perjantai 30. syyskuuta 2016

Liberalismi vs. illiberalismi

Poliittinen ja yhteiskunnallinen kehitys on johtanut viime aikoina liberaalin demokratian vastavoimien nousuun. Näistä voimista voidaan käyttää yhteistä nimeä illiberalismi. Kysymys ei ole fasismin tai kommunismin kaltaisista järjestelmistä, vaan joko väljemmistä aatteellisista ryhmistä tai sitten autoritäärisistä hegemoniaan pyrkivistä ryhmittymistä. Osa näistä on murtautunut pienestä alusta parlamentaarisen demokratian huipulle. Jotkut, kuten Puolan Unkarin ja Venäjän johtavat puolueet ovat jo päässeet hegemonistisiksi. Useimmat näistä liikkeistä mielletään nykykäsitteistössä populistisiksi (ei kuitenkaan kaikkia). Niiden vastapartnereita ovat vakiintuneet puolueet, ”vanhat” puolueet. Joissakin tapauksissa perinteiset puolueet ovat jääneet täysin alakynteen.

Amerikkalaisessa Commentary-aikakauslehdessä oli vastikään (heinä-elokuun numero 2016) intialaisen Sohrab Ahmanin artikkeli ”Illiberalism: The Worldwide Crisis”. Käytän sitä impulssina omille ajatuksilleni blogikirjoituksessani.

Illiberalismi-ilmiö on hyvin laaja. Siihen voidaan laskea kuuluvaksi esimerkiksi Marine LePenin Front National (FN), Itävallan vapauspuolue (FPÖ), Unkarin Viktor Orbanin Fidesz-puolue, Turkin Erdoganin AKP-puolue (Oikeus ja kehitys), Putinin Yhtenäinen Venäjä, Kiinan kommunistinen puolue ja Puolan Laki ja oikeus -puolue.

On makukysymys lasketaanko illiberalismin piiriin eräät populistiset puolueet kuten Vaihtoehto Saksalle, Kreikan Syriza-puolue ja Espanjan populistiset puolueet. Itse en sijoittaisi niitä suoralta kädeltä illiberalistisiksi, koska ne näyttävät kunnioittavan liberaalin demokratian periaatteita.

Jeremy Corbyn ja Bernie Sanders ovat vasemmistoliberaaleja demokraatteja, eivät populisteja. Donald Trumpista ei tiedä, mitä hän on. Trump on rajatapaus. Hän ottelee presidenttiydestä säännöin, joissa hänelle on myönnetty ”illiberaali” erivapaus lyödä foul-lyöntejä samaan aikaan, kun vastustajalta vaaditaan normaalisääntöjen noudattamista.

Myös Skotlannin ja Katalonian separatistit ovat rajatapauksia. Ehkä on syytä välttää niputtamasta kaikkia liberaalista demokratiasta poikkeavia ryhmiä illiberaaleiksi.

Koko arabimaailma on täynnä illiberaaleja maita. Kehittyviä maita erikseen tarkasteltaessa kannattaa poimia mieluummin ne valtiot, jotka ovat pyrkineet irtiottoon illiberaaleista valtioista. Tuoreemmissa tapauksissa kehitys esimerkiksi Nigeriassa, Myanmarissa ja Etelä-Afrikassa herättää haurasta toivoa, että asiat voivat edetä demokraattiseen suuntaan.

Yhteenvetona voisi todeta, että illiberaalin vastaiset suuntaukset eivät näytä vahvoilta niissä maissa, joissa autoritäärisyyden läpilyönti on jo tapahtunut. Päinvastoin esimerkiksi Putinin kannatus vahvistui parlamentin vaaleissa.

Jos kysymys olisi pelkästään populismista, niin vaaleissa menestyneet populistit voisi lannistaa pelkästään päästämällä heidät hallitukseen, kuten Suomessa on tapahtunut, mutta kun monissa maissa kysymys on sekä populismista että poliittisen hegemonian haltuunotosta, tilanne muuttuu.

Mitkä syyt ovat johtaneet illiberalismin nousuun? Seuraavassa joitakin...

1) Teknologin murros on horjuttanut yhteiskuntien eheyttä ja työpaikkoja, joiden välillinen seuraus on ollut demokraattisiin pelisääntöihin kohdistuva epäluottamus.

2) Hidas taloudellinen kasvu. Globalisaatio on hyödyttänyt pitkään alakynnessä olleita valtioita ja ne ovat päässeet hyötymään disruptiosta. Lännessä tuotettuna tuotteista tulee kalliinpuoleisia.

3) Liberalismin talous/kauppakeskeinen ajattelu. Ei ole huomioitu riittävästi arvoja/ideologiaa/politiikkaa. Liberalismin vastavoimat kanavoituvat – sosialismin ollessa alamaissa - perinteisten arvojen kautta populismiin ja illiberalismiin.

Entä millä keinoin illiberaalit haluavat torjua epätyydyttäviksi kokemiaan olosuhteita?

1) Protektionismin ja entisen suuruuden palauttamisen avulla. Nostalginen kaipuu suuruuden päiviin (Unkarin ensimmäisessä maailmansodassa tapahtuneiden menetysten palauttaminen, Neuvostoliiton tavalla tai toisella tapahtuva palauttaminen, Euroopan palauttaminen suureksi jälleen, brittien brexitin kautta paluu Commonwealth-kauppaan, ”to Make America Great Again” jne.). Toisaalta kansallismielinen uho: Katalonia, Skotlanti.

2) Geopoliittisen eristäytymisen avulla (”America First”). Eristäytyminen pahasta maailmasta, luomalla onnela omien kansalaisten keskuuteen.

3) Vihamielisyydellä elitistisiä ja etnisiä ryhmiä kohtaan. Vihamielisyyksien kohdistaminen niihin ryhmiin, joiden koetaan vaarantavan tavallisen ihmisen turvallisuuden (taloudelliset, poliittiset eliitit, suurten yritysten johto, etniset ryhmät).

Tilalle haluttaisiin ”aitoa politiikkaa”, joka on ylevää poliittisista eturistiriidoista vapaata yhteiskunnallista toimintaa (jota ei tietenkään ”puhtaana” ole olemassakaan). Tilalle haluttaisiin myös kansallismielistä nostalgiaa, jota sitäkään ei globaalistuvassa maailmassa enää ole tarjolla.

Liberaalien tehtäväksi jää tapahtuneen kehityksen analysointi ja sen pohtiminen, mikä on mennyt pieleen. Ehkä liberaalien tulisi harjoittaa itsekritiikkiä, jolloin tapahtunut tulisi paremmin ymmärretyksi. Ohessa muutamia kysymyksiä.

1) Pitäisikö tosiasiat myöntää eli tunnustaa, että ihmiset ovat aidosti ärtyneitä liberaaliin (?) nykykehitykseen?

2) Puuttuuko liberaaleilta uskottavia johtajia?

3) Pitääkö liberaalissa hengessä ymmärtää kaikkia tahoja viimeiseen saakka?

4) Ollaanko varauduttu siihen että voimakkaat syytökset illiberaaleja kohtaan voivat aiheuttaa vastareaktion (vrt. Puola)?

Edellä esitetyt kysymykset on tarkoitettu retorisiksi, mutta aidostikin liberaalin demokratian kannattajien tulisi miettiä, mikä nykyajassa loitontaa ihmisiä parhaana pidetystä hallitsemisen muodosta. Onko oikeasti niin, että ihmiset haluavat työntää hankalaksi koetun päätöksenteon pois itseltään autoritääriselle harvainvallalle tai kasvottomille yhtiöille? Olemmeko entistä valmiimpia populistien yksinkertaisiin patenttiratkaisuihin, yhtiövaltaan ja autoritääriseen johtamiseen?

Hesarissa oli ”ääriliberaali” Aleksander Stubbin otsakoimaton kirja-arvostelu/kolumni (29.9.2016), joka paljasti liberalismin läpitunkeman ihmisen hämmennyksen, kun paras ei kelpaa. Ihmettely kohdistuu siihen, miksi toivo, joka syntyi 25 vuotta sitten, on kääntynyt peloksi. Syiden täytyy löytyä jostain sellaisesta tematiikasta, jossa kapea-alaisesti kuviteltiin eliitin (!) määrittämän ”vapauden” olevan ihmisille kylliksi. Stubbilta on jäänyt muita näkökohtia huomiotta, kuten esimerkiksi se, miksi - tässä ihanassa kehityskuviossa - tulot jakautuvat niin epätasaisesti, miksi yhteiskunnat polarisoituvat vapauden nimissä, miksi liberaalin demokratian pakkoviennillä on tuhottu Lähi-Idän vakaus, miksi vapautta on käytetty reaganmaiseen tuloerohuijaukseen ja miksi Donald Trump yrittää nyt toistaa sitä…..

keskiviikko 28. syyskuuta 2016

Clinton vs. Trump: lähiottelussa pätevä nainen ja arvaamaton salaisten suunnitelmien mies

Yhdysvaltain presidentinvaalikampanja on edennyt finaaliin. Play-offseissa jyvät on eroteltu akanoista. Asetelma oli pitkän aikaa ollut selvä: Hillary Clinton vs. Donald Trump.

