuttaako kansanvaltainen järjestelmä äärioikeiston pyrinnöt? Juuri nyt näyttää Euroopan laajuisesti siltä, että populismin puhuri on tyyntymässä.

Yhdestä asiasta olen varma: jälleen kansanvaltainen järjestelmä tulee osoittamaan sopeutuvuutensa kävi miten kävi. Näin tulee käymään myös Yhdysvalloissa, jossa Trumpin viimeisin spektaakkeli eli kaikkien hallitusten jäsenten pohjoiskorealaistyyppinen uskollisuudenvala suorassa tv-lähetyksessä ylitti kaikki aiemmat demokratian alennustilat. Terve.

::::::::::::::::::

Demokratian kannatus näyttää olevan sukupolvikysymys. Tutkimusten mukaan nuoret keskimäärin ovat valmiita tinkimään demokratiasta vahvan johtajan suuntaan. Erityisesti vähän koulutusta saaneet ja työttömät ovat tätä mieltä. Johtopäätös ei ole kuitenkaan yleistettävissä kaikkiin nuoriin. Bernie Sandersin ja Jeremy Corbynin kannatus on kummunnut suurelta osin nuorten koulutettujen tai opiskelijoiden piiristä ja nämä ihmiset ovat liberaalin demokratian kannalla. Toivo siis elää, että nuori sukupolvi ei lähde mukaan autoritäärisen populismin tielle.

Usein ongelmana nähdään, että varsinkin puhtaassa kansanäänestyksessä otetaan kantaa johonkin muuhun kuin äänestyksen kohteena olevaan aiheeseen. Tämä riski on olemassa.

Virhe tehdään, kun kuvitellaan demokratiasta poikkeavat ratkaisut erillisiksi teräväreunaisiksi vaihtoehdoiksi. Esimerkiksi asiantuntijavalta ja autoritäärinen hallintomalli kuvataan usein selkeiksi vaihtoehdoiksi kansanvaltaiselle järjestelmälle. Tosiasiassa demokratia on sekoitus erilaisia hallinnoimistapoja. Juuri tämä on kansanvallan elinvoimaisuuden ytimessä, se on joustava. Demokraattinen koneisto käyttää asiantuntijoita lausunnonantajina, joiden perusteella käydään laaja keskustelu vaihtoehdoista. Ei päätäntävaltaa tarvitse silti luovuttaa asiantuntijoille. Autoritäärisyys tulee demokratian läpi, kun päättäväinen johtaja runnoo läpi päätöksiä jne. Demokratia on sekoitus eri tyyppisiä tapoja tehdä päätöksiä.

Välillinen demokratia ei rakenteeltaan ole myöskään mikään kansalaisten huutoäänestys, sillä välillisyys antaa sille suodattimen luonteen. Päätökset tehdään hyvässä järjestyksessä. Päätöksentekoprosessissa mukana olevat kansanedustajat ovat hyvin informoituja ja pystyvät tekemään osaavia päätöksiä.

Minun demokratiautopiaani kuuluu valistunut kansalaismielipide. Se on myönnettävä, että valistuksen tasossa on selviä puutteita, kun mietitään nykyisen kansalaismielipiteen tasoa. Netti on lisännyt harkitsematonta, välitöntä reagointia.

Jos saisin päättää, veisin koulujen opetusohjelmiin alakoulusta lähtien kansanvaltaiseen järjestelmään perehtymisen. Valmiudet osallistua keskusteluun eivät ole riittävät ylemmilläkään luokka-asteilla, tarvitaan edelleen koulutusta. Demokratialle tiedon saanti ja välittämisen vapaus ovat elämän ja kuoleman kysymyksiä. Valveutunut kansalaismielipide lähtee vankasta yleissivistyksestä eikä meillä ole nuorten ja lasten elämän alkupäähän tarjota parempaa tukea kuin kouluopetus.

keskiviikko 14. kesäkuuta 2017

Timo Soinin suuri rooli

”Enpä olisi uskonut otsikoivani blogikirjoitusta tällä tavalla. En tiedä, mitä Timo Soini tulevalta odottaa, mutta juuri nyt tuntuu hämmentävältä seurata poliittisen instituution nimeltä ”Soini” sortumista. Hämmentävää on, että muodollisen aseman kadotessa myös vaikutusvalta näyttää pyyhkiytyvän pois.