Minulle sinänsä Yhdysvaltain TV-väittelyt - kuten myös Suomessa vaaliväittelyt – eivät ratkaise mitään. Perustan näkemykseni 20 vuoden, 10 vuoden , viiden vuoden tai niin kuin Trumpin kohdalla viimeisen 12 tai 18 kuukauden kokemuksille. En usko, että 1,5 tunnin väittelyssä paljastuu täysin uusia piirteitä, jotka heiluttavat ennakkokäsityksiä.

Yhdysvaltain presidentinvaalit ovat hämmentävä kokemus. Usein viimeisintä meneillään olevaa (vaali)kokemusta liioitellaan, mutta kyllä Trumpin käyttäytymisessä on myös ennenkuulumattomia piirteitä. Tässä tullaankin vastakkainasettelun osalta mielenkiintoisen tilanteeseen. Olen näissä kirjoituksissa korostanut Clintonin kampanjan normaaliutta. Siinä on toki aiemminkin koettua repivyyttä, mutta ei mitään suuresti aiemmasta poikkeavaa.

Hämmentävä on kuinka pienen pienistä asioista vedetään ratkaiseva oloisia johtopäätöksiä. Niinpä Trumpin ”niiskutus” väittelyn keskellä on aivan ”ratkaiseva” osoitus hänen ”epävarmuudestaan”. Keskiverto- amerikkalainen ilmeisesti katselee presidentinvaalitaistelua kuin jalkapallofinaalia. Pienikin virhe saa jättimäiset mittasuhteet. On ihmisryhmiä, jotka suorastaan etsivät sitä ratkaisevaa kohtaa, joka paljastuisi koko vaalin käännekohdaksi. Jos sitä ei tule, se keksitään. Reagan voitti – väitetysti - vuoden 1984 vaalit, kun hänen kilpakumppaninsa Walter Mondale viittasi hänen ikäänsä eli moitti häntä liian vanhaksi ja Reagan kuittasi asian toteamalla, että hän ei sorru käyttämään vastustajansa (joka oli 56-vuotia mies) ”nuoruutta ja kokemattomuutta” vaaliaseenaan. Jopa hänen vastustajansa ilmoitti, että tähän vaali ratkesi.

Yksi avainasia on, että kun toinen osapuoli (Trump) käyttäytyy epäsovinnaisesti, niin miten se heijastuu kokemukseen toisesta osapuolesta (Clinton). Olen aikaisemmissa kirjoituksissa määrittänyt asian niin, että polarisaation (vastakkainasettelun) ja tasapainoajattelun (virheet menevät tasan) seurauksena Trumpin möhläykset projisoituvat Clintoniin halusipa hän sitä tai ei. Niinpä epäkorrektiudet, mitä Trump harrastaa on ”käännetty” vastavuoroisesti Clintonin ongelmiksi tavalla, joka ei kestä päivänvaloa. Kun Clintonia ei voi moittia katupoikakielenkäytöstä hänen vioikseen pistetään sähköpostin käytön virheet (joka on oikea kritiikin kohde), mutta myös hänen terveydentilansa. On hämmentävää, kun kuulee leimattavan presidenttiehdokkaan mielenterveydeltään järkkyneeksi tai syöpäsairaaksi ilman minkäänlaisia todisteita.

Jopa erään harrastukseni parissa - Suomessa - kuulee toistettavan Trumpin huhumyllykoneiston tuottamaa propagandaa, jossa Clintonin – sanokaamme vaikkapa verestävistä - silmistä tehdään tautianalyyseja. Useimmat ihmiset sivuuttavat nämä väitteet hölynpölynä, mutta melko sivistymättömät tai muuten kiihkoilevat kannattajat saavat siitä vettä myllyynsä.

Vaalikamppailussa on luotu kirjoittamattomat säännöt, joita toisen osapuolen (Trump) ei tarvitse noudattaa tai hänelle on myönnetty erivapaus olla noudattamatta mitään sääntöjä. On siis meneillään nyrkkeilyottelu, jossa toiselle osapuolelle on annettu oikeus foul-lyönteihin, mutta toiselta vaaditaan kirjoitettujen sääntöjen noudattamista.

Sääntöjä voidaan kuitenkin muuttaa: ensimmäisessä vaaliväittelyssä Clintonin puremahammas toimi: hän iski älykkään foulin nimeämällä Trumpin talouspolitiikan ”trumped up, trickle-down economicsiksi” (Ylen käännöksessä koko juju hukkui kääntäjän taitamattomuuteen) eli suurituloisia hyödyttäväksi, mutta samalla pieni- ja keskituloisia huijaavaksi ”valumataloudeksi”. Clinton toi voimakkaasti esille, että tämä kymmeniä vuosia vanha hokema ei ole toiminut. Verohelpotuksin ”ylös” siirretyt tulot eivät valu pieni- ja keskituloisille, vaan jäävät rikkaille. Ja nyt Trump esittää jälleen suurituloisten verohelpotuksia!

Clintonin suuri ongelma on, että hän on presidentin tehtävään sopiva henkilö: olla pätevä ja nainen! Mitä teet? Siinäpä ongelma! Useimmat verhoavat sovinisminsa ja kateutensa erilaisiin henkilökohtaisuuksiin, kuten terveys- ja luonteen kierousväittämiin. Vaikea pala tämä Clintonin ”ominaisuusyhdistelmä” on erityisesti melko alhaisen sivistyksen omaaville miehille (jotkut heistä eivät voi edes kuvitella, että nainen on presidentti) sekä niille naisille, jotka tuntevat kateutta ”kilpailevaa osaajaa” kohtaan.

Omalta osaltani olen ratkaissut suhteeni vaalikamppailuun jo varhaisessa vaiheessa. Pidän jonkinmoisia ”korrektiusrajoja” suhtautumisessani presidentin tehtäviin. Näitä rajoja Donald Trump on rikkonut alusta lähtien. Presidenttiys on tietyllä tavalla eettismoraalinen (saa nauraa) asema, josta käsin luodaan kansakunnalle keulakuva. Jos näitä kriteerejä ei täytä on vaikeaa perustella presidenttiyttä.

Tunnistan itsessäni heikkoudet, jotka liittyvät vaalin kokonaisvaikutusten seuraamiseen ja vedettäviin johtopäätöksiin. Ensinnäkin suhtaudun vaaliin rationaalisesti. Kuitenkin vaalit ratkaistaan todennäköisesti tunnepuolella. Siinä on Trumpin pieni mahdollisuus. Toinen seikka on, että rehellisyyden kahdesta eri merkityksestä taivun perinteisen faktarehellisyyden kannalle, kun taas vaaleissa yhtä tärkeä ”puhun niin kuin tunnen” -rehellisyys on minulle vaikea haaste, koska viime mainittu mahdollistaa jopa valehtelun. Onko ihminen siis rehellinen, jos hän on ”aito” (puhuu miten ajattelee), mutta aitoudessaan sortuu muunneltuun totuuteen?

Vielä yksi näkökulma. Rehellisyys on täysin muokattavissa oleva ”suure”. Suuri osa ihmisitä laskelmoi sen mukaan kumman arvelee voittavan. Halu olla voittajan puolella on loppupelissä iso asia. Meikäläisellä ei ole tätäkään korttia hihassaan. Raha on ratkaiseva tekijä analysoitaessa vaaleja. Mutta sillä on monia eri merkityksiä. Ylivoimaisesti paras kannatus/raha -suhde oli Bernie Sandersilla, jossa lukemattomat kannattajat tulivat ehdokastaan muutaman kymmenen dollarin lahjoituksella. Täydellistä demokratiaa?

Clintonin vaalikampanjan rahoitus on perinteisellä Wall Street-suursponsorikannalla. Siitä häntä arvostellaan. Omituisin suhde rahaan on Trumpilla. Se on hänelle maailman tärkein asia. Jos joku väittää, että hän valehtelee rikkauttaan yläkanttiin, hän loukkaantuu. Raha on Trumpin heikko kohta. Miksi? Koska se on kaiken mitta. Myös hänen kovimmat kannattajansa takertuvat rahaan ymmärrettävistä syistä: heitä on kohdeltu kaltoin markkinoilla. Heidän työstään ei ole maksettu käypää korvausta. Päinvastoin palkat ovat pienentyneet aivan viime aikoja lukuun ottamatta. Trumpin heikko kohta on raha, mutta se on myös hänen vahva kohtansa: hän tajuaa, mitä tulojen putoaminen on merkinnyt tavalliselle työläiselle. Trumpin omat sotkuiset raha-asiat ovat sitten oma lukunsa. Ne saattavat ratkaista koko vaalin.