Vai jatkaako hän jonkinlaisena harmaana eminenssinä taustalla? En usko, hän siirtynee johonkin kansainväliseen tehtävään pois Suomen pienissä piireissä pyörimisestä.”

Kirjoitin tuon edellä olevan luonnoksen blogikirjoituksen avauskappaleeksi 12.6.2017, heti persujen puoluekokouksen välittömissä jälkitunnelmissa. Nyt tapahtumat ovat pyyhkäisseet tieltään nuo lauseet. Soini oli mukana siinä ryhmässä, joka irtautui perussuomalaisista omaksi eduskuntaryhmäkseen. Mikä hänen roolinsa oli uuden ryhmän perustamisessa? Sitä en tätä kirjoitettaessa tiedä. Joka tapauksessa mies säilyy ulkoministerinä, joten poliittisia muistosanoja pitää myöhentää.

Ilma on täynnä syytöksiä ja vastasyytöksiä: halla-aholaiset tekivät vallankaappauksen valintakokouksessa, jossa oli ”ulkopuolisia” mukana. Puolueen vanha establishmentti (nyt ”Uusi vaihtoehto”) suunnitteli tapahtunutta ”vastavallankaappausta” jo persujen kokousta edeltävällä viikolla varmuuden vuoksi. Tyypillistä syyttelyä, jossa vastapuoli syyllistetään ja itse yritetään puhdistautua kaikilta syytöksiltä. Huonoa omaatuntoa on nyt liikkeellä….

Vasta aika paljastaa, mitä kokouksessa tai välittömästi sen jälkeen tapahtui, jos sittenkään. Näyttää siltä, että kun kokoukseen pääsi sisään kuka tahansa jäsenmaksun maksanut, mahdollisti se ääriaineksen junttaporukan sisäänpääsyn ilman, että asiaan liittyi johdon (johtajien) suunnittelua.

Nyt meillä on siis kaksi maahanmuuttovastaista puoluetta yhden sijasta. Molemmat ovat myös EU-integraatiovastaisia, mutta toisen suu on tukittu betoniin valetulla ”hallitusohjelmalla”. Kukaan ei näytä kysyvän, kuinka moni suomalainen oikeastaan haluaa tiivistyvää EU-integraatiota. ”Oikeassa olijat” (integraation kannattajat) ovat nyt ikään kuin oletuksena ja vastustajat ovat vastarannankiiskejä.

::::::::::::::::::

Timo Soini on Veikko Vennamon ja SMP:n lapsi. Sen hän vahvisti jälleen kerran puoluejohtajan väsähtäneessä jäähyväispuheessaan. Viikonlopun jälkeen näytti siltä, että vennamolaisuus on taakse jäänyttä elämää ja sen korvaisi oikeistoradikaali populistipuolue. Vennamon populismi nousi unohdetun kansan joutumisesta hyvinvoinnin marginaaliin. Mitään vasemmistolaista tässä ei kuitenkaan ollut. Yhtä paljon kysymys oli kekkosvihasta. Vennamo tunsi itsensä syrjäytetyksi silloisen (1950-luku) maalaisliiton johtajavalinnoissa ja käynnisti leppymättömän luonteensa mukaisesti ikuisen taistelun Kekkosen Suomea ja Helsingin herroja vastaan (nyt puhuttaisiin eliitistä).

Tosiasiassa Soinikin irtosi nykyhallituksen jossakin vaiheessa vennamolaisuudesta. Hänestä tuli maisterisherra, joka teki itsensä tykö maailman mahtajien kanssa. Donald Trump oli yksi hänen häveliäästi peittelemistään roolimalleista.

Juuri nyt tuntuu siltä, että Timo Soinin rooli perussuomalaisten hallituksessa pysymisessä (2015-2017) oli vielä suurempi, kuin miltä se vielä jokin aika sitten näytti. Hän oli melko valtoimena riehuneen populistiporukan aisoissa pitäjä. Samalla hän pelimiehenä kiristi hallituskumppaniensa hermoja puolueensa vaatimuksilla. Soinille hallituskausi oli melkoista nuoralla kävelyä varsinkin alkuosaltaan. Soini pelasti itsensä väljemmille vesille ulkoministerin tehtävien avulla, joihin hän tykästyi. Kai se on niin, että jossakin vaiheessa mahtava poliittinen ura muuttuu hengissäselviytymiskamppailuksi! Samalla Soini ärsytti monia puolueen jäseniä, jotka katsoivat hänen irtautuneen puolueen käytännön johtamisesta. Halla-ahon valinta näytti olevan seurausta halusta maksaa potut pottuina ja järjestää johto uusiksi.

Kaikki se EU-vastaisuus ja maahanmuuttokielteisyys, joka kätkeytyi Soinin leveän selän taakse purkautui puoluekokouksessa ilmoille. Tilaisuudessa oli jopa kostonhalua: vihdoin herrahissiin viehtynyt Soini ja soinilaiset saatiin sivuun ja joukkojen todellinen mielipide pääsi esille: kyllä peruskannattajat tietää! Tässä oli jotain siitä alkuvoimasta, joka vallitsi Soinin aloittaessa poliittisen nousunsa.

Ennen kuin persujen hajoaminen tapahtui näytti syntyvän kiista siitä, kumpi oli enemmän hallitusohjelman kannalla, kokoomus ja keskusta vai perussuomalaiset. Samasta tekstistä voi vetää eri tulkinnat. Oli nähtävissä, että kiistat kumuloituisivat lähitulevaisuudessa ja johtaisivat lopulta hallituskriisiin. Keskusta ja kokoomus päättivät toimia heti, kun tilaisuus sali.

Politiikan logiikka johti persujen hajaannukseen ilman, että kukaan mestaroi taustalla. Jälkikäteen kyllä voi ilmetä henkilö tai henkilöitä, jotka ilmoittavat, että ”minä sen tein”. Salaliitot ovat rakastetuimpia liittoja.

Presidentin nihkeys perussuomalaisten hallitushaluihin katkeroitti puolueen kannattajat. He ehtivät jo julistaa sydämistyneenä Kekkosen ajan palanneeksi. Ei nyt ihan siitä ollut kysymys. Kekkosen aikana oli kysymys ulkovallan painostuksesta, nyt ollaan puhtaasti sisäpoliittisessa tilanteessa, jossa ”arvopohjat” eivät kohtaa.

Hesari otsakoi persujen puheenjohtajavalintojen jälkeen, että ”Nuori polvi otti vallan ja vie puolueen kohti eurooppalaista laitaoikeistoa”. No, laitaoikeisto on oikein, mutta nuoruus on suhteellinen käsite: Jussi Halla-aho (46 v.), Laura Huhtasaari (38 v.), Juho Eerola (42 v.), Teuvo Hakkarainen, (57 v.). ottivat vallan keski-ikäisten käsiin.

On totta, että tutkimustuloksissa nuoret ikäluokat ovat myötämielisempiä johtajakeskeisille ja autoritäärisille järjestelmille kuin vanhemmat ikäluokat, mutta toisaalta – kuten olen monta kertaa maininnut – on myös toisenlaisia trendejä: nuoret ovat nähneet demokratian ja hyvinvointivaltion edut.

On vaikea sanoa, mihin tynkäpersujen ja ”Uusi vaihtoehto” -ryhmän kannatus nousee. Oletettavaa on, että puolueiden yhteinen kannatus ylittää persujen aiemmat galluplukemat. Sille löytyy peruste, jos Soinin vanhat – turhautuneet - gallupeissa ja vaaleissa nukkumaan jääneet kannattajat heräävät painamaan vihreää nappia.

Monissa Euroopan viime aikaisissa vaaleissa ja gallupeissa ovat kertautuneet populistien kärsimät tappiot. Ruotsidemokraatit muodostaa poikkeuksen, mutta onko heidänkään kannatuksensa pysyvää? Sosiaalidemokraatit ovat Ruotsissa yllättävän vahvoja. Ruotsidemokraatit jakavat lähinnä porvariston ääniä. Poiketaanko meillä taas trendistä?