Meneillään on kansanvallan alennusmyynti. Näennäisesti presidentinvaalit täyttävät demokratiakriteerit. Käytännössä vaalikamppailun aikana on edetty likaisuudessa hyppäyksenomaisesti huonompana suuntaan. Kokonaista kansakuntaa yritetään vetää nenästä. Kaikki keinot ovat käytössä. Tämä vilpistely ja puhedopingin käyttö hakee vertaistaan niiden vaalien joukossa, jotka ainakin teoriassa – ja ainakin länsimaissa - on vedetty läpi rehellisesti. Erikseen on tietysti ne vaalit, joilta kukaan ei odotakaan rehellisyyttä.

Amerikkalaisuuteen liittyy usein (yli)optimismi. Vaaleissa tämä näkyy muutoksen ylisuurena odotuksena (Let´s make America great again!). Vaaleissa on kysymys sisäänrakennetusta pettymyksestä, kun odotukset eivät kuitenkaan täyty. Ilmassa on suuren urheilujuhlan tuntua, mutta pian koittaa arki. Yhdysvalloista ei tulekaan ”suurta” pääosin sen takia, että se on jo nyt suuri. Kasvava kilpailu maailmalla pitää huolen, että mitään dramaattisia irtiottoja ei nähdä.

Mikä voisi olla vaalien avainkysymys? Ehkä se, että niin monet ovat pettyneet amerikkalaisen unelman toteutumatta jäämiseen. Aiemmin annettujen odotusten, vaalilauseiden ja lupausten ja toisaalta totuuden väliin on jäänyt ammottava aukko. Ihmiset ovat katkeria huomatessaan joutuneensa petetyiksi (vaikka tosiasiassa he ovat antaneet itse pettää itseään). Nyt asia vihdoin korjataan. Kaikki, mikä on paennut Yhdysvalloista (työpaikat, suuruus….) palautetaan ja päästään Ayn Randin eristettyyn haavemaailmaan, jossa onni ja vauraus kukoistavat….

Unelman porteille päästään vain korvaamalla aiemmin petetty unelma uudella unelmalla. Sen varassa voi taas elää… seuraaviin vaaleihin.

tiistai 27. syyskuuta 2016

Miksi Beatles on paras?

”Olin yksi onnekkaista, jotka käyttivät viimeiset kymmenen ja puoli kuukautta Beatlesin tuotannon arviointiin”, toteaa Oskari Onninen HS:ssä 7.9.2016. Hän kuului Facebook-ryhmään (124 osanottajaa), joka rankkasi Beatlesin kappaleet paremmuusjärjestykseen. Porukan kokosi tamperelainen toimittaja Antti Lähde. Parhaan keskiarvon sai ”Strawberry Fields Forever”. En protestoi. Kakkoseksi sijoittunut ”A Day in the Life” on ehkä minun ykköseni. Myös unenomainen She´s Leaving Home (sija 66) on ehdottomia suosikkejani. Pyörryttävän sirkusmainen ”Being for the Benefit of Mr. Kite” (sija 97) on selvästi aliarvioitu teos.

Oskari Onninen erittelee HS:n ”Näkökulma”-palstalla, mitä Beatles merkitsee hänelle. Hän tekee joitakin hyviä huomioita, kuten esimerkiksi, että Beatlesien tuotannon huonompi puoli ei ole kaiken sen messun arvoinen, jonka Beatles on saanut osakseen. Eli Beatlesien tuotanto on epätasaista. Onnisen ennakkoasenne ennen kappaleiden kuuntelua oli, että Beatlet eivät olleet läheskään hänen suosikkilistansa kärjessä. Kappaleiden kuuntelun jälkeen Beatlesien arvostus nousi ratkaisevasti.

Onninen ja Facebook-ryhmä tarkastelevat Beatleja musiikin näkökulmasta, mikä on tietenkin pääasia. Itse kuitenkin tässä kirjoituksessa laajennan perspektiiviä ja yritän luoda omakohtaista näkemystä historiallisesta ilmiöstä nimeltä Beatles. Onninen on kuvasta päätellen nuori mies, minä taas olen Beatlesien aikalainen.

Mielestäni Beatleseiden suuruus ei selity pelkästään heidän musiikkinsa avulla, vaan ilmiö on monipuolinen kavalkadi historiallisia, kulttuurisia ja yhteiskunnallisia kerrostumia.

Seuraavassa esittämäni arviot eivät ole tärkeysjärjestyksessä.

1) Beatlet olivat oikeaan aikaan oikeassa paikassa. Heidän läpimurtonsa osui Swinging Londonin etureunaan. He saivat tästä melkoista nostetta. Toisaalta he olivat vastavuoroisesti ehkä ratkaiseva osa tuota ilmiötä.

2) Hampurin kokemusten merkitys soittotaidon rutiinin vahvistajana on kiistaton. Käsittämätön illasta aamuun ja aamusta iltaan soittaminen Hampuri-vaiheessa hioi heidät yhtenäiseksi ja testasi ”yhteensopivuuden”. Ja kyllähän kokoonpano hieman muuttui kokeilujen jälkeen.

3) Beatlet eivät välttämättä keksineet ensimmäisinä kaikkia niitä asioita, joista heidät muistetaan (innovatiiviset elokuvat, esim. A Hard Day´s Night, taide, erityisesti LP-levyjen kansikuvataide, muoti, erityisesti tukka-, ja pukeutumismuoti, kirjallisuus, vaikkapa John Lennonin ”Lennon panee omiaan”, uraauurtavat musiikkivideot, musiikin laajeneminen psykedeliaan huumausainekokeiluineen, intialaisvaikutteet jne.), mutta he olivat ensimmäisinä niitä soveltamassa käytäntöön. Heidän tekemänään niistä syntyi jotain erityistä. Populaarimusiikki ei ollut entisellään Beatlesin käsittelyn jäljiltä.

4) Brian Epsteinin hiukan kiistanalainen managerirooli tarjosi vahvan pohjan, miltä yhtye saattoi ponnistaa. Hän oli alkuvaiheessa tärkeä osatekijä Beatlesien hyväksytyksi tulemisessa.

5) Pop-ryhmät olivat ennen Beatleja eräänlaisia levy-yhtiöiden käskyläisiä, joille annettiin kappaleet esitettäväksi. Beatlet ”harjoittelivat” muiden kappaleilla aikansa ja saavuttivat rutiinin, jonka jälkeen he olivat valmiit omaan tuotantoon. Singlet olivat Love Me Do:sta lähtien heidän omiaan. Varhainen oman tuotannon hallinta teki heistä esikuvan muille artisteille.

6) Kun ura eteni, otti/sai George Martin yhä suuremman roolin heidän musiikinteossaan sovittajana. Martin laajensi Beatlesien kuulijakuntaa huomattavasti pop-yleisöä laajemmaksi (klassinen, karnevaalimusiikki(!) jne.). Varsinkin kiertueiden päätyttyä kokeellisen musiikin tekeminen ja orkesterointi mm. instrumenttivalikoimaa monipuolistaen vauhdittui. Luultavasti kaikki palaset napsahtivat kohdalleen tässä viiden hengen kokoonpanossa.

7) Säveltäjäparivaljakon Lennon-McCartneyn ainutlaatuisuus. He ovat populaarimusiikin loistavin musiikintekijäparivaljakko. Heillä on luontainen musiikintekemisen taju.

8) I Want to Hold Your Hand oli Amerikan valloituksen läpimurtokappaleena tärkeämpi kuin moni ymmärtää. Olisivat he muutenkin pärjänneet, mutta kappaleen räätälöinti juuri yhdysvaltalaisen nuorison musiikkimakuun onnistui täydellisesti. ”Handissä” on paljon vaikutteita amerikkalaisesta mustasta musiikista. Kun tiedetään, miten vaikeaa muiden maiden artistien läpilyönti oli Yhdysvaltain markkinoilla, oli Beatlien suoritus ylittämätön.

9) Beatlesin musiikille avautui sosiaalinen tilaus. Juuri tuohon aikaan tarvittiin Beatlesien kaltaista tajunnanräjäyttäjää. Ihmiset olivat valmiit vastaanottamaan jotain aivan uutta. Beatlesien aikajakso osui 1960-luvulle, jolloin uusien ideoiden läpimurtoon suhtauduttiin vastaanottavaisimmin. Varsinkin Yhdysvalloissa tarvittiin uutta nuorekasta ja intoutunutta ilmiötä kaiken tapahtuneen ikävän jälkeen….

10) Suosio. Tästä riittäisi juttua: arvioiden mukaan yli miljardi myytyä levyä, jota lähellekään kukaan muu ei pysty. Kaikkien aikojen eniten levytetty kappale (Yesterday). Ed Sullivan Shown ennätysyleisö (73 miljoonaa TV-katsojaa). Billboardin arvio, että tammi-, helmi- ja maaliskuussa 1964 Yhdysvalloissa myydyistä levyistä 60 prosenttia oli Beatlesilta. Beatlet nappasivat huhtikuussa 1964 ylittämättömän ennätyksen nimiinsä, kun heillä oli Billboardin Hot 100 -listan viisi ensimmäistä sijaa hallussaan…..

11) ”Sgt. Pepper´s Lonely Hearts Club Band” on kaikkien aikojen albumi. Monessa suhteessa uraa uurtava pitkäsoittolevy.

12) Beatlesien yksi poikkeavista piirteistä oli irrottelevan ja sukkelan huumorin viljely ja huumorin rajojen kokeilu. Mitään kunnioittamaton tyyli irrotti heidät sodanjälkeisestä korrektista, harmaasävyisestä kokemuksesta.

13) Beatlet saavuttivat alun säikähdyksen jälkeen kaikenikäisten suosion. Viimeistään ”Yesterday” lannisti vastarinnan.

14) Lennon ja McCartneyn olivat toisiaan täydentäviä persoonia. McCartneyn musikaalisuus yhtyi Lennonin särmikkääseen, radikaaliin ja epätavanomaiseen persoonaan (em. listan kärjessä ainakin sijoilla 1, 2, 7, 10 ja 11 on Lennonin säveltämää musiikkia). Harrisonin rooli jäi sivummalle, joskin em. Beatles-listalla 10 kärkisakissa on kaksi unohtumatonta Harrison-klassikkoa sijoilla 4 ja 6. Ringo Starr on näennäisesti yhtyeen maskotti, mutta tosiasiassa hyvän hengen nokkelana ylläpitäjänä korvaamaton.

15) Poikkeuksellisesta lahjakkuudesta huolimatta uskaltaisin sanoa, että he tekivät jokamiehen uroteon. Heidän kokemuksensa kautta voi syntyä vaikutelma, että kuka tahansa voi tehdä mitä tahansa.

Lainaan tähän lopuksi vielä blogikirjoitustani ”Meet the Beatles” 22.10.2013:

”Beatlesin suuruus perustuu paitsi konkreettisiin asioihin, niin johonkin sellaiseen, mitä ei voi määrittää, ja jos yrittää, hajoaa määritelmä käsiin. Tuota aikaa ja Beatlesia on vaikea irrottaa toisistaan. Tätä ennenkuulumatonta ilmiötä ei voi olla liittämättä siihen elintason ja elämänlaadun nousuun ja tulevan odotukseen, mikä tuolloin vallitsi. Kuvittelin itsekin tuolloin naiivisti kaiken tulevan olevan edistystä ja kehitystä. Kylmän sodan ja ydinsodan uhkan varjossakin optimismi oli tuon ajan sisäänrakennettu johtotähti. Tapahtui paljon uusia asioita; tuntui, että irtauduttiin lopullisesti vanhasta maailmasta. Kuvitteluako? Ehkä, mutta Beatles oli osa kaikkea tuota odotusten ja pettymysten maailmaa.”

sunnuntai 25. syyskuuta 2016

Asevarustelukierre Itämerellä

”Itämeren rannat täyttyvät uusista ohjuksista”, näin räyhäkkäästi otsakoi Pekka Hakala HS:n juttunsa 23.9.2016. Kysymys on tietenkin Venäjän ilmoituksesta sijoittaa uusia S-400 ilmatorjuntaohjuksia Pietaria ympäröivälle Leningradin alueelle. Ohjusten kantama kattaa suuren osan eteläistä Suomea.

Olen tuonut esille oman kantani lukuisia kertoja näissä blogikirjoituksissa: olemme vääjäämättä matkalla kohti uutta varustelukierrettä. Sen toki kumppanuussopimuksen Naton kanssa solmineet Suomi ja Ruotsi hyvin tietävät. Mutta voidaan kysyä oliko tähän tilanteeseen pakko edetä?

No, näiden venäläisten ohjusten sijoittaminen on ollut tiedossa jo aiemmin. Mutta saatiinpahan uudet otsakkeet ja uusi juttu entisten uhkakuvakirjoitusten päälle.

Kun leikkiin lähtee, on leikki kestettävä. Näin ainakin ajattelee Hesarin Pekka Hakala, kun hän haikailee puolustusvoimien tavoittelemien Atacms-ohjuksien perään, joiden ostamisen puolustusministeriö perui, vaikka kauppa oli valmiiksi sovittu. Sijalle ollaan hankkimassa lyhyen kantaman ohjuksia.

Hetkinen. Mistä tässä on oikein kysymys? Yksinkertaisin vastaus on, että tässä on lähdetty varustelukierteen tielle. Onko missään vaiheessa ajateltu, että peli vihellettäisiin poikki? Olihan selvää, että kun hyväksyttiin kumppanuussopimuksen mukaisesti amerikkalaisen lentoaseen käyttö Suomen ilmatilassa, seuraisi reaktio naapurin taholta.

Nyt Hesari ”jatkaa kierrettä”. HS spekuloi venäläisten seuraavia askeleita ja pohtii, mitkä ovat Suomen vastatoimet. Suomella on kuulemma vain äänekkään protestoinnin – mutta ei torjuntakykyvyn - mahdollisuus uudehkoa venäläistä Bastion-rannikkopuolustusjärjestelmää vastaan, jota ei ole vielä sijoitettu Itämerelle. ”Ehkä Bastionit pitäisi jotenkin huomioida?”, toteaa Hesari toiveikkaana.

On päädytty tilanteeseen, jossa molemmin puolin lisätään aseistusta. Suomessa on Venäjää kohtaan syvää epäluuloa ja amerikkalaisiin suhtaudutaan asepajana, jolta saa pyssyjä, kunhan rahat riittävät. Toiset sanovat, että ”näinhän tässä pitikin käydä” ja toiset, kuten minä, että ”eihän tässä näin pitänyt käydä”.

:::::::::::::::::::::

Näitä pohtiessa USA:ssa lisääntyvät äänet joiden mukaan pitäisi keskittyä oman alueen puolustamiseen ja jättää liittolaisille ja kumppaneille suurempi vastuu omasta puolustuksesta. Ja omasta varustautumisesta taas tulee kallista lystiä nykyisellä varustautumiskierrevauhdilla. Mihin tässä ollaan päätymässä?

On turha kuvitella, että Venäjä tyytyy katselemaan sivusta, kun Suomenlahdella Pietarin lähellä on Naton harjoitustoimintaa ja joukko-osastojen sijoittamisia. Luultavasti Venäjä reagoi jokaiseen lännen suorittamaan varustelulisäykseen omilla toimillaan, koska Pietari on sille niin tärkeä kaupunki.

Yhdysvalloille kysymys ei ole Washingtonista tai Bostonista, vaan kaukana sen etuvarustuksessa olevasta Itämerestä. On syntynyt tilanne, jossa Itämerestä on tehty alue, johon kohdistuu uhkaa. Asevarustelukierre lisää alueen epävakautta. Tarvittaisiin merkittävä aloite, jolla Itämeri rauhoitetaan varustelukierteen etenemiseltä. USA:lta tai Venäjältä ei ole tulossa päänavausta. Suomen kaltaiset maat ovat ikään kuin pankkivankeina, koska näyttävät sitoutuneet länteen niin perusteellisesti, että eivät voi tehdä rauhanaloitteita omissa nimissään.

::::::::::::::::

Muutaman päivän ajan on kohistu Gotlantiin kohdistuvasta ulkovallan tiedustelutoiminnasta. Itse asiassa homma lähti lapasesta jo aiemmin, kun ruotsalaiset sijoittivat tiedon mukaan 150 miestä Gotlantiin, koska epämääräistä uhkaa oli ilmassa. Niin ilmassa! Lehtiä lukemalla sai käsityksen, että saarta uhkasi miehitys ja siksi saarelle sijoitettiin tuo 150 miehen minijoukko-osasto ”etuajassa”.

Näihin uhkakuviin – oikeammin hysteerisiin ulostuloihin – olemme jo tottuneet. Välillä on ollut kysymys sukellusveneistä, joita on nähty Ruotsin rannikolla. Vähän ajan kuluttua kerrotaan, että mitään vakavaa todistusaineistoa ei ole löydetty. Mutta lehdet saattoivat kirjoittaa aukeamittain erilaisista spekulaatioista.

Tämäkin juttu – ”tapaus Gotlanti” - ulkoisesta uhasta näyttää kuivuvan vakoilutapaukseksi, josta kukaan ei pysty sanomaan onko vakoilutoiminta lisääntynyt vai onko asiaan vain kiinnitetty aiempaa suurempaa huomiota. Vakoilu – johon ei pidä tietenkään suhtautua lepsuillen – on kuitenkin äärimmäisen tavanomainen tapa hankkia tietoa vastustajista. Nyt siitä vain kasvatettiin ”miehitysuhalla” iso mediatapahtuma. Kysymys on lähinnä siitä, oliko tämä normaalia ruotsalaista säikkyä panikoimista vai peräti tarkoituksellisesti nostatettua mediamyräkkää.