On oletettavissa, että perussuomalaisessa populismissa on jatkossa voimistuva nationalistinen sävy: Suomi ensin! Puolueen on erotuttava Uusi vaihtoehto -ryhmästä, joka radikalisoinee puolueen, koska kilpailija on tosiasiassa samoilla markkinoilla - kiviriippanaan liberaali hallitusohjelma! Alkaa taistelu uskottavuudesta kannattajien keskuudessa, koska poliittisesti ja ideologisesti kysymys on ollut alun perin hyvin pitkälle homogeenisestä ryhmästä.

Liberaalien ja konservatiivien vastakkainasettelu koko politiikan kentän tasolla on nyt korostuneempaa kuin pitkään aikaan. On pohdittu, miten tapahtunut vaikuttaa paikallistasolla persujen voimasuhteisiin, mutta minusta näyttää että hajautuminen on pikemminkin alkanut paikallistasolla viime vuosien aikana: monet persujen valtuustoryhmät ovat hajonneet mikä mistäkin syystä.

Mitä uutta kaikesta tästä jää? Ainakin se, että kriisi on nostanut huipulle lupaavia nimiä: Simon Elo, Tiina Elovaara, Laura Huhtasaari…. Vanhat valtarakenteet horjuvat: politiikan kentälle on syntynyt ahtauma, joka näkyy jollakin tavalla. Ainakin sosiaalidemokraattien on vahvasti pohdittava vasemmistoliberaalia versiota macronilaisesta liberaalidemokratiasta.

Timo Soinin suuri rooli? Kysymys on hänen – alun perin - vennamolaisen luomuksensa hajoamisesta. Hänen henkensä vaikuttaa taustalla, vaikka hän kuinka kiistää roolinsa. Jostakin syystä minulle tulee mieleen Väinö Tannerin rooli sosiaalidemokraattien hajoamisessa 1950-luvun lopulla. Mannerlaatat liikkuvat eminenssin mukaan, vaikka itse päähahmo on jo osin sivuraiteella. Soini on ikään kuin ammattiministeri hyvin poliittisessa hallituksessa.

maanantai 12. kesäkuuta 2017

Miksi yhteisten asioiden hoitaminen on niin vaikeaa?

Hyvin moni on ollut viime aikoina pettynyt poliittisen vaikuttamisen rajallisiin mahdollisuuksiin. Suuryritykset, globaalit päätöksentekokoneistot, erilaiset kriisimekanismit tai sanalla sanoen ”moderni maailma” ovat vieneet liikkumavaraa kansallisilta ja miksei ylikansallisallisilta päätöksentekoelimiltä.

Eikö näin ole ollut aina? Ei välttämättä. Olen pyrkinyt kokoamaan seuraavaan tekijöitä, jotka vaikuttavat tänä päivänä politiikan tekemisen mahdollisuuksiin.

Aiemmin kansallisvaltio ja hyvinvointiyhteiskunta muodostivat kehittyneissä maissa parin, jotka kietoutuivat yhteen vastaansanomattomalla tavalla. Hyvinvointiyhteiskunnan haurastuminen ja kansallisvaltion päätöksenteon rapautuminen osuvat yksiin globalisaation kanssa.

Yhteiskunnallinen polarisaatio on voimistunut. Jaettavaa ei ole entiseen malliin, vaan nyt jaetaan niukkuutta, kun aiemmin taisteltiin jakovarasta. Keskituloisten vaikeudet pitää elintasostaan kiinni on tunnustettu tosiasia samalla kun tie rikkauksiin avautuu hieman useammalle kuin aikaisemmin. Toisaalta on ollut hämmentävää seurata kuinka pienituloisten asema lähestyy tilannetta, joka vallitsi kymmeniä vuosia sitten. Osattomuus näkyy ja kuuluu. Hyvinvointiyhteiskuntaan parhaimmillaan ei kuulunut laajamittainen puute.

Edustuksellinen demokratia on kriisissä. Sitä uhkaavat monenlaiset voimat. Jo pelkästään viime aikojen vaalien tulokset kertovat yllätyksiä täynnä olevasta maailmasta. Haluan korostaa, että vaalien tulokset – tai äänestäminen – ovat yllättäneet, eivät niinkään gallupit, joita on moitittu kevyin perustein huonosta osuvuudesta.