Ilmeisesti molemmin puolin lahtea halutaan pitää kansalaiset valppaina ja siinä sivussa ylläpitää Nato-moodia, jos vaikka jossain gallupissa saataisiin kunnon tulos.

Puolustusstrategian asiantuntija Stefan Ring sanoi pelkistetysti, mistä tässä Gotlannin tapauksessa oli kysymys: ”Mitä enemmän Ruotsi tekee yhteistyötä Naton ja Yhdysvaltojen kanssa, sitä enemmän Venäjällä on kiinnostusta siihen, mitä Ruotsissa tapahtuu”. Tämä onkin enintä, mitä asiasta voi sanoa.

lauantai 24. syyskuuta 2016

Trumpin silmänkääntötemppu vs. republikaanien silmänkääntötemppu

Laura ja Saska Saarikosken kirja ”Trump. Mies kuin Amerikka” (2016) on sujuvasanainen pika-analyysi Donald Trumpin taustoista ja meneillään olevasta Yhdysvaltain presidentinvaalikampanjasta. Kirja on kirjoitettu pikapikaa vaalilukemiseksi ja siinä on lainattu ja referoitu runsaasti Yhdysvaltain parhaita Trump- ja republikaanianalysoijia. Ja hyvä niin, kirjoihin erikseen tutustuminen olisi ison vaivan takana. Yhtenä päälähteenä on Robert Horowitzin kirja ”Anti-establishment Conservatism from Goldwater to the Tea Party”. On tärkeää, että Saarikosket ottavat erittelynsä lähtökohdaksi lähihistorian.

Seuraavassa sivuutan sinänsä tärkeän Trumpin liikemiesuran, jonka Saarikosket käsittelevät seikkaperäisesti. Sivuutan myös meneillään olevan vaalikampanjan, koska päivän media on täynnä Trumpin sanoja. Sen sijaan keskityn Trump-ilmiöön johtaneisiin syihin. Saarikoskien kirja on seuraavassa kirjoituksessa pohjustuksena omille käsityksilleni.

Mutta mistä aloittaa Trump- ja nykyrepublikaanien historia? Aloitetaan vaikkapa 1960-luvulta.

Nykyrepublikaanien syntyhistoria voidaan ajoittaa Barry Goldwaterin ohjelmajulistukseen, jonka hän esitti kirjassaan ”The Conscience of a Conservative” (1960).

On ehkä syytä lainata tuosta kirjasta tiivistetysti muutama kohta (sitaatti on kirjoituksestani ”Konservatiivin omatunto” 10.8.2016):

”Minulla on hyvin vähän tarvetta virtaviivaistaa hallintoa tai tehdä siitä tehokkaampi, sillä aion pienentää sen kokoa”.

”En ryhdy edistämään hyvinvointia, sillä aion laajentaa vapautta."

”Päämääräni ei ole säätää (lisää) lakeja, vaan kumota entisiä.”

”Ei ole tarkoitus ottaa käyttöön uusia ohjelmia, vaan perua vanhoja, jotka vahingoittavat perustuslakia, tai jotka ovat epäonnistuneet tarkoituksessaan, tai jotka ovat epäoikeutettuna taloudellisena taakkana ihmisille.”

Edellä olevat teesit muodostavat eräänlaisen huoneentaulun myöhemmille republikaanijohtajille Ronald Reaganista eteenpäin. Ronald Reaganin puhe vuoden 1964 presidentinvaalikampanjan yhteydessä , ”A Time for Choosing”, tai pelkästään ”The Speech”, oli eräänlainen taisteluhuuto Goldwaterin teesien puolesta.

Goldwater hävisi vaalit Lyndon B. Johnsonille, mutta voitti puolueensa tulevaisuuden linjan.

Republikaanien viha demokraatteja vastaan kasvoi, kun Johnson ajoi läpi valtaisan määrän moderneja lainsäädäntömuutoksia presidenttikaudellaan. Tosin nykymuotoinen vastakkainasettelu ei päässyt esille vielä esim. Richard Nixonin aikana, joka loppujen lopuksi oli vielä aika pitkälle konsensus- ja New Deal -presidentti.

Muutos tapahtui Ronald Reaganin aikana 1980-luvulla. Pelkistän ja yksinkertaistan tähän ajattelun muutoksen: ylintä marginaaliveroprosenttia laskettiin 70 prosentista ensin 50 prosenttiin ja sitten 28 prosenttiin ja alinta nostettiin (!) 10 prosentista 15 prosenttiin. Eli aivan rikkaimpia suosittiin dramaattisella tavalla.

Ei voi ajatella, että republikaanien peruskannattaja voisi hyötyä tällaisesta. On aivan ratkaisevaa pohtia, mitä oikeastaan tapahtui.

Uusliberaalien taholta uskoteltiin, että tapahtuisi trickle-down -ilmiö (valumisilmiö), jossa talouden logiikka aiheuttaisi rikkaiden vaurauden vähittäisen valumisen köyhien ja keskituloisten hyväksi. Tapahtui pikemminkin päinvastainen eli trickle-up -ilmiö, ”ylöspäin valuminen”. Autotyöntekijän alkupalkka oli 1970-luvulla noin 27 dollaria tunnissa, kun taso 2010-luvulla oli laskenut puoleen tästä. Talouden globalisaatio ja teknologinen kehitys tuhosivat työntekijän toimeentulon perustaa ja yhteiskunnan veroratkaisut vauhdittivat alamäkeä.

Silti ihmisille myytiin katteettomasti amerikkalaista unelmaa.

Saarikoskien kirjassa lainataan puolueen entistä aktiivia Mike Lofgrenia, joka turhautui republikaanien huijaukseen, jonka hän määritteli kirjassaan ”Party is Over” seuraavasti: ”Tietäen, että loppujen 99 prosentin (siis niiden, jotka ovat rikkaimman yhden prosentin ulkopuolella) olisi vaikea innostua puolueen ohjelmasta, joka oli peittelemättä julistautunut rikkaiden etujen edistämiseen, republikaanipuolue on turvautunut häikäilemättömään markkinointikampanjaan: kulttuurisotia lietsomalla ja kansallisesta turvallisuudesta puhumalla harhautetaan äänestäjät puolueen todellisista tavoitteista.”

Kai se on niin, että arvot ovat syvimmällä ihmisen psyykessä. Sieltä voi ammentaa vaikka miten väkevää moraalieetosta (uskonto, perinteiset arvot, pyhä avioliitto heterojen kesken, abortin tuomittavuus, asekulttuurin ylistäminen jne.). Nämä arvot ohittavat ihmisten mielissä taloudelliset kysymykset (tuloerokehitys!) mennen tullen - kunnes lopulta huijaus paljastuu.

Oma käsitykseni on, että käytännössä tämä voodoo-talouden (George Bush vanhemman käyttämä ilmaus Ronald Reaganin talouspolitiikasta) riemuvoitto käynnistyi Ronald Reaganin aikana. Paljon kehuttu presidentti käynnisti suosionsa avulla kehityksen, jota nyt maksaa republikaaninen puolue ja koko kansakunta (tästä vähän myöhemmin lisää).

Taloudellisen puolen republikaanien ohjelmassa voisi pelkistää käsitteeseen ”supply-side economics” (tarjontapainotteinen taloustiede): menotaloudesta ei kannattanut kantaa huolta, kun verohelpotusten avulla talouteen syötetyn rahan piti poikia kukoistava talous. Näinhän se väite kuului.

Mike Lofgrenin ehkä oivaltavin ajatus on kuitenkin rahvaan suhteen määrittely eliittejä kohtaan: ”Republikaanipuolueen tapana on puhua halveksivasti niin sanotuista eliiteistä (joilla se tarkoittaa koulutettuja kriittisiä ajattelijoita) peittääkseen sen, että on alistunut täysin Amerikan todelliselle eliitille: rahavallalle, joka johtaa maata.” Ensin mainitusta eliitistä tulee mieleeni Nixonin varapresidentin patakonservatiivi Spiro Agnewn varhainen älypäiden ”määrittely”, jonka mukaan liberaaleissa älyköissä oli kysymys ”kiilapäisistä puoli-intellektuelleista, jotka eivät osaa pysäköidä edes polkupyöräänsä oikein”. Intellektuellieliittiä syytettiin inhotun liberalismin kaikista paheksutuista tuotoksista, kuten vapaasta aborttioikeudesta, homoliitoista jne.

Mutta miksi moittia rahaeliittiä, kun voi itsekin kuulua siihen joskus? Tämän kysymyksen moni esitti itselleen. Valitettavasti sosiaalinen koheesio on perinteisessä amerikkalaisessa mielessä lakannut toimimasta jo kauan sitten. Sen saivat monet tuntea nahoissaan.