Englannissa hallituksen politiikan vahvistamiseksi järjestetyt vaalit kääntyivät itseään vastaan ja Ranskassa koko puoluejärjestelmä meni remonttiin. Polarisaatio vaikuttaa tässäkin: Bernie Sandersin ja Jeremy Corbynin kaltaisten poliitikkojen menestys on merkki hallitusvallan muutosmahdollisuudesta dramaattisella tavalla, juuri kun vasemmistoa on oltu kuoppaamassa. Äänestäjät liikkuvat helposti soveltaen eräänlaista kaupassakäynnin logiikkaa: parhaat tarjoukset huomioidaan, kunhan ne koetaan uskottaviksi. Uskottavuus on kuitenkin heikoin lenkki luottamusketjussa ja poliittiset lupaukset yksinkertaisine ratkaisuineen ovat tuottaneet monia pettymyksiä äänestäjille.

Aiemmin vaalikarjaa pidettiin uskollisena, mutta nyt ”äänestäjät eivät tottele” päättäjiä. Valmiiksi petattua ei hyväksytä. Vaikeaa on hallita joukkoja, jotka saattavat reagoida hyvin lyhyellä aikajänteellä johonkin vaaleja koskevaan kysymykseen. Edustuksellisen demokratian yksi ongelma on soveltumattomuus äkillisiin mielipidemuutoksiin. Vai onko kysymys sittenkin järkiasiasta: hitaammalla järjestelmän reagoinnilla estetään hätiköinti ja hetken mielijohteesta johtuvat virheet.

Sukupolvikuilu on ilmaus poliittisen ympäristön muutoksesta. Vaikeudet alkavat, kun yritetään määritellä muutoksen suuntaa tai edes sitä, mistä sukupolvikuilu johtuu. Toisaalta nuoret tuntevat joidenkin tutkimusten mukaan kaipuuta autoritääriseen johtamiseen: ”tulisi joku joka sanoisi, miten asiat ovat ja mitä tehdään!”. Samaan aikaan vanhimmat sukupolvet muistelevat kaiholla hyvinvoinnin keskeistä merkitystä heille ja vastustavat autoritäärisyyttä jyrkästi.

Toisaalta juuri nuorten suuri kannatus Sandersin ja Corbynin kaltaisille poliitikoille korostaa liberaalin demokratian merkitystä samalla, kun tunnetaan huolta tulevaisuudesta esimerkiksi opiskelumahdollisuuksien kaventumisen takia.

Autoritäärisyyden suosion lisääntymisestä myös läntisessä maailmassa on kannettu huolta jo pitkän aikaa. Tällä lienee yhteys taloudellisen niukkuuden oloihin, mutta myös asioiden monimutkaistumiseen. Usein syytetään poliitikkoja vaikeaselkoisuudesta , joka - vaikka siinäkin onkin osin vinha perä - on sittenkin toisarvoinen seikka: asiat ovat oikeasti hankalia käsittää ja vaativat myös äänestäjältä perehtymistä, johon ei tahdo olla aikaa eikä tarmoa.

Ihmiset saattavat vierittää syyn ymmärtämättömyydestään tiedon puutteesta johtuvaksi, vaikka kaikki tiedotusvälineet ovat täynnä kyseistä tietoa.

Oma lukunsa ovat sitten johtajat, joilla on selvä tilaus politiikan markkinoilla. Kysymys on autoritäärisistä populisteista, joiden toimesta oikeusvaltioperiaatteet saavat väistyä. Monien mielestä asioiden selkeys on avainasia: tärkeintä on, että asiat sanotaan niin kuin ne ovat! Sain havainto-opetusta tästä, kun harrastukseni parissa eräs kunnallisvaaliehdokas vaalien alla ”julisti”, miten asiat oikein ovat. Vieressä ollut äänestäjäkandidaatti totesi lasittunein silmin, että ”kun se puhuu niin selvästi”.

Populismi politiikan eräänä selitysmallina toimi niin kauan, kun sillä tarkoitettiin yksinkertaisten ratkaisujen ”löytymistä” monimutkaisiin ongelmiin. Nyt populismin haamuja nähdään kaikkialla: riittää, kun jonkin puolueen kannatus nousee muutamalla prosenttiyksiköllä, niin jo kilpailijoiden lanseeraamat populismisyytökset leijuvat tiheänä ilmassa. Populismista on tullut sisällyksetön lyömäase. Annetaan ymmärtää, että menestys on tullut jotenkin keveästi tai ansaitsematta.