Tultaessa 1960-luvulta 1980-luvulle demokraattien haave laajemman sosiaaliturvan tasa-arvoisemmasta ja vapaamielisemmästä Amerikasta kävi ristiin republikaanien goldwaterilaisen pienen valtion utopian kanssa. Republikaanien säätely ei sisältänyt valtion interventioita, vaan sisäisen moraalikoodin piti toimia riittävänä kannusteena.

Republikaaninen utopia täydentyi George Bush nuoremman uusliberalistisella omistajuusyhteiskuntaideologialla ja demokratian paremmuutta osoittavalla miekkalähetyksellä ja uskonnollisella ristiretkellä Irakiin. On vaikeaa osoittaa järkyttävämpää epäonnistumista, kuin mitä Bushin toimista seurasi. Irakiin tunkeutumisella oli katastrofaaliset seuraukset pakolaisongelmineen. Saarikosket toteavat, että ”kahdeksassa vuodessa Bush oli onnistunut romuttamaan sekä uusliberalismin (finanssikriisi) että uuskonservatiivisuuden eli tuhlaamaan Ronald Reaganin ja oman isänsä perinnön”.

Sanoisin asian hieman toisin. Bush nuorempi edusti jatkumoa republikaanien tuon aikaisessa (ja pari vuosikymmentä jatkuneessa) politiikassa, jonka oleellisia osia olivat Reaganin voodoo-talous ja maailman mahtavimman valtion ylimielinen, sotaisa retoriikka. En missään tapauksessa vapauttaisi Reagania tämän politiikan vastuista. Isä Bushin sen sijaan vapauttaisin syytöksistä. Hän ei mennyt koskaan Bagdadiin ns. Kuwaitin sodassa. Hän myös varoitti poikaansa menemästä Irakiin ja antoi v-nimen Reaganin talouspolitiikalle. Isänsä perinnön nuorempi Bush hukkasi.

Yhdysvaltain poliittisen kentän eniten käytettyjä käsitteitä on polarisaatio. Vastakkainasettelu lyö vasten kasvoja. Poliittinen keskusta on näivettynyt eli juuri se osa poliittista kenttää, jonka kautta yhteistyö valtapuolueiden välillä on hoidettu. Olen useissa kirjoituksissa vierittänyt syyn polarisoivasta politiikasta republikaaneille ja onneksi Saarikosket ovat samoilla linjoilla. He arvostelevat Grand Old Partya kovemmin kuin kukaan koskaan Suomessa. Annan arvon tälle rehellisyydelle. Pois on vihdoinkin iänikuinen ”tasapuolisuusajattelu”, jonka mukaan molemmat puolueet ovat yhtä kelvottomia. Republikaanit ovat 1990-luvulta lähtien tietoisesti torpedoineet kaikki yhteistyön mahdollisuudet, halvaannuttaen pahimmillaan kongressin toiminnan.

Saarikosket ovat oikeassa, että Goldwater ja Reagan tuskin allekirjoittaisivat nykyrepublikaanien politiikkaa. Republikaanien ultraoikeistolainen ja vanhoillinen linja on pahimmillaan johtanut vainoharhaisuuteen: on epäilty mm. oman armeijan lojaalisuutta ym.

::::::::::::::::::::::::

Olen ollut huolestunut demokratian toteutumisen mahdollisuuksista USA:ssa. Alhainen kansansivistyksen taso ja korkeatasoinen demokratia ovat kuin tuli ja vesi. Tähän saumaan on tehnyt intervention Donald Trump. Hänen kannattajansa ovat pääosin heikosti koulutettuja ja alttiita propagandalle. Taustalla ovat todelliset syyt palkkatason 20 vuoden taantumisesta tai paikallaanpysymisestä. Amerikkalaisen unelman hukanneet ovat tarttuneet Trumpiin kuin hukkuva oljenkorteen.

Trumpin menestys perustuu hänen itsensä muodostamiin uusiin lähestymiskulmiin politiikkaan ja toisaalta äänestäjien turhautumisesta johtuvasta valmiudesta ottaa vastaan trumpilainen propaganda. Vakka on löytänyt kantensa.

Pieni- ja keskituloiset ovat löytäneet uuden messiaan, joka saa vanhat republikaanien kannattajat inhoamaan huijaripoliitikkoja, jotka uskottelivat vuosikymmeniä tarjoavansa köyhille amerikkalaisen unelman, mutta tosiasiassa suosivat rikkaita kaikissa toimissaan. Nyt he ovat löytäneet lofgrenilaisen totuuden!

Saarikoskien kirjassa käytetyt asiantuntijat kysyvät: onko republikaaneista tulossa uusi työväenpuolue? Ehkä ratkaiseva taistelu tässä mielessä käytiin, kun Bernie Sanders, joka tavoitteli samoja äänestäjiä hävisi Hillary Clintonille ja Trump vastaavasti voitti vastustajansa.

torstai 22. syyskuuta 2016

Yhdysvaltain presidentinvaalit ja vaalien uutisointi

Seuraan Yhdysvaltain presidentinvaaleja mielenkiinnolla. Pääosin tutkailen vaaleja Hesarista täydentäen kuvaa muiden lehtien nettisivuilta sekä amerikkalaisista aikakauslehdistä. Muilta osin luotan omaan politiikan seuraamisen kokemukseeni, jota on kertynyt 1960-luvulta alkaen.

Juuri Hesarin uutisointi on kiinnittänyt huomiota. Vaaleista kirjoittavat monet Hesarin toimittajat, mutta ensisijaisesti Laura ja Saska Saarikoski. He ovat myös kirjoittaneet kirjan Donald Trumpista ”Trump. Mies kuin Amerikka”, jonka juuri sain luettavakseni (siitä teen erillisen arvion). Pikainen lukeminen vahvisti kuvan, jossa Saarikosket käyvät yksityiskohtaisesti läpi Trumpin toilauksia, mutta vain kaikkein selkeimmissä tapauksissa he rohkenevat kommentoida miestä. He haluavat katsoa vaalin. Kun ottaa varman päälle, niin säästyy väärän hevosen veikkaamiselta. Pääkritiikki kohdistuu republikaaniseen puolueeseen, jota kovempaa meillä ei ole nähty. Hienoa, että he pystyvät luopumaan ”tasapuolisuudesta” puolueiden välillä.

Seuraan ohessa vaalien tähänastisia tapahtumia rinnan Laura Saarikosken antaman kuvan kanssa.

Jo varhain minusta näytti siltä, että Laura Saarikoski oli valinnut suosikikseen republikaani Marco Rubion. Tämä kuitenkin putosi kisasta pois playoffs-vaiheessa. Jos tarkastelee palstamillimetreittäin Saarikosken kirjoittelua niin silmämääräisesti Hillary Clintonia suuremman huomion on saanut Donald Trump, joka on siis kirjankin kohdehahmo. Aiemmin Hesarin toimittajat ovat liikkuneet neutraali-demokraatit -linjoilla, nyt painopiste on muuttunut uutisoinnissa republikaaneihin. En tässä kuitenkaan väitä, että Hesari tukisi Trumpia.

Mikä Trumpissa vetoaa? Median kannalta varmaankin se, että mies ei jätä ketään kylmäksi. Uutisaiheita piisaa, kun ns. möläytyksiä tulee liukuhihnalta. Oikeastaan Trump on päässyt vaiheeseen, jossa hän pettää, jos ei puheenvuoroissaan herätä myräkkää. Kannattajien tuki tuntuu horjumattomalta. Tämä on kohta, jossa liberaali demokratia herättää minussa epäilyjä – kerrankin. Mihin Trumpin keskivertoäänestäjä perustaa kannatuskäyttäytymisensä? Tunteet ja vaistonvaraisuus täytyy nostaa korkealle tasolle arvioitaessa Trumpin perusäänestäjän olemusta. Demokraattisen järjestelmän haaste on, että se vaatii toimiakseen kunnolla hyvän yleissivistyksen.

Saa tapahtua paljon ennen kuin Trumpin piintynyt kannattaja muuttaa mielipiteensä. Mistä moinen voisi johtua? On todennäköistä, että jos ehdokas lupaa korjata keskituloisten palkkoja ja tuoda töitä näille (vaikka miten epärealistisilla keinoilla), niin hän saa tämän lisäksi puhua melkein mitä tahansa - ja silti säilyttää kannatuksensa.

Taistelu käydään vaalit ratkaisevan kansanosan sieluista ja mielistä. Jos siis ratkaisevaa on amerikkalaisen tavallisen työläisen kärsimysnäytelmä, kun palkat eivät ole kehittyneet odotetusti teknisen kehityksen jyrätessä vääjäämättä eteenpäin ja globalisaation syödessä palkkapääomaa, on äänestäjän käyttäytyminen ymmärrettävää. Tuloeroja kasvattavat ratkaisut täydentävät turhautumisen. Tämä ykkösasia – jos se on sitä - ratkaisee, muu on vaalien täyteainesta.

Mielenkiintoiselta vaikuttaa Trumpin taktiikka (jos se on taktiikkaa), jossa hän ”normalisoi” aiempia perättömiä väittämiään. Hän voi sanoa Barack Obaman taustasta – vaikkapa syntymämaasta – kuvittelemiaan asioita ja heittää varjon tämän ”amerikkalaisuuden” ylle. Sitten hän muina miehinä korjaa käsitystään sellaiseksi, että se vastaa kansalaisten enemmistön käsitystä. Asia on näin hoidettu, mutta palstamillimetrejä kertyi plakkariin taas ihan mukavasti. Näin mitätön itsestään selvyyden ”paljastaminen” vetää huomion puoleensa.

Olen pettynyt ihmisten arvostelukykyyn. Ihmettelen, miksi ihmiset ovat niin perusteellisesti vietävissä. Samaa kyllä ällistelin jo Ronald Reaganin kohdalla. En ole koskaan ymmärtänyt populisti Reaganin ”suuruutta”. Esimerkki: mies sanoi hoitavansa tiukasti taloutta ja ”pienentävänsä valtiota”. Velanottoluvut Reaganin ajalta kertovat korutonta tarinaa: vuosien 1981 ja 1988 välillä Yhdysvaltain velkamäärä kasvoi 260 prosenttia, vuosittaisten kasvulukujen vaihdellessa 15 ja 20 prosentin välissä peräti viitenä eri vuotena. Vastaavasti budjettialijäämät paisuivat ennätyksellisiksi. Vertailun vuoksi yhden hänen seuraajansa, Bill Clintonin aikana velan kasvuluvut olivat aivan minimaaliset (vuosina 1998-2000: 2,1 prosentista 0,3 prosenttiin). Retoriikalla saadaan ihmeitä aikaan. Suurimmalla osalla ihmistä on käsitys, että Reagan pisti USA:n talouden timanttiseen kuntoon. Ajatushan oli, että verohelpotuksin luodaan ”uutta tuloa” niin paljon, että lopputulos jää plussalle. Tosiasiassa maa velkaantui.

Hesarin Hillary Clintonia käsittelevä juttu oli 5.9.2016 uutisoitu ”Pätevä vai katala”. Palstatilaa Clinton sai runsaasti, mutta teksti oli kauttaaltaan joko epäilyn heittämistä Clintonin kyvykkyyttä kohtaan tai sitten jopa kompromettoivaa. Clinton saa palstatilaa, mutta se on hänen kannaltaan epäsuotuisaa. Haastateltavien valinnalla vaikutetaan paljon jutun sisältöön.

Koska taistelu on niin sikamaista, on helppoa valita aiheet räikeimmästä päästä. Clintonin kohdalla käytetään seuraavia ilmaisuja kiero (crooked Hillary), epäluotettava, liian oikeistolainen tai liian vasemmistolainen, veronkorottaja, Wall Streetin juoksutyttö, ahne vaalikampanjan rahoituksen kerääjä… Clinton on arvioitu kuitenkin puolueettoman tutkimuslaitoksen (Politi-fact) taholta tämän kertaisen vaalikampanjan rehellisimmäksi, siispä häntä pitää epäillä ilmeisesti entistä enemmän. Vastustajat kertovat oleellisen: Clintonia vastaan nostettujen juttujen tarkoitus oli alunperinkin vahingoittaa häntä. Ja tietenkin hän on vakavasti sairas Trumpin mukaan. Sitä paitsi hänen kontolleen on heitetty varjo avustajan itsemurhaamisesta (1993). Erikseen ovat salaliitoteoriat joita toimittajat suoltavat ulos, ovathan ne mukavaa viihdettä. Vielä yksi onnettomuus: Clinton on nainen.

Tosiasiassa Clintonia arvostettiin ulkoministerinä yli puoluerajojen. Epäilyt Clintonia kohtaan päätyvät kummallisen usein lauseeseen ”toistaiseksi ei ole näyttöä siitä, että Clinton….”

Mistä tässä on kysymys? Näyttää siltä, että Donald Trump pitää itseensä liittyvää hälyä yllä tietoisesti omilla kaistapäisillä lausunnoillaan. Tai sitten hän on läpeensä spontaani tyyppi. Republikaanien peruskannattajat ovat ymmällä: miten pitäisi suhtautua omaan ehdokkaaseen, jonka sanomisia saa pelätä? Asia on ratkaistu niin, että varmuuden vuoksi heitetään epäilyksen varjo demokraattien ehdokkaan päälle kehittelemällä mitä mielikuvituksellisempia syitä Clintonin nolaamiseksi. Asianomainen itse ei omilla toimillaan ole aiheuttanut kuin pienen osan (sähköpostiviestit) kritiikin perusteista. Sanoisin, että Clinton on virheineen kaikkineen lähellä normaalipoliitikkoa ja normaalipresidenttiehdokasta, ei enempää eikä vähempää.

Tässä toimivat aiemmin esille tuomani polarisaatisyndrooma ja tasapainoefekti, joiden mukaan epämiellyttävien, kärjistettyjen asioiden määrän täytyy mennä tasan. Jos siis oma ehdokas käyttäytyy omituisesti, projisoidaan vastapuoleen tekaistuja ominaisuuksia tai tekemisiä, jotta virhesaldo saadaan tasan.

Harva on kiinnittänyt huomiota siihen, että presidenttiehdokkaiden urat ovat täysin eri paria. Clintonin uran painottuessa politiikkaan hänelle on kertynyt – kuviteltua tai todellista - painolastia kuten kenelle tahansa poliitikolle, jonka ura on yhtä pitkä kuin Clintonilla. Yleinen populistinen politiikan vastaisuus aiheuttaa lisäraippoja Clintonille. Jotain ansaitsematonta Hillary Clintoniin on tarttunut myös miehensä kommervenkeistä: republikaaneja vastassa ei ole pelkästään Hillary vaan Bill ja Hillary.

Trump on neitseellinen politiikassa (muutamia yritelmiä lukuun ottamatta) ja saa luvata kuun taivaalta, eihän hänestä tiedä….. Mielestäni jonkinasteinen suhteellisuudentaju voisi olla paikallaan, kun näitä kahta ja heidän työuriaan verrataan.

Analyyttisimmillään Saarikoski on, kun hän sanoo republikaanien tarvitsevan räväkkää retoriikkaa, jotta omat hajallaan olevat rivit saadaan suoriksi. Olisiko siis Trumpin vaalikampanja republikaanipuolueen tervehdyttämisprojekti? Enpä usko. Päinvastoin on täysi arvoitus, mihin suuntaan puolueen eri fraktiot kääntyvät käypä vaaleissa miten tahansa.

Trump on tehdas, joka tuottaa loputtoman määrän yksittäisiä tietoja tiedotusvälineiden pureskeltavaksi. Niiden tarkoitus on pitää ehdokas esillä ja vaikeuttaa kokonaiskuvan muodostamista. Kaikenlainen tosi tai epätosi silpputieto ja sälä luo sumuverhon, jonka takana tapahtuvia asioita voi vain arvailla ja se juuri on Trumpin tarkoitus, olla arvaamaton.

Trump on yhdistänyt poliitikon uraansa liikemiesuransa kokemukset, ihmisten käsittelykokemuksensa, show-miehen taitonsa ja diili-formaattinsa sekä jatkuvan itsekeskeisen minä-oireyhtymän.

keskiviikko 21. syyskuuta 2016

Hyvinvointinostalgian purkutalkoot: minne menet Suomi?

Kohta on kulunut 99 vuotta Suomen itsenäistymisestä. Olemme jälleen kerran yhden – useita vuosia kestäneen - taloudellisen taantuman tai matalasuhdanteen (en käytä sanaa lama) keskellä. Tällä kertaa käymme viivytystaistelua pystyäksemme kumoamaan talouteemme kohdistuvia rasitteita ja pystyäksemme pitämään elintasomme ja hyvinvointiyhteiskuntamme. Kysymys on kuuluisasta skandinaavisesta tai pohjoismaisesta mallista.

Samaan aikaan neuvoja satelee, mitä meidän pitäisi tehdä. Vain vähän lohduttaa se, että samat ongelmat ovat nähtävissä eriasteisina kaikkialla läntisessä kehittyneessä maailmassa.

Meiltä vaaditaan sopeutumista. Sopeutumisen tiellä on kaksi vaihtoehtoa: saada talous kasvamaan sellaisella vauhdilla, että hyvät palvelumme voidaan pelastaa ja tai sitten toisena vaihtoehtona jo saavutetun leikkaaminen/säästäminen. Tämän lisäksi monet joutuvat yksilötasolla leikkausten kohteeksi joutuessaan lyhyemmäksi tai pidemmäksi aikaa työttömiksi.