Todellinen populismi on kuitenkin edelleen keskuudessamme. Se tarkoittaa suuria kannattajia miellyttäviä katteettomia lupauksia, joista realismi on kaukana.

Terrorismi, kyberhyökkäykset ja hybridisota ovat ikään kuin väliin tulevia muuttujia, jotka on huomioitava, ja joihin tulee varautua. Tässä laajuudessa ja monitahoisuudessa , jossa olemme terrorismin nyt kohdanneet, se on uusi asia. Nykyteknologiaan yhdistettynä vaarat ovat ilmeiset. Miten tähän uuteen maailmaan pitäisi suhtautua? Kysymys on optimaalisesta, oikein suhteutetusta varautumisesta, ei liian herkästä reagoimisesta eikä liian lepsusta otteesta. Poliitikoille tämä on yksi lisähaaste asioiden hoitoon.

Monissa viime aikaisissa tutkimuksissa on käynyt ilmi, kuinka pessimismin sävyttämästi ihmiset suhtautuvat tulevaan. Politiikan tehtäväksi on jäänyt antaa lupaus paremmasta tulevaisuudesta sortumatta katteettomiin lupauksiin. Jos pettymys sitten odottaa nurkan takana, niin alakulo syvenee.

Pessimismihegemoniassa on suurimmalta osalta kysymys epätietoisuudesta koskien tulevaisuutta. Nopea ainakin näennäisesti päämäärätön muutos aiheuttaa epämukavuuden tunnetta, jota ei osata muuttaa pragmaattiseksi kokemukseksi tai selkeäksi tulevaisuuden näkymäksi. Poliitikko kaiken tämä keskellä on altis syytöksille riippumatta siitä, kuinka rakentavia ideoita hänellä on.

Edellä esitetyn huomioiden voi oikeastaan vain ihmetellä, miten perinteinen edustuksellinen demokratia on pärjännyt näinkin hyvin. Se ei voi olla huono järjestelmä. Näyttää siltä, että demokraattinen järjestelmä on suurimmassa vaarassa niissä maissa, jossa kansanvallalla on lyhimmät perinteet. Sitä suuremmalla syyllä on aihetta huolestua, kun perinteisesti vahvat kansanvaltaiset valtiot horjuvat.

Usko valistuneeseen itsevaltiuteen on kasvanut. Valitettavasti ”valistuneisuus” ei ole ollut toiveiden väärti: liian usein kansalaisoikeuksien ja sanavapauden rajoittaminen on ollut lopputulos.

Panostus yhteiskunnan toimintaperiaatteen ja toimivuuden kouluttamiseen pienestä pitäen on tae sille, että hyväksi koettu demokraattinen järjestelmä paitsi säilyy niin myös kehittyy.

PS

Populistisen puolueen tulo poliittisille markkinoille Suomessa aiheutti sen, että minkään puolueen rahkeet eivät tahdo riittää 20 prosentin kannatuksen ylittämiseen. Kokoomus on havainnut omaksi yllätyksekseen, että se on 20 prosentilla selvästi maan suurin puolue – ei kuitenkaan sen takia, että olisi lisännyt mainittavasti kannatustaan, vaan sen takia, että suurimpienkin puolueiden kannatus on jäämässä alle 20 prosentin rajan!

Kokoomus on hyötynyt tilanteesta oikeistoliberaalina puolueena, on riittänyt, kun se vain odottaa tilanteiden kääntyvän edukseen. Perusuomalaisten menestys perustuu oikeistokonservatiivisiin arvoihin. Sdp on jännittävässä paikassa, sillä perussuomalaisten nukkumaan jääneet katkeroituneet vanhat äänestäjät palaavat puolueeseen, mutta samalla maltilliset vasemmistohenkiset vuotavat ehkä juuri demareihin. Johtava hallituspuolue – liberaalien käsissä oleva keskusta – seuraa varmaan hämmentyneenä tilannetta. Keskustan konservatiivit miettivät todennäköisesti, miten oma ääni on jäänyt puolueessa heikoksi. Konservatiivisella puolella olisi tarjolla paljon irtoääniä.