En aio käydä suurimpien konkreettisten ongelmien kimppuun, vaan lähestyn asiaa vähän samalla tavalla kuin poliittisen historian professori Pauli Kettunen HS:n Vieraskynäkirjoituksessa ”Tyytymättömyydestä tuli yksilön ongelma” 17.9.2016. Käytän Kettusen kolumnia omien ajatusteni ”sytykkeenä”. Vastaan tietenkin itse omasta tekstistäni.

Käsitän Kettusen otsakkeen niin, että vanhaan hyvään aikaan 1960-luvulta 1980-luvulle käytiin kollektiivista taistelua hyvinvoinnin puolesta. Kettunen ilmaisee sen niin, että käytiin luokkien välistä taistelua paremman elämän puolesta. Joka tapauksessa päämääränä oli ainakin työntekijäpuolella yhteinen tavoitetila eli suhteellisen tasainen hyvinvoinnin taso kaikille. Nyt tilanne on muuttunut niin, että vallitsee eräänlainen pudotuspeli eli raa’asti sanottuna katsotaan, kuka on heikoin lenkki. Totta kai pehmentäviä elementtejä on edelleen runsaasti ”jäljellä olevassa” hyvinvointiyhteiskunnassa. Vähän isommassa kuvassa palvelujen riisumista on tuskin aloitettu. Itse asiassa globaalisti katsottuna emme ole joutuneet tinkimään juuri mistään - toistaiseksi.

Kettunen huomauttaa, että myös edellä mainittu ”kultakausi” oli tyytymättömyyden aikaa. Lienee niin, että tyytymättömyydestä ei päästä koskaan eroon, tai ehkä sitten, kun robotit ohjelmoidaan niin, että niillä ei ole negatiivisia tuntemuksia.

Luokkayhteiskunnan aikaan kuitenkin edellytykset paremmasta olivat tässä ja nyt tavoiteltavissa. Se oli mahdollista näkyvissä olevan tulevaisuuden aikana, mutta sitä ei olisi saatu aikaan ilman järjestäytynyttä tyytymättömyyttä. Avainasia oli talouskasvu. Muistan itse kultakaudella eläneenä, kuinka jo 1960-luvun lopulla ruvettiin puhumaan, että elintaso oli jo riittävän korkea, oli aika panostaa elämänlaatuun! Pianpa nuo ihanteelliset asiat unohdettiin ehkä joitakin marginaaliryhmiä lukuun ottamatta. Tavoitteena oli vaurastua ja siinähän onnistuttiin – ainakin keskimäärin. Työväki oli tuolloin vahvoilla. Ei sitä silloin kyllä ajateltu niin. Kuitenkin aaltoillen kohoavan elintason maassa työväestö pystyi asettamaan tavoitteet korkealle – usein liiankin korkealle. Mutta kilpailukyvyn puutteet voitiin hoitaa devalvaatiolla. Ulkomaan tuotteet kallistuivat, mutta kotimaan tuotanto sai piristysruiskeen ja taas mentiin. Totuttiin 10 vuoden devalvaatiosykleihin, jotka rytmittivät elintason nousua.

Kettunen on oikeassa arvioidessaan nykyongelmat painotetusti yksilön ongelmiksi. Iso paha ja hyvä globalisaatio kohtelee kaltoin erityisesti matalan palkkatason työntekijöitä, mutta myös keskituloisia teollisuustyöntekijöitä eli juuri niitä, jotka olivat vahvoja 50-60 vuotta sitten. Kun samaan aikaan yhteiskunnan tukia on heikennetty ja heikennetään edelleen ”kilpailukyvyn vaatimukset muuntuvat henkilökohtaisiksi ominaisuuksiksi”. Pärjääminen räätälöityy ajankohtaan sopivan ammattitaidon ja osaamisen mukaan. Julkisen sektorin leikkaukset vaikuttavat erityisesti naisten työllisyyteen.

Ratkaisuksi on tarjottu Ruotsi-mallista vientiteollisuus edellä -ratkaisua, jossa teollisuus toimisi palkkajohtajana. Näin vältettäisiin yli varojen eläminen, kuuluu väite. Ruotsin valtti on kuitenkin mahdollisuus devalvoida oma valuutta, joka on perälauta, jonka annetaan tarvittaessa joustavasti (valuuttaa kelluttamalla) pettää.

Tavalliset kansalaiset ovat molemmin puolin suurta vettä reagoineet samalla tavalla. Ratkaisuksi on muotoutunut nationalismi, omien työpaikkojen puolustaminen kohdistamalla viha maahanmuuttajiin ja/tai poliitikkoihin. Kun samaan aikaan muuttoliike pakolaisten ym. muodossa on ollut ajoittain hallitsematonta, on kaksi toisilleen vastakkaista voimaa törmännyt ja aiheuttanut monia isoja yhteiskunnallisia ongelmia. Rahat eivät tahdo riittää.

Muutos on toimeentuloa heikentävään suuntaan on käsittääkseni tapahtunut kahdella tavalla. USA:ssa ilmiö on nähty monilla toimialoilla heikkenevinä palkoina jo usean vuosikymmenen ajan ja vasta nyt ihmisten kärsivällisyys on loppumassa, Suomen kaltaisissa hyvinvointiyhteiskunnaissa ratkaisuna on ollut sopeuttava velkaantuminen. Automaattiset vakauttajat (esim. työttömyyteen kohdistuvat tuet) eivät ole riittäneet, niitä on pitänyt lievästi karsia ja samalla lisätä velanottoa.

Seurauksen on ollut monissa maissa poliittinen mullistus. Populistiset maahanmuuttovastaiset puolueet ovat menestyneet ja perinteisen puolueet ovat jääneet puolustamaan humaaneja arvoja tai sitten rakentaneet toiveensa maahanmuuttajien työvoiman mahdollisesti aiheuttamalle kasvusysäykselle.

Poliittisten katteettomien lupausten määrä on kasvanut potenssiin. Mikään populistinen poliittinen ryhmä tuskin pystyy ratkaisemaan kriisiä. On totuttava pitkäaikaiseen sopeuttavaan politiikkaan, joka saa ihmiset kärsimättömiksi. Poliitikkojen syyttäminen ei kuitenkaan käsittääkseni auta, sillä ongelmat ovat todella syvällä koko läntisessä liberaalissa demokratiassa.

Globaalisti toimivat teolliset ja palveluyritykset ovat kehittäneet keinot kiertää laillisesti veroja, jolloin kansallisvaltion sosiaaliturva ja koulutusresurssit on joutunut kovalle koetukselle. Näin yhteiskunnan palvelujen kehittämiseen tarkoitetut verotulot ovat vähentyneet ja lisänneet sopeutumisongelmia.

Kettunen viittaa kirjoituksensa lopussa hyvinvointivaltion kultakauden nostalgiaan: ”Muukalaispelkoista uhkakuvaa kyseenalaistettaessa pitää purkaa hyvinvointivaltion kultakauden nostalgiaa”. Monet länsimaat rakensivat hyvinvointinsa kultakaudella maahanmuuttajien varaan. Oli varaa sijoittaa resursseja maahanmuuttajiin. Sijoitus tuotti hyvin kasvupotentiaalia suhteellisen lyhyellä viiveellä. Mutta ajat, ne ovat muuttuneet!

Voidaan puhua yleisemminkin hyvinvointiyhteiskunnan moderneista tavoitteista. Sen jonkinasteisiin purkutalkoisiin nykyinen hallitus rohkaisee, vaikka puhuukin nimenomaan toimenpiteistä, joiden avulla nykyinen hyvinvointiyhteiskunta säilytetään. Tässä on ristiriita, sillä panostus yhteiskunnallisiin palveluihin on näihin aikoihin saakka lisännyt kasvupotentiaalia eikä suinkaan heikentänyt kasvun edellytyksiä.

Tuskinpa kukaan on ajatellut hyvinvointiyhteiskuntaa valmiina rakenteena. Epäilen kuitenkin, että moni haikailee menetetyn perään. Sitä paitsi aika kultaa menneet. Hyvinvointinostalgian purkaminen merkitsee käytännössä sen korvaamista jollain toisella järjestelmällä. Mihinkään vapaaseen pudotukseen en usko. Moni tarjoaa tilalle hyvin teknologia- ja digitaalipohjaista järjestelmää. Näin syntyisi yksilökohtaisesti räätälöityjä palveluja, joissa palvelun vastaanottaja on hyvin valveutunut kansalainen.

Onko yksilökeskeisyyden keskellä vielä sijaa solidaarisuudelle? Koemmeko solidaarisuuden uuden nousun?. Yhdysvaltain esimerkki (erityisesti Bernie Sandersin esimerkki), vaikka ei olekaan suoraan verrannollinen Suomeen, osoittaa, että työväen liikkeelle on vielä sijaa. Ja onhan meillä Suomessakin joukot heränneet.